Olen elämässäni tehnyt sosiaalisen loikan köyhyydestä hyväosaisuuteen. Voin vakuuttaa, että se ei ole mikään onnellisuustakuu.
Ihminen, joka vaihtaa ympäristöä ja viiteryhmää, on aina ulkopuolinen. Samalla tavoin kuin ulkomaille muuttanut seilaa kahden kotimaan ja kulttuurin välissä, luokkanousun tehnyt miettii ja puntaroi jatkuvasti arvojaan ja asenteitaan. Lapsena opitut tavat sopeutua istuvat lujassa. On vaikea samastua ihmisiin, jotka ovat päätyneet samaan tilanteeseen aivan eri reittejä.
Minut on kasvatettu eräänlaisen ylevöityneen köyhän osaan. Lapsuudessani ja etenkin vanhempieni lapsuudessa köyhän piti vielä olla nöyrä, siisti ja hyvätapainen osoittaakseen olemassaolon oikeutuksensa. Lisäksi aina ja kaikkialla piti ottaa muut huomioon: ahtaissa kaupunkikodeissa, yhteisillä pihoilla, yleisillä uimarannoilla, harrastuksissa ja julkisissa kulkuneuvoissa.
Niin sanotuista ”paremmista ihmisistä” puhuttiin hiukan tuhahdellen, mutta samalla pelonsekaisella kunnioituksella. Halu pyrkiä kohti parempaa elämää oli suuri. Itselleni tavoiteltu edistys tarkoitti koulutusta ja enemmänkin, sivistystä, jotka eivät suinkaan ole sama asia. Kannatti opiskella ahkerasti, jotta pääsi vihreälle oksalle. Itselleni se todellakin kannatti, sillä opintojen kautta pääsin unelmien työpaikkaan johtavaan sanomalehteen ja siten osaksi eliittiä jo ennen valmistumistani.
Koin 1970-luvun yliopiston tasaveroiseksi paikaksi, jossa oli ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ilmeisesti asia ei enää ole ihan niin, sillä yhteiskunnassa hyvä- ja huono-osaisuus ovat alkaneet jälleen kasautua ja jyvät erotellaan akanoista yhä varhaisemmin. Hyväosaiset perheet panostavat lasten koulumenestykseen ja harrastuksiin ja nuoria tuetaan aivan toisella tavalla kuin omassa nuoruudessani. Synnyin kenties lyhytaikaiseen viattomuuden aikaan, Kekkos-Suomeen, jolloin tasa-arvo vaikutti toteuttamiskelpoiselta ihanteelta.
No, tämä ei ollut aiheeni, vaan se, miten ulkopuolisuuden tunne riivaa minua koko ajan enemmän. Luokkatodellisuus kärjistyy ja tulee räikeästi esiin kesäkaupungissani, jonne ylempi keskiluokka tungeksii kesäisin. Uneliaan eteläisen satamakaupungin kadut täyttyvät hetkeksi Volvoista ja Mersuista ja vierassatamat kalliista veneistä. Minne ylempi keskiluokka rynnistää ja pesiytyy, sinne nousee aitoja ja kulkuesteitä, jättimäisiä terasseja ja valvontakameroita. Roska-astiat täyttyvät. Ravintolat ottavat listoilleen koirien annoksia. Woltin lähettejä ei vielä ole näkynyt, mutta se lienee vain ajan kysymys. Tämä on kuin maailma pienoiskoossa.
Puheenaiheet pastelliväreihin pukeutuneiden purjehdus- tai tennisporukoiden nousuhumalaisissa pöydissä eivät kuitenkaan laadullisesti lainkaan poikkea edukseen duunarien kaljakuppiloiden turinoista. On ihan sama, puhutaanko Tallinnan sataman viinanhinnoista vain Negronien ja Bellinien matkoilla opituista oikeaoppisesta sekoittamisesta. Itsekeskeistä, sielutonta tyhjien tynnyreiden kovaäänistä kolinaa. Hyväosaisuus ei tee ihmisistä sivistyneitä – kuten ei köyhyys jalosta.
Surullisinta on se, että me hyväosaiset emme osaa lainkaan arvostaa ulottuvillamme olevia asioita. Jos ei edes ole lapsuuden muistoja edes hiukan toisenlaisesta todellisuudesta, on ehkä turha odottaa ihmiskunnalta globaalia empatiaa, vääryyksien korjaamista tai äkillistä herätystä ilmastonmuutoksen edessä.
Iän myötä itse palaan lapsuuteni juhlahetkiin. Pyöräilen syrjäisemmälle uimarannalle ja muistelen retkieväinä ollutta Elannon ruisleipää ja lauantaimakkaraa. Odotan sateita ja syksyä, jolloin pääsen metsään keräämään sieniä ja perkaamaan niitä tienposkessa termoskannukahvin voimin. Muistan viedä eväsroskat mennessäni, sillä isä opetti, että luontoon ei jätetä mitään. Se oli sittenkin suurinta sivistystä.
