Nyt on Helsingin Pride-viikko meneillään ja monessa paikassa näkee sateenkaarilippuja. Kävelylläni betonilähiössä näin ikkunassa toisenlaisen lipun.
Maleksin tihkusateessa läpi Kontulan karun keskustan ja silmäilin puolihuolimattomasti 1960-luvun jo hiukan rapistuneita kerrostaloja. Yhdessä asunnossa oli iso lippu mielenosoituksellisen oloisesti ikkunaan liimattuna. ”Katso, persulippu!”, melkein tokaisin ystävälleni, kunnes tajusin mitä olin sanomassa. ”Persulippu” ikkunassa oli nimittäin Suomen lippu!
Ensireaktioni oli paljon puhuva. Äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät ovat omineet Suomen lipun niin tehokkaasti, että sen näkeminen herättää minussa jo alitajuista torjuntaa, miltei inhoa. Tulkitsin vaistomaisesti ikkunaan liimatun isokokoisen lipun protestiksi joko Pride-viikkoa tai lähiötä nykyään kansoittavia maahanmuuttajia vastaan.
Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?
En ole koskaan ollut kauhean isänmaallinen, ainakaan lapsuuteni jälkeen. Romanttinen ja haaveksiva isänmaallisuuteeni vaihtui teini-iässä nopeasti ”yleisdemokraattiseen” kansainväliseen solidaarisuuteen, joka myös lopahti nopeasti ajan hengen muuttuessa. Noina vuosina minuun ehkä kylvettiin myös epäluulo ihan kaikenlaisia liehuvia lippuja ja marssivia kulkueita kohtaan.
Suomen lippu on historialliselta taustaltaan myös valkoisen Suomen ja sisällissodan voittajien lippu. Se ei alun alkaenkaan ole ollut oikeasti koko kansan lippu. Se ei ole herättänyt minussa ihmeellisempiä kohottavia tunneväristyksiä, lukuun ottamatta joitain aivan poikkeuksellisia tilanteita, kuten suuri urheiluvoitto.
Olen kuitenkin suhtautunut lippuun neutraalin hyväksyvästi. Sen väritys on raikas ja pidän sen eleettömyydestä. Sinivalkoiset liput koulujen kevätjuhlapäivinä ovat herkkä näky juuri hiirenkorville puhjenneiden koivujen rinnalla sinistä taivasta vasten. Pitäisi varmaan puhua imperfektissä, sillä koko isänmaallinen kuvasto on muuttunut mielessäni entistä vastenmielisemmäksi.
Siinä, missä hetken aikaa, ehkä vielä 1990-luvun Nokia-huuman vuosina, pidin suomalaisia rehellisenä ja sivistyneenä pikku kansana, pidän nyt isoa osaa suomalaisista muukalaisvihamielisinä, muutosvastarintaisina, kateellisina ja takapajuisina. Somessa jylläävä sensuroimaton pulina ja vihapuhe on osoittanut, että sivistys on lievästi sanottuna melko ohutta.
Topeliaaninen aapiskirjakuvasto on mielestäni aina muistuttanut jotenkin rakenteellisesti natsipropagandaa. Suomalaisuusaate oli tsaarin sortoa vastaan keinotekoisesti nostatettua kansallistunnetta. Toisiaan kyräilevistä, vihamielisistä heimoista yritettiin muovata yhtenäinen kansa, jolle kehitettiin oma sankaritarusto.
Suomen taiteen kultakaudesta suuri osa palvoi tuota myyttistä olematonta ja esitti rahvaan ylevöitetyssä valossa. Heimoaatteen kelloja soitteli myöhemmin myös äärioikeistolainen Lapuanliike. Siniristilippu on olemassaolonsa aikana liehunut monen aatteen kunniaksi.
Lipun käyttäminen omana tunnuksena ja nostaminen tunnelmaa kohottamaan on yksi keino yrittää vakuuttaa tarkoitusperistään ja hakea hyväksyntää. Ärsyttää ja surettaa kuitenkin, että kansallinen symboli on surkeiden, vihaa uhoavien porukoiden mielenilmaisuissa ehkä lopullisesti menettänyt arvokkuutensa silmissäni.
P.S. Pride-viikko ja liput ovat ennenkin herättäneet minussa ajatuksia:
