Tag: nainen

Ikuinen pikkujoulu –  muistoja työelämästä

Olen sairaslomalla kipsi jalassa jo viidettä viikkoa ja on ollut aikaa hautoa synkkiä ajatuksia. Katsoin Weinstein-dokkarin, luin Veijo Baltzarista ja mieleeni palautui kaikenlaisia sattumuksia työelämästä 1980-ja 1990-luvuilta.

Muistot löyhkäsivät tympeiltä kuin krapula-aamu enkä ihmettele, että olen työntänyt ne jonnekin muistin takanurkkiin. Tuntuu, että työelämässä oli ennen ikuinen pikkujoulu. Miehet saivat puhua tuhmia, kertoa seksistisiä vitsejä, lähennellä ja ehdotella. Jos siitä pahastui, oli tiukkapipoinen femakko.

Nuorena alle kaksikymppisenä kesäharjoittelijana YLE:llä istuin työpöytäni ääressä, kun takaa tuleva mies kiersi kätensä vyötäröni ympärille ja hiplasi hiuksiani. Siinä ihan muiden nähden, lievästi vaivautuneelta näyttävän pomoni silmien edessä. ”Teillähän on täällä uusi tyttö!”, hän myhäili ja tepasteli siinä pöytäni ympärillä arvioiden minua kuin jossain hevosnäyttelyssä.

Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain kuulemma siksi, etten ollut femakko enkä pahan näköinen.

Siellä Helsingin Sanomien taloustoimituksessa saikin olla karskia ja hyvää jätkää, jotta pärjäsi ajoittain ainoana naisena porukassa. Yhdelläkin yritysvierailulla matkustimme VR:n salonkivaunulla ja joku ”pojista” oli valinnut matkaohjelmaksi katsottavaksi kovaa pornoa. No, se filmi keskeytettiin aika pian. Läpällä ja kännissä, semmoistahan se on pikkujouluissa vieläkin.

Ollessani Hesarin edustajana yrityksen järjestämässä seminaarissa jossain Rukalla, asuimme isossa hiihtomajassa. Meille naisille, legendaariselle Anna-Kaisa Hermuselle ja minulle, oli varattu yhteinen makuuhuone. Pikkutunneilla yritin nukkua, kun Anna-Kaisa oli vielä jossain toisaalla.

Huoneeseen hiipparoi juopunut yrityspomo, joka yritti väen väkisin änkeytyä sänkyyni. Eikä hän tehnyt tätä edes salaa muilta, vaan siellä iso remmi muita miehiä istui pöydässä ja näkymä huoneeni ovelle oli avoin. Heppu yritti samaa vielä toisenkin kerran.

Toisella reissulla yksityislentokoneessa vieressäni istui iäkkäämpi Nokia-pomo, joka ihasteli tiiviisti profiiliani ja laittoi kätensä polvelleni.

Ei silloin Hesarin taloustoimittajana tuntenut itseään aina mahtavan mediatalon vallankäyttäjäksi tämän hyvävelikerhon kanssa asioidessaan.

Kommentit naistoimittajan ulkonäöstä olivat ihan sallittuja ja härskejä vitsejä kerrottiin siekailematta.

Ajat olivat toiset, kyllä. Viina virtasi ja edustustilejä käytettiin. Hyvä viinapää oli toimittajan paras avu, sillä usein tärkeimmät asiat kerrottiin epävirallisesti vasta muutaman grogin ja ginin jälkeen, lounastilaisuuksissakin. Silti nuo ja muutamat muut lähentely-yritykset ovat jääneet tahmeina ja tympeinä mieleeni.

Olin noina aikoina ikäisekseni kokenut ja jo perheenäiti, mutta silti jotenkin avuton tuollaisissa tilanteissa, vaikkei se ehkä näkynyt päälle päin. En ihmettele, että vakavampi hyväksikäyttö jättää naisiin pysyvät jäljet.Muistot ajasta ainoana naisena viestintäyrityksen osakkaana ovat niin monet, etteivät tähän mahdu. Jatkuva alatyylisten juttujen kertominen työpaikalla, tytöttely ja vähättely on vallankäyttöä , alistamista ja sanallista häirintää sekin.

Voi vai kuvitella, miltä Baltzarin hovissa on nuorista naisista tuntunut. Itsekin näin kulttuurineuvoksen viime vuonna läheisessä UFFissa vaateostoksilla nuorten tyttöjen kanssa ja hämmennyin näkemästäni ja kuulemastani. Enpä tajunnut, että Baltzarin kukkoilu vaatekaupassa oli osa julkisilla varoilla rahoitettua toimintaa.

Vanheneminen on noloa

Vanheneminen on paitsi tuskallista, myös noloa. Siitä ei saa mitään kivaa Instaan.

Kun aamulla suoritin noin kaksi tuntia kestäviä jokapäiväisiä aamutoimiani, mietin, miksi tätä kaikkea teen. Itseni ylläpito vie koko ajan kasvavan osan ajastani ja rahoistani.

Suihku, shampoo, hoitoaine, sheivaus, föönaus, suoristusrauta ja muotoilusuihke. Ripsihuolto, kynsihuolto, kampaaja ja kosmetologi. Jalkahoitaja, fysioterapeutti, personal trainer, osteopaatti, hieroja, kuntosali, terapeutti, gynekologi. Kosteutus, kasvoseerumi, anti age -tuotteet ja meikkaus. Estrogeeni, magnesium, sinkki, vitamiinit, chia-siemenet, kauramaidot, vihersmoothiet ja kollageenit.

Kalliiksi käy, vaan ei pelasta vanhenemiselta eikä etenkään kuolemalta.  Teen vuosi vuodelta yhä enemmän, jotta voisin edes kohtuullisesti ja näyttäisin mahdollisimman hyvältä – mielellään ikäistäni nuoremmalta. Enkä tee sitä pelkästään turhamaisuudesta, vaan myös säilyttääkseni ihmisarvoni. Vanheneva ihminen, etenkin nainen, on ihmiskunnan ongelmajäte.

 Äitini sanoi viimeisinä elinvuosinaan usein, että vanheneminen on luopumista. Luulin, että hän tarkoittaa luopumista asioista, joita ei voi fyysisten rajoitusten takia enää tehdä. Nyt tajuan, että ikääntyminen on jotain vielä paljon pahempaa.

 Se on luopumista myös oikeuksista, joihin on tottunut.  Jos näyttäisin vielä vanhemmalta ja lisäksi kulkisin köpöttäen, voisinko käydä paikoissa, joissa nyt käyn? Keikoilla, puistoissa, uimarannoilla, festareilla, terassilla? Kuuntelisiko kukaan minua?  Jo nyt minut ohitetaan baarijonoissa, tönitään raitiovaunuissa ja litistetään hisseissä.

En ole koskaan puhunut mielelläni sairauksistani, mutta nyt pyrin minimoimaan valituksen, vaikka aiheita totisesti on enemmän kuin ennen. Nuoret eivät yksinkertaisesti pysty tuntemaan aitoa myötätuntoa itseään vanhempia kohtaan. Parikymppisen urheiluvamma on kiinnostava, iän tuoma nivelrikko taas ei. Nelikymppinen voi ääneen kauhistella ensimmäisiä ryppyjään, kuusikymppisen kannattaa vaieta omistaan ja toivoa, että kukaan ei huomaisi niitä. Yli viisikymppisten vaivat ovat ylipäätään noloja.

 Joltakulta kuoli rakas lemmikki, minulta aviomies. Suruni on niin musertava, vertaamaton ja mahdoton jakaa, että siitä olisi parasta vaieta kokonaan. Mistä ei puhuta, sitä ei ole –  eikä tule kenellekään suotta paha mieli.

Eilen mietin, voinko mennä vaimentamaan humalaisen teinilauman, joka aamuyöstä mekasti ja kiljui ikkunani alla. Kolmikymppisenä perheenäitinä olisin mennyt reippaasti komentamaan lapsukaisia ja ehkä soittanut tarvittaessa poliisin paikalle, uhkaillut ainakin. Nyt ajattelin, etten halua olla valittava mummo enkä jaksa keskellä yötä kuulla loukkauksia. Laitoin tulpat korviin ja menin nöyrästi toiseen huoneeseen nukkumaan.

Ymmärrän isääni, joka ei halunnut kulkea julkisesti rollaattorin kanssa, vaan sulkeutui kotiinsa ja masentui. ”Kulkevathan nuoretkin pyörätuoleissa kaupungilla”, sanoin, kun yritin kannustaa häntä liikkeelle. Nyt tajuan paremmin. Nuori ihminen pyörätuolissa voi röyhkeästi vaatia palvelua, esteettömyyttä ja kunnioitusta, mutta vanhus pyörätuolissa ei ole edes säälittävä, vaan pelkästään harmillinen ja ärsyttävä ilmestys, joka parhaimmillaankin muistuttaa nuorempia kuolevaisuudesta.

Saako nainen hymyillä?

Ollakseen uskottava naisen tulee välttää hymyilemistä.  Hymyilevä nainen on tyrkky tai bimbo.

Kuljin hiljattain Hagelstamin legendaarisen kirjadivarin ohi. Ikkunassa oli Marja-Liisa Vartion teos, jonka kannessa oli hänen kovin synkältä ja surulliselta näyttävä kuvansa. Joskus 1950-60 luvuilla naisen piti tosiaan olla kovin vakava, mietin. Kauniin naisen piti näyttää joku tuikealta tai epätoivoiselta, jotta kävisi oikeasta kirjailijasta.

Mainosten valkoiset hammastahnahymyt rantautuivat Suomeen aikanaan Yhdysvalloista. Hymyilevällä ihmisellä siis saattoi myydä jotain. Ei kuitenkaan vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta.

Onko hymyilevä nainen uskottava nytkään? Sitä sopii kysyä edelleen Suomessa. Naispuoliset esikoiskirjailijat esitellään edelleen haaveilevina runotyttöinä tai rankan lapsuuden läpikäyneinä  kovismimmeinä. Kummatkaan eivät tunnetusti hymyile.  

Tänäänkin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla  kameraan tuijottaa tiukkailmeinen lähiökirjailijatar  Hanna-Riikka Kuisma nahkatakissaan. Mutta, hetkinen, ehkä kirjailijat eivät ylipäätään saa hymyillä – elleivät nyt satu olemaan humoristeja.

Suomessa ei hymyilevään ihmiseen luoteta. Etenkin hymyilevä nainen on ihan höyhensarjaa, suusta tulee pelkkiä saippuakuplia. No missit ja malli ovat aina saanet hymyillä.  Jos he sitten keski-iässä ovat saaneet jonkun lenitamaisen uran aikaiseksi, hymyilyä ei tarvitse lopettaa, muuten kyllä mieluusti.

Nuoren naisen pitää ansaita oikeutensa hymyillä, eikä hän saa sitä ehkä koskaan. Tosi syvässä on käsitys, että kuvassa hymyilevä nainen jotenkin tyrkyttää itseään tai on käytettävissä.

Siksi hymyily on nuorelle naiselle vaarallisempaa kuin keski-ikäiselle tai vanhemmalle. Nuoren naisen pitää olla tuikea, tiukkapipoinen tai muuten vain otsa rypyssä pärjätäkseen miesten maailmassa. Ja jos hän ei ole sellainen luonnostaan, sellainen hänestä kyllä ennen pitkää tulee.

Pärjätäkseen miesten maailmassa naisen on näytettävä asiantuntijalta. Asiantuntija pukeutuu ikävästi ja huomioita herättämättömästi. Hän puhuu monotonisesti ja käyttää vaikeita sanoja.  Naispuolisella asiantuntijalla on välttämätöntä olla huivi kaulassa tai iso kaulakoru. Bleiseripakko ei poistunut koskaan kokonaan, mutta sen voi hätätilassa korvata Marimekolla tai vastaavalla kulmikkaalla suomalaisvaatteella, jossa ei saa olla ripaustakaan seksikkyyttä tai väri-iloa.

Hymy ja  rento pukeutuminen sallitaan ainoastaan viihdyttäjille, kuten radiojuontajille tai artisteille. Lääkärille tai ekonomistille ei. Jos nainen on alansa kiistaton huippu ja raivannut tiensä vaikkapa korkeimpaan yritysjohtoon, hän voi pikkuhiljaa alkaa pukeutua naisellisemmin, mutta kallista makua osoittaen, sillä tietyllä paholaismaisella tavalla.

Tähän päästäkseen pitää kyllä olla ihan globaalilla pörssiyhtiötasolla. Esimerkiksi ministeriys ei riitä. Naisministerin ei tietenkään sovi hymyilläkään, sillä hänhän on koko ajan leikkaamassa jonkun etuuksia ja siksi hänen pitää lähtökohtaisesti näyttää anteeksipyytävältä tai puolustautuvalta. Ei ihme, jos hymyt ovat hiukan teennäisiä.

Miten mies keskeytetään?

Miten mies keskeytetään seurueessa? En tiedä. Miten nainen saa puheenvuoron? Kysymällä jotain, johon mies voi vastata.

Olen tässä syksyn mittaan käynyt monissa tilaisuuksissa, joissa on ollut mahdollisuus havainnoida miesten ja naisten erilaista puhetta ja käytöstä. Kokouksissa, illallisilla, kokkareilla, baaripöydissä, pikkujouluissa ja niin edelleen.

Homma menee niin, että seurueen miehet esittävät kukin vuorollaan jonkinlaisen puherituaalin. Kukin kertoo hauskan vitsin, muistelon tai sattumuksen. Mitä ylempänä hierarkiassa mies on, sitä pidempiä jaarituksia hänelle sallitaan.

Puheevuoro kiertää miesringissä kuin viestikapula ja kukin osaa ottaa paikkansa ajallaan, joidenkin lausumattomien askelmerkkien mukaisesti. Jos nainen yrittää siihen väliin, joku taatusti keskeyttää hänet tai alkaa puhua päälle. 

Ohittaminen on yksi tapa vaientaa. Kukaan ei kommentoi naisen puhetta vaan joku miehistä aloittaa kokonaan uuden keskustelun. Miehille on myös kehittynyt loistava kyky napata naisen puheesta yksi sana tai vuosiluku ja siirtää sitä kommentoimalla puheenvuoro itselleen. Naisen täytyy olla vähintään avaruusfysiikan tohtori ja lisäksi kovaääninen, jotta saisi edes jonkun tokaisun esitetyksi. Pitkiä puheenvuoroja ei kannata edes suunnitella, naiselle annetaan paljon vähemmän aikaa esittää sanottavansa.

Ilmeisesti repliikkikierros tai useampi hoidetaan alta pois, jotta miehet saisivat oman paikkansa ryhmässä selville tai yhteisesti hyväksytyksi. Kysymys ei ole varsinaisesta kilpailusta, vaan ryhmänmuodostuksesta ja sosiaalisesta rapsuttelusta. Naisillahan ei ole paikkaa tässä hierarkiassa. Sitä ei siis tarvitse kummemmin testailla.

Loppuillan maistissa naista jo kuunnellaan, usein maireasti hymyillen ja alentuvasti. Silloin toisaalta on turha alkaa pätemään, ei mene mikään perille kuitenkaan ja sama vanha nokkimisjärjestys on taas seuraavan tapaamisen alussa voimassa.

Tämä sääntö pätee tilaisuuksiin, jossa miehiä on enemmän tai yhtä paljon kuin naisia. Jos naisia on selvästi enemmän, miehet saattavat kyllä  vaieta ihan yrittämättäkin tai seurustelevat vain keskenään. Mutta jos se seurueen ainoa mies yllättäen avaa suunsa, häntä kyllä kuunnellaan kiinnostuneena.

Olin tässä semmoisessakin seurueessa, jossa vieras mies vastasi puolestani kysymykseen, joka esitettiin minulle ja joka koski minulle läheistä aihetta. Hän esitti sanansa seurueen muille miehille ja lisäksi närkästyi, kun korjasin hänen virhettään. Toisessa taas miehet esittivät ominaan havaintoja, jotka olin heille aiemmin kertonut ja joihin he eivät silloin uskoneet. Kolmannessa miehet kertoivat tarinaa tilanteesta, jossa olin ollut paikalla, mutta he eivät muistaneet läsnäoloani.

Jos aikoo saada asialleen tai itselleen huomiota miesvoittoisessa seurueessa, usein ainoa tapa saada sitä, on esittää kysymys. Miehet nimittäin rakastavat kysymyksiin vastaamista, vaikka eivät asiasta mitään tietäisikään. Mansplaining, tiedättehän.

Valitettavasti tämäkin on lyhytaikainen ilo, sillä kohta turina miesten kesken on taas käynnissä ja  pian pitää esittää uusi kysymys. Tästä jatkuvasta kyselemisestä saattaa tulla käsitys, että nainen olisi jotenkin tyhmempi kuin mies.

Kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa naiset yleensä aloittavat puheenvuoronsa nöyrästi sanoilla  “anteeksi” tai  “saako kysyä”. Miehet eivät välttämättä edes odota puheenvuoroa, saati pyytele anteeksi vaan korottavat vain ääntään eivätkä luovuta. Ehkä käytän loppuikäni tämän taktiikan opetteluun.

Heippa, täällä Kirsi, 61 v!

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v.  Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka  etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi  sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta.  Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua.  Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki,  ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani,  kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä. 

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä –  ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan. 

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑