Tag: ravintola

Kokeilin tavallisuutta

Löysin koneeltani kuvauksen tavallisuuspäivästäni, jota yritin viettää yhtenä keväisenä sunnuntaina. Se oli niin tavallinen, että tekstistä tuli tosi lyhyt.

En ole ainakaan kymmeneen vuoteen ollut ihan tavallinen päivääkään. Tänään päätin yrittää kokeilla, miltä se tuntuu. Meni pieleen heti aamusta, kun nukuin melkein yhteentoista.

Päätin kompensoida tämän lähtemällä uimahalliin ja kerrankin ilman meikkiä. Siitä kun huomautellaan halleissa. Olen kuullut, että tavalliset ihmiset eivät välttämättä meikkaa esimerkiksi kauppareissua varten. Minä meikkaan joka aamu, vaikka ei olisi aikomustakaan lähteä mihinkään koko päivänä. Minä todellakin meikkaan itseäni varten.

Selviydyin muutaman korttelin matkasta hienosti, ei tullut tuttuja vastaan.

Uimahallini on Yrjönkadun uimahalli. Saunassa tajusin ihmisten jutuista, että se ei olekaan ihan tavallinen asia. Jotkut puhuivat siitä, että toivoisivat voivansa käydä siellä  useammin.

Tajuisin, että olen onnekas kun voin käydä siellä vaikka kaksi kertaa päivässä, jos huvittaa, kunhan on naisten vuoro. Yrjönkadun uimahalli kun on vähän hienompi kuin muut, oikeastaan ainutlaatuinen Suomessa. Olen kyllä käynyt ihan tavallisissakin uimahalleissa, olen jopa matkustanut niihin metrolla.

Uimasta tultuani kävin Alepassa ja ostin kerrankin pelkästään ihan tavallisia asoita – Alepassa se onkin helppoa – kuten karjalanpiirakoita, jäätelöä ja vessapaperia, koska oli tulossa sukua kylään.

Tuntui kivalta kun ostoskärryissä oli ihan normiruokia ja avokadotkin olivat loppuneet. Tuli samalla säästettyä rahaa, mitä pidetään normaalina tai ainakin järkevänä. 

Tunsin olevani järkähtämätön osa tavallista suomalaista kaupunkikulttuuria. Oloni oli levollinen ja vakaa.

Oli myös normaalia keittää vieraille kahvia ja jutustella pöydän ääressä.  En polttanut melkein yhtään pikkusikaria ennen iltaa ja jätin tavallisuussyistä juomatta kello kuuden skumppani. Kävin syömässä kiinalaisessa ravintolassa – eikö se ole melko tavallista? Söin normaaliin suomalaiseen ruoka-aikaan, viideltä, enkä suinkaan kahdeksalta, kuten yleensä. Söin dumplingseja ja jasmiiniteetä, sillä sen ravintolan listalla ei ollut oikeastaan mitään tavallisempaa. Enemmän tavallisuuspisteitä olisi saanut  esimerkiksi friteeratuista kanapalleroista.

Syömisen jälkeen sitten elokuviin. Elokuva ei ollut mikään vaihtoehtoyleisön taidepläjäys, vaan ihan tavallinen mainstream-leffa. Yleisöä oli kyllä niukanpuoleisesti, joten ehkä se ei sitten ollutkaan  niin tavallinen leffa. Tai sitten sunnuntai kello kuuden näytös ei ole kovin suosittu leffa-aika.

Kotona oli seksiä, se lienee normaalia sekin, ainakin viikonloppuisin, ellei nyt mennä  ihan yksityiskohtiin.  Juuri luin Suomen Kuvalehden melkein kannesta kanteen ja join iltateen. Eikö olekin sietämättömän tavallista?

Olen ymmärtänyt, että sunnuntaisin toivutaan krapulasta ja maataan kotisohvalla koomassa televisiota tuijottaen kaljatölkin kanssa. Näin tavalliseen en kyllä mitenkään pysty, sillä en omista verkkareita eikä televisiokaan ole samassa huoneessa kun sohvani, jonka päällä ei oikeastaan pysty löhöilemään. 

Nyt kello on jo melkein yksitoista illalla, joten katson selvittäneeni tavallisuuspäiväni arvosanalla kahdeksan. Sehän on aika tavallinen arvosana, vai kuinka?

Kyykkytarjoilija ja ravintolaraivo

Käyn usein ulkona syömässä. Varmaan liian usein, sillä ajoittain minut valtaa hillitön ravintolaraivo.

Oletteko aiemmin käynyt meillä, kysyy tarjoilija alkajaisiksi. Tekisi mieli valehdella, että olen. Ja sitä paitsi, mitä se tarjoilijalle kuuluu. Jos vastaan rehellisesti, että en ole, alkaa vaivaannuttava seremonia  ” siinä tapauksessa kerron vähän meidän konseptista”. Mutta kun en halua kuulla!

Olen lukutaitoinen ja kysyn annoksista, jos pidän sitä tarpeellisena, heti kun olen omin päin tutustunut ruokalistaan. En halua tietää asioita, jotka ovat itsestään selviä, kuten että 5-10 euroa maksavat annokset eivät voi olla kovin isoja ja että niitä on parasta tilata pari, kolme, jos aikoo saada nälkäisenä vatsansa täyteen. Ja kyllä, ymmärrän sanomattakin, että voimme jakaa annokset seuralaiseni kanssa.

Tekisi usein mieli sanoa, että ettekö tiedä kuka minä ole!  Minä olen asiakas, jota tarjoilijan pitäisi palvella, enkä enää koulun penkillä. En myöskään ole metsäläinen enkä moukka, jota pitäisi pyytämättä sivistää ruoka-asioissa.

Monet ”konseptiravintolat” suhtautuvat asiakkaisiinsa alentuvasti ja henkilökunta luennoi annoksista ikään kuin olisivat keksineet jotain ainutlaatuista.

Usein ovatkin kyllä keksineet kääpiökokoisissa piperrysannoksissaan yhdistellä makuja, joita kukaan normaaleilla makuhermoilla varustettu ei laittaisi samalle lautaselle.

Kun tästä ensimmäisestä opastuksesta on ärsyyntymättä selvitty, niitä tulee yhtä monta kuin ruokalajejakin. Pahimmillaan ne tulevat heti alkuun lusikassa tai shottilasissa tarjoillun keittiön tervehdyksen kera ja kyykkytarjoilijan muodossa.

Kaikkihan tietävät kyykkyviinit, ne halpisviinit Alkon alahyllyissä. Kyykkytarjoilijoita puolestaan esiintyy ainoastaan kalliissa paikoissa.

Keittiöstä lehahtaa pöydän viereen kyykistelemään ja nojailemaan hipsterityylinen kokki tai keittiömestari, joka osoittelee annoksia ja kertoo, että tässä meillä löytyy fermentoitua raparperia hillotun lehtikaalin kera höystettynä savustetulla nilviäismoussella ja että juurileipä on kahteen kertaan glaseerattu ja voi ihan omin käsin puulusikalla vatkattu. Ja vihannekset tulevat siltä ja siltä luomutilalta jostain saarelta.

Apua, miten voin kuunnella pöydän vieressä hankalassa asennossa ulkoa opeteltuja ritirimpsuja latelevaa veikkoa naama peruslukemilla? Kun naurattaa niin pirusti ja tekisi mieli vapauttaa kyykistelijä epämukavasta tehtävästään.

Näissä paikoissa yleensä pehmeälle ekopaperille riipustetut ruokalistat ovat muodoltaan kapeita ja korkeita ja niissä on käytetty jotain hentoa kirjasinta. Ihan erilaista ärsytystä tarjoavat puolestaan tuhdit, isot ja värikkäät ruokalistat, joissa hehkutetaan kunkin ruokalajin herkullisuutta, rapeutta tai mehevyyttä.

Tällaisiin adjektiivilistoihin törmää Rossoissa, Amarilloissa ja muissa koko kansan ketjuravintoloissa. Valmiiksi lapsekkaan reippaalla sävyllä laatuarvioidut ruokalajien selostukset kiukuttavat yhtä paljon kuin trendiravintoloiden kaikkitietävät höpöttäjät.

Minun, asiakkaan, pitäisi saada päättää, oliko annos herkullinen, leipä rapea ja pihvi mehukas vai ei. Luettuani listan läpi, olen jo siitä niin ähkytäynnä, että ruokahalu on tiessään. Myös sana ”possu” ruuan yhteydessä mainittuna vie ruokahalun välittömästi.  Viimeistään fiiliksen pilaa kuuluvalla lähihoitajaäänellä ohikulkiessa huudeltu  ”mitenkäs täällä maistuu?” Jos puolestani itse yritän tarjoilijaa tavoittaa, se ei onnistu ainakaan siinä vaiheessa, missä haluaisin laskun. Sekin kiusa vielä lopuksi, sillä laskua tilatessaan jo tietää, etteivät hinta ja laatu juuri koskaan kohtaa.

Tomi Björck vastasi minulle Iltalehdessä:

https://www.iltalehti.fi/ruoka-artikkelit/a/91c25ed6-1f84-40ec-a14d-7abe26a6f645?fbclid=IwAR0WW3ETNBoXqVGYA0fsas71y6UIZVDfKOOXNn8i52ntFyRqzZzXWyWyMaI

Minne kannattaa sopia Tinder-treffit?

Kannattaako ensitreffeillä mennä kahville, kävelylle vai hienoon ravintolaan illalliselle?  Vai jonnekin ihan muualle? Minulla on selvä, kokemukseen perustuva mielipide. Kerron sen Ilta-Sanomien kolumnissani. Toivottavasti jaksat kilkata linkkiä!

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006075553.html

Kunnon kotiruokaa

Joskus tekee mieli kunnon kotiruokaa. Kuten siikaa mätikastikkeessa.

Tänään söin sellaista Karljohan-ravintolassa Yrjönkadulla. Lounaslistalla oli myös naudan kieltä. Arvostan suuresti sitä, että kaikki ruhon osat käytetään hyödyksi. Jos eläin on kasvatettu ja teurastettu, on kunnioittavaa syödä se kokonaan eikä vain sisäfileitä.

Päädyin kuitenkin siikaan. Sekin oli melkein tuhti annos, noin lounaaksi, kermaisella kastikkeella ja perunamuusilla höystettynä. Mutta kun tulee Yrjönkadun uimahallista hyvin kuntoilleena ja saunoneena, nälkä on kiljuva ja tekee mieli jotain kunnon ruokaa eikä mitään piperryksiä.

Kunnon ruoka on sellaista, jota vuorineuvokset ennen vanhaan söivät. Kateenkorvaa, vorschmackia, mätiä, rapuja ja niin pois päin. Ruokaa, joka oli aikaan köyhien murkinaa, mutta josta sittemmin tuli hienoa. Nyt sellaiset ruokalajit ovat vaarassa vaipua unohduksiin samoin kuin  valkoiset pöytäliinat ja pellavaiset lautasliinat.                                                                               

Karljohan on minulle nostalgiaa. Ravintola on ollut samassa paikassa aina. Minun muistissani se tarkoittaa 1990-luvun alkua. Silloin työpaikkani oli ihan kulman takana ja kävimme siellä usein lounaalla. Jokapäiväiseen käyttöön paikka ei kylläkään sovi ainakaan istumatyöläiselle, sillä keittiössä käytetään kermaa ja voita. Ihan kunnolla.

Omistajarouva työskentelee edelleen ravintolassaan ja saa tilausten huutelemisella keittiöön ja muulla emännöinnillään aikaan jotenkin ranskalaisen tunnelman. Hän ei ole muuten vanhentunut päivääkään niistä ajoista, jolloin siellä useammin vierailin!

Karljohan on ainakin lounasajan ulkopuolella varttuneiden asiakkaiden suosiossa. Johtunee juuri perinteitä kunnioittavasta ruokalistasta ja  suhteellisen korkeista hinnoista. Kaksikymppiä lounaasta on todella paljon ydinkeskustassakin. Hyvää ruokaa saa paljon halvemmallakin, mutta Karljohan on kokonaisvaltainen kokemus, ainakin meille, jotka tunnemme sen vanhastaan. Lohtupaikka.  

Karljohan  olisi mitä mainion paikka myös sunnuntain perhepäivälliselle, mutta eihän se silloin ole auki. Niinkuin ei ole juuri mikään muukaan paikka keskustassa, etnisiä lukuunottamatta.

Etninen ruoka oli joskus erikoista, nyt eksotiikkaa on ainakin näillä kulmilla vanhanajan kotimainen ruoka pihvi ja muusi -tyyliin. Jos se on hyvin tehtyä, siitä voi maksaa hiukan ekstraa

Plussat

  • miljöö
  • omistajan läsnäolo
  • osoite
  • konstailematon kunnon ruoka

Miinukset

  • turhan isot annokset
  • kalliit hinnat

 

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑