Kristikunnan suuri juhla lähestyy, mutta minua sen sisältö ei puhuttele pätkääkään. En voi uskoa kristittyjen uskoon, vaikka kuinka yrittäisin. Jos olet harras uskovainen, älä lue tätä kirjoitusta ollenkaan, sillä se voi pahoittaa mielesi.

Ihan aluksi, miten voisin luottaa uskontoon, jonka symbolina on julman ja brutaalin kidutuskuoleman kärsinyt, ristillä verisenä roikkuva miehen ruumis? Tämän hirmuteon salli, suorastaan määräsi tapahtuvaksi uhrin oma isä. Miettikää, eikö jo tämä riittäisi siihen, että juoksisi kiireesti karkuun moista uskoa?

Tuo ristinpuu tuli lapsena painajaisiini ja piinasi minua pitkänperjantain hitaina iltapäivän tunteina, jolloin eläydyin Jeesuksen kärsimyksiin, kuvittelin matkaa Golgatalle ja väkijoukon murhanhimoisia huutoja. Tätä hirvittävää tarinaa minun kauhistuneelle lapsenmielelleni syöttivät hyväntahtoiset sedät ja tädit kirkon iltapäiväkerhossa.

Miten voisin uskoa oppiin, jonka profeetat ovat miehiä ja ainoa palvottu nainen hedelmöittyi neitseellisesti? Se onkin ainoa asia, minkä vuoksi häntä palvotaan; nainen onnistui olemaan yhtä aikaa sekä neitsyt että äiti. Miten voisin naisena niellä legendan, jossa noin ilmeisellä tavalla kristallisoituvat patriarkaatin naisille asettamat ristiriitaiset ja mahdottomat ihanteet?

Vaikka kirkko kuinka uudistuu ja lähentyy, suvaitsee ja armahtaa, haluan pysyä kaukana uskosta, joka luottaa järjenvastaisiin ja ristiriitaisiin oppeihin. Vaikka oppia kuinka korjataan ja kaunistellaan, sen ydin on hatara. Mitä lohtua saisin siitä, että tämä ainutkertainen elämäni pitäisi uhrata tulevalle elämälle, josta ei ole kahdentuhannen vuoden aikana saatu edelleenkään mitään todisteita? Ja siitä, että tämän uskon nimissä ja varjolla on teurastettu, pakkokäännytetty ja syrjitty miljoonia ihmisiä.

Vaikka olen iän myötä tullut suvaitsevaisemmaksi monissa asioissa, tätä oppia en voi edelleenkään sulattaa. Olen edelleen se sama, joka viisitoistavuotissyntymäpäivänään pyöräili aamuvarhaisella kirkkoherranvirastoon eroamaan kirkosta. Järjestöstä, johon minut oli kaiken kukkuraksi liitetty jo vauvana ilman omaa suostumustani.

Minua hämmästyttävät tolkun ihmiset ja tapauskovaiset, jotka maksavat kiltisti veroja koneistolle, jonka perusteita eivät ehkä koskaan syvenny miettimään. Eniten ihmetyttävät yliopistoissa opiskelleet teologit, jotka kaikesta tiedostaan huolimatta jaksavat ja haluavat pitää ristiriitaista ja hataraa oppirakennelmaa pystyssä.

Myönnän, että luterilainen kirkkomme tekee paljon hyvää työtä lasten, vanhusten ja syrjäytyneiden parissa, muun muassa. Se ei silti saa minua viehättymään uskosta. Hyvää työtä voi tehdä ihan myötätunnosta tai inhimillisyydestä, uskosta ihmiseen.

Annan silti tietysti uskonrauhan muille enkä varsinaisesti yllytä eroamaan kirkosta, vain pohtimaan omaa suhdettaan tähän oppiin ja instituutioon. Henkilökohtaisen valaistumisen koin kymmenvuotiaana, jolloin kirjoista omaksumani tieto vääjäämättä romutti lapsenuskon, josta olisi ollut mukavakin pitää kiinni. Onneksi sain tehdä johtopäätökset ihan itse, toisin kuin joulupukin kohdalla, jonka aikuiset paljastivat huonolla esityksellään, nolaten ja pilaten kirkassilmäisen luottamukseni. Totuuden hetki koitti varhain, mutta monille se ei koita ilmeisesti koskaan.

Mielenrauhaa ja henkistä kasvua voi tavoitella monin keinoin ihan ilman uskoa yliluonnollisiin olentoihin tai tuntemattomiin voimiin. Elämä itsessään on kaikessa moninaisuudessaan niin ihmeellistä, että sen tutkimisen ja havainnoimisen luulisi riittävän vaativallekin sielulle.