Käristellessäni lihanpaloja sunnuntain läskisoosiin mietin, miksi arjen ruuanlaitto on niin aliarvostettu taito.

Miksi laitamme ruokakuskit kuljettamaan jäähtyneitä annoksia ympäri kaupunkia, kun kotona tehty on parempaa ja edullisempaa? Toki, jos haluaa vaihtelevaa etnistä ruokaa, sen tilaaminen valmiina on helpompaa ja halvempaa kuin monien mausteiden ja raaka-aineiden hankkiminen yhtä käyttökertaa varten kaappien uumeniin unohtumaan.

Monet valittavat, etteivät keksi, mitä ruokaa tekisivät. Minulla on selkeä ja yksinkertainen perusruokaohjelma, jossa yhdistyvät lapsuuteni perinnekeittiö ja italialainen ja ranskalainen rahvaanruoka.  Klassinen 80-luvun old school -keittiö. Vähän sama kuin pukeutumisessa, yksinkertainen musta vaate toimii aina, kun sen asustaa tilaisuuteen sopivaksi.

Tiedän, mitä kaapeissa pitää aina olla. Tomaattimurskaa, valkosipulia, kermaa, öljyä, voita, parmesaania, pastaa, mustapippuria, maustepippuria, laakerinlehtiä, valkopippuria, balsamicoa, basilikaa, sitruunaa, lihalientä, keltasipulia, kananmunia, perunoita, vehnäjauhoja ja keittojuureksia. Ja viiniä kokille tietenkin. Näiltä pohjilta syntyy niin coq au vin kuin pasta bolognese, punainen kalakeitto tai makkarakastike.

Arkiruuan tekeminen on hauskaa, opettavaista ja haasteellista, jos siihen suhtautuu siten, että kaikki raaka-aineet ja tähteet tulee käyttää hyödyksi. Saan kiksejä siitä, että keksin mitä jääkaapista löytyvistä aterianlopuista tai purkinpohjista voisi valmistaa.

Nyt olen ollut neljän seinän sisällä syyskuun alusta asti, valmistanut useimpina päivinä kaksi ateriaa eikä montakaan ruokalajia ole tarvinnut syödä kahta kertaa. Aina olen keksinyt jonkun muunnoksen. Jouluruokien tähteistä esimerkiksi syntyy hyviä blinitäytteitä. Näin klassiset ruokalajit ovat usein syntyneetkin, tähteiden hyödyntämisestä. Kuten pizza, paella, bouillabaisse tai erilaiset omeletit. Ja pyttipannu, tietenkin. Bouillabaissen kerrotaan syntyneen Marseillessa, kun torikauppiaat päivän lopuksi heittivät myymättä jääneet merenelävät isoon pataan.

Viikkoni yksi kohokohta oli, kun pitkän tauon jälkeen pääsin taas Hakaniemen halliin ostamaan luullista lihaa. Monet suosikkiherkkuni ovat edullisia, kuten maksa, silakat tai sinisimpukat. Uskomatonta, että kympillä saa kilon tuoreita, herkullisia simpukoita! Ennen vanhaan, jolloin jotkut asiat olivat tosiaan paremmin, saattoi hallista ostaa muitakin sisäelimiä kuin maksaa tai sydäntä. Kateenkorvaa tai aivoja tuskin löytyy enää muuten kuin tilaamalla.

Mummoni, entinen lihakauppias, kiersi hallissa haukankatseineen metsästämässä sopivia ruhonosia ja siansorkkia aladobiin tai karjalanpaistiin. Opin jo lapsena näillä retkillä, että ruuanlaitto on, jollei ihan taidetta, niin ainakin suurta käsityöläisyyttä, jossa tulee ottaa huomioon monia asioita.

Hyvä kotikokki käyttää raaka-aineita säästeliäästi eikä tuhlaa mitään. Hän myös siivoaa jälkensä huolellisesti ja tietää, missä mitäkin ainesosaa säilyttää. Tässä on minulla vielä haastetta, mutta yritän kehittyä.

Minulle riittävät varmaan loppuiäkseni oppimani perusasiat raaka-aineiden käyttäytymisestä, optimaalisesta työjärjestyksestä ja kypsennysajoista. En usko, että pystyisin omaksumaan yhtä hyvin kokonaan uutta keittiötä – kuten vietnamilaista tai meksikolaista. Omaan ruokaperinteeseemme liittyviä raaka-aineita on helppo löytää eikä niitä ole purkitettu maailman toisella laidalla eikä kerätty uhanalaisista ympäristöistä.

Lihantuotanto on nykyään toki suunnattoman epäeettistä ja ympäristölle haitallista ja kärsin siitä koko ajan tunnontuskia. Toistaiseksi pysyttelen kuitenkin perusdieetissäni, jossa on paljon kalaa ja jonkin verran lihaa. Mutta se on jo eri tarina.

Seuraavaksi kirjoitan ehkä siitä, miksi toinen jokapäiväinen, mutta hyvin tärkeä asia on aliarvostettua ja miksi ihmeessä yliopistosta ei voi valmistua seksitieteen maisteriksi. Sainpa sen seksin mainittua tässäkin.