Kirjailija Miki Liukkonen haudattiin viime viikonloppuna. Hänen kuolemansa on herättänyt paljon huomiota, menetimmehän nuoren lahjakkuuden, jolla olisi ollut vielä paljon annettavaa. Olen alkanut ajatella, että hän oli mielenterveyden marttyyri ja jälleen yksi, joka antoi ongelmalle kasvot.
Samalla kun hänen kuolemansa oli hirvittävä tragedia yksilötasolla, kertoo se myös yhteiskuntamme tilasta. Liukkonen puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan ja ystävilleen myös siitä, ettei saanut tarvitsemaansa apua. Nyt apu hänen kohdallaan on myöhäistä, mutta parhaassa tapauksessa julkisuuden henkilön kuolema ravistelee myös päättäjiä. Silloin se ei ole mennyt kokonaan hukkaan, vaan voi tuoda apua muille. Siis parhaassa tapauksessa, mitä kylläkin epäilen.
Suomessa mielenterveyden hoito on katastrofaalisessa tilassa. Apua tarvitsevat saavat samanlaisia viestejä terveydenhuollosta kuin Liukkonen sai: vointisi on niin huono, että emme voi auttaa. Tai sellaisia, jonka läheiseni sai pari vuotta sitten: et saa terapiaa, koska et ole työmarkkinoiden käytettävissä. Mitä tällainen viesti kertoo epätoivoiselle ihmiselle? Sitä, että hän ei ole arvokas yhteiskunnan silmissä. Kun mielenterveyspotilas kärsii muutenkin itsetunnon ongelmista ja usein itsetuhoisuudesta, eivät kolkot tokaisut ja selän kääntäminen jää seurauksitta.
Seuraukset jäävät myös läheisten kannettaviksi. Suru ja kukaties syyllisyys ja häpeäkin kulkevat myös mielenterveyspotilaan lähipiirin kannettavana kuin raskas laahus. Mielen sairaus koskettaa useampia ihmisiä kuin vain potilasta ja saattaa tehdä läheisistäkin masentuneita ja jopa työkyvyttömiä. Vakavakaan somaattinen sairaus ei ole yhtä raskas taakka läheisille kuin vaikeat mielenterveysongelmat, joiden vuoksi lähipiiri joutuu olemaan koko ajan huolissaan ja varuillaan. Minulla on kokemusta molemmista ja tiedän, mistä puhun.
Mielenterveyspotilaan läheisen elämä on jatkuvaa huolta ja piinaa. Mitä on tapahtunut, kun läheisestä ei kuulu? Mistä saa apua akuuttiin kriisiin tai psykoosiin? Apua saa nopeimmin vapaaehtoisin voimin ylläpidettävistä auttavista puhelimista, mutta se on vain hetken helpotus. Kaikki potilaat eivät myöskään uhkaile itsemurhalla eivätkä siksi saa nopeasti apua. Entä jos potilaalta puuttuu sairauden tunto, eikä hän suostu menemään hoitoon? Ei puhettakaan siitä, että hoito tulisi potilaan luo, mikä olisi monessa tapauksessa paras tapa päästä alkuun. Virallista tietä ainoa tapa päästä nopeasti hoidon piiriin on poliisi tai päivystys, josta joko siirrytään osastolle tai tullaan ulos rutiininomaisesti kirjoitetun reseptin kanssa.
Kunnollista diagnoosia on vaikea saada, se voi vaatia vuosien taistelun. Terapiaan pitäisi päästä Kelan tuella, ja periaatteessa pääseekin, jos onnistuu hankkimaan tarvittavan psykiatrin lausunnon, mutta terapeutti pitää etsiä omalla kustannuksellaan. Harvalla on sellaiseen varaa ja jos on, hän ei Kelan tukea sitten varsinaisesti tarvitsekaan. Pääkaupunkiseudulla terapeutteja ei myöskään yksinkertaisesti ole, vastaanotot ovat jo tukossa . Uuvuttava taistelu koneiston kanssa vaatisi terveeltäkin paljon, saati sitten ihmiseltä, jonka voimat ovat jo lopussa.
Mielenterveyden häiriöt voivat iskeä kehen tahansa. Ne eivät kosketa vain syrjäytyneitä rassukoita, vaan myös menestyneitä, kauniita ja varakkaita. Ne kylläkin voivat aiheuttaa syrjäytymistä; laskut jäävät maksamatta, etuudet hakematta ja omakin turvaverkko pettää esimerkiksi haastavan käytöksen vuoksi. Moni lääkitsee itseään paremman puutteessa päihteillä. Terapiaan päästäkseen päihteistä taas pitäisi päästä eroon, ihan omin avuin. Yhtälö on monen kohdalla mahdoton, sen on sama kuin neuvoa hukkuvaa nostamaan itse itsensä suosta.
En tiedä Miki Liukkosen tarinasta muuta kuin sen, mitä olen mediasta lukenut. Voi siksi olla väärin nostaa hänet tällä tavoin esiin, mutta vaikuttaa todennäköiseltä, että hän oli kamppaillut kuvailemieni ongelmien kanssa vuosia. Jos edes jossain hänen vuokseen alkoivat hälytyskellot soida tai jos tv:stäkin tutun julkkiksen kohtalo on herätellyt mielenterveysongelmiin vieroksuen ja tuomiten suhtautuvia, on pahasta seurannut jotain hyvää.
