Kuukausi: marraskuu 2021

Jäähyväiset Tinderille

Tätä blogitekstiä en olisi uskonut kirjoittavani, mutta elämä se osaa yllättää. Poistin Tinder-tilini. Huh, mikä helpotus ja huikea vapauden tunne.

Lähtöni kunniaksi ajattelin jakaa joitain vanhoja ja uudempiakin oppejani Tinderistä. Kokemukseni on, että koronanjälkeisenä aikana sovellus on muuttunut entistä huonommaksi tai ainakin vastaa entistä vähemmän sitä, mitä itse toivoisin.

Miehet kirjoittavat yhä vähemmän kuvauksia itsestään tai siitä, mitä ovat etsimässä. Ghostaaminen eli katoaminen kesken keskustelujen tai ensimmäisten treffienkin jälkeen on entistä tavallisempaa.

Tavallisin Tinder-tapaus on pelkkä kuva ja nimi, parhaimmassa tapauksessa perässä pitkä rivi emojeita ja linkki Insta-kuviin. Kirjoitustaitoinen mies alkaa olla jo ilahduttava poikkeus. Älykäs mies Tinderissä on kuin kajastava renessanssin aavistus keskellä sysimustinta keskiaikaa.

Useimmat miehet ovat Tinderissä ilmeisesti ilman mitään tarkoitusta, ”avoimin mielin”, kuten kulunut sanonta kuuluu. Tulkitsen sen niin, että he odottavat, että joku ehdottaisi suoraan seksiä tai lähettäisi kuvia jossain muussa sovelluksessa.

Miehet, jotka vain ovat Tinderissä vailla mitään tarkoitusta, ovat sitä luultavasti myös elämässä. Ajelehtivat ja odottavat, että joku sattuma kävelisi heidän elämäänsä kuin lottovoitto, ilman että edes kuponkia on muistettu täyttää.

Itse olin siellä tositarkoituksella eli ihan oikeasti kumppania etsimässä. Sovelluksen turhauttava plärääminen alkoi jo viedä liikaa aikaa ja voimia.

Osa miehistä tykkää mekaanisesti jokaikisestä profiilista ja vaivautuu tutkimaan vasta matchit. Siksi sovellus puhelimessani oli täynnä mykkiä kuvia. Jotkut ilmeisesti keräävät matcheja kuin Pokemoneja ja odottavat että kohdalle pamahtaisi napakymppi Picachu ennen kuin vaivautuvat juttusille. He eivät poista osumia koskaan, mutta eivät myöskään aloita keskusteluja. Jos aloittavat, ehdottelevat liian suorasukaisesti ja tökerösti jo ensimmäisessä viestissään.

Jos Tinderissä aikoo pärjätä eli löytää sieltä deitin, on pakko käyttää hommaan noin yksi työpäivä viikossa. Kyllä, näin se menee, ellei satu kohdalle ihmeellinen tuuri. Lauantai on paras päivä. Perjantaina ollaan joko liian väsyneitä tai istutaan kavereiden kanssa baarissa. Arkipäivinä sovellusta ei moni ilmeisesti käytä lainkaan.

Olen edelleen, yli kymmenen vuoden Tinder-kokemuksella, hämmästynyt siitä, miten ihmisten elämät ovatkaan niin viikonpäiväriippuvaisia. Olen kenties menettänyt kaiken kosketuksen todellisuuteen, kun olen niin kauan työskennellyt itse valitsemissani aikatauluissa. Ymmärrän, että lapsiperheiden arki on kiireistä ja aikataulutettua, mutta että myös sinkkumiesten, sitä ihmettelen.

Muina viikonpäivinä kuin lauantaisin Tinderissä törmää lähinnä moniongelmaisiin syrjäytyneisiin tai täysverisiin pelimiehiin. Onko työelämä niin rankkaa, että arki-iltaisin vain kaadutaan sohvalle? Vai ovatko arki-illat täynnä urheiluharrastuksia tai bänditreenejä? Kenties. Minun ei sitä onneksi tarvitse tietää.

No, onneksi Tinderissä on myös hyviä puolia. Ahkeruus palkitaan. Poistuin Tinderistä, koska löysin sieltä sen, mitä olin etsimässä. Hyvä ei tule helpolla, kuten sanotaan. Voimia siis teille, jotka vielä swaippailette kuumeisesti. Jaksaa, jaksaa!

Temppelini Yrjönkadulla

Ihmiset menevät kirkkoihin hiljentymään ja mietiskelemään, hakemaan rauhaa ja henkisyyttä. Minä menen samassa tarkoituksessa Yrjönkadun vanhaan uimahalliin.

Olen käynyt Yrjönkadun uimahallissa lapsesta saakka. Se on olennainen osa minun Helsinkiäni, samoin kuin Uimastadion, Pihlajasaari tai Ekbergin kahvila. Kasvavassa ja uudistuvassa kaupungissa Yrjönkadun uimahalli on vanhan maailmani muuttumaton keidas.

Rakastan koko hallirakennusta, sen vanhoja kaakeleita, pylväitä ja vessojen urinaaleista huokuvaa pistävää desinfiointiaineen hajua. Vanha viisarivaaka eteisessä tervehtii tulijoita kuin patsas ja punnitsee grammantarkasti edelleen. Pienten, vuokrattavien pukukoppien ovissa on rautaiset verkot, joiden läpi näkee ulos, mutta voi samalla olla omassa rauhassaan. Niin pientä luksusta, mutta uusissa halleissa sitä ei ole.

Kun tänään pitkästä aikaa laskeuduin sinivihreään veteen, pukukopin avainta kantava kumilenkki nilkassani,  tunsin syvää rauhaa ja liikutusta. Allas oli täynnä vanhoja naisia vesijuoksemassa hitaasti pareittain, kuten aina. Joskus minua on ärsyttänyt hitaasti mateleva jono, jossa energiaa kuluu ohittamistilaisuuksien väijymiseen. Tänään ei ärsyttänyt mikään, sillä nyt olen itsekin hidas, toipilas nilkkaleikkauksen jälkeen.

Oli rauhoittavaa kuunnella naisten rupattelua ja tasaista puheensorinaa, joka kaikuu hallin seinistä ja täyttää tilan ihmisäänillä.

Siellä ei puhuttu Sanna Marinin kekkereistä eikä boomerien syrjimisestä. Siellä muisteltiin koronan viemiä läheisiä, puhuttiin vierailuista hoivakodeissa ja raskaista kuukausista sisälle suljettuina. Moni muukin tunsi iloa siitä, että yhteiset tilat ovat taas avoinna.

Tuossa samassa altaassa olen koululaisena uinut uimaopettajan kovassa kurissa, seissyt kylmissäni pelokkaana rivissä altaan reunalla vuoroani odottaen. Siellä olen teininä hävennyt alastomuuttani luokkatovereiden edessä, mutta ulos tullessani tuntenut kuuluvani joukkoon.

Viime vuosina olen polkenut altaassa edestakaisin monissa tunnetiloissa, milloin euforian, milloin surun tai ahdistuksen vallassa. Olen vedessä juostessani käynyt läpi elämääni, tehnyt päätöksiä ja saanut uusia ideoita. Sain niitä tänäänkin. Vesi on alkuvoimainen elementti. Se kannattelee ja ympäröi kuin äidin turvallinen syli.

Missään muualla kuin uimahalleissa ja yleisissä saunoissa ei voi tuntea yhtä järkähtämätöntä ja luonnollista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Kun riisumme vaatteemme, olemme kaikki yhdenvertaisia. Rypyt, arvet, kyhmyiset polvet ja vatsamakkarat menettävät merkityksensä. Kun saunan lauteilla löylyastian vieressä istuva nainen kysyy, saako heittää, siihen ei kuulu vastata kieltävästi. ”Niin kauan saa heittää, kun oma nahka kestää,” toistelivat äitini ja isoäiti. Saunan lauteilla istutaan siivosti ja annetaan muille rauha. Niitä näitä voi jutella, mutta riitaa ei saa haastaa.

Kun astuin takaisin ulos Yrjönkadun puisesta ovesta, ylitin kadun ja kuljin viistosti hiekkakujaa halki Vanhan kirkkopuiston, maailma tuntui hetken aikaa hallittavalta, sopuisalta ja turvalliselta. Siitä alkoi hyvä sunnuntaipäivä, kuten niin usein ennenkin.

© 2021 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑