Kategoria: Yleinen (page 1 of 7)

Montako on tarpeeksi?

Luin videopelaaja Miisa Nuorgamin haastattelun, jossa hän sanoi saaneensa ihmettelyä ja paheksuntaakin siitä, että hänellä on ollut yli 50 seksikumppania. Hän on 26-vuotias.

Kuten Miisa haastattelussa sanoo, hänen kohdallaan määrä merkitsee noin viittä kumppania vuodessa, mikä ei tosiaankaan ole paljon.

Itselläni kumppanien määrä on paljon suurempi, vaikka se suhteutettaisiin ikäänikin. En ole pitänyt kirjaa enää pitkään aikaan. Luku on kuitenkin kolminumeroinen, eli kaukana ollaan kuuluisien naistenkaatajien lukemista.

Se, että olen kertonut blogissani ja haastatteluissa avoimesti seksielämästäni, on aiheuttanut saamastani palautteesta päätellen paljon väärinkäsityksiä, joihin ovat myös yliampuvat otsikot yllyttäneet.

Jos ihminen on seksuaaliesti aktiivinen, mutta syystä tai toisesta ei halua parisuhdetta tai löydä sopivaa ihmistä sellaiseen, niin siitähän automaattisesti seuraa paljon kumppaneita.

Se ei silti tarkoita, että pitäisin monia, jatkuvasti vaihtuvia kumppaneita ihanteena. Päinvastoin. Hyviä vain on kovin harvassa.

Tässä yhteydessä ”hyvä” on subjektiivinen käsite, joka tarkoittaa itselle sopivaa. Mikä on toiselle hyvä, voi toiselle olla mitäänsanomaton tai väärä.

Kumppanin etsiminen on joskus vaivalloista, usein turhauttavaa ja jos sitä tekee avoimesti, se aiheuttaa ympäristössä paheksuntaa. Ainakin, jos on nainen ja etsii jotain normista poikkeavaa. Onneksi netissä on mahdollista löytää vastinpareja epätavallisillekin haluille.

Itseäni eivät ole enää pitkään aikaan kiinnostaneet ikäiseni miehet, vaan reilusti nuoremmat. En suostu häpeämään asiaa, jolle en mahda mitään.

Nuoria seksikumppaneita on paljon helpompi löytää kuin useimmat uskovat. Tämä on se yksinkertainen viesti, jonka olen halunnut kertoa, koska itselleni sen tajuaminen oli valtavan tärkeää ja vapauttavaa. Vastoin yleistä luuloa yli viisikymppisen naisen ei tarvitse riutua seksin puutteessa.

Vakituista kumppania sen sijaan ei ole helppo löytää, etenkään jos tarvitsee seksiä kovin paljon ja usein. Enkä pidä nuorista siksi että nauttisin opettajan roolista.

Toivon, että kumppanillakin on jotain annettavaa minulle. Myös korvien välissä pitää olla jotain, sillä seksi tyhmien kanssa on tylsää.

Siis vastauksena omaan kysymykseeni: yksi hyvä riittää. Vakituisen kumppanin kanssa seksistä tulee matka, jonka eteneminen on kiinnostavaa, ja jota voi yhdessä kehittää. Uuden ihmisen kanssa pitää aina aloittaa tavallaan nollasta.

Kokemus on silti hyvästä, sillä se auttaa erottamaan hyvän huonosta ja lisää itsetuntemusta. Ehkäpä juuri tästä syystä miehet ovat pitäneet naisen seksuaalisuuden kahlitsemista ja hallitsemista tärkeänä. Naiset täytyy pitää kurissa, jotta miehet eivät altistuisi kilpailulle ja vertailulle.

Miehille lukuisat kokemukset ja useammat yhtäaikaiset suhteet vaikuttavat tuovan tyydytystä ja itseluottamusta, naisille taas useimmiten yksi seurustelukumppani näyttäisi olevan toiveiden täyttymys. Suosittelisin silti naisillekin rohkeaa kokeilemista ja tutkimista ennen kuin vakiintuvat – aivan samoin kuin miehille on aina suositeltu.

Avoin suhdekin voi toimia kiinnekohtana kokemuksen hankkimiseen. Se edellyttää kuitenkin lujaa luottamusta, rehellisyyttä ja yhteistä tahtoa siinä määrin, että useimmat parit eivät siihen kykene.

Äidin pornokengät

Linkki  tuoreimpaan  llta-Sanomien kolumniini liukkareista, seksiasuista ja muusta tarpeellisesta.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006140284.html?fbclid=IwAR1ATaamZSVHYlRgIqILjMVXoTisTrET4fTxhfQRNprupmyCR

Keski-ikään ei kannata jämähtää

Olin keski-ikäinen viisikymppisenä. Onneksi se meni ohi ja tulin taas nuoreksi.

Sinun ikääsi ehtineen leidin ei enää tarvitse juosta jokaisen muotitrendin perässä, sanoi nelikymppinen tuttavani. Asia on kyllä tasan päinvastoin.

Minun nimenomaan pitää tietää, missä kuuluu käydä, mitä kuuluu syödä ja mihin pitää pukeutua. Nuoret voivat hyvin olla piittaamatta trendeistä, sitä saatetaan jopa pitää omaperäisenä. Liika omaperäisyys minun ikäiselläni ja kymmenen vuotta nuoremmillakin katsotaan oitis höperyydeksi, kelkasta putoamiseksi tai muuten vaan mummoksi. Omaperäinen saa olla samalla tavoin kuin vaikkapa Jorma Uotinen  tai Iris Apfel, mutta ei sillä tavoin omaperäinen, ettei edes yrittäisi jäljitellä tyyli-ikoneita ja esikuvia.

Jollen olisi koko ajan valppaana, voisi käydä niin, että jämähtäisin jonnekin itselleni mieluisalle vuosikymmenelle. On kamalaa, jos jo hiustyylistä tai sohvan väristä voi päätellä, milloin jämähtäminen tapahtui!

Itse en uskalla edes muistella ääneen kiinnostavia hetkiä taloustoimittajana joskus ammoin, koska tapahtumista voisi suhteellisen helposti laskea ikäni. Huomaan myös, että pörssiromahduksen seuraaminen livenä Helsingin pörssin lehteriltä ei tunnu kovin kiinnostavalta nuoremmasta sukupolvesta, vaikka se olikin aikanaan tavattoman jännittävää ja myös huvittavaa. Ajat ennen kännykkää ovat vähän niin kuin liian kauan sitten, samoin kun pappojen sotajutut omassa nuoruudessani.

En aio ryhtyä koskaan pyytämättä muistelemaan, koska elämän kuuluu olla edessä. Sen, minkä olen siitä oppinut, voin pitää hyvin omana tietonani tai korkeintaan jakaa sitä tällä tavoin annosteltuna vapaaehtoisille lukijoille. Ei minua uskota kuitenkaan.

Vanhukset olivat ehkä kiinnostavia silloin, kun heitä oli vain vähän. Mikäs siinä oli kuunnellessa kunnioitettua kylänvanhinta, heimopäällikköä tai tietäjämuoria.

Vain harvalla oli hallussaan pitkän elämän aikana kertynyttä tietoa. Nykyään vanhuksia on kaikissa nurkissa ja ovissa pyörimässä enemmän kuin nuoria. Enemmistö on aina väärässä ja valitsee sen tylsimmän, huonoimman tai muuten vaan typerimmän vaihtoehdon. En halua kuulua enemmistöön, jos voin sen välttää.

Johtopäätös: en tahdo tulla vanhaksi. Ruumis rappeutuu, mutta aika pitkään sitä voi kompensoida henkisillä kyvyillään ja muulla viehätysvoimallaan, eikö vaan.  Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään – enkä nyt tarkoita plastiikkakirurgeja.

Ikääntymisessä on paljon hyviä puolia. Tulevaisuus on rajallinen joka tapauksessa, joten pahimmat dystopiat eivät ehdi omalla kohdalla tapahtua. Sijoittajia neuvotaan yleensä ottamaan nuorempana enemmän riskejä, koska heillä on aikaa paikkailla tappioita. Vanhempien pitäisi kuulemma sijoittaa vähäriskisempiin kohteisiin. Olen tasan eri mieltä. Vanhempana tiedän paljon paremmin, mitä pistän peliin ja mihin minulla on varaa, sillä  jäljellä olevat elinpäiväni voidaan melko tarkasti ennustaa. Lisäksi tiedän, mitä loppuelämäni suorittaminen osapuilleen vaatii.

Nuori ihminen ei voi tietää, montako suuta on joskus ruokittavana tai  mikä onnettomuus ehkä kohtaa. Voin mielestäni ottaa paljon enemmän aineellisia ja henkisiä riskejä kuin nuorena, vaikkei perikunta kiittäisikään.

Heräsin Kontulassa

Heräsin aamulla Kontulassa. Joku voisi luulla, että olen poistunut mukavuusalueeltani. Näin ei kuitenkaan ole. Home is where your heart is, kuten sanotaan.

Kun kuuntelin yöllä sateen ropinaa betonilähiön parvekkeella, koin hetkisen syvää rauhaa. Olin tullut taas kotiin. Olen Itä-Helsingin kasvatti. Rakastan likaisenharmaita rappauksia, metsän keskelle raivattuja isoja pihoja, mäntyjen tuoksua ja rähjääntynyttä ostaria.  Rakastan kolkkoja rappukäytäviä ja hissin kolinaa, kun se pysähtyy kerroksissa. Muoviset laminaattilattiat ja keittiön kaappien maalatut ovet huokuvat kodikasta nostalgiaa.

Lapsuudessani Kontulan keskuksessa liikkuminen sai sydämen tykyttämään villisti. Siellä oli vaarallista ja jännittävää. Siellä parveilivat nistit ja muut epäsosiaaliset ainekset, jotka pesivät kaupungin vuokratalojen rappukäytävissä. Kontulaan muutto merkitsi perheille altistumista huonoille vaikutteille ja lähes takuuvarmaa hyvästiä sosiaaliselle nousulle.

Nyt sukupolvi on vaihtunut ja meininki on kuin parhaassakin basaarissa. Shishabaareja, kebab-ravintoloita, mustia huiveja ja maata viistäviä hameita, ananastukkaisia nahkatakkimiehiä, lastenvaunujen kahvoissa roikkuvia lapsia. Gheton kulissit ovat samat kuin ennenkin, vain asukkaat ovat vaihtuneet.

Tulevaisuudessa, kun viimeinenkin 1960-luvun kerrostalo on remontoitu, lähiö kokee luultavasti plusmerkkisen segregaation. Metro ja luontopolut houkuttelevat keskituloiset lapsiperheet paikalle ja rappioromantiikka on ikuisesti mennyttä

Mitä minä  siellä betonilähiössä tein? Tärkeä ihmissuhteeni (lue: significant other) asuu siellä. Hän tarjoaa minulle uniikkeja luksusmatkoja sisäisiin maailmoihini. Lähiöretkeily on vain yksi niistä.

Minulla on suuri tarve pitää elämässäni erilaisia maailmoja tasapainossa. Kontrastit tuovat syvyyttä, vähän kuin sisustuksessa. Onnistuneessa kodissa on värejä, kerroksia, eri tyylejä ja jälkiä aikaisemmista asukkaista.  Onnistuneessa elämässä ”ylhäiset” ja ”alhaiset” ainekset kohtaavat ja luovat törmäyksessään uusia sfäärejä. Kahden samanlaisen kohtaamisesta syntyy vain pitkästyttävää konsensusta.

Lapsena pidin eniten sadusta, jossa köyhä ja kaltoin kohdeltu töllin tyttö päätyy monien jännittävien seikkailujen jälkeen satumaan prinssin puolisoksi keskelle ihanaa loistoa ja auringonpaistetta.

Siellä satulinnassaan hän kuitenkin lumoutuu merenkuninkaan pojan yöllisistä kuiskailuista ja vedenneitojen salaperäisistä kutsuista. Kiehtovan vedenalaisen maailman houkutus on vastustamaton. Sadun lopussa prinsessa sukeltaa syvyyksiin aaltojen alle. Lapsen mieleen se jäi lähtemättömästi kangastelemaan ja kaihertamaan.  Oliko loppu onnellinen vai onneton?

En tiedä vieläkään. Mutta osaan kyllä arvostaa sitä, että itse voin putkahtaa metrosta maan pinnalle keskellä kaupunkia ja kävellä turvallisille kotikulmilleni jugendtalojen, kivojen putiikkien, gallerioiden ja kahviloiden keskelle. Neljän euron hanatuopin sijasta voin siemailla kympin proseccolasillista ja mietiskellä, miten kaikki menikin niin kuin meni. Jos vaikka vain pari sattumaa olisi mennyt toisin, tekisin elämysmatkoja ihan vastakkaiseen suuntaan.

Mökit, nuo seksintappajat

Mökkikausi lähestyy ja perheet ahtautuvat parville ja siskonpeteihin. Yksityisyyttä ei ole missään. Tämä on vain yksi esimerkki suomalaisten seksikielteisyydestä.

Alla linkki Ilta-Sanomien kolumniini aiheesta.

Toivottavasti jaksat klikata!

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006117647.html?fbclid=IwAR03D0U3Lvw7xm5zBvo6hlWWKKW4C6VE5ycnoR6AW0

Mitä tapahtui Madonnalle?

Tätä on pohdittu somessa ja muissa medioissa  euroviisujen finaalista lähtien. Toivon, että se sama ei ikinä tapahdu minulle.

En ole koskaan ihmeemmin fanittanut Madonnaa artistina, mutta olen pitänyt häntä kannustavana esimerkkinä, ikätovereita kun olemme. Se muovinen ja epävireisesti laulava hahmo, joka kapusi piinallisen hitaasti portaita ylös ja alas euroviisujen finaalin väliaikaohjelman huipennuksena, ei ollut enää se sama. Näky  ahdistaa vieläkin. Näen siitä painajaisia.

Olen ihaillut Madonnaa ennen muuta provokaattorina, bisnesnaisena ja energiaa tulvivana ikonina. Viisikymppisenä ajattelin, että ei minulla ole hätää, Madonnankin poikaystävät nuorenevat vuosi vuodelta, eikä hän itse vanhene lainkaan. Nyt särkyi tämäkin illuusio.

Jos megatähti, jolla on varaa kaikkiin mahdollisiin apukeinoihin ja henkilökohtaisiin valmentajiin, ei pysty tuon parempaan, omat mahdollisuuteni pysyä jotenkin mukana tässä maailmassa ovat todella heikot. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni.

 Missä lavakarisma? Missä iän tuoma auktoriteetti? Missä huumori, joka antaa armoa vaikeissakin paikoissa?

Euroviisulavalla nähty hahmo oli vanhentunut ja samalla epävarma teini, joka ei osaa ottaa käyttöön uusia voimia ja aseita, kun vanhat eivät enää toimi ja nuoremmat ajavat ohi.  Se, mikä toimii kolmikymppisenä, ei toimi enää kuusikymppisenä. Säilöytyminen pelkästään plastiikkakirurgian avulla ei pelasta ketään. Tärkeää olisi, että eletty elämä ja kokemukset tuottaisivat henkilöön jotain uutta ja kiinnostavaa.

Mitä tämä omalta osaltani tarkoittaa, pohdin vieläkin.

Monet varmasti näkevät minut eli blogipersoonani samankaltaisena hahmona. Naisena, joka takertuu naurettavasti nuoruuteen eikä asetu ikäiselleen sopivaan malliin.

Sille en kyllä mahda oikein mitään. Elän vain tätä omaa ja ainutkertaista väärinpäin-elämääni, jossa teen nyt niitä asioita, joita en parikymppisenä voinut. Pakko tehdä niin, jotta elämästä ja persoonasta tulisi kokonainen, vaikkei se tietysti koskaan valmistukaan.

Kirjoittamiseen olen valmentautunut koko ikäni ja sillä elänyt, kuten Madonnakin laulamisella ja esiintymisellä. Kuitenkin vasta nyt voin kirjoittamalla ilmaista omia mielipiteitäni ja kysellä minua askarruttavia kysymyksiä, enkä vain käyttää kykyäni muiden asettamien tavoitteiden edistämiseen.

Jos olisin tällaisia blogeja aiemmin kirjoittanut, vaikkapa 1990-luvulla, en olisi varmastikaan saanut kiitosta työnantajilta enkä asiakkailta.

Elämäni on tullut siihen vaiheeseen, jolloin voin heittää kiristävät ja väärät vaatteet nurkkaan ja olla omanlaiseni. Ei ole niin paljon menetettävää, mutta voitettavaa kylläkin. Toivon, että Madonnakin löytää jonkun uuden suunnan ja vielä kohauttaa maailmaa muullakin kuin epäonnistumisilla.

Burleskikirjailija vastaa

Vastikään burleskia käsittelevän tietokirjan julkaissut kirjailija Marissa Mehr vastaa burleskia koskevaan blogiroiskaukseeni. Hyviä pointteja, joihin en vastaa, koska olen kolumnisti ja blogisti, en esseisisti.  Lukekaa ihmeessä!  Tärkeää, että keskustellaan.

Vastine Luksusongelmia-blogin kirjoitukseen

Burleskia? Ei kiitos.

Burleski on kuin karaoke. Kaikkein lahjattomimmatkin voivat nousta lavalle eikä heitä saa dissata.

Burleskia ei saisi arvostella, koska se on syrjittyjen ja alistettujen, kuten naisten, tapa ilmaista itseään turvallisessa ilmapiirissä. Arvostelen nyt kuitenkin. Kaikissa taidemuodoissa on helmiä ja ei-helmiä. Huono burleski on samaa kuin niin sanottu ite-taide.  Missä menee raja taiteen ja ei-taiteen välillä? Minusta se menee siinä kohdassa, missä taitelija ei itse tajua olevansa lahjaton.

Minusta se, että plus-kokoiset naiset nousevat lavalle esittelemään itseään kimaltavissa sirkusasuissa tai ilman asua lainkaan, ei ole yhtään viihdyttävää. En pidä myöskään koulukiusaamisesta. Burleskissa monet esiintyjät tekevät sen itse, nolaavat itsensä ja yleisö kannustaa.

Ymmärrän kyllä, että se voi olla jollekulle yksilölle vapauttava kokemus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että burleskia pidetään feministisenä taiteenlajina. Mitä feminististä on siinä, että naiset pukeutuvat asuihin, joihin miehet heitä ovat vuosisatoja pakottaneet, esiintyvät niissä toisilleen ja lopuksi riisuuntuvat? Miksi burleski on taidetta, mutta seksiklubien tankotanssijat ovat vain viihdyttäjiä tai hyväksikäytettyjä?

 Minusta burleski ylläpitää erityisen kierolla tavalla yllä käsitystä, että naisen pitää kuorruttaa itsensä glitterillä ja kiemurrella tiukoissa asuissa ollakseen haluttava.

Se, että tämä ”oikeus” on nyt ihan kaiken näköisillä ja -ikäisillä naisilla, ei minusta edistä naisten asemaa pätkääkään. Naisten kannattaisi panostaa asemansa parantamiseen työelämässä ja yhteiskunnassa, eikä purkaa turhaumiaan poseeraamalla  lavalla vähissä vaatteissa. Voin sanoa tämän näin suoraan, koska olen nainen.

Itseilmaisu on tietenkin ihan ok. Itsekin ilmaisen itseäni mielelläni piirtämällä, mutta eipä tulisi mieleenikään laittaa teoksiani esille.  Pukuleikkejäkin voin leikkiä makuuhuoneessani.

Nykyään on vallalla ajatus, että ihan kaikki osaavat kaikkea ilman mitään ponnistuksia. Tosiasiassa lahjakkaatkin ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä kaikilla taiteen saroilla.

En myöskään pidä kiusoittelun ajatuksesta. Minusta on epäreilua kiusoitella miehiä ja sitten moittia heitä tungetteleviksi. Monia naisia kiihottaa ajatus itsensä esittelemisestä. Niin myös miehiä. Miehet saavat rangaistuksen, jos esittelevät elimiään julkisesti. Kun nainen riisuuntuu, se on muka kapinallista ja sitä tulee kannustaa.

Joo, kärjistin, mutta ehkä pointtini siitä hiukan selkisi. En haluaisi, että naiset itse edistävät tällaista roolimallia.

EDIT: Kirjailija Marissa Mehrin vastine blogiini.  

Vastine Luksusongelmia-blogin kirjoitukseen

Toksinen feminiinisyys

Toksisesta, eli myrkyllisestä ja haitallisesta maskuliinisuudesta puhutaan nyt kaikkialla. Toksinen feminiinisyys on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Siinä missä toksinen maskuliinisuus saa miehet kähmimään ja raiskaamaan, toksinen feminiinisyys saa naiset kikattelemaan ja esittämään vähäjärkistä. Toksinen maskuliinisuus tarjoaa machoa miehen mallia. Toksinen feminiinisyys taas tarjoaa tytöille ihanteita, joita jäljitellessään he tuskin murrosikäisinä sonnustautuvat paljastaviin vaatteisiin, kireisiin leggingseihin ja painaviin irtoripsiin.

Toksinen feminiinisyys saa naiset kilpailemaan keskenään, puukottamaan toisiaan selkään ja sulkemaan toisiaan pois sisäpiireistä. Siinä missä pojat leikkivät ja harrastavat ryhmissä, tytöillä on taukoamatta menossa ”kolmas pyörä” -niminen pudotuspeli, jossa joku on aina liikaa.

Toksinen feminiinisyys voi ilmetä missä iässä hyvänsä. Nuoret se saa esittämään seksinukkeja, keski-ikäisissä se saa aikaan siivouskohtauksia.

Kun toksinen feminiinisyys ottaa vallan, koti sisustetaan tuoksukynttilöillä ja sydämenmuotoisilla tyynyillä, nurkat kuurataan, astiat pestään ensin käsin ja sitten koneessa, verhot vaihdetaan kahdesti vuodessa ja pyyhkeetkin silitetään. Olenpa kuullut naisesta, joka pesi kynsiharjalla mökin rantakivet ja -kalliot. Toksinen feminiinisyys vaatii, että näihin askareisiin osallistuu naisen lisäksi koko perhe.

Toksinen feminiinisyys aiheuttaa anoreksiaa ja täyttää plastiikkakirurgien vastaanotot. Ei niitä silikoneja ja rasvansiirtoja oteta miehiä varten, vaan toisia naisia varten. Ei myöskään laihdutusvimma ole miesten keksimää. Tietääkseni monia miehiä miellyttävät muodokkaat naiset enemmän kuin langanlaihat ja rinnattomat. Sitä paitsi, useimmille riittäisi ihan vain kiva nainen, ilman mahdottomia ulkonäkövaatimuksia.

Vain feminiinisyysmyrkytyksen saanut nainen miettii, onko hänellä tarpeeksi litteä vatsa, jotta kelpaisi vessapanoksi kokaiininpöllyisessä yökerhossa. Olen kuullut tällaistakin pohdintaa.

Naistenlehdet ovat toksisen feminiinisyyden pahimpia pesimispaikkoja. Niiden päätoimittajat ja toimittajat ovat naisia. Myös niiden jutut kertovat enimmäkseen naisista.  No, mitä saamme? Tekosyvällisiä juttuja lätkävaimoista, misseistä, malleista tai elämäntapavalmentajista. Valkohampaiset naiset on stailattu ja fotoshopattu esittämään ihannenaista pastellinvärisissä vaatteissa.  Samassa lehdessä on työläitä ja lihottavia pääsiäis-, joulu- ja juhannusreseptejä höystettynä jumppa- ja laihdutusohjeilla.

Toksinen feminiinisyys tuottaa kateutta ja tyytymättömyyttä, jossa mikään ei koskaan riitä.

Se saa naiset esittämään prinsessaa, vaatimaan miehiltä palveluksia ja maksattamaan heillä laskujaan.  Kun toksinen feminiinisyys iskee äiti-ihmiseen, hän unohtaa muun maailman ja vajoaa vaippamerkkien ja lastentarvikkeiden ihmemaahan. Lapsen nukkuessa hän kirjoittelee keskustelupalstoille vihapuheita toisista äideistä.

Kirjoitus on julkaisu Ilta-Sanomissa 27.4.2019

Tuomas Karemo siteeraa kirjoitustani mainiossa esseessään.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/05/28/jumalani-jumalani-miksi-teit-minusta-niin-feminiinisen-mutta-et-reilusti-homoa?fbclid=IwAR2-avaTWwh9Xh_4KeUIaULpLZJeagKTBCxR3ODoZrQ5d_bI4AEk_E14b7Y

Saako nainen hymyillä?

Ollakseen uskottava naisen tulee välttää hymyilemistä.  Hymyilevä nainen on tyrkky tai bimbo.

Kuljin hiljattain Hagelstamin legendaarisen kirjadivarin ohi. Ikkunassa oli Marja-Liisa Vartion teos, jonka kannessa oli hänen kovin synkältä ja surulliselta näyttävä kuvansa. Joskus 1950-60 luvuilla naisen piti tosiaan olla kovin vakava, mietin. Kauniin naisen piti näyttää joku tuikealta tai epätoivoiselta, jotta kävisi oikeasta kirjailijasta.

Mainosten valkoiset hammastahnahymyt rantautuivat Suomeen aikanaan Yhdysvalloista. Hymyilevällä ihmisellä siis saattoi myydä jotain. Ei kuitenkaan vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta.

Onko hymyilevä nainen uskottava nytkään? Sitä sopii kysyä edelleen Suomessa. Naispuoliset esikoiskirjailijat esitellään edelleen haaveilevina runotyttöinä tai rankan lapsuuden läpikäyneinä  kovismimmeinä. Kummatkaan eivät tunnetusti hymyile.  

Tänäänkin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla  kameraan tuijottaa tiukkailmeinen lähiökirjailijatar  Hanna-Riikka Kuisma nahkatakissaan. Mutta, hetkinen, ehkä kirjailijat eivät ylipäätään saa hymyillä – elleivät nyt satu olemaan humoristeja.

Suomessa ei hymyilevään ihmiseen luoteta. Etenkin hymyilevä nainen on ihan höyhensarjaa, suusta tulee pelkkiä saippuakuplia. No missit ja malli ovat aina saanet hymyillä.  Jos he sitten keski-iässä ovat saaneet jonkun lenitamaisen uran aikaiseksi, hymyilyä ei tarvitse lopettaa, muuten kyllä mieluusti.

Nuoren naisen pitää ansaita oikeutensa hymyillä, eikä hän saa sitä ehkä koskaan. Tosi syvässä on käsitys, että kuvassa hymyilevä nainen jotenkin tyrkyttää itseään tai on käytettävissä.

Siksi hymyily on nuorelle naiselle vaarallisempaa kuin keski-ikäiselle tai vanhemmalle. Nuoren naisen pitää olla tuikea, tiukkapipoinen tai muuten vain otsa rypyssä pärjätäkseen miesten maailmassa. Ja jos hän ei ole sellainen luonnostaan, sellainen hänestä kyllä ennen pitkää tulee.

Pärjätäkseen miesten maailmassa naisen on näytettävä asiantuntijalta. Asiantuntija pukeutuu ikävästi ja huomioita herättämättömästi. Hän puhuu monotonisesti ja käyttää vaikeita sanoja.  Naispuolisella asiantuntijalla on välttämätöntä olla huivi kaulassa tai iso kaulakoru. Bleiseripakko ei poistunut koskaan kokonaan, mutta sen voi hätätilassa korvata Marimekolla tai vastaavalla kulmikkaalla suomalaisvaatteella, jossa ei saa olla ripaustakaan seksikkyyttä tai väri-iloa.

Hymy ja  rento pukeutuminen sallitaan ainoastaan viihdyttäjille, kuten radiojuontajille tai artisteille. Lääkärille tai ekonomistille ei. Jos nainen on alansa kiistaton huippu ja raivannut tiensä vaikkapa korkeimpaan yritysjohtoon, hän voi pikkuhiljaa alkaa pukeutua naisellisemmin, mutta kallista makua osoittaen, sillä tietyllä paholaismaisella tavalla.

Tähän päästäkseen pitää kyllä olla ihan globaalilla pörssiyhtiötasolla. Esimerkiksi ministeriys ei riitä. Naisministerin ei tietenkään sovi hymyilläkään, sillä hänhän on koko ajan leikkaamassa jonkun etuuksia ja siksi hänen pitää lähtökohtaisesti näyttää anteeksipyytävältä tai puolustautuvalta. Ei ihme, jos hymyt ovat hiukan teennäisiä.

Older posts

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑