Blogini on ollut tauolla, koska elämässäni on ollut suuri suru. Nyt se on hiukan helpottanut, mutta tilalle on tullut muuta ikävää, nimittäin kipsi.  Kipsi muuttaa maailmankuvaa monin tavoin.

Nilkkani on leikattu, jo seitsemännen kerran ja virun kipsissä seuraavat seitsemän viikkoa. Olen siis enemmän tai vähemmän vankina kotanani.

Tämän ajan olen päättänyt käyttää kirjoittamiseen. Ensin ajattelin julkaista blogikirjoituksen joka päivä, mutta teksti polveilee nyt niin omia latujaan ja syöksyy välillä sellaisiin syvyyksiin, että päätin kirjoittaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi, Kipsipäiväkirjaksi. Ehkä sen joku julkaisee aikanaan kirjana tai ehkä julkaisen sen itse, jää nähtäväksi.

Ensimmäisen viikon aikana olen pohtinut muun muassa kipsin aiheuttamaa muutosta identiteetissä, muistellut matkaani Kanarian saarille äitiäni hautaamaan, miettinyt ikääntymistä ja tutkinut surua. Kiinnostavaa nähdä, mihin päädyn  vai käykö niin, että yksi teema vie mennessään. Kirjoittaminen on tapa olla olemassa, kun muutakaan ei nyt ole tarjolla. Päivät kuluvat nopeasti eikä kirjoittamisen virta ole vielä kertaakaan katkennut, paitsi pakollisiin keskeytyksiin tai silkkaan väsymykseen iltaisin.

Kaivoin pitkästä aikaa esiin myös kynät, vesivärit ja siveltimet. Kipsi jalassa voi siis ruokkia luovuutta, kuten joutilaisuuden sanotaankin tekevän.

Aiheuttaa se silti myös ikäviä tuntemuksia ja kokemuksia. Kun minua toistaiseksi kuljetetaan pyörätuolissa invataksilla paikasta toiseen, tunnen itseni ikälopuksi. Vaistomaisesti tarraudun pyörätuolin kahvoihin, kun tuolia nostetaan portaissa ja ele näyttää varmaan säälittävältä.

Kun taksikuski jättää minut pyörätuolissa jalkakäytävälle hakeakseen maksupäätettä autosta, ohikulkijat väistävät ja sivuuttavat minut kuin betoniporsaan, sivuilleen vilkuilematta. Hyvä, etteivät koirat nosta jalkaa kohdallani. Pahinta on se, kun kuljettaja tulee takaisin maksupäätteen kanssa ja alkaa kovalla äänellä selittää, miten pankkikorttia käytetään. Apua! Minäkö en osaisi käyttää pankkikorttia, minä, jonka erityisosaamista juuri maksu- ja luottokorttien plärääminen on ollut jo 1980-luvulta! Ja kyllä, lähimaksu on tuttu, liiankin tuttu. Ja kyllä, jos se ei toimi, muistan tunnuslukuni, vaikka unissani.

Miten kipsi jalassa voi muuttaa pärjäävän ihmisen täysin kyvyttömäksi muiden silmissä? Toivottavasti ei kukaan tuttu kulje ohi, ajattelin häpeissäni taksikuskin tentatessa ja yritin suoriutua pois kadulta mahdollisimman nopeasti.

Kipsijalkaisen elämä on paitsi noloa, myös täynnä kulkuesteitä, julkisten kulkuneuvojen optimointia, istumapaikkojen kyttäämistä,  vastaantulijoiden varomista ja avun pyytämisen opettelemista. Kyynärsauvoilla liikkuva on kaupassa tai buffet-pöydässä täysin avuton yksinään.

Yritin ennen leikkausta hankkia kotiapua, jotta joku kerran viikossa kävisi kaupassa, siivoaisi ja veisi roskat ulos. Kaupungin taholta minut ohjattiin jonnekin seniorisivuille (seniori, mikä hyytävä sana), jossa ei kyllä ollut tarjolla mitään kotipalveluja omalla asuinalueellani. Olkoon, jatkan mainion filippiiniläisen siivoojani ja rakkaiden ystävieni turvin.

Hämmästyttää kuitenkin. Eikö ole mahdollista, että ei-seniori, siis nuori tai nuorehko ihminen jäisi kotiin mottiin koronan, kipsin tai muun sairauden vuoksi? Ei ilmeisesti.

Varoitan teitä kaikkia, jotka ette vielä ole vanhoja: sinä päivänä, kun muut alkavat nähdä teissä potentiaalisen vanhuksen, menetätte täysivaltaisuutenne.  Pitäkää huoli siitä, että teillä on tarpeeksi rahaa jossain hyvin sijoitettuna, myös likvidissä muodossa ja riittävästi auttavaisia ystäviä lähistöllä!

Parasta olisi olla vetreä puoliso, mutta sellaiset asiat eivät ole ihan itse valittavissa. Yhteiskunta on rakennettu pariskuntien varaan. Muistatteko, kun koronan tiukimpien rajoitusten aikana otettiin käyttöön termi ”vakiintunut parisuhde”? Vain sellaisessa olevat olisivat saaneet nähdä toisiaan. Pariskunta on yksikkö, joka tekee ilmaista hoivatyötä toistensa eteen. Onhan se kätevää.  Mutta sen varaan ei silti voi elämäänsä rakentaa.