Luin hiljattain kirjailija Pirkko Saision elämäkertaa. Siinä on luku hänen elämänsä kissoista ja niiden yliluonnollisista kyvyistä ja Saision syvästä suhteesta kissoihinsa. Muistin oman kissani Igorin, jolla myös on ihmeellinen tarina.
Eräs Saision kissoista oli nimeltään Aleksei Karenin. Tälle Saisio peräti omisti yhden romaaninsa. Kriitikot miettivät päänsä puhki, miksi Saisio oli omistanut teoksensa Leo Tolstoin Anna Karenina-romaanin ikävähkölle aviomiehelle, siis fiktiiviselle henkilölle. Kriitikot lukivat Saision teosta siinä valossa, että se oli jokin pastissi tai tulkinta Tolstoin suurromaanista. Kukaan heistä ei tietenkään tajunnut, että tämä Karenin oli kissa, joka oli istunut uskollisesti Saision sylissä hänen kirjoittaessaan romaaniaan. Varmaan Saisiota nauratti.
Tämä tarina toi mieleeni oman, ensimmäisen kissani, jolla myös oli venäläinen nimi, Igor. Olin tuohon aikaan, 17-vuotiaana, hyvin vasemmistolainen, luin neuvostoliittolaista taistelukirjallisuutta ja katsoin mahtavia neuvostoelokuvia Capitolin ja Orionin isoille kankaille heijastettuina. Kuuluin kouluni toveriryhmään, jonka kanssa näitä merkkiteoksia kävimme katsomassa. Ja millaisia elokuvia ne olivatkaan! Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, Sota ja rauha, Kurjet lentävät, Hiljaa virtaa Don ja muita sellaisia.
Nykymaailmassa on ehkä vaikea käsittää millaisia tunnekuohuja nuo upeasti kuvatut ja näytellyt, neuvostovaltion rajattomilla resursseilla tuotetut, venäläistä sielua ja neuvostoihmisen jaloutta ylistävät elokuvat nuoressa tytössä aiheuttivat. Värejä, musiikkia, joukkokohtauksia ja pakahduttavia kohtaloita. Elokuvateatterista poistuttiin – tytöt kukkahuiveihin ja pojat samettitakkeihin sonnustautuneina – posket kyynelistä märkinä ja sydän pamppaillen, taiteen mahdista sanattomina ja mykistyneinä. Ei niitä elokuvia sitten pystytty koskaan luokkakantaisesti analysoimaan, vaan itse kukin piti tunteensa sisällään ja yritti vain näyttää mahdollisimman kovapintaiselta ja tiedostavalta.
Oli siis ihan päivänselvää, että annoin kissalleni venäläisen nimen. Kissa tuli elämääni vähän yllättäen, niinhän kissat juuri tekevät. Luokkakaverini ystävän kissa oli saamassa pentuja ja hän kaupitteli niitä minulle ja kaikille muillekin luokallamme. Olen hyvin hanakasti pelastelemassa eläimiä – tai siis olin, kunnes tajusin, että sellaisesta harrastuksesta tulee vain surua palkinnoksi. Mutta tuolloin en sitä vielä tiennyt.
Olin ihan pienestä saakka halunnut jonkun lemmikin, edes kilpikonnan, mutta vanhempani kieltäytyivät jyrkästi ja ehdottomasti hankkimasta lemmikkiä perheeseemme. Akvaarion sain, kun olin riittävän vanha hoitamaan sen itse. Ymmärrän tämän vanhempieni periaatteen hyvin nyt, sillä vaikeasti kehitysvammaisesta veljestäni oli ihan tarpeeksi vaivaa ja vastusta heille. Silti minulle lemmikki olisi ollut hyvä lohtu pohjattomaan yksinäisyyteeni.
Epätoivoisessa hoivaamishalussani pelastin lapsena kaikenlaisia otuksia, kerran muun muassa sorsan, jonka toin kylpyammeeseen asumaan. Jonkin aikaa taas hoivasin kastematoa kukkapurkissa kerrostalon kellarikomerossamme. Pidin sammakonpoikasia lasipurkissa. Haudoin pihalta löytämääni linnunmunaa patterin päälle rakentamassani pesässä.
Mutta nyt en enää ollut lapsi. 17-vuotiaana ihminen on rämäpäinen, kapinallinen ja idealistinen. Ainakin minä olin. Ajatus kodittomista, ehkä tapettaviksi joutuvista kissanpennuista oli sietämätön. Kysyin äidiltä, voisimmeko ottaa yhden ja vastaus oli se sama jyrkkä ei kuin aina aikaisemminkin. Tyydyin siihen, mutta mielessäni laadin jo suunnitelmaa. Vanhempani lähtivät sinä kesänä kahdestaan lomalle, muistaakseni automatkalle Ahvenanmaalle, ja jäin yksin kaupunkiin. Otin yhteyttä luokkakaveriini ja tarjouduin ottamaan yhden kissanpennun. Se oli punaraidallinen, oikeastaan oranssi, hoikka ja kaunis kissa, jolla oli merenvihreät viirusilmät, saman väriset kuin äidilläni muuten. Niin suloinen olento, että vieläkin sydämeeni sattuu, kun muistelen sitä. Igor oli ylväs nimi, mutta kissan rääpälemäinen olemus antoi sille kutsumanimeksi kuitenkin Iikku. Kutsun sitä Igoriksi vasta sitten kun se on täysikasvuinen, mietin.
Se oli luonteeltaan hyvin villi, suorastaan riehakas. Äänekäskin se oli. Naukui ja narisi kaikesta. Se hyppi ja kiipeili verhoissa, pissasi sänkyihin ja sohvaan, pureskeli kaikkea ja mellasti kaiket yöt kuten kissat luonnostaan tekevät.
Silloin kun se ei säntäillyt ja hyppinyt päin seiniä, se käveli vatsallani ja raapi terävillä pikku kynsillään yöpaitaani ja ihoani. Kun se asettui vatsalleni kehräämään ja imeskelemään yöpaitaani ja leipoi samalla tassuillaan, en uskaltanut liikahtakaan. Olin ihan lumoutunut kissasta, mutta olihan se myös rasittava enkä saanut nukutuksi öisin. Käsivarteni olivat naarmuilla sen puremista ja raapimisista. Mutta rakastin sitä kovasti.
Otimme poikaystäväni kanssa kissan mukaan uimarannalle, siinä luulossa, että se nököttäisi kanssamme pyyhkeen päällä ja nauttisi auringosta. Kattia kanssa! Heti kuljetuskorista päästyään se säntäsi karkuun ja kiipesi korkeaan mäntyyn. Pari tuntia ja puolet uimarannan miehistä vaadittiin sen alas saamiseen enkä enää uskonut ihmisen mahdollisuuksiin kesyttää kissaa. Hyväksyin kerralla tämän tosiasian. Kaunis lajienvälinen ystävyytemme jäi kuitenkin lyhyeksi.
Kahden viikon päästä vanhemmat palasivat. Vieläkin muistan äidin järkyttyneen ilmeen, kun he eteisessä matkalaukkujensa kera seistessään saivat kuulla suuren uutiseni. Meillä asuu nyt kissa nimeltään Igor. ”Mitä sä Kirsi olet oikein mennyt tekemään”, äiti huokasi. Koskaan ennen tai myöhemminkään hän ei ollut sanonut yhtä syyttävän tuomitsevaan sävyyn mistään. Samalla tavoin sanoi hoitotätini, kun 5-vuotiaana keräsin hänelle yllätykseksi kimpun mansikankukkia hänen kesämökkinsä mansikkapenkistä. Ei voi kaupunkilaistyttö kaikkea tietää, ei kukista eikä kissoista.
Isän murahteluista huolimatta äidin sydän heltyi ja hän lupasi, että kissa voi jäädä kokeeksi. ”Olkoon nyt tämän kerran, kun se jo on täällä.” Ei ollut monta päivää. Vanhemmat ilmoittivat minulle, että kissa pitää viedä pois. ”Viekää vaikka jonnekin maalle”, äiti sanoi. En pahemmin protestoinut, sillä kissan tempaukset olivat uuvuttaneet jo minutkin ja muutenkin säälin äitiä kovasti.
Niinpä lähdimme raskain mielin poikaystävän kanssa maaseutuajelulle isäni punaisella Morris Minillä. Minä istuin takapenkillä, kissa sylissäni surkeasti rääkyen. Maaseutu tarkoitti silloin jotain Sipoota tai Espoota, jonne kuitenkin tuolla pelillä oli pitkä ja raskas matka. Pysähdyimme kaikkien maalaistaloilta näyttävien asumusten pihoille ja kyselimme, kelpaisiko kissa. Ihme kyllä, noin kolmannessa talossa tärppäsi. Mukava, leppoisa, jo iäkäs ja punoittavaposkinen vanhapoikaisäntä kutsui meidät pullakahville vahakangasliinaiseen keittiöönsä ja sanoi, että kyllähän kissaa tarvitaan pitämään hiiret loitolla. Tulkoon siitä navettakissa.
Sydän karrella jätin Igorin sinne ja hartaasti toivoin, että se oppisi metsästämään hurjan luontonsa ansiosta. Emme pyytäneet edes isännän puhelinnumeroa vaan kurvasimme kahvit juotuamme äkkiä ulos pihasta ennen kuin mies muuttaa mielensä.
Vieläkin välillä mietin, mitä Igorille sitten tapahtui, mutta oikeastaan tiedän vastauksen. Olen nimittäin naimisissa hänen kanssaan.
Kun kohtasimme uudelleen 50 vuoden kuluttua, hän oli nimeltään Vladimir ja hän oli syntynyt suuressa neuvostomaassa. Silmistä hänet heti tunnistin. Mutta edelleenkään emme pysty asumaan saman katon alla. Kas kun kissat nukkuvat ja laiskottelevat päivät ja riehuvat yöt.
Kun katson tätä isoa punaturkkista kissaa ja hänen touhujaan, nauran vedet silmissä enkä suutu hänelle koskaan. Igor-Vladimir saa edelleenkin tehdä ihan mitä häntä huvittaa, sillä minä olen kissaihminen. Kissoja ei voi kesyttää.
Hän kierii lattialla, hyppii korkealle, loikkii sängyssä, välillä naukuu ja usein myös kehrää kippuralle kiertyneenä. Hänellä on edelleen hurja ja ennustamaton luonne ja vihreät viirusilmät, tietenkin. Hän voi olla syömättä päiväkausia ja välillä ahmii isoja määriä lihaa – kuten pedot tekevät. Kun kerroin hänelle edellisestä kohtaamisestamme, hän totesi tyynesti, ilahtuneestikin, että so you see, Igor is back.
Minä en koskaan eroa Igorista eikä Igor minusta, sillä välillämme on vahva ja pitkäaikainen sidos, kosminen suorastaan. Jos ette usko tätä, lukekaa Pirkko Saision kissasta Aleksei Kareninista. Hänestä kerrotaan kirjassa Pirkko Saisio – sopimaton. En ole ainoa, jolle kissat ja niiden vaeltavat henget ovat tehneet ihmeitä.
