Synkissä vesissä aloitan uuden blogivuoden 2024. Haluaisin antaa neuvoja surusta toipuvien ystäville ja läheisille. Suru ei nimittäin poistu vaikenemalla tai teeskentelemällä, ettei sitä ole.

Minulta on kuollut kaksi elämänkumppania, toinen pitkäaikaiseen sairauteen ja toinen oman käden kautta. Tämä lienee yli keskiarvon, etenkin kuin nämä menetykset tapahtuivat kohtuuttoman lyhyen ajan kuluessa toisistaan. Lisäksi samaisella muutaman vuoden jaksolla kuoli paras ystäväni, sukulaisia ja perheenjäseniä.

Monet läheiseni osasivat tukea oikein, kuuntelemalla ja kyselemällä voinnistani. Jotkut taas eivät osanneet lähestyä aihetta ollenkaan.

Liian usein Suomessa sureva jätetäänkin hienotunteisesti yksin ja ajatellaan, että hän tarvitsee rauhaa ja mietiskelyä. Näin ei ainakaan ole ollut omalla kohdallani, vaan ihan päinvastoin. Tarvitsin tunteen ja varmuuden, että isosta menetyksestäni huolimatta kaikki eivät kuitenkaan ole kaikonneet ympäriltäni. Että elämä jatkuu. Että olen yhä tärkeä joillekin ja joku kantaa huolta jaksamisestani.

Ympäristön hienotunteinen vetäytyminen voi tuntua surevasta hylkäämiseltä ja itsekkäältä pyrkimykseltä suojautua epämiellyttäviltä asioilta, vaikkei sitä sellaiseksi olisi tarkoitettu.

Toinen äärimmäisyys ovat ystävät ja tuttavat, jotka yrittävät piristää surevaa kutsumalla tapahtumiin tai hilpeisiin juhliin esittämättä kuitenkaan yhtään kysymystä surevan voinnista.

”Sano jos voin jotenkin olla avuksi”, on tietysti hyvä ja usein kuultukin repliikki osanoton yhteydessä. Juuri menetyksen kokenut ei vain siihen osaa vastata oikein mitään. Etenkään kun kuolemaan liittyviä hallinnollisia rutiineja ei kukaan muu voi hoitaa kuin lähiomaiset. Parempi tapa tukea olisi etsiä kahdenkeskinen hetki ja kysyä esimerkiksi: Miten voit? Haluatko puhua surustasi/poismenneestä? Ja kysyä sitä useammin kuin kerran eli sopivin väliajoin. Sitten vain kuunnella, ilman mitään kirjoista opittuja elämänohjeita.

Suru ei lopu hautajaisiin, vaan yleensä se vasta alkaa siitä. Siihen asti omaisten aika ja voimat kuluvat jonkinlaisessa shokissa käytännön asioita järjestellessä ja osanottoihin vastaillessa. Touhukkuus on tavallaan myös tarpeellista terapiaa, mutta samalla se lykkää lopullista hyvästijättöä.

Kun kaikki tohina hautajaisten ja perunkirjoituksen ympäriltä laantuu, suru jää. Se istuu huoneessa mykkänä ja näkymättömänä vieraana kuukausia, vuosia ja vähintäänkin ajoittain ilmoittelee läsnäolostaan elämän loppuun saakka. Suru viipyy nurkissa ja kurkkii olan takana, vaikka ympärillä kohoteltaisiin maljoja uuden vuoden tai keskikesän juhlan kunniaksi.

Suru voi ilmaantua surevan mieleen ennustamatta, kipeinä vihlauksina, yllättävinä liikutuksen puuskina, syyllisyytenä tai ahdistuneena voimattomuutena. Kun ympäristö on jo unohtanut tapahtuneen, sureva käsittelee sitä yhä mielessään, kukin tietysti tavallaan.

Ymmärtäväinen ystävä kysyy vielä parin vuodenkin päästä, miten suru ilmenee ja miten sureva sen kanssa pärjäilee.

Joillekin haudoilla käynnit ja erilaiset vuosipäivät ja muut rituaalit ovat tapa käsitellä surua. Joillekin toisille, kuten itselleni, surutyö tapahtuu näkymättömissä oman pään sisällä. Sitä pohdiskelua olisi silti mieluisaa ja helpottavaa käydä läpi myös luotettavien ystävien kanssa.  Ystävän tuntee siitä, että hän ilmaisee ottavansa osaa suruun muutenkin kuin korulauseilla heti kuoleman jälkeen.

Sosiaalinen media on myös muuttanut suremista ja osanoton tapoja. Sen sijaan, että otettaisiin yhteyttä vainajan omaisiin, jaetaan omia muistoja ja kuvia kuolleesta ja ikään kuin kuitataan oma osuus sillä. Sen voivat läheiset kokea tietysti kunnioittavaksi, mutta myös heidän ainutkertaisen surunsa omimiseksi. Sanavalinnoissa onkin syytä olla tarkkana.

Jos ystäväsi on kokenut menetyksen, pysy hänen rinnallaan ja ota vaikka kädestä kiinni. Katso häntä silmiin ja kysy, miten hän voi. Vaikka et itse olisi kokenut mitään vastaavaa, älä suotta epäröi vaan anna puheelle tilaisuus, ole valmis ottamaan vastaan toisen tunteet. Jos hän ei halua puhua asiasta, hän varmasti osaa sanoa sen.  Älä päätä hänen puolestaan.