Kristikunnan suuri juhla lähestyy, mutta minua sen sisältö ei puhuttele pätkääkään. En voi uskoa kristittyjen uskoon, vaikka kuinka yrittäisin. Jos olet harras uskovainen, älä lue tätä kirjoitusta ollenkaan, sillä se voi pahoittaa mielesi.
Ihan aluksi, miten voisin luottaa uskontoon, jonka symbolina on julman ja brutaalin kidutuskuoleman kärsinyt, ristillä verisenä roikkuva miehen ruumis? Tämän hirmuteon salli, suorastaan määräsi tapahtuvaksi uhrin oma isä. Miettikää, eikö
Ajattelin pitkään, että tällaista tekstiä ei voi eikä saa kirjoittaa. Mutta teen sen nyt kuitenkin. Ihmettelen nimittäin, miksi koiria on alettu pitää ihmisten kaltaisina olentoina. Tähän syyllistyvät usein hyvää tarkoittavat, koiria rakastavat ihmiset.
Onhan koirien rakastamiselle paljon perusteitakin, sillä huonoinkaan koira ei voi saada yhtä paljon pahaa aikaan kuin kelvoton ihminen. Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen syy koirien ihailuun vaan se, että ne ovat vaikkapa
Luin hiljattain kirjailija Pirkko Saision elämäkertaa. Siinä on luku hänen elämänsä kissoista ja niiden yliluonnollisista kyvyistä ja Saision syvästä suhteesta kissoihinsa. Muistin oman kissani Igorin, jolla myös on ihmeellinen tarina.
Eräs Saision kissoista oli nimeltään Aleksei Karenin. Tälle Saisio peräti omisti yhden romaaninsa. Kriitikot miettivät päänsä puhki, miksi Saisio oli omistanut teoksensa Leo Tolstoin Anna Karenina-romaanin ikävähkölle aviomiehelle,
Kirjailija Miki Liukkonen haudattiin viime viikonloppuna. Hänen kuolemansa on herättänyt paljon huomiota, menetimmehän nuoren lahjakkuuden, jolla olisi ollut vielä paljon annettavaa. Olen alkanut ajatella, että hän oli mielenterveyden marttyyri ja jälleen yksi, joka antoi ongelmalle kasvot.
Samalla kun hänen kuolemansa oli hirvittävä tragedia yksilötasolla, kertoo se myös yhteiskuntamme tilasta. Liukkonen puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan ja ystävilleen myös siitä, ettei
Kuuntelin ystävän suosituksesta Anu Silfverbergin feministisen esseekirjan Sinut on nähty (Teos 2020). Se olikin suorastaan tajunnan räjäyttävä kokemus. Loppuun päästyäni koin suurta helpotusta mutta myös ahdistusta.
Kirja katsoo maailmaa elokuvien naiskuvan kautta. Oli uskomatonta kuulla toisen naispuolisen filmihullun katsojan toistavan tasan samoja ajatuksia, joita itse olen pohtinut elokuvateattereiden pimeydessä ja tuntenut itseni jotenkin vääränlaiseksi, ulkopuoliseksi. Nyt
Lapsuudessani, 1960-luvulla, ei kukaan ollut lihava. Arvelen, että tällä on jotain tekemistä ruokavalion kanssa.
Olen joutunut viime aikoina miettimään syömisiäni, koska jalka kipsissä liikkuminen on vaivalloista ja siksi olematonta. En jaksaisi laskea kaloreita eikä hiilareiden täyskieltokaan ihan nappaa, kun muutenkin on ankeaa.
Keksin, että voisin syödä kuin lapsuudessani syötiin. Se olisi helppoa, halpaa ja ekologista.
Lapsuudessani nimittäin kukaan ei ollut lihava – ei luokallani,
Olen menossa leikkaukseen, jossa on suuri mahdollisuus epäonnistua. Se ei kuitenkaan minua pelota, vaan ihan muut asiat.
Epäonninen nilkkani on leikattu jo yhdeksän kertaa. Kaksi viimeisintä leikkausta epäonnistuivat ja tuloksena oli infektio ja nivelrikko. Nyt nilkan luuduttamista eli jäykistämistä yritetään taas kerran. Onnistumisen todennäköisyys on käsitykseni mukaan 60-70 prosenttia. Kokemuksistani huolimatta en pelkää niinkään leikkauksen epäonnistumista, vaan sairaalaa.
Pelkään,
Täytin juuri 65. Saan siis vihdoin alkaa valittaa siitä, miten ennen oli kaikki paremmin.
Mikä muka oli paremmin? Ruokaa sai ostaa irtona lähikaupan tiskistä. Nelihenkiselle perheelle saattoi ostaa vaikkapa neljä broilerinkoipea. Nyt on pakko ostaa muovipakkauksessa kolme, mikä on liian vähän tai sitten kuusi, mikä on liikaa. Vessapaperia sai kahden rullan pakkauksissa.
Posti tuli jopa kahdesti päivässä ja yleensä se tuli perille ainakin joskus.Lääkäriin sai ajan soittamalla
Käristellessäni lihanpaloja sunnuntain läskisoosiin mietin, miksi arjen ruuanlaitto on niin aliarvostettu taito.
Miksi laitamme ruokakuskit kuljettamaan jäähtyneitä annoksia ympäri kaupunkia, kun kotona tehty on parempaa ja edullisempaa? Toki, jos haluaa vaihtelevaa etnistä ruokaa, sen tilaaminen valmiina on helpompaa ja halvempaa kuin monien mausteiden ja raaka-aineiden hankkiminen yhtä käyttökertaa varten kaappien uumeniin unohtumaan.
Monet valittavat, etteivät keksi, mitä ruokaa tekisivät. Minulla on selkeä ja yksinkertainen perusruokaohjelma, jossa yhdistyvät lapsuuteni perinnekeittiö ja italialainen ja ranskalainen rahvaanruoka. Klassinen 80-luvun old school -keittiö. Vähän sama kuin pukeutumisessa, yksinkertainen musta vaate toimii aina, kun sen asustaa tilaisuuteen sopivaksi.
Tiedän, mitä kaapeissa pitää aina olla. Tomaattimurskaa, valkosipulia, kermaa, öljyä, voita, parmesaania, pastaa, mustapippuria, maustepippuria, laakerinlehtiä, valkopippuria, balsamicoa, basilikaa, sitruunaa, lihalientä, keltasipulia, kananmunia, perunoita, vehnäjauhoja ja keittojuureksia. Ja viiniä kokille tietenkin. Näiltä pohjilta syntyy niin coq au vin kuin pasta bolognese, punainen kalakeitto tai makkarakastike.
Arkiruuan tekeminen on hauskaa, opettavaista ja haasteellista, jos siihen suhtautuu siten, että kaikki raaka-aineet ja tähteet tulee käyttää hyödyksi. Saan kiksejä siitä, että keksin mitä jääkaapista löytyvistä aterianlopuista tai purkinpohjista voisi valmistaa.
Nyt olen ollut neljän seinän sisällä syyskuun alusta asti, valmistanut useimpina päivinä kaksi ateriaa eikä montakaan ruokalajia ole tarvinnut syödä kahta kertaa. Aina olen keksinyt jonkun muunnoksen. Jouluruokien tähteistä esimerkiksi syntyy hyviä blinitäytteitä. Näin klassiset ruokalajit ovat usein syntyneetkin, tähteiden hyödyntämisestä. Kuten pizza, paella, bouillabaisse tai erilaiset omeletit. Ja pyttipannu, tietenkin. Bouillabaissen kerrotaan syntyneen Marseillessa, kun torikauppiaat päivän lopuksi heittivät myymättä jääneet merenelävät isoon pataan.
Viikkoni yksi kohokohta oli, kun pitkän tauon jälkeen pääsin taas Hakaniemen halliin ostamaan luullista lihaa. Monet suosikkiherkkuni ovat edullisia, kuten maksa, silakat tai sinisimpukat. Uskomatonta, että kympillä saa kilon tuoreita, herkullisia simpukoita! Ennen vanhaan, jolloin jotkut asiat olivat tosiaan paremmin, saattoi hallista ostaa muitakin sisäelimiä kuin maksaa tai sydäntä. Kateenkorvaa tai aivoja tuskin löytyy enää muuten kuin tilaamalla.
Mummoni, entinen lihakauppias, kiersi hallissa haukankatseineen metsästämässä sopivia ruhonosia ja siansorkkia aladobiin tai karjalanpaistiin. Opin jo lapsena näillä retkillä, että ruuanlaitto on, jollei ihan taidetta, niin ainakin suurta käsityöläisyyttä, jossa tulee ottaa huomioon monia asioita.
Hyvä kotikokki käyttää raaka-aineita säästeliäästi eikä tuhlaa mitään. Hän myös siivoaa jälkensä huolellisesti ja tietää, missä mitäkin ainesosaa säilyttää. Tässä on minulla vielä haastetta, mutta yritän kehittyä.
Minulle riittävät varmaan loppuiäkseni oppimani perusasiat raaka-aineiden käyttäytymisestä, optimaalisesta työjärjestyksestä ja kypsennysajoista. En usko, että pystyisin omaksumaan yhtä hyvin kokonaan uutta keittiötä – kuten vietnamilaista tai meksikolaista. Omaan ruokaperinteeseemme liittyviä raaka-aineita on helppo löytää eikä niitä ole purkitettu maailman toisella laidalla eikä kerätty uhanalaisista ympäristöistä.
Lihantuotanto on nykyään toki suunnattoman epäeettistä ja ympäristölle haitallista ja kärsin siitä koko ajan tunnontuskia. Toistaiseksi pysyttelen kuitenkin perusdieetissäni, jossa on paljon kalaa ja jonkin verran lihaa. Mutta se on jo eri tarina.
Seuraavaksi kirjoitan ehkä siitä, miksi toinen jokapäiväinen, mutta hyvin tärkeä asia on aliarvostettua ja miksi ihmeessä yliopistosta ei voi valmistua seksitieteen maisteriksi. Sainpa sen seksin mainittua tässäkin.
Ensin oli vain kimppu punaisia ruusuja maljakossa, rivi miesten kosmetiikkaa kylpyhuoneessa, kengät ja hattu eteisessä. Sitten tulivat ikoni ja perhekuva. Seuraavaksi tulivat tietokone, kitara ja kassillinen vaatteita. Raivasin kaapista tilaa uuden asukkaan vaatteille. Yhdistetty mietiskelyhuoneeni ja kuntosalini pääsi oikeaan asumiskäyttöön.
Kun tulin treeneistä puhkiväsyneenä ja ajattelin ottaa torkut, mies olikin jo kotona ja imuroi vimmatusti. Tiskit olivat tiskatut ja keittiö kiilsi puhtauttaan. Asunnostani oli löytynyt lukuisia salaisia pölypesäkkeitä, joista olin ollut viattoman tietämätön ja kärsinyt astmaattisesta nuhasta ja allergiakohtauksista. Mukava filippiiniläinen siivoojani loihti kyllä kodin nopeasti järjestykseen, mutta nurkkien nuohoamiseen hänellä ei ollut aikaa, saati koneiden puhdistukseen.
Päätin hankkia pyykkikorin. Esineet keittiössäni alkoivat salaperäisesti vaihtaa paikkaa. Sinkkukämppäni alkoi muuntautua kodiksi. Pöydällä on aina tuoreita kukkia ja sänky pedattuna.
Jääkaappini täyttyi oluttölkeistä, pekonista, juustoista ja kananmunista. Ennen siellä oli lähinnä rahkajugurttia, salaattia ja tonnikalaa. Löysin itsenikin ihan uudesta puuhasta, sohvalta lökähousuissa lonkerotölkki kourassa nauramassa katketakseni kotimaiselle komediasarjalle. Minä, joka olen viimeiset kymmenen vuotta nyrpistänyt nenääni kaikelle muulle paitsi taide-elokuville ja laatusarjoille.
Minulle on yhtäkkiä selvinnyt, mitä muut ihmiset tekevät silloin, kun itse olen kärsinyt ahdistavasta fear of missing out -syndroomasta ja selannut koneeltani epätoivoisesti tapahtumia, keikkoja, elokuvia ja näyttelyjen avajaisia tai istuskellut baareissa ylikallista viiniä siemaillen. Aina ei tarvitse suorittaa. Ahdistuksen sijasta koti täyttyy nyt elämisen äänistä, naurusta ja musiikista.
Olen kaivellut muististani isoäidin reseptejä ja keittiössäni höyryävät nyt seljankat ja lihapadat. Kävin Hakaniemen hallissa ja ostin oikealta lihakauppiaalta pari kiloa kunnon ruokaa. Tuotantoeläinten kärsimykset saivat siirtyä toistaiseksi toiseen aivolohkoon.
Käristin siankylkeä ja ruskeaa kastiketta niin antaumuksella, että palovaroitin pärähti soimaan ja käry kiiri rappukäytävään. Niin se nimittäin kuuluu tehdä, että naapuritkin haistavat. Tuntien haudutuksen jälkeen tuloksena oli muheva läskisoosi, rakas helsinkiläinen perinneruoka, jonka myötä siirryin muistoissani isovanhempieni kalliolaiseen hellahuoneeseen. Melkein itku tuli, kun lapoin kastiketta ruisleivän päälle ja kasasin sen päälle herneitä ja siankylkeä.
Muutakin kummaa on tekeillä. Opettelen sulkemaan kaapinovia ja purkinkansia, sammuttamaan valoja ulos lähtiessäni ja huuhtomaan astiat ennen kuin laitan ne tiskikoneeseen. Olen oppinut katsomaan kaupassa, mitä asiat maksavat ja rohjennut tarttua jopa alennettuihin tuotteisiin. Punainen tarra maitopurkissa ei ole enää varoitusmerkki, vaan kehotus harkita sen ostamista.
Mietin yhä, näenkö unta. Aamulla herään hyvin, hyvin hitaasti ja kertaan päässäni silmiäni avaamatta, kuka olen, mikä onkaan vuosi ja kuka on vieressäni nukkuva henkilö.
Kun kävin sairaalassa pikku operaatiossa, mies saattoi minut sinne ja odotti käytävällä kanssani, kunnes vuoroni tuli. Kun olin valmis, hän tuli hakemaan minua. Hän istui sujuvasti taksin etupenkille ja sanoi osoitteen puolestani ja perillä riensi avaamaan minulle oven ja kantoi kassini ja kyynärsauvani kotiin. Kyllä, tämä oli normaalia minullekin joskus kauan, kauan sitten. Olin vain unohtanut, mitä oikea elämä on.
Ovessani on jo joulukranssi. Ja kohta kaksi nimeä.
Kirsi Hytönen
© 2023 Luksusongelmia
Theme by Anders Noren — Up ↑