Olen menossa leikkaukseen, jossa on suuri mahdollisuus epäonnistua. Se ei kuitenkaan minua pelota, vaan ihan muut asiat.

Epäonninen nilkkani on leikattu jo yhdeksän kertaa. Kaksi viimeisintä leikkausta epäonnistuivat ja tuloksena oli infektio ja nivelrikko. Nyt nilkan luuduttamista eli jäykistämistä yritetään taas kerran. Onnistumisen todennäköisyys on käsitykseni mukaan 60-70 prosenttia. Kokemuksistani huolimatta en pelkää niinkään leikkauksen epäonnistumista, vaan sairaalaa.

Pelkään, että joudun taas huoneeseen, jossa petinaapuri puhuu puhelimeensa äänekkäästi koko päivän ja hetkeksi torkahtaessaan kuorsaa kuin norsu. Pelkään, että joudun toisen, huonokuuloisen huonetoverin vuoksi katsomaan tunnista ja päivästä toiseen 1950-luvun kammottavia Suomi-filmejä ja kuuntelemaan niiden keinotekoista artikulointia ja huonoa äänitystä. Pelkään Ansa Ikosen viiltävää kimitystä ja Esa Pakarisen sylkeä roiskuvaa sössötystä, jotka tunkevat tajuntaani, vaikka korvillani on kuulokkeet ja kuuntelen äänikirjaa volyymi säädettynä riskirajoille. Pelkään, että huonetoveri ei taaskaan piittaa kohteliaista pyynnöistäni sulkea televisio hetkeksi.

Pelkään, että juuri kun olen voittanut yhden hoitajan sympatian ja hän ottaa kaukosäätimen illalla huonetoverilta pois, vuoroon tulee toinen, joka ei lotkauta korvaansa pyynnöilleni hetken hiljaisuudesta. Mietin, pitääkö minun aloittaa omaehtoinen siedätyshoito aamusta iltaan molottavalle televisiolle jo kotona.

Pelkään, että minua ei viedä vessaan ja jos viedäänkin, ovea ei saa lukkoon ja minulle annetaan viisi minuuttia aikaa asioitiin. Tai vaihtoehtoisesti, että minut unohdetaan sinne tuntikausiksi, jos vaikka pyörryn. Pelkään, että en pääse suihkuun silloin, kun tunnen siihen tarvetta, mitä tunnen joka päivä ja että en saa hampaitani pestyä edes yhtä kertaa päivässä. Pelkään, että eteeni tuodaan sokeroituja jugurtteja, ällöttävän makeita kiisseleitä ja mehuja, jotka saavat minut oksentamaan. En syö normaaliarjessani sokeria lainkaan. Pelkään, että ainoa vihannekseen viittaava asia viikon aikana on kurkkuviipale sämpylän välissä, kuten viime reissullani.

Pelkään harhaisia dementikkoja, jotka pitävät epätoivoista ja sydäntä raastavaa valitusääntä öisin ja pyrkivät karkailemaan. Huudot tulevat painajaisiini. Pelkään kiukkuisia hoitajia, jotka paiskovat astioita ja katsovat toisaalle, jos yritän pyytää jotain tai ylipäätään kommunikoida. Pelkään aikaisia aamuja, jolloin juuri nukahdettuani herään siihen, että ovelta karjutaan nimeäni ja kolisevat kärryt kulkeutuvat sänkyni viereen. Pelkään, että pakolliset joka-aamuiset verinäytteet yrittää ottaa joku kylmäsorminen, epävarma harjoittelija, joka sadattelee kauhusta supistuvia suoniani ja yrittää vimmaisesti kaivaa niitä esiin. Pelkään, että palaan taas kotiin käsivarret ja ranteet mustelmilla kuin tahallisen pahoinpitelyn jäljiltä.

Pelkään lääkärinkierroksia, jolloin kaikki muu toiminta pysähtyy ja normaalisti kaikkivoipaiset hoitajat seisovat nöyrinä ja äänettöminä, eivätkä kerro tietojaan potilaasta, koska pelkäävät lääkäriä. Lääkäri tutkii papereitani ja puhuu tuloksistani mumisten kollegoilleen, ei minulle. Mietin, miten helppo on ymmärtää keskitysleirien kauhuja, koska ihmiset on sivistysvaltion hyvinvointisysteemissäkin typistetty kuuliaisiksi koneiston osasiksi, jotka eivät avaa suutaan eivätkä kyseenalaista. Samat ihmiset purkavat sitten turhautumisensa avuttomiin potilaisiin.

Pelkään muovisia sängynsuojia, hiostavaa tyynyä ja väärän kokoisia sairaalapaitoja, jotka hiertävät ihoa. Pelkään käytävillä leijailevaa hajua. Pelkään itsemääräämisoikeuteni peruuttamista. Pelkään mitätöintiä, alentuvaa ja vähättelevää suhtautumista. Pelkään, että minut jätetään taas yksin käytyvään virumaan tuntikausiksi ilman mahdollisuutta ladata puhelinta. Pelkään, että minulle ei tuoda ruokaa eikä juomaa koko päivänä, koska olen leikkausjonossa eikä kukaan tiedä tai kerro, koska vuoroni tulee.

Viimeksi, kun kotiutumisen aika vihdoin tuli, osaston ovi sulkeutui ja minut jätettiin eteishalliin omin avuin selviytymään kotiin ilman kuljetusta ja ilman pyörätuolia. Pyörätuoli olisi pitänyt osata hankkia etukäteen kaukana teollisuusalueella sijaitsevasta apuvälinepalvelusta, vaikka koko sairaalareissu tuli äkkiä ja yllätyksenä. No, selviytyjän asenteella otin omavaltaisesti mukaani pyörätuolin sairaalan aulasta, eikä omatunto yhtään kolkutellut.

Eniten kuitenkin pelkään, että kauhujen viikko ei lopukaan, vaan muuttuu jonain päivänä pysyväksi olotilaksi jossain hoivalaitoksessa. Kuolemaa en pelkää.