Kategoria: Yleinen (page 1 of 9)

Paras seksivinkkini

Saan paljon yhteydenottoja tuntemattomilla lukijoilta, enimmäkseen miehiltä. Monet kertovat elävänsä seksittömässä liitossa. Minulla on heille yksi neuvo ylitse muiden.

Pitkissä liitoissa tulee usein ongelmia seksihalujen eriparisuudesta.  Voi olla, että kaikki eivät vain tarvitse seksiä yhtä paljon, mutta usein on kysymys siitä, että pariskunta on ajautunut hankalaan oletusten kierteeseen. Oletetaan, että toinen ei halua yhtä paljon eikä samoja asioita.  Asiaa ei uskalleta ottaa puheeksi ­– ehkä siitä syystä, että pelätään oletusten saavan vahvistusta ja vähäisenkin toivon katoavan.

Arki voi olla kiireistä varsinkin ruuhkavuosina, eikä sopivaa yhteistä hetkeä tunnu löytyvän. Vapaahetkinä odotetaan toiselta jotain signaalia tai aloitetta. Jos sitä ei tule, turhaudutaan ja vähitellen katkeroidutaan. Huonon kierre on valmis.

Yksinkertaisin tapa hoitaa asia kuntoon on vain ryhtyä harrastamaan seksiä, ilman sen kummempia tunnelmavirityksiä. Ei ole väliä sillä, kumpi aloitteen tekee. Seksistä ei pidä tehdä arvovaltakysymystä, vaan jokainen voi ihan itse toimia sen eteen, että saa, mitä haluaa. Voi myös sopeutua siihen, että toteuttaa toisen toiveita.

Omassa pitkässä liitossani toimi järjestely, jossa seksiä oli joka päivä samaan aikaan iltapäivällä. Seksiä eivät silloin häirinneet työt eivätkä iltamenot. Kaikille ei päivittäinen autuaallinen tuokio ole mahdollinen, mutta varmaankin pari iltaa viikossa onnistuu kaikille.

 Neuvoni on siis: merkitkää seksi kalenteriin. Jos on aikaa kuntosalille, on aikaa seksiinkin. Kysymys on prioriteeteista. Jos seksiä pitää tärkeänä, sille löytyy kyllä aikaakin.

Kun seksihetki on kalenterissa, siitä ei tarvitse neuvotella eikä miettiä, haluttaako kumppania juuri silloin. Asiaa voi pitää itsestään selvänä.  Seksin ei aina tarvitse olla täydellistä, vaan riittää, että on yhteinen tahto ja pyrkimys.  Ja kun seuraavakin kerta on kalenterissa valmiiksi, ei tarvitse masentua, jos aina ei kaikki suju nappiin. Tiedän, että säännöllisyys tuo seksiin myös vaihtelua ja leikkisyyttä, kun se ei ole epätoivoista paineiden purkua tilaisuuden tullen. Kukapa jaksaisi joka päivä rakastella samalla tavalla samassa asennossa.

Kun seksi tulee tavaksi, siitä tulee myös nautinnollisempaa ja rennompaa. Mielikuvitus alkaa laukata. Ihmettelenkin, miksi naistenlehdet ovat täynnä jooga-, ruokavalio- ja jumppaohjeita, mutta tätä yksinkertaista seksineuvoa ei juuri kukaan hehkuta. Seksi on ainakin omalle hyvinvoinnilleni yhtä tärkeää kuin sopiva ravinto ja liikunta. Sen eteen pitää nähdä hiukan vaivaa, mutta se palkitsee.

Pariskunta, jolla ei ole seksiä, on kuin sammutettu lamppu. Huvittelen joskus mielessäni vertailemalla ravintoloissa istuvia pariskuntia ja arvailemalla heidän seksielämänsä laatua. Uskon nimittäin vahvasti, että seksi pitää pariskunnat toisistaan kiinnostuneina  niin, että se näkyy päällekin päin. Kun pariskunnalla menee sängyssä hyvin, eivät katseet harhaile, eivätkä tuijota lasittuneesti  tyhjyyteen, vaan kumppania silmiin.  Ei tiuskita eikä mökötetä turhista. Seksi on hyvän olon syy, ei seuraus.

Onko vauvakato miesten syytä?

Pelottaa kirjoittaa tätä tekstiä, koska joudun käyttämään siinä vauva-sanaa. Kirjoitan kuitenkin, sillä aihe on niin herkullinen: kenen syytä on vauvakato Suomessa?

Helsingin Sanomissa on keskusteltu paljon siitä, miksi Suomessa on vauvakato ja mitä sille tulisi tehdä. Osansa keskusteluun antoi tänään psykoterapeutti ja seksologi Heidi Valasti.  Hän on kirjoituksessaan sitä mieltä, että nuoret miehet on kasvatettu naisen vallalle alisteisesti ja että tämä on yksi syy vauvakatoon.

Miesten seksuaalinen haluttomuus on lisääntynyt, koska seksi on valjastettu lisääntymistarkoitukselle. Miehet kokevat olevansa ikään kuin naisen jatkeita. Näissä oloissa miehet sanovat ”ei” siittiöidensä jatkojalostamiselle vauvaksi.

Rohkea väite. Mutta, en voisi olla enempää samaa mieltä! Miehenä oleminen on nykyään paljon vaativampaa kuin aikaisemmin.

Ei riitä, että osaa niin sanotut miesten työt. Lisäksi pitää olla kiinnostunut myös asioista, jotka ennen olivat naisten valtakuntaa kuten hoivaaminen, kokkaaminen, sisustus ja pukeutuminen.

Isyys vasta vaikeaa onkin, kun pitäisi ottaa paikkansa kaikkitietävän naisen rinnalla ja tukena.

Kun itse sain esikoiseni hyvin nuorena vuonna 1976, lapsen isä jäi vuodeksi hänen kanssaan koti-isäksi. Hyvin sujui, mutta se oli silloin erittäin harvinaista.  Tapa, jolla me molemmat lasta hoidimme ja kasvatimme, melko huolettomasti ja oman järjen mukaan, ei kelpaisi nykypäivänä.

Emme tienneet mitään lastentarvikkeiden kilpavarustelusta, luomuruuasta, imetyksen välttämättömyydestä, vaippamerkkien eroista tai muusta, mistä en ole varmaan kuullutkaan.

Tuntuu, että nykypäivänä vanhemmuus on valtava suoritus, jolle äidin lisäksi myös isän pitää täydellisesti omistautua, tietenkin äitien ja muiden naisten sanelemilla ehdoilla, ikään kuin äidin pikku apulaisena. En ihmettele, että monet miehet kavahtavat tehtävään ryhtymistä nähtyään ikätovereidensa kohtalon kantoreppujen ja vaippavuorien keskellä.

Muutenkin parisuhteessa naiset ovat vahvoilla, sillä he eli me emme enää ole riippuvaisia miehistä ja voimme valita kumppanimme vapaasti. Ne, joita kukaan nainen ei valitse, ovat heikossa asemassa. Mies kärsii yksin elämisestä enemmän kuin nainen. Ne, jotka joku on valinnut miehekseen ja lastensa isäksi, joutuvat ponnistelemaan pitääkseen paketin kasassa.

Vaatimukset, joita miehelle nykyään parisuhteissa esitetään, ovat kovia verrattuna muutaman vuosikymmen takaisiin. Ei enää riitä, että tuo leivän kotiin ja vie lapset sunnuntaina puistoon. Miehet kasvavat aikuisiksi valmiiksi syyllistettyinä sukupuolestaan, kuten Heidi Valasti kirjoituksessaan sanoo.  Silloin, kun mennään kokonaan naisten ehdoilla, miestä tarvitaan parisuhteessa lähinnä assistentiksi ja näyttelyesineeksi.

Kirjoitin tästä aiemmin Ilta-Sanomiin otsikolla Edustusmies:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006016693.html

Heidi Valastin kirjoitus Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006393290.html

Korvaavatko seksilelut kumppanin?

Olin päättänyt jättää seksiaiheet hetkeksi, mutta tämän päivän Helsingin Sanomat suorastaan provosoi kirjoittamaan niistä. Lehdessä on peräti kaksi laajaa artikkelia aiheesta; toinen deittisovelluksista, toinen seksileluista.

Jälkimmäisessä jutussa Kaalimato-yritys mainostaa tuotteitaan.  Keskityn tähän artikkeliin, sillä nettideittailusta olen kirjoittanut jo monta kertaa aiemmin.  Paperilehdessä Hesarin jutun otsikko on: Nykyään suomalaisia kiinnostavat seksivälineet eivät yhdynnät. (Kyllä, se on kirjoitettu noin ilman pilkkua tai ajatusviivaa tai muuta.) No, kielioppi sikseen.

Jutun pääsisältö on, että ihmisten välinen seksi korvautuu kasvavassa määrin yksin harrastettavalla välineurheilulla, jossa apuna ovat vibraattorit, dildot, tekovaginat ja sen semmoiset. Ymmärrettävää toki on, että näin käy, koska yhteiskunnallisista syistä sinkkuus ja yksin eläminen yleistyy. Kumppania ei tahdo kaikille löytyä, vaikka olisi mitä sovelluksia puhelimessa.

Arvatkaapa kuka on jutun haastateltu asiantuntija? Tietenkin Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula, Suomen ainoa virallinen seksiasiantuntija, joka on jo vuosikymmeniä tiennyt kaiken suomalaisten seksielämästä tilastojen valossa. Hänen sanomansa tässä artikkelissa on, että “halut ovat samat kuin ennenkin”. Helpottavaa!

Pöyristyin kuitenkin siitä, että jutussa Kaalimato-yrittäjä Nina Nousiainen kertoo nykyihmisten haluavan panostaa omaan aikaan parisuhteessakin. Oman ajan vaaliminen menee niin pitkälle, että oma aika ulottuu myös seksiin.

“Kumppanin kanssa seksiin ryhtyminen vaatii aikaa ja panostamista. Halutaan oikea tunnelma, esileikit ja sitten vielä joku suoritus. Se voi kaikkinensa olla työläs ajatus”, Nousiainen kommentoi.

Nyt ei tahdo löytyä sanoja. Kuka siis on keksinyt tällaisia sääntöjä, jotka tekevät maailman luonnollisimmasta asiasta työlään suorituksen? Eipä olisi itselle juolahtanut tuollainen ajatus mieleen. Onko tässä kyse samasta asiasta, kuin että lautaselta syöminen pöydän ääressä tuntuu työläältä ja on helpompi syödä pikaburgeria sormin sohvalla löhöten?

Jos vuorovaikutus, sanatonkin, tuntuu kovin työläältä, ei varmaan tosiaan kannata olla missään parisuhteessa. Sooloseksi välineillä tai ilman on mielestäni tietenkin ihan ok ja normaalia, myös parisuhteessa muun ohessa.  Mutta jos kumppania ei tarvita edes seksiin, niin mihin sitten?

Tämä täti sanoo nyt, että kyllä ollaan aika hakoteillä, jos seksivälineet alkavat syrjäyttää oikeaa, ihmisen välistä seksiä siitä syystä, että seksi koetaan “työlääksi”.

Seksi ei mielestäni ole suoritus. Sillä ei tarvitse olla käsikirjoitusta. Se vain tapahtuu. Se on elämys, sisäinen matka, kokemus ja parhaimmillaan kaikkein syvintä vuorovaikutusta.  Ihan next level vaikkapa normikeskusteluun verrattuna! Veikkaan, että jos ihmiset harrastaisivat enemmän seksiä,  mindfulness-kursseilla ja self help -oppailla olisi vähemmän kysyntää.

En oikeasti ymmärrä, mitä työlästä seksissä on ja mitä tunnelman luomista siihen vaaditaan. Vaaditaanko järveen pulahtamiseen jotain tunnelmaa? Järjestys on mielestäni ihan päinvastainen. Seksiä varten ei tarvitse etukäteen luoda yhtään mitään tunnelmaa, vaan seksi nimenomaan luo tunnelman. Se on ilmainen hyvinvoinnin ja mielihyvän lähde, joka ylläpitää ja vahvistaa suhdetta. Paristoilla käyvä muovilelu ei tähän kykene.  

https://www.hs.fi/kaupunki/kerava/art-2000006383343.html

Miksi naisten pitää olla varovaisia?

 

Olen havainnut, että naistenlehdissä on alettu julkaista yhä enemmän rahaa koskevia juttuja. Tervetullut uusi aihepiiri, mutta miksi naisia neuvotaan niissä säästämään?

Säästämällä ja pikkurahoja sijoittelemalla ei rikastu, mutta voi tietenkin saada jonkun vararahaston tai pesämunan. Minusta olisi parempi kehottaa naisia ottamaan enemmän riskejä ja antaa ohjeita yrittäjäksi ryhtymiseen. Miksi naisten pitää aina venyttää penniä ja olla hyviä taloudenpitäjiä? Ensin ollaan kilttejä tyttöjä, pärjätään koulussa, suoritetaan opinnot loppuun ja lopuksi vielä säästetään palkasta vähän joka kuukausi.

Naisten pitäisi perustaa enemmän kasvuun tähtääviä yrityksiä. Suomessa ei voi rikastua työllä, ellei nyt puhuta ihan muutamista huipputehtävistä pörssiyhtiöissä. Niitä aukeaa vain harvoille, mutta kuka tahansa, jolla on ideoita, voi ryhtyä yrittäjäksi. Naisten yritykset ovat valtaosin pieniä ja työllistävät vain heidät itsensä. Naisia pitäisi kannustaa kasvattamaan yrityksiään ja palkkaamaan työntekijöitä – vaikka sekin on tietenkin riski. Elämä on.

Naisten pitäisi myös uskaltaa ottaa riskejä yksityiselämässään. Minä olen ottanut niitäkin ja yhtäkään en kadu. Mikä ei tapa, se vahvistaa, sanoo vanha suomalainen sananlaskukin.

Katsoin hiljattain ensimmäisen Frozen- elokuvan, jonka pitäisi antaa roolimalleja tytöille. Jätin leffan kesken, sillä jo ennen puoliväliä prinsessa oli ihastunut päätä pahkaa komeaan prinssiin, joka paljastui huijariksi. Siis vieläkö tytöille syötetään tällaista puppua?  Että ei pidä ottaa sitä ensimmäistä kohdalle sattuvaa tai huonosti käy. Että pitää ensin teettää sulhasehdokkailla kaikenlaisia testejä.

Itse neuvoisin pikemminkin tarttumaan tilaisuuksiin ja antamaan ihmisille, myös miehille, mahdollisuuksia. Elämästä ei kuitenkaan tule valmista ikinä eikä se varsinkaan noudata mitään käsikirjoitusta.

Jos jää odottelemaan täydellistä ilmestystä, voi jäädä se elämä elämättä. Tai sitten biologisen kellon tikittäessä langetaan vielä hullumpaan vaihtoehtoon kuin joskus aiemmin olisi tehty. Miksi naisten pitää aina olla niin harkitsevia ja kunnollisia? Eivät miehetkään ole ja pärjäillä porskuttelevat ihan kummasti.

Siispä otetaan riskejä, tehdään tyhmyyksiä, rikastutaan, rakastutaan, erotaan, köyhdytään ja otetaan kokemuksista opiksi!

En tee kuolinsiivousta, koska elämäni ei ole roska!

Jouluna on aikaa miettiä syvällisiä, kuten kuolemaa. Olen päättänyt, etten ikinä tee kuolinsiivousta, vaikka päiväni olisivat kuinka luetut. Eletty elämä ei ole roska, vaan suurin lahja, minkä voin jälkipolville jättää.

Kaikenlainen siivous, minimalisimi ja konmarittaminen on muotia.Elisabeth Rehn muun muassa kertoi Helsingin Sanomille tehneensä kuolinsiivouksen.

Sen ajatus on tehdä jälkeenjäävien puolesta suursiivous, jotta heidän ei tarvitsisi käydä läpi kaikkea elämän varrella kerääntynyttä tavaraa ja dokumenttia. Kuolinsiivouksessa mapitetaan ja lajitellaan. Siivotaan kenties kaikki, mikä ei ihanteelliseen perhekuvaan sovi? Jätetään hohtavan siisti jälki.

Minulle ajatus kuolinsiivouksesta on vieras. Että päättäisin muiden puolesta, mikä oli elämässäni tärkeää? Minusta se on oman itsensä sensurointia.

Olen kiitollinen isälleni, että hän ei sellaista tehnyt. Surun ja hämmennyksen keskellä oli lohdullista tutkia kaikessa rauhassa isän lompakkoa, laatikoita ja vaatekaappeja. Näin, että minä ja lapseni olivat olleet isälle tärkeitä, vaikka hän ei osannut eläessään asiaa ilmaista. Lapsenlapsen kuva lompakossa, kuva äidistäni ja isän myöhemmistä puolisoista, isoisän sotilaspassi pöydällä.

Pienet, tahattomasti jätetyt viestit ja muistot piirsivät uuden, inhimillisemmän ja täydemmän kuvan isästä ihmisensä. Jos hän olisi itse valinnut, jälki olisi voinut olla toisenlaista ja vähemmän kiinnostavaa.

Tein isäni puolesta kuolinsiivousta ja viihdyin turhankin pitkään hänen asunnossaan. Piirsin tuntikausia hänen pöydässään, hänen jättämillään hienoilla lyijykynillä ja piirustuspapereilla ja tunsin saavani häneen yhteyden, jota en ollut sitten lapsuuden kokenut. Tutkin vaatteita ja astioita ja muistin, missä juhlissa ja pöydissä olin ne aiemmin nähnyt. Nuhjaantuneet vaatteet itkettivät eniten.

Minä myös haluan jättää itsestäni autenttisen ja todellisen jäljen. Laatikoissani, kaapeissani, puhelimessani ja tietokoneellani on mitä on, sitten kun on. En ryhdy jälkiäni kuoleman varalta siivoamaan.

Kaapeissani ovat rakkauskirjeeni ja teinivuosieni päiväkirjani. Ensirakkauteni, kouluvihkoni, salatut suhteet,  avioeron raastavat vaiheet, leikekirjani toimittajan uran alkuvuosilta, isän ja äidin vanhat valokuvat.

Siellä ovat todisteet seksielämästäni ja sairauksistani. Kaapeistani löytyvät sellaisetkin asiat, joita en itse tahdo nykyisin kestää katsoa.  Ja tulevat myös, joista en vielä tiedä.

Haluan jättää lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarina, joka on tosi ja koskematon. He saavat nähdä, mikä minulle elämässä oli tärkeää ja millaista aineistoa se tuotti. Kuva ei ehkä ole sellainen, jonka itse itsestäni piirtäisin, mutta jätän arvioinnin muille. En aio itse häivyttää itseäni ja todisteita eletystä elämästäni, vaikka ne tuntuisivat kuinka hävettäviltä juuri nyt.

Se, mikä on kulkenut mukanani vuosikymmenestä ja muutosta toiseen, on selvästikin ollut minulle arvokasta. Kaikki ei ole ylevää, kaikkea en ole osannut tai halunnut kertoa.

Mitä meille jäisi, jos kaikki olisivat tehneet kuolinsiivouksen? Ei ehkä kovinkaan paljon kiinnostavaa, vaan kunkin ajan moraalin ja ihanteiden mukaista, soveliasta aineistoa.  Jokainen poltettu tai tuhottu kirje ja valokuva poistavat ulottuvuuksia elämästä, mahdollisuuksia ymmärtää poismenneiden motiiveja ja solmia tarinan vaiheita.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin tutkia tuntemattoman kotia hänen poissa ollessaan? Tietenkin tutkia tutun ihmisen kotia hänen poissa ollessaan. Sen mahdollisuuden haluan jättää niille, jotka jälkeeni jäävät.

https://www.hs.fi/elama/art-2000006330102.html

Miehetkö muka mustasukkaisia?

Ilta-Sanomien kolumnissani pohdin, millaista on naisten mustasukkaisuus. Naiset voivat olla mustasukkaisia miltei mistä tahansa ja pyrkivät kuningattareksi kuningattaren paikalle.  Miehet tyytyvät paikkaansa lauman hierarkiassa.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006324963.html?fbclid=IwAR1KmRJRcTQaEUNLJUwuyjw5gte3TjXn5Iww9PF7dL92jWUeVDBltoL5g_8

Ikuinen pikkujoulu –  muistoja työelämästä

Olen sairaslomalla kipsi jalassa jo viidettä viikkoa ja on ollut aikaa hautoa synkkiä ajatuksia. Katsoin Weinstein-dokkarin, luin Veijo Baltzarista ja mieleeni palautui kaikenlaisia sattumuksia työelämästä 1980-ja 1990-luvuilta.

Muistot löyhkäsivät tympeiltä kuin krapula-aamu enkä ihmettele, että olen työntänyt ne jonnekin muistin takanurkkiin. Tuntuu, että työelämässä oli ennen ikuinen pikkujoulu. Miehet saivat puhua tuhmia, kertoa seksistisiä vitsejä, lähennellä ja ehdotella. Jos siitä pahastui, oli tiukkapipoinen femakko.

Nuorena alle kaksikymppisenä kesäharjoittelijana YLE:llä istuin työpöytäni ääressä, kun takaa tuleva mies kiersi kätensä vyötäröni ympärille ja hiplasi hiuksiani. Siinä ihan muiden nähden, lievästi vaivautuneelta näyttävän pomoni silmien edessä. ”Teillähän on täällä uusi tyttö!”, hän myhäili ja tepasteli siinä pöytäni ympärillä arvioiden minua kuin jossain hevosnäyttelyssä.

Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain kuulemma siksi, etten ollut femakko enkä pahan näköinen.

Siellä Helsingin Sanomien taloustoimituksessa saikin olla karskia ja hyvää jätkää, jotta pärjäsi ajoittain ainoana naisena porukassa. Yhdelläkin yritysvierailulla matkustimme VR:n salonkivaunulla ja joku ”pojista” oli valinnut matkaohjelmaksi katsottavaksi kovaa pornoa. No, se filmi keskeytettiin aika pian. Läpällä ja kännissä, semmoistahan se on pikkujouluissa vieläkin.

Ollessani Hesarin edustajana yrityksen järjestämässä seminaarissa jossain Rukalla, asuimme isossa hiihtomajassa. Meille naisille, legendaariselle Anna-Kaisa Hermuselle ja minulle, oli varattu yhteinen makuuhuone. Pikkutunneilla yritin nukkua, kun Anna-Kaisa oli vielä jossain toisaalla.

Huoneeseen hiipparoi juopunut yrityspomo, joka yritti väen väkisin änkeytyä sänkyyni. Eikä hän tehnyt tätä edes salaa muilta, vaan siellä iso remmi muita miehiä istui pöydässä ja näkymä huoneeni ovelle oli avoin. Heppu yritti samaa vielä toisenkin kerran.

Toisella reissulla yksityislentokoneessa vieressäni istui iäkkäämpi Nokia-pomo, joka ihasteli tiiviisti profiiliani ja laittoi kätensä polvelleni.

Ei silloin Hesarin taloustoimittajana tuntenut itseään aina mahtavan mediatalon vallankäyttäjäksi tämän hyvävelikerhon kanssa asioidessaan.

Kommentit naistoimittajan ulkonäöstä olivat ihan sallittuja ja härskejä vitsejä kerrottiin siekailematta.

Ajat olivat toiset, kyllä. Viina virtasi ja edustustilejä käytettiin. Hyvä viinapää oli toimittajan paras avu, sillä usein tärkeimmät asiat kerrottiin epävirallisesti vasta muutaman grogin ja ginin jälkeen, lounastilaisuuksissakin. Silti nuo ja muutamat muut lähentely-yritykset ovat jääneet tahmeina ja tympeinä mieleeni.

Olin noina aikoina ikäisekseni kokenut ja jo perheenäiti, mutta silti jotenkin avuton tuollaisissa tilanteissa, vaikkei se ehkä näkynyt päälle päin. En ihmettele, että vakavampi hyväksikäyttö jättää naisiin pysyvät jäljet.Muistot ajasta ainoana naisena viestintäyrityksen osakkaana ovat niin monet, etteivät tähän mahdu. Jatkuva alatyylisten juttujen kertominen työpaikalla, tytöttely ja vähättely on vallankäyttöä , alistamista ja sanallista häirintää sekin.

Voi vai kuvitella, miltä Baltzarin hovissa on nuorista naisista tuntunut. Itsekin näin kulttuurineuvoksen viime vuonna läheisessä UFFissa vaateostoksilla nuorten tyttöjen kanssa ja hämmennyin näkemästäni ja kuulemastani. Enpä tajunnut, että Baltzarin kukkoilu vaatekaupassa oli osa julkisilla varoilla rahoitettua toimintaa.

”Ei mitään vakavaa”

”En ole etsimässä mitään vakavaa”. Monilla miehillä on tällainen toteamus Tinder- tai muissa deittiprofiileissaan. En ikinä ottaisi yhteyttä tällaisiin tyyppeihin.

Kaikki pitkätkin suhteeni ovat alkaneet tilanteissa, joissa itse en ole ollut etsimässä ”mitään vakavaa”, mutta ne ovat muuttuneet rakastumisiksi tai ihastumisiksi joko saman tien tai hyvin nopeasti.

Miksi pitäisi etukäteen sulkea jokin mahdollisuus pois? Ovatko naiset deittipalveluissa liikkeellä niin vakain sitoutumisaikein, että heitä pitää etukäteen varoittaa? Ovatko nämä miehet niin vastustamattomia, että heidän pitää jo ensivaikutelmassaan ottaa etäisyyttä? Vai onko ”ei mitään vakavaa” kiertoilmaus sille, että on varattu?

Itse en välitä tutustua ihmisiin, joilla on lähtökohtana se, että eivät aio ottaa minua vakavasti. Minä otan jokaisen kohtaamani ihmisen vakavasti ja seksikumppanit varsinkin. Minulle seksi ei ole ”kevyttä hauskanpitoa”, vaan parhaimmillaan erittäin syvä kokemus. Se voi silti jäädä yhteen kertaan.

Olen myös huomannut, että lyhenne fwb,  friends with benefits, käsitetään väärin. Sehän tarkoittaa ystävyyttä, jossa on myös seksiä. Se ei tarkoita satunnaista irtoseksiä, vaan pikemminkin pysyvää ihmissuhdetta, jossa on muitakin ulottuvuuksia kuin seksi, ei kuitenkaan velvoittavaa parisuhdetta.

Minusta seksisuhteen määritteleminen ”pientä kivaa” ja ”hauskanpitoa”-osastoon on latistavaa ja seksiä halventavaa.

Luulisin, että naisiin – lue minuun – tepsisi paremminkin toteamus, että henkilö on valmis rakastumaan tulisesti, kun oikea sattuu kohdalle. Niinhän se kuitenkin tosielämässä on.

Olen myös miettinyt Iltalehdessä kohtaloaan harmitellutta nimimerkki Rasmusta. Kolmikymppinen mies ei löydä parisuhdetta, vaikka haluaisi perustaa perheen. Hän kuvaa haastattelussa itseään ”ihan tavalliseksi”. Vika voi olla siinä. Nainen ei halua ihan tavallista, vaan jotain erityistä. En itse ainakaan etsi mistään, vaikkapa vaatekaupoista jotain ”ihan tavallista”, vaan jotain, joka sävähdyttää ja erottuu ja lisäksi pukee juuri minua.

Rasmus ja kaikki muutkin miehet: tuokaa itsestänne esiin jotain kiinnostavaa. Ja se, mikä naista ensiksi kiinnostaa ei ole siellä jalkojen välissä, vaan korvien. Älykkyys on tutkimusten mukaan seksikkäintä sekä miehissä että naisissa. Jos et ole älykäs, ole edes persoonallinen.

Kauniit silmät ovat myös eduksi.

Rasmuksen ongelmista Iltalehdessä

Munattomat tätidekkarit

Tätien toisille tädeille kirjoittamissa dekkareissa miehet ovat sukupuolettomia paperinukkeja.

Matkustelin juuri hiukan ja nappasin koneeseen lukemiseksi Donna Leonin uusimman Guido Brunetti-dekkarin. Se sopi tilanteeseen, koska olin matkalla Italiaan. Pidän siitä, miten Leon kuvaa venetsialaista elämänmenoa, byrokratiaa ja korruptioita, ruokaa ja juomaa. Mitään varsinaista kaunokirjallisuutta ne eivät kuitenkaan ole, helppoa ajankulua pikemminkin.

Kirjaa lukiessani aloin pohtia millaisia ovat nämä tätikirjailijoiden luomat miespuoliset dekkarihahmot, alkaen Hercule Poirotista. He ovat sivistyneitä, hyvin käyttäytyviä, hienosti pukeutuvia hyvän ruuan ystäviä, jotka kohtelevat naisia kunnioittavasti.

Leonin uusimassa päähenkilö komisario Brunetti viettää toista viikkoa laguunin pienellä saarella, erossa vaimostaan. Hän ei ajattele seksiä kertaakaan. Ei minusta kovin uskottavaa.

Kirjailija yrittää mennä miespuolisen sankarinsa pään sisään, mutta unohtaa sen tosiseikan, että miehet ajattelevat seksiä vähintäänkin useita kertoja päivässä. Brunetti ikävöi saarella kyllä ajoittain vaimoaan, mutta vain henkisessä mielessä, vaimonsa älyä ja nokkeluutta.

Kun hän eron jälkeen tapaa vaimonsa, kuvataan ainoastaan heidän nauttimansa illallinen, jonka vaimo on valmistanut. Ja sitten luku loppuu ja onkin jo seuraava aamu.

Brunetti osaa itsekin hätätilassa valmistaa hienostuneita aterioita niukoista raaka-aineista ja tuntee viinit. No, se sallittakoon, hänhän on italialainen. Myös hänen vaatteitaan, niiden väriä ja materiaaleja kuvataan tarkasti.

Agatha Christien Hercule Poirot puolestaan vahasi viiksiään ja kärsi englantilaisen keittiön rahvaanomaisuudesta. Tulee mieleen muitakin naisten luomia dekkarihahmoja, joiden ansiot ovat kuin naisten 1950-luvun toiveunista. Kunnon perheenisällä ei ole muita paheita kuin joku harmillinen ja huvittava tapa, jolle voi ymmärtäväisesti hymähdellä.

Ei ihme, jos miehet eivät näistä dekkareista kauheasti välitä, vaan suosivat ymmärtääkseni toiminnallisempaa rikoskirjallisuutta. Toisaalta, naisten kirjoittama nordic noir on kai kovinkin rankkaa, mutta onko siinäkään seksiä?

Voi olla, että dekkarit ovat kilttejä iltasatuja kypsään ikään ehtineille. Brunettin perheellä ei ole ristiriitoja eivätkä siellä myllerrä intohimot tai kielletyt halut. Hercule Poirotilla ei varmuuden vuoksi ollut perhettä lainkaan. Ei myöskään kaikkien etsivien esikuvalla Sherlock Holmesilla, mutta hänellä oli sentään yksi pahe, kokaiini suoraan suoneen. Syystäkin sekä Poirotista että Holmesista on etsitty homoeroottisia latauksia.

Turvallisuus lienee näiden herrasmiesetsivien suosion salaisuus. Tunnetun naistenkaatajan, Georges Simenonin luoma komisario Maigret ei hänkään itse langennut kiusauksiin, vaikka liikkuikin sulavasti alamaailman ja prostituoitujen parissa. Kotona odotti uskollisesti Madame Maigret jonka resepteistä on koottu kokonainen keittokirja. On muuten hyllyssäni.

Ihmettelen, miten tällaisia kirjoja kirjoitetaan vielä 2000-luvulla.

Luultavasti perinteisten dekkareiden lukijat ovat kulttuurista kiinnostuneita täti-ihmisiä – kuten nyt minäkin. Itse en kuitenkaan jättäisi niin tärkeää elämänaluetta kuin seksuaalisuutta kokonaan pois päähenkilöni elämästä, saati ajatuksista. Tämä menee ehkä samaan sarjaan kuin elokuvien autonovet, joita ei koskaan lukita, ruhjevammat, jotka paranevat yön aikana tai panssariovet, jotka aukeavat potkaisemalla. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa.

Tinderini on liekeissä

Ihmiskokeet itselläni jatkuvat. Vaihdoin Tinderin ikäasetuksia ja kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomien kolumnini sai taas runsaasti ärsyyntynyttä palautetta lukijoilta. Ei itse sisältöön juurikaan kiinnitetty huomioita, vaan siihen että, ylipäätään ikäiseni nainen voisi deittailla nuorempia miehiä. Ei saisi, ei pitäisi. Käytökseni on häiriintynyttä. Kohta on varmaan poliisit ovella.

 

Lue kolumni:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006253213.html?fbclid=IwAR0nXa7rQkpbwrtGYjEfcJMLVWeQVygpG9f4zHq3waI9-Ng0EJCT_SNoDUk

Older posts

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑