Tag: Ikä

Keski-ikään ei kannata jämähtää

Olin keski-ikäinen viisikymppisenä. Onneksi se meni ohi ja tulin taas nuoreksi.

Sinun ikääsi ehtineen leidin ei enää tarvitse juosta jokaisen muotitrendin perässä, sanoi nelikymppinen tuttavani. Asia on kyllä tasan päinvastoin.

Minun nimenomaan pitää tietää, missä kuuluu käydä, mitä kuuluu syödä ja mihin pitää pukeutua. Nuoret voivat hyvin olla piittaamatta trendeistä, sitä saatetaan jopa pitää omaperäisenä. Liika omaperäisyys minun ikäiselläni ja kymmenen vuotta nuoremmillakin katsotaan oitis höperyydeksi, kelkasta putoamiseksi tai muuten vaan mummoksi. Omaperäinen saa olla samalla tavoin kuin vaikkapa Jorma Uotinen  tai Iris Apfel, mutta ei sillä tavoin omaperäinen, ettei edes yrittäisi jäljitellä tyyli-ikoneita ja esikuvia.

Jollen olisi koko ajan valppaana, voisi käydä niin, että jämähtäisin jonnekin itselleni mieluisalle vuosikymmenelle. On kamalaa, jos jo hiustyylistä tai sohvan väristä voi päätellä, milloin jämähtäminen tapahtui!

Itse en uskalla edes muistella ääneen kiinnostavia hetkiä taloustoimittajana joskus ammoin, koska tapahtumista voisi suhteellisen helposti laskea ikäni. Huomaan myös, että pörssiromahduksen seuraaminen livenä Helsingin pörssin lehteriltä ei tunnu kovin kiinnostavalta nuoremmasta sukupolvesta, vaikka se olikin aikanaan tavattoman jännittävää ja myös huvittavaa. Ajat ennen kännykkää ovat vähän niin kuin liian kauan sitten, samoin kun pappojen sotajutut omassa nuoruudessani.

En aio ryhtyä koskaan pyytämättä muistelemaan, koska elämän kuuluu olla edessä. Sen, minkä olen siitä oppinut, voin pitää hyvin omana tietonani tai korkeintaan jakaa sitä tällä tavoin annosteltuna vapaaehtoisille lukijoille. Ei minua uskota kuitenkaan.

Vanhukset olivat ehkä kiinnostavia silloin, kun heitä oli vain vähän. Mikäs siinä oli kuunnellessa kunnioitettua kylänvanhinta, heimopäällikköä tai tietäjämuoria.

Vain harvalla oli hallussaan pitkän elämän aikana kertynyttä tietoa. Nykyään vanhuksia on kaikissa nurkissa ja ovissa pyörimässä enemmän kuin nuoria. Enemmistö on aina väärässä ja valitsee sen tylsimmän, huonoimman tai muuten vaan typerimmän vaihtoehdon. En halua kuulua enemmistöön, jos voin sen välttää.

Johtopäätös: en tahdo tulla vanhaksi. Ruumis rappeutuu, mutta aika pitkään sitä voi kompensoida henkisillä kyvyillään ja muulla viehätysvoimallaan, eikö vaan.  Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään – enkä nyt tarkoita plastiikkakirurgeja.

Ikääntymisessä on paljon hyviä puolia. Tulevaisuus on rajallinen joka tapauksessa, joten pahimmat dystopiat eivät ehdi omalla kohdalla tapahtua. Sijoittajia neuvotaan yleensä ottamaan nuorempana enemmän riskejä, koska heillä on aikaa paikkailla tappioita. Vanhempien pitäisi kuulemma sijoittaa vähäriskisempiin kohteisiin. Olen tasan eri mieltä. Vanhempana tiedän paljon paremmin, mitä pistän peliin ja mihin minulla on varaa, sillä  jäljellä olevat elinpäiväni voidaan melko tarkasti ennustaa. Lisäksi tiedän, mitä loppuelämäni suorittaminen osapuilleen vaatii.

Nuori ihminen ei voi tietää, montako suuta on joskus ruokittavana tai  mikä onnettomuus ehkä kohtaa. Voin mielestäni ottaa paljon enemmän aineellisia ja henkisiä riskejä kuin nuorena, vaikkei perikunta kiittäisikään.

Mitä tapahtui Madonnalle?

Tätä on pohdittu somessa ja muissa medioissa  euroviisujen finaalista lähtien. Toivon, että se sama ei ikinä tapahdu minulle.

En ole koskaan ihmeemmin fanittanut Madonnaa artistina, mutta olen pitänyt häntä kannustavana esimerkkinä, ikätovereita kun olemme. Se muovinen ja epävireisesti laulava hahmo, joka kapusi piinallisen hitaasti portaita ylös ja alas euroviisujen finaalin väliaikaohjelman huipennuksena, ei ollut enää se sama. Näky  ahdistaa vieläkin. Näen siitä painajaisia.

Olen ihaillut Madonnaa ennen muuta provokaattorina, bisnesnaisena ja energiaa tulvivana ikonina. Viisikymppisenä ajattelin, että ei minulla ole hätää, Madonnankin poikaystävät nuorenevat vuosi vuodelta, eikä hän itse vanhene lainkaan. Nyt särkyi tämäkin illuusio.

Jos megatähti, jolla on varaa kaikkiin mahdollisiin apukeinoihin ja henkilökohtaisiin valmentajiin, ei pysty tuon parempaan, omat mahdollisuuteni pysyä jotenkin mukana tässä maailmassa ovat todella heikot. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni.

 Missä lavakarisma? Missä iän tuoma auktoriteetti? Missä huumori, joka antaa armoa vaikeissakin paikoissa?

Euroviisulavalla nähty hahmo oli vanhentunut ja samalla epävarma teini, joka ei osaa ottaa käyttöön uusia voimia ja aseita, kun vanhat eivät enää toimi ja nuoremmat ajavat ohi.  Se, mikä toimii kolmikymppisenä, ei toimi enää kuusikymppisenä. Säilöytyminen pelkästään plastiikkakirurgian avulla ei pelasta ketään. Tärkeää olisi, että eletty elämä ja kokemukset tuottaisivat henkilöön jotain uutta ja kiinnostavaa.

Mitä tämä omalta osaltani tarkoittaa, pohdin vieläkin.

Monet varmasti näkevät minut eli blogipersoonani samankaltaisena hahmona. Naisena, joka takertuu naurettavasti nuoruuteen eikä asetu ikäiselleen sopivaan malliin.

Sille en kyllä mahda oikein mitään. Elän vain tätä omaa ja ainutkertaista väärinpäin-elämääni, jossa teen nyt niitä asioita, joita en parikymppisenä voinut. Pakko tehdä niin, jotta elämästä ja persoonasta tulisi kokonainen, vaikkei se tietysti koskaan valmistukaan.

Kirjoittamiseen olen valmentautunut koko ikäni ja sillä elänyt, kuten Madonnakin laulamisella ja esiintymisellä. Kuitenkin vasta nyt voin kirjoittamalla ilmaista omia mielipiteitäni ja kysellä minua askarruttavia kysymyksiä, enkä vain käyttää kykyäni muiden asettamien tavoitteiden edistämiseen.

Jos olisin tällaisia blogeja aiemmin kirjoittanut, vaikkapa 1990-luvulla, en olisi varmastikaan saanut kiitosta työnantajilta enkä asiakkailta.

Elämäni on tullut siihen vaiheeseen, jolloin voin heittää kiristävät ja väärät vaatteet nurkkaan ja olla omanlaiseni. Ei ole niin paljon menetettävää, mutta voitettavaa kylläkin. Toivon, että Madonnakin löytää jonkun uuden suunnan ja vielä kohauttaa maailmaa muullakin kuin epäonnistumisilla.

Heippa, täällä Kirsi, 61 v!

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v.  Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka  etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi  sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta.  Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua.  Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki,  ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani,  kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä. 

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä –  ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan. 

Nauti hetkestäsi, nelikymppinen!

Onneksi olkoon, nelikymppinen. Olet juuri oikean ikäinen. Nauti siitä täysillä, sillä se on lyhytaikainen onni.

Pitkän ja huolellisen media-analyysini tuloksena julistan: ihanneihminen  on nelikymppinen. Asia on päivänselvä.

Kuka hehkuttaa uutta suhdettaan tai ruotii uusperheongelmiaan? Kuka jakaa elämäntapamuutoksensa tuloksia ja ruokaohjeitaan? Kuka löysi itsensä reissaamalla Nepalissa tai haastoi itsensä lähiökallion jyrkänteillä?

Kuka poseeraa lehtijutussa rennossa lätsässä ja trenditossuissa, vaikka on filosofi tai kukaties ihan proffa? Kuka on herännyt keski-iän kriisiin ja vaatii oikeutta kunnollisiin rooleihin? Kuka läkähtyy ruuhkavuosiinsa? Kuka downshiftaa maalaisyhteisössä? Kuka osti kalliit liput festareille ja hengailee siellä kallis IPA-olut kourassaan?

Nelikymppinen tietenkin. 

Ottakaa siis kaikki irti siitä ohikiitävästä hetkestä, jolloin olette elinkaarenne huipulla. Olette juuri oikean ikäisiä ihan kaikkeen ja teitä kuunnellaan. Kymmenen vuoden päästä saatte havaita, että teidät luokitellaan senioreiksi (whaaaat…) ja ette aavistakaan, mitä kaikkea kamalaa siitä seuraa. Teitä ei enää oteta vakavasti. Saatte pikkuhiljaa kuulla nuorison taholta vähättelevää mummottelua ja  papattelua. Yritykset lähestyvät teillä vaippamainoksilla ja osteoporoosia, vaihdevuosia ja erektiöhäiriöitä torjuvilla lisäravinteillaan.

Teidät luokitellaan 50+ -ryhmään, jolta  paras elämä on jo lipunut ohi ja jonka ainoa päämäärä on tehdä vanhuusvuosistaan jotenkuten siedettäviä.

Teidän oletetaan lukevan Apua tai ET-lehteä tai mitä ne  mediat sitten tulevaisuudessa ovatkaan ja olevan kiinnostuneita vain ikätovereidenne tekemisistä. Kun olette siihen asti voineet toteuttaa itseännne yksilöinä, sen jälkeen olette osa ikäluokkaa, jolla oletetaan olevan samanlaiset arvot, ihanteet ja tavoitteet.

Sitten kun olette oikeasti vanhuksia, saatte parhaassa tapauksessa mediassa esittää vanhusta, joka on kuin nelikymppinen vanhuudestaan huolimatta. Vaihtoehtoisesti voitte esittää seestynyttä ja vapautunutta vanhusta, jolla on vihdoin lupa kaikkeen. Se tarkoittaa, ettei enää tarvitse esittää nelikymppistä, joka esittää kolmikymppistä.

Tosiasiassa ketkään eivät ole erilaisempia keskenään kuin viisi-kuusikymppiset.

Siinä iässä on päästy nuorempia ikäluokkia yhdistävistä asioista kuten vimmaisimmasta uraputkessa rimpuilemisesta ja lasten kasvattamisesta. On mahdollisuus toteuttaa juuri omia päämääriään. 

Osan ihmisistä ovat siihen mennessä ikävä kyllä huonot ihmissuhdekokemukset, perheen huoltaminen ja työelämän myllytykset nitistäneet muutosvastarintaisiksi keski-ikäisen karikatyyreiksi, joita kiinnostaa lähinnä aamukampa eläkeelle.

Monet tylsistyvät ikääntyessään, tippuvat kelkasta tai luovuttavat. Iän karttuessa odotellaan pikkuhiljaa lapsenlapsia ja niiden viipyessä hankitaan koira tuomaan sisältöä elämään. Haaveet kutistuvat mökkipalstan kokoisiksi, parisuhde hiipuu.  Myös sairaudet iskevät ja tuovat rajoituksia elämään.

Yhä useammalle käy kuitenkin ihan päinvastoin. Uusi elämänvaihe lasten lähdettyä on mahdollisuus uusiin asioihin ja ne ovat itse kullakin erilaisia. Elämää on vielä vuosikymmeniä jäljellä vaikka mihin! 

Itse koen kuuluvani noihin onnekkaisiin. Heräsin nimittäin henkiin viisikymppisenä. Nelikymppisenä olin monen asian asiantuntija, mutta en tiennyt elämästä läheskään niin paljon kuin nyt. Olin paljon rajoittuneempi ja ennakkoluuloisempi. Nyt osaan ottaa rennommin ja suhtaudun itseeni myönteisemmin.

En tietenkään tiedä mikä tauti geeneissäni  tai soluissani nytkin muhii, mutta elämäni ei koskaan ole ollut parempaa kuin nyt, kuusikymppisenä. Näen myös tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia oppia ja uudistua ja keksiä lisää hauskuutta elämään.

Fyysiset rajoitukset tulevat tietenkin  vastaan, mutta ne eivät häiritse läheskään yhtä paljon kuin ympäristön vähättelevä, ylimielinen tai lokeroiva suhtautuminen. Ympäristöllä tarkoitan muun muassa teitä kolmi-nelikymppisiä, joiden kanssa tykkään hengailla samoissa paikoissa. Odottakaa vain, teidänkin aikanne tulee…

Ei siis oleteta mitään iän perusteella.

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑