Kuukausi: kesäkuu 2019

Äidin pornokengät

Linkki  tuoreimpaan  llta-Sanomien kolumniini liukkareista, seksiasuista ja muusta tarpeellisesta.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006140284.html?fbclid=IwAR1ATaamZSVHYlRgIqILjMVXoTisTrET4fTxhfQRNprupmyCR

Keski-ikään ei kannata jämähtää

Olin keski-ikäinen viisikymppisenä. Onneksi se meni ohi ja tulin taas nuoreksi.

Sinun ikääsi ehtineen leidin ei enää tarvitse juosta jokaisen muotitrendin perässä, sanoi nelikymppinen tuttavani. Asia on kyllä tasan päinvastoin.

Minun nimenomaan pitää tietää, missä kuuluu käydä, mitä kuuluu syödä ja mihin pitää pukeutua. Nuoret voivat hyvin olla piittaamatta trendeistä, sitä saatetaan jopa pitää omaperäisenä. Liika omaperäisyys minun ikäiselläni ja kymmenen vuotta nuoremmillakin katsotaan oitis höperyydeksi, kelkasta putoamiseksi tai muuten vaan mummoksi. Omaperäinen saa olla samalla tavoin kuin vaikkapa Jorma Uotinen  tai Iris Apfel, mutta ei sillä tavoin omaperäinen, ettei edes yrittäisi jäljitellä tyyli-ikoneita ja esikuvia.

Jollen olisi koko ajan valppaana, voisi käydä niin, että jämähtäisin jonnekin itselleni mieluisalle vuosikymmenelle. On kamalaa, jos jo hiustyylistä tai sohvan väristä voi päätellä, milloin jämähtäminen tapahtui!

Itse en uskalla edes muistella ääneen kiinnostavia hetkiä taloustoimittajana joskus ammoin, koska tapahtumista voisi suhteellisen helposti laskea ikäni. Huomaan myös, että pörssiromahduksen seuraaminen livenä Helsingin pörssin lehteriltä ei tunnu kovin kiinnostavalta nuoremmasta sukupolvesta, vaikka se olikin aikanaan tavattoman jännittävää ja myös huvittavaa. Ajat ennen kännykkää ovat vähän niin kuin liian kauan sitten, samoin kun pappojen sotajutut omassa nuoruudessani.

En aio ryhtyä koskaan pyytämättä muistelemaan, koska elämän kuuluu olla edessä. Sen, minkä olen siitä oppinut, voin pitää hyvin omana tietonani tai korkeintaan jakaa sitä tällä tavoin annosteltuna vapaaehtoisille lukijoille. Ei minua uskota kuitenkaan.

Vanhukset olivat ehkä kiinnostavia silloin, kun heitä oli vain vähän. Mikäs siinä oli kuunnellessa kunnioitettua kylänvanhinta, heimopäällikköä tai tietäjämuoria.

Vain harvalla oli hallussaan pitkän elämän aikana kertynyttä tietoa. Nykyään vanhuksia on kaikissa nurkissa ja ovissa pyörimässä enemmän kuin nuoria. Enemmistö on aina väärässä ja valitsee sen tylsimmän, huonoimman tai muuten vaan typerimmän vaihtoehdon. En halua kuulua enemmistöön, jos voin sen välttää.

Johtopäätös: en tahdo tulla vanhaksi. Ruumis rappeutuu, mutta aika pitkään sitä voi kompensoida henkisillä kyvyillään ja muulla viehätysvoimallaan, eikö vaan.  Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään – enkä nyt tarkoita plastiikkakirurgeja.

Ikääntymisessä on paljon hyviä puolia. Tulevaisuus on rajallinen joka tapauksessa, joten pahimmat dystopiat eivät ehdi omalla kohdalla tapahtua. Sijoittajia neuvotaan yleensä ottamaan nuorempana enemmän riskejä, koska heillä on aikaa paikkailla tappioita. Vanhempien pitäisi kuulemma sijoittaa vähäriskisempiin kohteisiin. Olen tasan eri mieltä. Vanhempana tiedän paljon paremmin, mitä pistän peliin ja mihin minulla on varaa, sillä  jäljellä olevat elinpäiväni voidaan melko tarkasti ennustaa. Lisäksi tiedän, mitä loppuelämäni suorittaminen osapuilleen vaatii.

Nuori ihminen ei voi tietää, montako suuta on joskus ruokittavana tai  mikä onnettomuus ehkä kohtaa. Voin mielestäni ottaa paljon enemmän aineellisia ja henkisiä riskejä kuin nuorena, vaikkei perikunta kiittäisikään.

Heräsin Kontulassa

Heräsin aamulla Kontulassa. Joku voisi luulla, että olen poistunut mukavuusalueeltani. Näin ei kuitenkaan ole. Home is where your heart is, kuten sanotaan.

Kun kuuntelin yöllä sateen ropinaa betonilähiön parvekkeella, koin hetkisen syvää rauhaa. Olin tullut taas kotiin. Olen Itä-Helsingin kasvatti. Rakastan likaisenharmaita rappauksia, metsän keskelle raivattuja isoja pihoja, mäntyjen tuoksua ja rähjääntynyttä ostaria.  Rakastan kolkkoja rappukäytäviä ja hissin kolinaa, kun se pysähtyy kerroksissa. Muoviset laminaattilattiat ja keittiön kaappien maalatut ovet huokuvat kodikasta nostalgiaa.

Lapsuudessani Kontulan keskuksessa liikkuminen sai sydämen tykyttämään villisti. Siellä oli vaarallista ja jännittävää. Siellä parveilivat nistit ja muut epäsosiaaliset ainekset, jotka pesivät kaupungin vuokratalojen rappukäytävissä. Kontulaan muutto merkitsi perheille altistumista huonoille vaikutteille ja lähes takuuvarmaa hyvästiä sosiaaliselle nousulle.

Nyt sukupolvi on vaihtunut ja meininki on kuin parhaassakin basaarissa. Shishabaareja, kebab-ravintoloita, mustia huiveja ja maata viistäviä hameita, ananastukkaisia nahkatakkimiehiä, lastenvaunujen kahvoissa roikkuvia lapsia. Gheton kulissit ovat samat kuin ennenkin, vain asukkaat ovat vaihtuneet.

Tulevaisuudessa, kun viimeinenkin 1960-luvun kerrostalo on remontoitu, lähiö kokee luultavasti plusmerkkisen segregaation. Metro ja luontopolut houkuttelevat keskituloiset lapsiperheet paikalle ja rappioromantiikka on ikuisesti mennyttä

Mitä minä  siellä betonilähiössä tein? Tärkeä ihmissuhteeni (lue: significant other) asuu siellä. Hän tarjoaa minulle uniikkeja luksusmatkoja sisäisiin maailmoihini. Lähiöretkeily on vain yksi niistä.

Minulla on suuri tarve pitää elämässäni erilaisia maailmoja tasapainossa. Kontrastit tuovat syvyyttä, vähän kuin sisustuksessa. Onnistuneessa kodissa on värejä, kerroksia, eri tyylejä ja jälkiä aikaisemmista asukkaista.  Onnistuneessa elämässä ”ylhäiset” ja ”alhaiset” ainekset kohtaavat ja luovat törmäyksessään uusia sfäärejä. Kahden samanlaisen kohtaamisesta syntyy vain pitkästyttävää konsensusta.

Lapsena pidin eniten sadusta, jossa köyhä ja kaltoin kohdeltu töllin tyttö päätyy monien jännittävien seikkailujen jälkeen satumaan prinssin puolisoksi keskelle ihanaa loistoa ja auringonpaistetta.

Siellä satulinnassaan hän kuitenkin lumoutuu merenkuninkaan pojan yöllisistä kuiskailuista ja vedenneitojen salaperäisistä kutsuista. Kiehtovan vedenalaisen maailman houkutus on vastustamaton. Sadun lopussa prinsessa sukeltaa syvyyksiin aaltojen alle. Lapsen mieleen se jäi lähtemättömästi kangastelemaan ja kaihertamaan.  Oliko loppu onnellinen vai onneton?

En tiedä vieläkään. Mutta osaan kyllä arvostaa sitä, että itse voin putkahtaa metrosta maan pinnalle keskellä kaupunkia ja kävellä turvallisille kotikulmilleni jugendtalojen, kivojen putiikkien, gallerioiden ja kahviloiden keskelle. Neljän euron hanatuopin sijasta voin siemailla kympin proseccolasillista ja mietiskellä, miten kaikki menikin niin kuin meni. Jos vaikka vain pari sattumaa olisi mennyt toisin, tekisin elämysmatkoja ihan vastakkaiseen suuntaan.

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑