Tag: uimahalli

Temppelini Yrjönkadulla

Ihmiset menevät kirkkoihin hiljentymään ja mietiskelemään, hakemaan rauhaa ja henkisyyttä. Minä menen samassa tarkoituksessa Yrjönkadun vanhaan uimahalliin.

Olen käynyt Yrjönkadun uimahallissa lapsesta saakka. Se on olennainen osa minun Helsinkiäni, samoin kuin Uimastadion, Pihlajasaari tai Ekbergin kahvila. Kasvavassa ja uudistuvassa kaupungissa Yrjönkadun uimahalli on vanhan maailmani muuttumaton keidas.

Rakastan koko hallirakennusta, sen vanhoja kaakeleita, pylväitä ja vessojen urinaaleista huokuvaa pistävää desinfiointiaineen hajua. Vanha viisarivaaka eteisessä tervehtii tulijoita kuin patsas ja punnitsee grammantarkasti edelleen. Pienten, vuokrattavien pukukoppien ovissa on rautaiset verkot, joiden läpi näkee ulos, mutta voi samalla olla omassa rauhassaan. Niin pientä luksusta, mutta uusissa halleissa sitä ei ole.

Kun tänään pitkästä aikaa laskeuduin sinivihreään veteen, pukukopin avainta kantava kumilenkki nilkassani,  tunsin syvää rauhaa ja liikutusta. Allas oli täynnä vanhoja naisia vesijuoksemassa hitaasti pareittain, kuten aina. Joskus minua on ärsyttänyt hitaasti mateleva jono, jossa energiaa kuluu ohittamistilaisuuksien väijymiseen. Tänään ei ärsyttänyt mikään, sillä nyt olen itsekin hidas, toipilas nilkkaleikkauksen jälkeen.

Oli rauhoittavaa kuunnella naisten rupattelua ja tasaista puheensorinaa, joka kaikuu hallin seinistä ja täyttää tilan ihmisäänillä.

Siellä ei puhuttu Sanna Marinin kekkereistä eikä boomerien syrjimisestä. Siellä muisteltiin koronan viemiä läheisiä, puhuttiin vierailuista hoivakodeissa ja raskaista kuukausista sisälle suljettuina. Moni muukin tunsi iloa siitä, että yhteiset tilat ovat taas avoinna.

Tuossa samassa altaassa olen koululaisena uinut uimaopettajan kovassa kurissa, seissyt kylmissäni pelokkaana rivissä altaan reunalla vuoroani odottaen. Siellä olen teininä hävennyt alastomuuttani luokkatovereiden edessä, mutta ulos tullessani tuntenut kuuluvani joukkoon.

Viime vuosina olen polkenut altaassa edestakaisin monissa tunnetiloissa, milloin euforian, milloin surun tai ahdistuksen vallassa. Olen vedessä juostessani käynyt läpi elämääni, tehnyt päätöksiä ja saanut uusia ideoita. Sain niitä tänäänkin. Vesi on alkuvoimainen elementti. Se kannattelee ja ympäröi kuin äidin turvallinen syli.

Missään muualla kuin uimahalleissa ja yleisissä saunoissa ei voi tuntea yhtä järkähtämätöntä ja luonnollista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Kun riisumme vaatteemme, olemme kaikki yhdenvertaisia. Rypyt, arvet, kyhmyiset polvet ja vatsamakkarat menettävät merkityksensä. Kun saunan lauteilla löylyastian vieressä istuva nainen kysyy, saako heittää, siihen ei kuulu vastata kieltävästi. ”Niin kauan saa heittää, kun oma nahka kestää,” toistelivat äitini ja isoäiti. Saunan lauteilla istutaan siivosti ja annetaan muille rauha. Niitä näitä voi jutella, mutta riitaa ei saa haastaa.

Kun astuin takaisin ulos Yrjönkadun puisesta ovesta, ylitin kadun ja kuljin viistosti hiekkakujaa halki Vanhan kirkkopuiston, maailma tuntui hetken aikaa hallittavalta, sopuisalta ja turvalliselta. Siitä alkoi hyvä sunnuntaipäivä, kuten niin usein ennenkin.

Kokeilin tavallisuutta

Löysin koneeltani kuvauksen tavallisuuspäivästäni, jota yritin viettää yhtenä keväisenä sunnuntaina. Se oli niin tavallinen, että tekstistä tuli tosi lyhyt.

En ole ainakaan kymmeneen vuoteen ollut ihan tavallinen päivääkään. Tänään päätin yrittää kokeilla, miltä se tuntuu. Meni pieleen heti aamusta, kun nukuin melkein yhteentoista.

Päätin kompensoida tämän lähtemällä uimahalliin ja kerrankin ilman meikkiä. Siitä kun huomautellaan halleissa. Olen kuullut, että tavalliset ihmiset eivät välttämättä meikkaa esimerkiksi kauppareissua varten. Minä meikkaan joka aamu, vaikka ei olisi aikomustakaan lähteä mihinkään koko päivänä. Minä todellakin meikkaan itseäni varten.

Selviydyin muutaman korttelin matkasta hienosti, ei tullut tuttuja vastaan.

Uimahallini on Yrjönkadun uimahalli. Saunassa tajusin ihmisten jutuista, että se ei olekaan ihan tavallinen asia. Jotkut puhuivat siitä, että toivoisivat voivansa käydä siellä  useammin.

Tajuisin, että olen onnekas kun voin käydä siellä vaikka kaksi kertaa päivässä, jos huvittaa, kunhan on naisten vuoro. Yrjönkadun uimahalli kun on vähän hienompi kuin muut, oikeastaan ainutlaatuinen Suomessa. Olen kyllä käynyt ihan tavallisissakin uimahalleissa, olen jopa matkustanut niihin metrolla.

Uimasta tultuani kävin Alepassa ja ostin kerrankin pelkästään ihan tavallisia asoita – Alepassa se onkin helppoa – kuten karjalanpiirakoita, jäätelöä ja vessapaperia, koska oli tulossa sukua kylään.

Tuntui kivalta kun ostoskärryissä oli ihan normiruokia ja avokadotkin olivat loppuneet. Tuli samalla säästettyä rahaa, mitä pidetään normaalina tai ainakin järkevänä. 

Tunsin olevani järkähtämätön osa tavallista suomalaista kaupunkikulttuuria. Oloni oli levollinen ja vakaa.

Oli myös normaalia keittää vieraille kahvia ja jutustella pöydän ääressä.  En polttanut melkein yhtään pikkusikaria ennen iltaa ja jätin tavallisuussyistä juomatta kello kuuden skumppani. Kävin syömässä kiinalaisessa ravintolassa – eikö se ole melko tavallista? Söin normaaliin suomalaiseen ruoka-aikaan, viideltä, enkä suinkaan kahdeksalta, kuten yleensä. Söin dumplingseja ja jasmiiniteetä, sillä sen ravintolan listalla ei ollut oikeastaan mitään tavallisempaa. Enemmän tavallisuuspisteitä olisi saanut  esimerkiksi friteeratuista kanapalleroista.

Syömisen jälkeen sitten elokuviin. Elokuva ei ollut mikään vaihtoehtoyleisön taidepläjäys, vaan ihan tavallinen mainstream-leffa. Yleisöä oli kyllä niukanpuoleisesti, joten ehkä se ei sitten ollutkaan  niin tavallinen leffa. Tai sitten sunnuntai kello kuuden näytös ei ole kovin suosittu leffa-aika.

Kotona oli seksiä, se lienee normaalia sekin, ainakin viikonloppuisin, ellei nyt mennä  ihan yksityiskohtiin.  Juuri luin Suomen Kuvalehden melkein kannesta kanteen ja join iltateen. Eikö olekin sietämättömän tavallista?

Olen ymmärtänyt, että sunnuntaisin toivutaan krapulasta ja maataan kotisohvalla koomassa televisiota tuijottaen kaljatölkin kanssa. Näin tavalliseen en kyllä mitenkään pysty, sillä en omista verkkareita eikä televisiokaan ole samassa huoneessa kun sohvani, jonka päällä ei oikeastaan pysty löhöilemään. 

Nyt kello on jo melkein yksitoista illalla, joten katson selvittäneeni tavallisuuspäiväni arvosanalla kahdeksan. Sehän on aika tavallinen arvosana, vai kuinka?

© 2021 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑