Tag: Punavuori

Kello kuuden skumppa

Se on nytkin edessäni. Helmeilevänä, kimaltelevana, rutikuivana ja jääkylmänä. Ilman sitä elämä olisi ankeaa.

Kello kuuden skumppa on minulle kuin briteille high tea. Välttämättömyys. Elämän jäsentäjä. Kello kuuden skumppa erottaa työn ja vapaa-ajan, päivän ja illan, arjen ja juhlan – paitsi että nautin sen aivan viikonpäivästä riippumatta.

Kello kuuden skumppa vapauttaa minut kaikista velvollisuuksista, antaa ajatusten soljua suitsimatta omaa rataansa niiden noin viidentoista minuutin ajan, jotka sen juomiseen korkeintaan käytän. Kunnioitan kuohuvaa maljaani tyhjentämällä sen nopeasti, sillä mikään ole laimeampaa ja alakuloisempaa kuin lasissa väljähtynyt ja lämmennyt kuohuviini.

Kello kuuden skumpan aikana on tilaa miettiä illan puuhia ja valita mielessään ruokapaikkaa ja -seuraa. Tämän päivän koetukset on kunnialla kestetty, huomiseen on vielä niin paljon aikaa, ettei sitä kannata murehtia. Hetki leijailee kevyesti ilmassa.

Olisiko tänään vuorossa intialaista, japanilaista vai italialaista? Laittaisinko kasuaalin asun vai jotain hienompaa? Tekisinkö sittenkin kotiruokaa? Alepa vai K-Market? Vai mobiilisovelluksella pelastettu ylijäämäannos, melkein ylevä ekoteko?

Nautin jokapäiväisen juomani yleensä yksin, mutta ihan mielelläni myös seurassa, silloin kun muut tempaisevat afterwork-oluensa. Skumppalasillisen juominen vain valitettavasti kestää vähemmän aikaa kuin ison tuopin, joten seuran vuoksi saattaa tulla tilattua toinenkin. Se on ehdottomasti liikaa.

Kuohuviinin helmeilevä autuus on yhtä lyhyt hetki kuin aamun arastelevan sarastuksen vaihtuminen häikäiseväksi paisteeksi.

Skumppahetki on herkkä ja hauras. Yksi lasillinen kirvoittaa huolettoman toiveikkaita ideoita ja itsetyytyväisen nokkelan, ilahduttavan kevyen ja irrallisen olon. Toinen lasillinen alkaa muistuttaa jo vappupäivän väljähtynyttä kohmeloa.

Kello kuuden skumpan aikana olen hetken kaiken yläpuolella. Henkiseltä vuorenhuipultani voin tyynesti tarkkailla kun muurahaiset ahertavat kauppakassit kädessä ja kulkevat kiireisinä edestakaisin pitkin Punavuoren valtaväylää.

Minulle kelpaa cava tai prosecco, halpa tai kallis, kullankeltainen tai platinanvaalea, shampanjakin käy, jos on sattumoisin tarjouksessa. Juoman laadulla ei ole niin väliä, mutta paikalla, missä sen nautin, on paljonkin väliä.

Maksan mielelläni toista kymppiä lasillisesta, jos vetovoimaisella terassilla on tilaa. Kolmen euron tarjouskaan ei houkuttele paikkaan, missä synkeät mörrimöykyt murjottavat hanaoluidensa ääressä. Myöskin örinä, turhanpäiväinen täytepuhe ja liiallinen tupakansavu pilaavat atmosfäärin.

Itsekin poltan sikarin silloin tällöin, itse asiassa useinkin, mutta naapuripöydästä itsepintaisesti luikerteleva kemikaaleilla kyllästetyn kevytsavukkeen haju ei sovi juhlahetkeeni, vaan tuo siihen tuhruisen keittiön arkipäiväisen tuoksahduksen. Jostain syystä näin ei koskaan tapahdu Pariisissa eikä Milanossa.

En maksa vain juomasta, vaan myös imagoni koristelusta, johon kuuluvat aistikkaat ympäristöt ja tyylikkäät ihmiset. Kaltaisiani lienee muitakin, sillä lasillisen hinta kotikadullani vaihtelee huikeasti vain muutaman kymmenen metrin matkalla. Baarit tietävät tarkalleen sisustuksensa ja asiakaskuntansa arvon – ja asiakkaat omansa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Huolella pönkitetty maailmanomistajan tunnelma voi silti mennä pilalle. Usein esimerkiksi siitä syystä, että muut asiakkaat käyvät röyhkeästi kysymässä, voiko pöydästäni ottaa tyhjän tuolin. Yksi kerrallaan tuolit häviävät ja kultaus kehyksissäni varisee. Voi surkeutta!

Juuri mikään ei voi olla latistavampaa ja masentavampaa kuin istua yksin pöydässä, josta kaikki tuolit on viety muihin, hilpeämpiin ja onnekkaampiin pöytiin.

En voi esittää, että ystäväni on vessassa, tai riehakas seurueeni vasta tulossa. Tuoliton pöytä julistaa kovaäänisesti, että olen yksin, yksinäinen. Yksituolista pöytää ei pysty mitenkään naamioimaan vapaaehtoiseksi omassa seurassaan viihtymiseksi.

Entä jos sanoisin kysyjälle, että ei, ikävä kyllä tuoli ei ole vapaa. Mitä sitten kun hän puolen tunnin päästä katsoo olkansa yli ja näkee minun yhä istuvan yksin?

Tulisin leimatuksi valehtelijaksi tai mikä vielä pahempaa, henkilöksi, jonka kanssa sovittuun tapaamiseen ei tarvitse tulla. Näyttäisin säälittävästi siltä, että deittini on tehnyt oharit. Arvokkuuteni olisi riistetty yhtä tehokkaasti kuin sillä, että tuoli olisi viety. Kertokaa hyvät ihmiset, jos tiedätte jonkun soveliaan tavan estää kanssaihmisiä viemästä tuoleja pöytäni ympäriltä! Käsilaukku tuolilla ei riitä. Se on toki kokeiltu.

Miten minusta tuli prinsessa

Minulla on sellainenkin luksusongelma, että luulen syntyneeni eri yhteiskuntaluokkaan kuin mihin olen oikeasti syntynyt. Se on Lyydia-tädin syytä.

Jos minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en oikein osaa päättää. Olen tavallaan kotoisin Kalliosta, missä isovanhempani asuivat ja molemmat vanhempani kasvoivat. Itsekin vietin Kallion mummolassa paljon aikaa ja kävin Sörnäisissä harrastuksissa. Kallio on yksi sielunmaisema.

Tunnen kuitenkin olevani oikeasti kotoisin täältä Punavuoresta, missä nyt asun. Asuin täällä pari-kolmevuotiaana ja maisemat syöpyivät muistiini. Kun olen palannut tänne asuttuani yli 20 eri osoitteessa, tunnen olevani kotona taas.  Lapsuus ja nuoruus betonilähiöissä ei pystynyt tätä sisäistä kokemusta huuhtomaan, vaan olen tehnyt tänne paluumatkaa koko ajan.

Noina varhaislapsuuden ratkaisevina vuosina Uudenmaankadulla  asuessamme minulla oli lapsenhoitaja, Lyydia-täti. Tuo hyvää tarkoittava, nöyrästi palveleva Lyydia-täti sai minut uskomaan, että kuulun parempien ihmisen kastiin.

Enhän minä ymmärtänyt, että sisäpihan perällä ollut yksiömme sijaitsi Rööperissä, työväenluokkaisessa kaupunginosassa (kyllä, olen niin vanha!) ja että nuoret, vain vähän päälle kaksikymppiset vanhempani kamppailivat silloin alituisten rahahuolien keskellä. Minullahan oli henkilökohtainen palvelija, kamarineiti.

En tiedä, mistä Lyydia-täti oli kotoisin,  mutta epäilen, että hän oli Venäjältä vallankumousta paennut emigrantti. Ikänsä puolesta olisi ainakin voinut olla. Hän oli pieni, hento ja lintumainen, jo kumaraan painunut nainen, jonka tavat olivat menneestä maailmasta.

Hän puhutteli vanhempiani “herraksi” ja “rouvaksi”. Minua ehkä neidiksi? Ainakin hän kohteli minua kuin kuninkaallista. Äitini kauhisteli usein myöhemmin, miten minä juoksutin vanhaa haurasta naista ympäri Sinebrychoffin puistoa.

Hän yritti juosta kiinni oravaa, jonka olin päättänyt saada itselleni. “Sinähän haet minulle vaikka kuun ja tähdet taivaalta”, olin komentanut täti parkaa. Olin tietenkin kuullut tuon ilmauksen aikuisilta, jotka naureskelivat Lyydian palvelualttiudelle. Muistan tuon syyspäivän hyvin, koska minua nuhdeltiin käytöksestäni kotona kovasti.

Muistan myös aamun, jolloin kiukuttelin  pöydässä jäähtyneen aamupuuroni kanssa. Isä oli  töihin lähdössä ja menetti hermonsa.  En tarkkaan muista, miten hän ajatteli minua rangaista, mutta Lyydia-täti tuli apuun. “Herra ei saisi olla niin ankara tytölle”, Lyydia mumisi lattiaan tuijottaen. Sehän tepsi. Faija lähti ovet paukkuen ja jäimme tädin kanssa kahden leikkimään. Pelastus.

Lyydia vei minut kerran kotiinsa, missä kimalsi ja välkkyi. Kissankulta kenties, mutta suuren vaikutuksen ne ihmeelliset pikkuesineet Lyydian kotona tekivät. Posliininuket, pikkuruiset kultapunoskorit ja pitsiliinat. Koin, että oli suuri kunnia saada kutsu tädin kotiin, jossa oli niin hienoja tavaroita, että niihin ei saanut koskea.

Varmaan oli Lyydia tädin vaikutusta sekin, että minusta tuli nirso ja turhamainen pikkutyttö, joka istui rusetti päässä hiekkalaatikon reunalla kenkiään jatkuvasti puhdistellen. Pidin tavaroitani lukkojen takana, jotta kovakouraiset ja remuavat leikkikaverini eivät koskisi niihin.

Tämä tuli mieleeni kun luin aamulla varhaiskasvatuksen merkityksestä ja liian suurten ryhmien ongelmista päiväkodeissa. Ja tulee mieleeni joka kerta, kun kuljen Koffin puiston poikki.

Jokaisella lapsella pitäisi edes hetken aikaa olla Lyydia-täti, joka uskoo suojattinsa olevan prinssi tai prinsessa. Nyyh.

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑