Kuukausi: maaliskuu 2020

Nyt on virtuaaliseksin aika

 

Jäikö rakkaasi rajasulkujen taakse? Ei hätää, voitte silti harrastaa virtuaaliseksiä.

Nyt kun kaikki kilvan keksivät korona-ajan selviytymiskeinoja, on minunkin laitettava lusikkani soppaan. Eilen tuli jo testattua ystävien kanssa, miten voimme jutustella lasillisella ”virtuaalibaarissa” kotisohvalta käsin. Videoyhteys netin kautta sopii myös seksiin.

Puuha vaatii hiukan valmistautumista ja siinä on omat tekniset haasteensa. Mutta mitäpä ei seksin eteen tekisi, vaikka vääntäytyisi outoihin asentoihin tietokoneen tai puhelimen kanssa. Selfiekepistä voi olla  hommassa suuresti apua. Onkohan ne jo myyty loppuun?

Valaistusta ja miljöötä voi nettiseksiä varten ehkä joutua hiukan säätämään. Seksituokio lasten lelujen keskellä keittiössä voi käydä oikeassa arjessa, mutta nettiseksistä se vie kyllä fiiliksen kokonaan.  Pitää myös valmistautua kuvan ajoittaiseen pikselöitymiseen tai yhteyden pätkimiseen. Huumorilla ja kärsivällisyydellä siitä selvitään.

Yksi tapa välttää online-sähläämistä on ottaa itsestään videoita ja lähetellä niitä kumppanilleen. Kohtaamisen hurma vähenee, mutta toisaalta videoita voi tehdä rauhassa ja ne voi editoida mieleisikseen.  Huonot kohdat pois. Voitte vaikka vaihdella videoita sopivassa chattipalvelussa, keskustella niistä ja saada ihan second level-virtuaalikokemuksen. Kullekin löytyy varmaan sopiva tapa, kunhan intoa ja mielikuvitusta riittää.

Tuntemattomien kanssa ei netissäkään kannata ryhtyä mihin tahansa, sillä ethän halua, että videosi putkahtaa julki ensi viikolla johonkin seksisivustolle? Itse asiassa harmittoman tuntuisesta virtuaaliseksistä voi jäädä paljon vakavamman seuraukset kuin tosielämän rankastakin sekoilusta.

Jos luottamus on kunnossa, ei kun tuumasta toimeen. Virtuaaliseksi ei voi koskaan olla aidon veroista, sillä tuoksut, maut ja kosketus jäävät puuttumaan ja homma pitää viimeistellä ihan omin avuin. On se silti tyhjää parempi.

Ei anneta viruksen hyydyttää seksielämää eikä näivetytä selibaatissa. Hyviä ja turvallisia seksihetkiä!

Tabuista suurin?

 

Tänään on pikkuveljeni syntymäpäivä. Hän asuu ihan lähellä kehitysvammaisten hoitokodissa. En kävisi häntä tervehtimässä, vaikka ei olisi virusvaroitustakaan. 

Veljeni syntyi happivajauksen vuoksi vaikeasti vammaisena ja  niin sanottuna valekuolleena, kun olin 4,5 -vuotias. Hänet hätäkastettiiin sairaalassa. Koska hänellä ei ollut geneettistä vammaa, ei hänelle myöskään voitu antaa mitään ennustetta tai elinajanodotetta.

Olin tuolloin pikkuinen saparopää, parikymppisten vanhempieni esikoinen ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Kaikkien lellikki ja silmäterä siis. Aina siististi puettu ja hyvin kammattu.

Kun veljeni syntyi, kaikki muuttui. Pikkuinen maailmani  romahti täysin. Kaikkien huomio keskittyi tulokkaaseen, jota minäkin kävin katsomassa, kun hän oli sairaalaan keskoskaapissa. En tiennyt mitä ajatella tuosta surkean näköisestä rääpäleestä, mutta jotain pahaa aavistin aikuisten huolestuneista äänensävyistä.

Kun veli tuli kotiin, äiti ruokki veljeä 1,5 tunnin välein, yötä päivää. Olin kotona heidän kanssaan. Päiväkotipaikkaa en saanut, koska äiti oli kotona. Veljen vammaisuus ei tuohon harkintaan vaikuttanut. On siis selvää, että jäin täysin vaille kaikkea huomiota ja huolenpitoa – minä joka en osannut edes kengännauhojani solmia. Kun veli nukkui, äitikin nukkui. Minut lähetettiin pihalle leikkimään, avain kaulassa.

Sisään ei ollut tulemista silloin, jos ovikellossa oli punainen rusetti. Se tarkoitti, että äiti nukkui eikä saanut häiritä. Ei vaikka oli polvi verillä, pissahätä tai pihan pojat kiusasivat. Onneksi jokunen naapurin täti välillä oli paikalla pelastamassa.

Kun veli selviytyi hengissä ja kasvoi, hänestä tuli suloisen näköinen enkelikiharainen pikkupoika. Hän ei mitenkään eronnut ikäisistään vielä parin vuoden ikäisenä. Hän vain ei oppinut puhumaan. Eikä kävelemään. Koska lääkärit olivat aluksi ennustaneet sokeutta ja ties mitä muutakin, mutta olleet väärässä, äiti jaksoi  sinnikkäästi pitää toivoa yllä.

Kun veli kasvoi, häntä alettiin kutsua cp-vammaiseksi ja spastikoksi. Hänellä oli pakkoliikkeitä eikä kävelemisestä tullut kunnollista koskaan. Puhe oli mölinää, lähinnä tunteiden ilmaisua äänteellisesti. Hän kaatuili holtittomasti ja hänellä olisi siksi takaraivo aina verillä. Minäkin opin puhdistamaan, desinfioimaan ja laastaroimaan veljen pään. Jossain vaiheessa hänelle hankittiin kypärä, jotta hän ei loukkaisi itseään niin pahoin.

Kun hän kasvoi edelleen ja minäkin kasvoin, sain viedä ja hakea häntä vammaisten päiväkodin kuljetusautolta, koska äiti ei olisi ehtinyt töistä tarpeeksi ajoissa. Olin tuolloin toisella kymmenellä ja sain hiukan taskurahaa avustani. Mahdoimme olla näky, minä ontuvaa ja kompastelevaa, metelöivää veljeäni taluttamassa ja hyssyttelemässä, ettemme herättäisi liikaa huomiota. Opin tuolloin katsomaan vastaantulijoita, tuijottajia  ja ivanaurajia uhmakkaasti, erilaista veljeäni suojellen ja puolustaen. Koulukavereita en kutsunut kotiin, jotta minua ei kiusattaisi. Perheemme eli aika eristyksissä veljen hankalan käytöksen vuoksi.

Opin puolustamaan myös äitiä ja myötätuntoni oli aina hänen puolellaan. Sain  kuitenkin huomionkipeydessäni raivonpuuskia, joista minua rangaistiin. Tästä en ole katkera, mutta siitä olen, että huoleton lapsuuteni vietiin. Äidin kaikki voimat, huomio ja toiveet kohdistuivat, ymärrettävästi, veljeen. Toiveet valuivat hiekkaan vuosien mittaan ja elämä siinä sivussa. Isä ei viihtynyt kotona kovin hyvin.

Koko perhe opettelimme viittomakieltä. Me opimme, veli ei. Hänen arvioitiin olevan symbolifunktiossa ja muussakin älyllisessä toiminnassa noin kaksivuotiaan tasolla. Yritin opettaa häntä lukemaan ja luulottelin, että meillä olisi joku keskinäinen, muilta salattu yhteisymmärrys. Minusta kasvoi lapsi, joka samastui aina kiusattuihin, heikkoihin ja vainottuihin.

Aikaa kului ja minusta tuli teini. Veljeni kasvoi vahvemmaksi ja hänen aggressiiviset kohtauksensa tulivat yhä äänekkäämmiksi ja vaikeammiksi hallita. Hänelläkin alkoi puberteetin oireita ja hän halusi jatkuvasti kosketella minua. Perheen ruokapöydässä kaikki esitimme korrektia, kun veli tarrasi minuun ja sai erektion.  Minua nolostutti, mutta en voinut suuttuakaan enkä poistua pöydästä. Piti olla kuin mitään ei olisikaan. Äidin tehtäväksi jäi saatella veli kylpyhuoneeseen, ties mitä tekemään. Minulle ei kerrottu, mutta arvelen nyt, että masturboimaan varmaankin. ”Ei veli mitään pahaa tarkoita”, minulle sanottiin.  Jotenkin häpeä jäi minun päälleni.

Tätä vaihetta kesti ehkä pari vuotta,  kun vanhemmat tekivät vaikean päätöksen ja veli sai laitospaikan. Pian sen jälkeen vanhemmat erosivat.

Jos käyn veljeä katsomassa, hän ei halua olla samassa huoneessa kanssani, vaan joudun maanitellen seurailemaan häntä paikasta toiseen. En tiedä miksi – luultavasti siksi, että vierailu rikkoo turvallisen päivärutiinin. Vierailut kuluvat siten, että pidän seuraa kahvipöydässä hänen hoitajilleen tai he minulle.

Kun äiti kuoli, lakkasin lopullisesti käymästä veljeä katsomassa. Petin samalla äidille aikoinaan antamani lupauksen huolehtia veljestä. Minulla on nyt muita huolehdittavia ja ahdistavat muistot tunkevat mieleeni vierailuilla. Kun kerroin tämän laitoksen vastaavalle henkilölle, hän sanoi ”Ymmärrän oikein hyvin.” Ensimmäisen kerran elämässäni joku antoi minulle henkisen vapautuksen vastuusta! Tabun sai sanoa ääneen.

Kerron tämän surkean tarinan siksi, että vammaisuudella on toinenkin puoli. Vammaisia on myös monenlaisia, kaikkia ei voi laittaa samaan kastiin. Erilaisuus ei aina ole rikkaus. Kaikki eivät ole herttaisia ja valoisia down-lapsia, esimerkiksi. Toivon, että kaikki vanhemmat, jotka tietoisesti päätyvät  hankkimaan ja pitämään vammaisen lapsen, tietävät mitä ovat tekemässä. Ajat ovat toki toiset ja perheille toivottavasti annetaan enemmän tukea ja apua, myös sisaruksille.

Ympäristön ei pitäisi tuomita, syyllistää tai mitenkään muutenkaan puuttua perheiden ja vanhempien valintoihin. Heillä on taakkansa muutenkin.

Nyt hänelle se kertokaa…

Miten voi kertoa tuntemattomalle miehelle, että hänen pitäisi korjata itsessään joku asia? Ei siis luonne tai mielipiteet, vaan joku ihan konkreettinen asia.

Juteltiin ystävän kanssa menneistä huonoista deittikokemuksista. Esiin tuli monia seikkoja, joihin deitit kaatuivat. Pulmat olisivat olleet vältettävissä, jos miehet olisivat osanneet katsoa itseään kriittisesti.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta ihminen voi yrittää tehdä parhaansa annetuilla edellytyksillä.  Ei ole esimerkiksi pakko tulla treffeille vanhalta viinalta haisten. Ei kannata tulla myöskään tuoreelta viinalta haisten. Hiukset voi pestä ja kammata. Sukat voi ja kannattaakin vaihtaa.

En suosittele myöskään kantamaan mukanaan muovikassillista kaljatölkkejä. Itse asiassa ei suosittele kantamaan treffeillä tai julkisesti muutenkaan minkäänlaista muovikassia. Muovikassi ei ole herrasmiehen – eikä ladyn – asuste.  Pahin vaihtoehto muovikasseista on Alkon kassi. Tämän olen tiennyt vaistomaisesti aina, mutta vakuutuin, koska uusi guruni Asfa-Wossen Asserate on asiasta samaa mieltä teoksessaan Sivistynyt käytös. Voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille.

Huonoja juttuja ovat myös lököttävä puku, pipo päässä sisätiloissa, tahrainen paita, hajoamistilassa olevat lenkkarit tai hoitamaton parta. Nenän tai korvien kaivaminen on myös sopimatonta.

Mutta itse asiaan. Miten voi kertoa deitille ensitreffeillä, että hänen pitäisi korjauttaa hampaansa? Tai miten voi sanoa kohteliaasti, että herrasta huokuva ominaistuoksu on hmmm… pikemminkin haju?  Melkein yhtä paha kuin haju, voi olla myös niin sanottu miesten tuoksu eli halpa partavesi, jota on lorauteltu oikein kunnolla. Koska treffit ovat kumminkin pilalla, voisi kai sitä asiasta sanoakin. Toisaalta se on myöhäistä jo. Itse laittaisin ongelman mahdollisimman nopeasti kiertoon ja toivoisin miesparan puolesta, että joku muu hoitaisi asian.

Kävin Doc point  -festarilla katsomassa mainion venäläisen dokkarin Seduction, jossa esiteltiin miesten metsästystä venäläiseen tyyliin. Yksityiset koulut tarjoavat nuorille naisille opastusta miesten miellyttämisessä. Opetuksen aiheita olivat muun muassa seksikkäästi pukeutuminen, riisuutuminen, liikehtiminen, tanssiminen ja oikeat otteet seksin aikana.  Opastusta annettiin myös tekoitkun tuhertamiseen ja avuttoman esittämiseen tiukan paikan tullen.

Ehkä näinä aikoina, kun parinmuodostus on uhattuna,  miehillekin voisi tarjota opastusta naisten miellyttämiseen? Ehkä jopa ihan peruskoulussa? Vanhat kunnon herrasmieshyveet ovat ajat sitten painuneet unohduksiin.

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑