Tag: tasa-arvo

Burleskia? Ei kiitos.

Burleski on kuin karaoke. Kaikkein lahjattomimmatkin voivat nousta lavalle eikä heitä saa dissata.

Burleskia ei saisi arvostella, koska se on syrjittyjen ja alistettujen, kuten naisten, tapa ilmaista itseään turvallisessa ilmapiirissä. Arvostelen nyt kuitenkin. Kaikissa taidemuodoissa on helmiä ja ei-helmiä. Huono burleski on samaa kuin niin sanottu ite-taide.  Missä menee raja taiteen ja ei-taiteen välillä? Minusta se menee siinä kohdassa, missä taitelija ei itse tajua olevansa lahjaton.

Minusta se, että plus-kokoiset naiset nousevat lavalle esittelemään itseään kimaltavissa sirkusasuissa tai ilman asua lainkaan, ei ole yhtään viihdyttävää. En pidä myöskään koulukiusaamisesta. Burleskissa monet esiintyjät tekevät sen itse, nolaavat itsensä ja yleisö kannustaa.

Ymmärrän kyllä, että se voi olla jollekulle yksilölle vapauttava kokemus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että burleskia pidetään feministisenä taiteenlajina. Mitä feminististä on siinä, että naiset pukeutuvat asuihin, joihin miehet heitä ovat vuosisatoja pakottaneet, esiintyvät niissä toisilleen ja lopuksi riisuuntuvat? Miksi burleski on taidetta, mutta seksiklubien tankotanssijat ovat vain viihdyttäjiä tai hyväksikäytettyjä?

 Minusta burleski ylläpitää erityisen kierolla tavalla yllä käsitystä, että naisen pitää kuorruttaa itsensä glitterillä ja kiemurrella tiukoissa asuissa ollakseen haluttava.

Se, että tämä ”oikeus” on nyt ihan kaiken näköisillä ja -ikäisillä naisilla, ei minusta edistä naisten asemaa pätkääkään. Naisten kannattaisi panostaa asemansa parantamiseen työelämässä ja yhteiskunnassa, eikä purkaa turhaumiaan poseeraamalla  lavalla vähissä vaatteissa. Voin sanoa tämän näin suoraan, koska olen nainen.

Itseilmaisu on tietenkin ihan ok. Itsekin ilmaisen itseäni mielelläni piirtämällä, mutta eipä tulisi mieleenikään laittaa teoksiani esille.  Pukuleikkejäkin voin leikkiä makuuhuoneessani.

Nykyään on vallalla ajatus, että ihan kaikki osaavat kaikkea ilman mitään ponnistuksia. Tosiasiassa lahjakkaatkin ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä kaikilla taiteen saroilla.

En myöskään pidä kiusoittelun ajatuksesta. Minusta on epäreilua kiusoitella miehiä ja sitten moittia heitä tungetteleviksi. Monia naisia kiihottaa ajatus itsensä esittelemisestä. Niin myös miehiä. Miehet saavat rangaistuksen, jos esittelevät elimiään julkisesti. Kun nainen riisuuntuu, se on muka kapinallista ja sitä tulee kannustaa.

Joo, kärjistin, mutta ehkä pointtini siitä hiukan selkisi. En haluaisi, että naiset itse edistävät tällaista roolimallia.

EDIT: Kirjailija Marissa Mehrin vastine blogiini.  

Vastine Luksusongelmia-blogin kirjoitukseen

Miten mies keskeytetään?

Miten mies keskeytetään seurueessa? En tiedä. Miten nainen saa puheenvuoron? Kysymällä jotain, johon mies voi vastata.

Olen tässä syksyn mittaan käynyt monissa tilaisuuksissa, joissa on ollut mahdollisuus havainnoida miesten ja naisten erilaista puhetta ja käytöstä. Kokouksissa, illallisilla, kokkareilla, baaripöydissä, pikkujouluissa ja niin edelleen.

Homma menee niin, että seurueen miehet esittävät kukin vuorollaan jonkinlaisen puherituaalin. Kukin kertoo hauskan vitsin, muistelon tai sattumuksen. Mitä ylempänä hierarkiassa mies on, sitä pidempiä jaarituksia hänelle sallitaan.

Puheevuoro kiertää miesringissä kuin viestikapula ja kukin osaa ottaa paikkansa ajallaan, joidenkin lausumattomien askelmerkkien mukaisesti. Jos nainen yrittää siihen väliin, joku taatusti keskeyttää hänet tai alkaa puhua päälle. 

Ohittaminen on yksi tapa vaientaa. Kukaan ei kommentoi naisen puhetta vaan joku miehistä aloittaa kokonaan uuden keskustelun. Miehille on myös kehittynyt loistava kyky napata naisen puheesta yksi sana tai vuosiluku ja siirtää sitä kommentoimalla puheenvuoro itselleen. Naisen täytyy olla vähintään avaruusfysiikan tohtori ja lisäksi kovaääninen, jotta saisi edes jonkun tokaisun esitetyksi. Pitkiä puheenvuoroja ei kannata edes suunnitella, naiselle annetaan paljon vähemmän aikaa esittää sanottavansa.

Ilmeisesti repliikkikierros tai useampi hoidetaan alta pois, jotta miehet saisivat oman paikkansa ryhmässä selville tai yhteisesti hyväksytyksi. Kysymys ei ole varsinaisesta kilpailusta, vaan ryhmänmuodostuksesta ja sosiaalisesta rapsuttelusta. Naisillahan ei ole paikkaa tässä hierarkiassa. Sitä ei siis tarvitse kummemmin testailla.

Loppuillan maistissa naista jo kuunnellaan, usein maireasti hymyillen ja alentuvasti. Silloin toisaalta on turha alkaa pätemään, ei mene mikään perille kuitenkaan ja sama vanha nokkimisjärjestys on taas seuraavan tapaamisen alussa voimassa.

Tämä sääntö pätee tilaisuuksiin, jossa miehiä on enemmän tai yhtä paljon kuin naisia. Jos naisia on selvästi enemmän, miehet saattavat kyllä  vaieta ihan yrittämättäkin tai seurustelevat vain keskenään. Mutta jos se seurueen ainoa mies yllättäen avaa suunsa, häntä kyllä kuunnellaan kiinnostuneena.

Olin tässä semmoisessakin seurueessa, jossa vieras mies vastasi puolestani kysymykseen, joka esitettiin minulle ja joka koski minulle läheistä aihetta. Hän esitti sanansa seurueen muille miehille ja lisäksi närkästyi, kun korjasin hänen virhettään. Toisessa taas miehet esittivät ominaan havaintoja, jotka olin heille aiemmin kertonut ja joihin he eivät silloin uskoneet. Kolmannessa miehet kertoivat tarinaa tilanteesta, jossa olin ollut paikalla, mutta he eivät muistaneet läsnäoloani.

Jos aikoo saada asialleen tai itselleen huomiota miesvoittoisessa seurueessa, usein ainoa tapa saada sitä, on esittää kysymys. Miehet nimittäin rakastavat kysymyksiin vastaamista, vaikka eivät asiasta mitään tietäisikään. Mansplaining, tiedättehän.

Valitettavasti tämäkin on lyhytaikainen ilo, sillä kohta turina miesten kesken on taas käynnissä ja  pian pitää esittää uusi kysymys. Tästä jatkuvasta kyselemisestä saattaa tulla käsitys, että nainen olisi jotenkin tyhmempi kuin mies.

Kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa naiset yleensä aloittavat puheenvuoronsa nöyrästi sanoilla  “anteeksi” tai  “saako kysyä”. Miehet eivät välttämättä edes odota puheenvuoroa, saati pyytele anteeksi vaan korottavat vain ääntään eivätkä luovuta. Ehkä käytän loppuikäni tämän taktiikan opetteluun.

Heippa, täällä Kirsi, 61 v!

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v.  Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka  etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi  sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta.  Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua.  Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki,  ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani,  kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä. 

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä –  ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan. 

Miehen kanssa – äidin neuvot.

Äidin neuvot olivat hyviä. Harmi, että olen tajunnut ne vasta myöhemmin.

Nuorena, ensimmäisessä avioliitossani taistelin vimmaisesti tasa-arvokysymyksistä. Silloin olin tiukka feministi ja vasemmistolainen. Liitto oli myrskyisä ja usein jouduin turvautumaan äidin lohdutukseen ja turvaan. Vielä kolmikymppisenäkin saatoin  ottaa taksin ja ajaa äidin luo itkemään.

Kotona riideltiin muun muassa siitä, kuka hoitaa lasta, tekee kotityöt ja tienaa rahaa. Yksi syy olivat ihanteelliset odotukseni toveruudesta ja kaiken jakamisesta, jotka eivät toteutuneet. Mies oli lähtökohtaisesti ns. edistyksellinen, muta kummallakaan meistä ei vain ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea kodinhoitoon oikeastaan kuuluu. Itse en ollut juurikaan tehnyt kotitöitä tiskaamista lukuunottamatta ja mieskin oli oppinut kotonaan vain miesten töitä.

Arjen raskaus pikkulapsen kanssa yllätti. Riidat olivat sellaisia, että tavaroita lenteli, seiniin tuli reikiä ja kirosanat sinkoilivat. Äidiltä sain tällaisen, silloin konservatiiviselta tuntuneen neuvon, ettei kotitöistä kannata riidellä. Se tekee, joka ehtii tai jolta homma sujuu paremmin. Sopu on tärkeämpi, kuin se, menevätkö kaikki työt nyt ihan tasan ja onko koti tiptop. 

“Samalla vaivalla kun nalkutat ja riitelet, olisit jo tehnyt asian”, hän sanoi. Ja oikeassa oli. Paha mieli riidasta on paljon pahempaa kuin paha mieli siitä, että toinen ei auta. Auttamattomuus voi johtua osaamattomuudesta, ei välttämättä pahasta tahdosta.

Äiti teroitti myös, että miehen miellyttämistä ei myöskään tarvitse kauheasti pelätä.

“Ei siitä naisen arvo tai kunnia mene, jos tekee miehelle voileivän ja laittaa olutpullon pöytään”, äiti sanoi. “Päinvastoin, arvosi hänen silmissään nousee, kun haluat ilahduttaa. Hän varmaan ilahduttaa sinua jollain muulla tavalla. Sitäpaitsi, nälkäinen mies on huono juttukumppani.”

Miehet eivät tosiaankaan aina tajua olevana nälkäisiä, tulevat vain kiukkuisiksi kuin lapset ja saattavat huomaamattaan haastaa riitaa. Lienee aineenvaihduntakysymys. Siihen  vipuun ei pidä mennä.

Riitaa tuli myös  myöhäiseksi venyneistä kotiintuloista, katoamisista ja kännäämisestä – kuten monessa muussakin suomalaisperheessä. “Humalaisen miehen kanssa ei kannata keskustella”, äiti sanoi. “Jos  on jotain moittimista, se kannattaa säästää aamuun. Yöllä tulee itsekin sanoneeksi asioita, jotka kaduttavat. ” Jos tilanne on valmiiksi riitaherkkä, humala moninkertaistaa katastrofin mahdollisuuden.

Voileipien (lue illallisten) tekemisestä olen elämäni aikana selvinnyt huomattavasti paremmin kuin tuosta jälkimmäisestä koetinkivestä. Kun on tuntikausia valvonut, odottanut  ja kerännyt kiukkua tai ahdistusta, on todella vaikea pitää suunsa kiinni kun huojuva kumppani kolisee eteisessä aamuyöstä.

Olen ollut nuoresta asti uranainen ja yrittäjä.  Kun ajasta on ollut niukkuutta, kotitöistä on tullut tingittyä. Onnekseni en ole siivoushullu ja pidän luovasta epäjärjestyksestä, niinpä ei tarvitse kumppanillekaan siitä koko ajan nalkuttaa. Jos vaateläjät tai tai muut rojukasat alkavat liiaksi ärsyttää, psyykkaan itseäni ajattelemalla: “Jos nuo olisivat poissa ja mies niiden mukana, olisitko onnellisempi?”

Ehkä tasa-arvo pitää ensin saavuttaa, jotta siitä voi hiukan hellittää.

Hyvä on, jos talous antaa mahdollisuuden järjestää kummallekin hiukan omaa tilaa. Ja ovi  siihen väliin. Kukin vastaa sitten omien tilojensa siisteydestä tai siivottomuudesta. Usein ratkaisut voisivat olla yksinkertaisia, jos voi irrottautua normatiivisista asumisajatuksista. Yksiössä se on vaikeaa.

Itse olen antanut tyttärilleni kuulemma vain kaksi mieliin painunutta neuvoa. Laitan ne nyt julkiseen jakoon.

Neuvo 1: Kun valmistelet juhlia, laita ensin itsesi valmiiksi ja kata sitten vasta pöytä.

Neuvo 2: Vakuutusten pitää olla kunnossa.

Ihana mies

Olen tässä miettinyt parisuhdeasioita. Jos naisten toiveet kerättäisiin yhteen, paras niitä täyttämään olisi  varmaan kastroitu mies. Kuohilaassa ei olisi miehen haittapuolia, mutta hän suorittaisi kuitenkin soveliaita palvelutehtäviä.

Kastroitu mies  olisi kohtelias ja sävyisiä. Hän siemailisi kanssamme viileää valkoviiniä ja nautiskelisi hyvästä ruuasta, jonka olemme tietenkin yhdessä kokanneet Glorian Ruoka&Viini -lehden ohjeiden mukaan. Jos välttelisimme alkoholia, hän joisi yrttiteetä, kääntyisi kanssamme vegaaniksi ja osallistuisi kuutamoöinä parijoogaan meren rannalla.

Koska hänellä ei olisi liiemmälti testosteronia, hänen seksihalunsa voisivat olla hiukan laimeat, mutta hellyyttähän me naiset  ennen muuta kaipaamme ja sitä jäämme niin usein parisuhteessamme kaipailemaan.

Mies olisi kiva kaveri kotisohvalla ja nauraisi kanssamme uusimmalle Siskonpedin tuotantokaudelle. Leffassa hän kyynelehtisi romanttisen elokuvan äärellä yhteistä suklaalevyä syöden. Ei tarvitsisi pelätä turvalliseen, kotoisaan kainaloon käpertymistä, koska siitä ei homma mihinkään etenisi. Yhdessä kömpisimme  puhtaiden lakanoiden väliin sisustuslehtiä selaillen.

Häntä kelpaisi näyttää kavereille ja kuljettaa tapahtumissa! Ei tarvitsisi pelätä käytöshäiriöitä. Kutsuilla hän osallistuisi meidän kulloiseenkin keskusteluumme. Tai no, olisi hiljaa ehkä, mutta ei kuitenkaan mielenosoituksellisesti.

Ainakaan hän ei missään tapauksessa örisisi nurkassa kaljatölkki kourassa muiden äijien kanssa urheilusta puhumassa, eihän? Hän ei piereskelisi, röyhtäilisi eikä haisisi mieshielle. Varmaan sukkapyykkikin vähenisi.

Hän ei harrastaisi mitään, mihin tarvitaan muita miehiä, kuten joukkueurheilua, mistä ei seuraa kuitenkaan muuta kuin kännäämistä kaveri-illoissa. Koska hänen kilpailuviettinsä olisi vähäinen, hän ei myöskään tulisi työnarkomaaniksi eikä joutuisi uraputkeen.

Hänet kannattaisi  toki kastroida vasta lisääntymisen jälkeen, sillä lapsiahan me haluamme. Sen jälkeen mies käy oikeastaan melko tarpeettomaksi ja rasittavaksi.

Haluamme tosin vaihtaa miehen kanssa yhdessä vaippoja lapsellemme ja työnnellä viimeisen trendin mukaisia lastenvaunuja lattekahvilasta toiseen. Mies voi myös mieluusti kanniskella lasta repussa tai kantoliinassa, niin että muut naiset kadehtivat saalistamme. Muuten mies vain lisää äitiyden raskasta taakkaa entisestään vaatimalla huomiota ja ruokaa.

Kastroidulle miehelle ei tarvitsisi varata kotoa edes miesnurkkausta, miesluolasta puhumattakaan, vaan hän viihtyisi samassa sisustuksessa kuin mekin eikä tahraisi valkoisia sohvanpäällisiä. Hän kastelisi fiikuksia ja peikonlehtiä, kasvattaisi herneenituja ikkunalaudalla ja pyyhkisi pölyt yhteisestä Arabian astiakokoelmastamme.

Hän lähtisi varmasti suostuvaisesti vaateostoksille ja pukeutuisi sillä tavalla kuin toivomme, vaikka vähän samaan tyyliin kuin me itse. Sporttisesti tai hipsteristi, trendiväreihin.

Kastroitu ukko ei hurahtaisi viidenkympin villitykseen, ei perustaisi uutta perhettä nuoremman naisen kanssa eikä lähtisi kavereidensa kanssa tien päälle etsimään hukattua nuoruuttaan.

Ja kun lapset olisi saateltu aikuisiksi ja lentäneet pesästä, mies ryhtyisi kanssamme harrastamaan uusia asioita kuten antiikkia,  puutarhanhoitoa tai teatteria. Kastraatin kanssa eläessämme meidän ei ehkä tarvitsisikaan hankkia spanielia tyhjän pesän syndroomaa paikkailemaan! Säästyisimme samalla pakkoliikunnalta ja  sängyssäkin olisi paremmin tilaa.

Ainoa miinus tosiaan on, että seksihalut voisivat hänellä olla aika vähäiset. Mutta eipä  mies sitten lankeaisi muihinkaan naisiin. Ja se on toki koko homman juju. Sillä jos saamme valita kahdesta vaihtoehdosta: mies voi kiinnostua muistakin naisista tai mies ei kiinnostu naisista ollenkaan, valitsemme todennäköisesti jälkimmäisen. Ja parasta olisi, että oma mies olisi kastroitu, mutta naapurin ei. Sillä flirttihän on elämän suola ja nainen kaipaa kohteliaisuuksia ja huomiota.

Tässä on nyt teknologialle hiukkasen haastetta…

Lopuksi haluan huomauttaa, että kirjoitin tämän ennen kuin olin nähnyt Kauhea nainen -elokuvan.

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑