Mies muutti luokseni ja siivoojani sai potkut. Alkoi matkani maailmaan, jonka olin jo unohtanut.

Ensin oli vain kimppu punaisia ruusuja maljakossa, rivi miesten kosmetiikkaa kylpyhuoneessa, kengät ja hattu eteisessä. Sitten tulivat ikoni ja perhekuva. Seuraavaksi tulivat tietokone, kitara ja kassillinen vaatteita. Raivasin kaapista tilaa uuden asukkaan vaatteille. Yhdistetty mietiskelyhuoneeni ja kuntosalini pääsi oikeaan asumiskäyttöön.

Kun tulin treeneistä puhkiväsyneenä ja ajattelin ottaa torkut, mies olikin jo kotona ja imuroi vimmatusti. Tiskit olivat tiskatut ja keittiö kiilsi puhtauttaan. Asunnostani oli löytynyt lukuisia salaisia pölypesäkkeitä, joista olin ollut viattoman tietämätön ja kärsinyt astmaattisesta nuhasta ja allergiakohtauksista. Mukava filippiiniläinen siivoojani loihti kyllä kodin nopeasti järjestykseen, mutta nurkkien nuohoamiseen hänellä ei ollut aikaa, saati koneiden puhdistukseen.

Päätin hankkia pyykkikorin. Esineet keittiössäni alkoivat salaperäisesti vaihtaa paikkaa. Sinkkukämppäni alkoi muuntautua kodiksi. Pöydällä on aina tuoreita kukkia ja sänky pedattuna.

Jääkaappini täyttyi oluttölkeistä, pekonista, juustoista ja kananmunista. Ennen siellä oli lähinnä rahkajugurttia, salaattia ja tonnikalaa. Löysin itsenikin ihan uudesta puuhasta, sohvalta lökähousuissa lonkerotölkki kourassa nauramassa katketakseni kotimaiselle komediasarjalle. Minä, joka olen viimeiset kymmenen vuotta nyrpistänyt nenääni kaikelle muulle paitsi taide-elokuville ja laatusarjoille.

Minulle on yhtäkkiä selvinnyt, mitä muut ihmiset tekevät silloin, kun itse olen kärsinyt ahdistavasta fear of missing out -syndroomasta ja selannut koneeltani epätoivoisesti tapahtumia, keikkoja, elokuvia ja näyttelyjen avajaisia tai istuskellut baareissa ylikallista viiniä siemaillen. Aina ei tarvitse suorittaa. Ahdistuksen sijasta koti täyttyy nyt elämisen äänistä, naurusta ja musiikista.

Olen kaivellut muististani isoäidin reseptejä ja keittiössäni höyryävät nyt seljankat ja lihapadat. Kävin Hakaniemen hallissa ja ostin oikealta lihakauppiaalta pari kiloa kunnon ruokaa. Tuotantoeläinten kärsimykset saivat siirtyä toistaiseksi toiseen aivolohkoon.

Käristin siankylkeä ja ruskeaa kastiketta niin antaumuksella, että palovaroitin pärähti soimaan ja käry kiiri rappukäytävään. Niin se nimittäin kuuluu tehdä, että naapuritkin haistavat. Tuntien haudutuksen jälkeen tuloksena oli muheva läskisoosi, rakas helsinkiläinen perinneruoka, jonka myötä siirryin muistoissani isovanhempieni kalliolaiseen hellahuoneeseen.  Melkein itku tuli, kun lapoin kastiketta ruisleivän päälle ja kasasin sen päälle herneitä ja siankylkeä.

Muutakin kummaa on tekeillä. Opettelen sulkemaan kaapinovia ja purkinkansia, sammuttamaan valoja ulos lähtiessäni ja huuhtomaan astiat ennen kuin laitan ne tiskikoneeseen. Olen oppinut katsomaan kaupassa, mitä asiat maksavat ja rohjennut tarttua jopa alennettuihin tuotteisiin. Punainen tarra maitopurkissa ei ole enää varoitusmerkki, vaan kehotus harkita sen ostamista.

Mietin yhä, näenkö unta. Aamulla herään hyvin, hyvin hitaasti ja kertaan päässäni silmiäni avaamatta, kuka olen, mikä onkaan vuosi ja kuka on vieressäni nukkuva henkilö.

Kun kävin sairaalassa pikku operaatiossa, mies saattoi minut sinne ja odotti käytävällä kanssani, kunnes vuoroni tuli. Kun olin valmis, hän tuli hakemaan minua. Hän istui sujuvasti taksin etupenkille ja sanoi osoitteen puolestani ja perillä riensi avaamaan minulle oven ja kantoi kassini ja kyynärsauvani kotiin.  Kyllä, tämä oli normaalia minullekin joskus kauan, kauan sitten. Olin vain unohtanut, mitä oikea elämä on.

Ovessani on jo joulukranssi. Ja kohta kaksi nimeä.