Nyt ei ole luksusongelma. Läheiseni teki itsemurhan. Yritän suhtautua tapahtuneeseen ja hyväksyä sen.
Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin asioista, joita pidetään yksityisinä. Nyt sattui kohdalleni hirvittävä ja tuskallinen asia, jota olen pohtinut herkeämättä lähes kuukauden. Olen edelleen suunniltani ja hukassa.
Joka aamu herään painajaista muistuttavaan todellisuuteen, omaan elämääni, joka on muuttunut ajoittain sietämättömäksi. Olen vuorotellen ahdistunut, surullinen, pettynyt, vihainen ja toivoton. Jotain kuitenkin on kirkastunut mielessäni. Anteeksianto.
Itsemurhaa pidetään joskus pelkurimaisena tai häpeällisenä tekona. Jäljelle jääville läheisille jää loppuikäiseksi taakaksi paljon surua, kysymyksiä ja syyllisyyttä. Tällaiseen tekoon ei ole helppo nähdä perusteluja, niin täysin ristiriidassa se on elämän säilyttämisen ja selviytymisen ihanteidemme ja vaistojemme kanssa.
Kukaan ei kuitenkaan tee peruuttamatonta päätöstä kevyin perustein. Jos ihmisellä on pitkään niin paha olla, että elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, on hänellä oikeus tehdä siitä loppu. Ihmisellä on oikeus määrätä omasta elämästään, myös sen lopettamisesta.
Kukaan muu ei voi nähdä toisen pään sisään, tuntea hänen tunteitaan tai jakaa hänen käsitystään oman elämänsä arvokkuudesta. Meidän tulee kunnioittaa ihmisen näin suurta, vaikeaa ja raskasta päätöstä. Itsemurha ei ole häpeällinen teko, joskus se voi olla suurta sankaruutta. Se voi olla myös rakkauden teko. Se voi jossain tilanteessa olla armoa itseään ja läheisiään kohtaan, vaikka jättääkin lähtemättömät jäljet.
En halua tässä vaiheessa enempää avautua tästä raskaasta aiheesta täällä blogissani, joka on kuitenkin kepeänä genrenä alkanut. En halua pitää julkista surupäiväkirjaa. En tiedä jatkanko kirjoittamista ja jos, niin koska. Pidän nyt varmaankin hiukan taukoa.
Hyvää joulun odotusta, pitäkää huoli rakkaistanne!
