Tag: baari

Kello kuuden skumppa

Se on nytkin edessäni. Helmeilevänä, kimaltelevana, rutikuivana ja jääkylmänä. Ilman sitä elämä olisi ankeaa.

Kello kuuden skumppa on minulle kuin briteille high tea. Välttämättömyys. Elämän jäsentäjä. Kello kuuden skumppa erottaa työn ja vapaa-ajan, päivän ja illan, arjen ja juhlan – paitsi että nautin sen aivan viikonpäivästä riippumatta.

Kello kuuden skumppa vapauttaa minut kaikista velvollisuuksista, antaa ajatusten soljua suitsimatta omaa rataansa niiden noin viidentoista minuutin ajan, jotka sen juomiseen korkeintaan käytän. Kunnioitan kuohuvaa maljaani tyhjentämällä sen nopeasti, sillä mikään ole laimeampaa ja alakuloisempaa kuin lasissa väljähtynyt ja lämmennyt kuohuviini.

Kello kuuden skumpan aikana on tilaa miettiä illan puuhia ja valita mielessään ruokapaikkaa ja -seuraa. Tämän päivän koetukset on kunnialla kestetty, huomiseen on vielä niin paljon aikaa, ettei sitä kannata murehtia. Hetki leijailee kevyesti ilmassa.

Olisiko tänään vuorossa intialaista, japanilaista vai italialaista? Laittaisinko kasuaalin asun vai jotain hienompaa? Tekisinkö sittenkin kotiruokaa? Alepa vai K-Market? Vai mobiilisovelluksella pelastettu ylijäämäannos, melkein ylevä ekoteko?

Nautin jokapäiväisen juomani yleensä yksin, mutta ihan mielelläni myös seurassa, silloin kun muut tempaisevat afterwork-oluensa. Skumppalasillisen juominen vain valitettavasti kestää vähemmän aikaa kuin ison tuopin, joten seuran vuoksi saattaa tulla tilattua toinenkin. Se on ehdottomasti liikaa.

Kuohuviinin helmeilevä autuus on yhtä lyhyt hetki kuin aamun arastelevan sarastuksen vaihtuminen häikäiseväksi paisteeksi.

Skumppahetki on herkkä ja hauras. Yksi lasillinen kirvoittaa huolettoman toiveikkaita ideoita ja itsetyytyväisen nokkelan, ilahduttavan kevyen ja irrallisen olon. Toinen lasillinen alkaa muistuttaa jo vappupäivän väljähtynyttä kohmeloa.

Kello kuuden skumpan aikana olen hetken kaiken yläpuolella. Henkiseltä vuorenhuipultani voin tyynesti tarkkailla kun muurahaiset ahertavat kauppakassit kädessä ja kulkevat kiireisinä edestakaisin pitkin Punavuoren valtaväylää.

Minulle kelpaa cava tai prosecco, halpa tai kallis, kullankeltainen tai platinanvaalea, shampanjakin käy, jos on sattumoisin tarjouksessa. Juoman laadulla ei ole niin väliä, mutta paikalla, missä sen nautin, on paljonkin väliä.

Maksan mielelläni toista kymppiä lasillisesta, jos vetovoimaisella terassilla on tilaa. Kolmen euron tarjouskaan ei houkuttele paikkaan, missä synkeät mörrimöykyt murjottavat hanaoluidensa ääressä. Myöskin örinä, turhanpäiväinen täytepuhe ja liiallinen tupakansavu pilaavat atmosfäärin.

Itsekin poltan sikarin silloin tällöin, itse asiassa useinkin, mutta naapuripöydästä itsepintaisesti luikerteleva kemikaaleilla kyllästetyn kevytsavukkeen haju ei sovi juhlahetkeeni, vaan tuo siihen tuhruisen keittiön arkipäiväisen tuoksahduksen. Jostain syystä näin ei koskaan tapahdu Pariisissa eikä Milanossa.

En maksa vain juomasta, vaan myös imagoni koristelusta, johon kuuluvat aistikkaat ympäristöt ja tyylikkäät ihmiset. Kaltaisiani lienee muitakin, sillä lasillisen hinta kotikadullani vaihtelee huikeasti vain muutaman kymmenen metrin matkalla. Baarit tietävät tarkalleen sisustuksensa ja asiakaskuntansa arvon – ja asiakkaat omansa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Huolella pönkitetty maailmanomistajan tunnelma voi silti mennä pilalle. Usein esimerkiksi siitä syystä, että muut asiakkaat käyvät röyhkeästi kysymässä, voiko pöydästäni ottaa tyhjän tuolin. Yksi kerrallaan tuolit häviävät ja kultaus kehyksissäni varisee. Voi surkeutta!

Juuri mikään ei voi olla latistavampaa ja masentavampaa kuin istua yksin pöydässä, josta kaikki tuolit on viety muihin, hilpeämpiin ja onnekkaampiin pöytiin.

En voi esittää, että ystäväni on vessassa, tai riehakas seurueeni vasta tulossa. Tuoliton pöytä julistaa kovaäänisesti, että olen yksin, yksinäinen. Yksituolista pöytää ei pysty mitenkään naamioimaan vapaaehtoiseksi omassa seurassaan viihtymiseksi.

Entä jos sanoisin kysyjälle, että ei, ikävä kyllä tuoli ei ole vapaa. Mitä sitten kun hän puolen tunnin päästä katsoo olkansa yli ja näkee minun yhä istuvan yksin?

Tulisin leimatuksi valehtelijaksi tai mikä vielä pahempaa, henkilöksi, jonka kanssa sovittuun tapaamiseen ei tarvitse tulla. Näyttäisin säälittävästi siltä, että deittini on tehnyt oharit. Arvokkuuteni olisi riistetty yhtä tehokkaasti kuin sillä, että tuoli olisi viety. Kertokaa hyvät ihmiset, jos tiedätte jonkun soveliaan tavan estää kanssaihmisiä viemästä tuoleja pöytäni ympäriltä! Käsilaukku tuolilla ei riitä. Se on toki kokeiltu.

Onko lesboilla hauskempaa?

Välillä haaveilen, että olisin syntynyt lesboksi. Elämä voisi olla paljon helpompaa.

Miksi ihmeessä miehet ja naiset elävät parisuhteessa, kun eivät selvästikään sovi asumaan saman katon alla? Naisen kanssa elämä olisi yksinkertaisempaa. Ainakin, jos katsellaan maailmaa stereotypialasien läpi. Että pistetäänpä sellaiset nyt hetkeksi päähän.

Laittaisimme molemmat ruokaa, mutta vuoropäivinä. Ymmärtäisimme, että yhteen keittiöön ei mahdu kahta kokkia. Minun ei tarvitsisi koko ajan selittää, misssä astiat ovat ja miten koneita käytetään. Tai mikä on juusto- ja juuresveitsen ero ja miten päin tomaatti leikataan. Syötyämme korjaisimme astiat pois pöydästä. Ne laitetaan, kyllä, ihan sinne tiskikoneeseen asti.

Kaupassa käydessämme olisimme molemmat messissä eikä toinen meistä tuijottelisi pitkin seiniä sillä aikaa, kun toinen keräilee ostoksia. Ostoslistaan olisi merkitty vain isot ja tärkeät asiat kuten vessapaperi ja tiskiaine. Ruuat keräisimme sen mukaan, mikä näyttää hyvältä ja mistä voi koostaa aterian. Jos vain toinen olisi vegaani, ostaisimme molemmat omat ruokamme. Kummankaan ei tarvitsisi sopeutua toisen ruokavalioon.

Jos olisimme lesbopari, seksikin sujuisi hyvin, koska tietäisimme molemmat, miltä naisesta mikäkin kohta kehossa tuntuu, missä se g-piste oikein on ja mistä oikean orgasmin tunnistaa. Feikkaamalla ei tilanteista pelastuisi, joten seksistä olisi pakko puhua avoimesti ja tehdä siitä molempia tyydyttävää.

Shoppailisimme yhdessä ja valitsisimme toisillemme vaatteita. Elokuviin mennessä ei tarvitsi tapella, että onko se nyt se romcom vain action. Emme katsoisi kumpiakaan, koska niissä olisi ihan liikaa stereotyyppisiä sukupuolioletuksia.

Ostelisimme toisillemme kivoja pikku yllätyslahjoja ja iltaisin kävisimme syvällisiä keskusteluja
ihmisenä olemisesta viinilasillisen tai chai-teen ääressä.

Jos menisimme yhdessä autokauppaan, ei kumpikaan meistä alkaisi sooloilla ja kaveerata myyjän kanssa.

TAI, jos olisi käynyt onnekkaasti, että minä olisin se rekkisbutch niin saisin kerrankin machoilla ja säyseä femmekumppanini varmaan sitten hoitaisi ne ikävät siivous- ja kokkailuhommat kotona ihan ilokseen.

Meillä olisi aina hauskaa ja meidät kutsuttaisiin kaikkien ystävien kaikkiin juhliin. Olisimme tosi vaarattomia kaikkien mielestä, toisin kuin perheitä uhkaavat sinkkunaiset, saati tällainen lapsia syövä puuma. Lisäksi, kutsumalla meidät juhliinsa ihmiset voisivat tuunata ja koristella omaa imagoaan. Olisimme se sisustuksen viimeinen särmä tai coffee table book.

Lesboparihan tuo sellaisen kivan suvaitsevaisen tuulahduksen bileisiin, vähän kuin oltaisiin jossain Brooklynissä tai Netflix-sarjassa. Voisimme muutenkin olla yhdessä tai erikseen ystäviä miespuolisten heterojen kanssa, koska kukaan ei tulisi mustasukkaiseksi meidän takiamme.

Lehtijutuissa homopareilla on usein valtavan fancyt loft-kodit, designhuonekaluja ja nykyaidetta seinillä. Lesbopareja taas kuvataan mielellään arkipäiväisen keittiön pöydän ääressä tai nuhjaantuneilla sohvilla lastensa kera. Ankeaa.

Niinpä. Ja jos meillä olisi lapsia, luultavasti väsyisimme niiden kanssa ja riitelisimme ihan samalla lailla kuin heteroparitkin.

Hmm. Itse asiassa, tarkkaan ottaen taidankin toivoa, että olisin syntynyt homoksi. Minussa asuu selvästikin sisäinen homo, koska pidän kauniista esineistä ja vaatteista ja juon mieluiten skumppaa. Saatan katsoa glittermekko päällä euroviisujakin, ihan tietty ironisesti.

Baareissa homot ovat turhankin kiinnostuneita paitsi tyylistäni, usein myös seuralaisestani. Hyvä etteivät vie mennessään. Kerran veivätkin. Meillä on selvästikin sama maku.

Niin, ehkäpä olisi ollut parasta, että olisin syntynyt homoksi – ja mieluiten tietysti Ruotsiin!

(Disclaimer: jos meni herne pahasti nenään, lue tekstin ensimmäinen kappale uudelleen.)

Valomerkki

Meillä on päissämme sisäinen valomerkki, joka pakottaa tekemään asiat ennen määräaikaa. Tai ainakin ravintoloiden henkilökunnalla on.

Tätä kirjoittaessani istun tamperelaisen hotellin aamiaishuoneessa, yritän lukea sanomalehteä ja nautiskella toisesta kahvikupillisesta. Se on melko mahdotonta, sillä astioiden kolina ja pölynimurin hurina ympärillä on hyvin häiritsevää. Aamiaisen päättymisaika lähestyy ja henkilökunta on aloittanut tarmokkaan siivouksen eli käytännössä asiakkaiden karkottamisen tilasta jo hyvissä ajoin.

Luulisin, että vaikkapa roomalaisessa hotellissa voisin istahtaa aamiaispöytään vielä viisi minuuttia  ennen aamiaisajan virallista päättymistä ja ehtisin  silti siemailla cappuccinoni kaikessa rauhassa. Pikkolot ja kokit nojailisivat keskenään tiskiin, katsoisivat ehkä futismatsia, vitsailisivat ja kysyisivät ohikulkiessaan, onko kaikki bene ja haluaako signora toisen kahvin.  Heille minun aamiaiseni pitkittyminen olisi vain tervetullut lekottelutauko.

Suomalaisen ketjuhotellin henkilökunta tekee työtään koneen ja kellon tarkkuudella. Luksus ja  brändilupauksen “onnellistaminen” on kaukana siitä yrmeästä kärryjen työntelystä, jota asiakas joutuu todistamaan. Se on pienestä kiinni.

Sama tapahtuu myös lounasaikaan buffetpaikoissa. Jos menee lounaalle puoli tuntia ennen sen päättymistä, on jo kiire kerätä lautanen kukkuroilleen heti, sillä antimet alkavat hävitä pöydästä kulho ja tarjotin  kerrallaan. Lounasajan päättyessä pöytä on jo putipuhdas ja kiiltäväksi pyyhitty.

Tällaista lounaista pitäisi saada alennusta samaan tapaan kuin viimeistä myyntipäivää lähestyvistä elintarvikkeista!  Ateria, joka nautitaan keskellä siivousprojektia lautasten kilinän säestyksellä, ei ole täysipainoinen ateria. Siinähän menee jo ruuansulatus sekaisin, kun kiirehtii syömistään ja vahtii, katoaako se suosikkiruoka ennen kuin ehtii santsata.

Baareissa ilmiöllä on toinen nimi ja se on vielä epämiellyttävämpi. Valomerkki. Sen jälkeen ei tarjoilla juomia ja sulkemisaikaan on yleensä vielä puolisen tuntia. Ihan reilua, noin periaatteessa.

Ajatus lienee alunperin ollut, että viimeisten juomien tilaamisen jälkeen ne ehtisi vielä juoda rauhassa. Käytännössä pöytien siivous ja tuolien mielenosoituksellinen nostelu pöytien päälle alkaa kuitenkin viimeistään silloin. Paikat pitää saada siisteiksi ennen sulkemista.

Minusta loogista olisi, että siivoustyö tehtäisiin vasta ravintolan sulkeuduttua, kun asiakkaat ovat poistuneet. Suomessa nyt vain on tapana tehdä työt asiakkaan nenän edessä. Ilmeisesti henkilökunnan työaika päättyy samalla hetkellä kuin paikka suljetaan tai sitten he vain haluavat lähteä kotiin mahdollisimman aikaisin. Se on tietysti inhimillistä, mutta ei kovin hyvää palvelua.

Mikä voi olla ankeampaa kuin yrittää kiskaista se viimeinen drinkki tyhjenevässä salissa, jossa rävähtää yhtäkkiä täysi valaistus päälle ja siivous alkaa? 

“Ehtii vielä hyvin ennen valomerkkiä tilata”, sanoi baarimikko tulijoille viisi minuuttia sitten. Tilata ehti, mutta eipä oikein nauttia tilaustaan. Raju illuusion loppu iskee – äsken vielä sali oli hämyisä ja ihmiset jutustelivat hilpeästi.

Siinä sitten havaitset olevasi valokeilassa tyhjässä salissa ja tunnet itsesi  moniongelmaiseksi b-kansalaiseksi.  Vähän  semmoinen ähäkutti-fiilis tulee. Hiivit hiljaa ja huomiota herättämättä ulos. Laskuhumalahan siitä seuraa väistämättä ja  vimmainen tarve mennä snägärille raivoaan purkamaan.

Jos baareista poistuminen olisi miellyttävämpää, väkivaltarikoksetkin saattaisivat vähentyä.

 

Puhu hänelle!

“Ovatko kaikki suomalaiset miehet homoja?”, ihmetteli italialainen tuttavani. Hänestä vaikutti siltä, että miehet ovat baareissa kiinnostuneita lähinnä toisistaan.  Niinpä.

Pistäydyn mielelläni baareissa, yksinkin. Aiemmin tiesin pari paikkaa, joissa oli iloinen fiilis ja puheensorina, ja joissa sai lähes aina ihan fiksua juttuseuraa. Molemmat ovat lopettaneet, joten olen vähentänyt noita pistäytymisiä. Eilen taas tuli hyvä muistutus siitä, miksi.

Tuli mieleeni tasa-arvon päivän kunniaksi piipahtaa lasillisella tutussa korttelibaarissa. Mielessäni väikkyi ideaalikuva seutukunnan kodikkaasta olohuoneesta, jossa voin vaihtaa muutaman sanan muiden ihmisten kanssa ja parhaassa tapauksessa tutustun johonkuhun lähikulmilla asuvaan.  Kiva olisi hetki jutustella lasin ääressä ennen kuin menee tyhjään kotiin. No, kuinka käy?

Tiskit ja pöydät oli täytetty suomalaiseen tapaan, nurkat ensin, yksi ihminen pöytää kohden, kuin nappulat jonkun lautapelin loppuvaiheessa. Yksin istuvat miehet tuijottavat tiukasti lasia, pöytää, tai matsia tv-screeniltä. Sisääntulijaa vilkaistaan sellaisella neljännessilmäyksellä, tiedättehän, sellaisella jossa pää ei liikahda milliäkään, vain silmä liikkuu ja ilme paljastaa aivoissa käyvän ankaran arvioinnin tulijan laadusta.

Ainoa ryhmä myöhään maanantai-iltana on baaritiskiin nojaileva äijärinki, joka turisee keskenään. Ainoa nainen baarissa on minun lisäkseni tiskin takana töissä. Tyypillistä. Naisia näkee tällaisissa paikoissa asiakkaina lähinnä viikonloppuisin. He saapuvat paikalle ryhminä tai miesystävän kanssa. Yksin baariin saapuva nainen on yhä paarialuokkaa. Vaikea muistaa, että henkisesti elämme yhä jotain 1950-60 lukua.

Minähän en välitä, vaan istahdan viinilasini kanssa ainoaan mahdolliseen paikkaan, sohvaryhmään.

Vastapäätä istuva mies räplää puhelintaan kulmat kurtussa. Istun aikani siinä hiljaa, mutta minulla on todella huono hiljaisuuden sietokyky ja “ollaan niin kuin ei nähtäisi eikä kuultaisi mitään” -tilanteet käyvät hermoilleni. Yritän avata keskustelua säästä ja muusta parikin kertaa, mutta tuloksetta. Mies vastaa yhdellä sanalla ja jatkaa kännykän kanssa puuhaamistaan.

Täsmennyksenä, en millään muotoa yritä tunkeilla saati iskeä tätä heppua, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Puhuisin vastapäätä istujalle ilman muuta, olipa hän mies tai nainen, yksin tai ryhmässä, nuori tai vanha. Kuuluu käytöstapoihin. Joskus kyllä mietin, missähän ne olen oikein oppinut, kun eivät näytä vastaavan yleistä käsitystä käytöstavoista.

Olen melko varma, että jos olisin ollut äijä ison kolmostuopin kanssa, juttu oli alkanut luistaa paljon paremmin. Italialainen tuttavani valitti muuten myös, että suomalaiset miehet ovat humalassa rasittavan tuttavallisia ja haluavat kaveerata hänen kanssaan. Ei tosiaan ihme, jos hän tuli tuohon homojohtopäätökseen.

Olen ikäni ihmetellyt myös tätä suomalaista tapaa “mennä ulos pitämään hauskaa” viikonloppuisin. Parhaimpiinsa laittautuneet nuoret miehet ja naiset istuvat tiukasti omissa ryhmissään eivätkä juuri vilkuile muihin pöytiin. Ryhmäkuri on ankara. Jos mies naapuripöydästä yrittää jutella jonkun naisten ryhmän jäsenen kanssa, hänet kyllä siitä häädetään viimeistään naisen tyttökavereiden voimin. “Hei kuule, meillä on meidän juttu kesken, saadaanko olla rauhassa.”

Miehet eivät suhtaudu sentään avoimen vihamielisesti, mutta yleensä välinpitämättömästi, eivätkä osaa ottaa tulijaa mukaan jutusteluunsa. Vaihtavat pari sanaa ja kääntyvät taas sen älyttömän kiinnostavan kamunsa puoleen. Havaintojeni mukaan baareissa tutustuminen on vähentynyt entisestään nettideittailun myötä. Miksi tosiaan puhua jollekulle randomille kun voi plärätä Tinderiä?

Istutaan ihan vaan omissa porukoissa -vaihe on suomalaisten soidinmenojen ykkösvaihe. Kakkosvaihe alkaa aamuyön puolella seuraavassa baarissa tai yökerhossa, missä estot on huuhdottu pois. Siellä sitten notkutaan, rehvastellaan, kähmitään, sössötetään, kompastellaan, kaadetaan tuoppeja, oksennellaan ja kuseskellaan kadulle ennen taksijonoon siirtymistä. Hyvällä tuurilla on pokattu joku, jonka luo mennään harrastamaan huonoa känniseksiä.

En vain opi tajuamaan, mikä on homman pointti.

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑