Naisen kolmas elämä – nautinnon vuodet

OSTA KIRJA >

Isän opetuksia

Näin juhannuksena kuten muinakin juhlapäivinä tulee mieleen lapsuusmuistoja. Isän opetukset olivat erilaisia kuin äidin, mutta tärkeitä nekin.

Olen tässä blogissa ja kirjassani viitannut moniin äidin viisaisiin neuvoihin. Isä on ollut hiukan sivuroolissa, niin kuin isät minun lapsuudessani usein olivatkin.  Hänen vaikutuksensa oli kuitenkin suuri ja huomaan noudattavani monia hänen ohjeitaan edelleen.

Isän neuvot eivät liittyneet ihmissuhteisiin vaan käytännön asioihin ja siihen, miten ollaan ihmisiksi. Isältä opin, että tukka pitää olla siististi kammattu. Aamulla herätessä pestään ensimmäiseksi kasvot ja hampaat ja avataan ikkuna. Näin teen edelleen. Myös sänky pedataan heti. En koskaan oppinut petaamaan omaan sänkyäni riittävän hyvin, tiiviiksi neliömäiseksi paketiksi, vaan tulos muistutti isän mukaan ”kaksikyttyräistä dromedaaria”. Tämä pitää yhä paikkansa ja harmittelen sitä päivittäin.

En tiedä mistä isän siisteys- ja viikkausopit olivat peräisin, kotoa vai armeijasta. Asevelvollisuutensa isä suoritti laivastossa, omien sanojensa mukaan koska siellä oli ”mageimmat kledjut”. Kieltämättä näin on minunkin mielestäni.  Isä oli myös nuorena innokas partiolainen, sieltä tuli kai innostus erämaihin ja luonnossa liikkumiseen.  Tästä viehtymyksestään huolimatta isä oli kuitenkin perin pohjin kaupunkilainen. Kesät vietettiin yleisillä uimarannoilla, missä harjoitettiin ruskettumisen jaloa taitoa, oikeilla öljyillä, asentoa vaihtaen ja pyyhettä auringon kierron mukaan käännellen.

Isä opetti, että kenkien pitää olla puhtaat ja kiillotetut ja että parhaat kengät ovat lakerikengät. Sunnuntaina pukeudutaan pyhävaatteisiin eikä kylään mennä koskaan epäsiistinä. Tytöt pukeutuvat juhlapäivinä mekkoon. Piste. Vieraisille mennessä viedään aina isäntäväelle kukkia tuliaisiksi.

Isä oli aina hyvin ja siististi pukeutunut, turhamainenkin. Aamuisin ennen töihin lähtöä hän höyrytti hiuksiaan kiehuvan vesikattilan yläpuolella, jotta saisi kiharansa ojennukseen. Hän silitti usein itse paitansa, koska äidin jälki ei ollut riittävän hyvää.

Luontoon liittyviä oppejakin tuli, kuten onkiminen. Tärkeä osa onkimista meidän perheessämme oli saaliin kunnioitus. Kala piti tainnuttaa ja tappaa. Vain brutaalit moukat suomustavat kalansa elävinä tai heittävät ne veneen pohjalle kitumaan ja sätkimään.

Isä opetti, että luontoon ei saa jättää pienintäkään roskaa eikä telttapaikalle jälkiä vierailustaan. Maatuvat asiat kuten paperin saattoi kuitenkin haudata sammalen alle. Isä opetti pystyttämään teltan ja tekemään nuotion. Myös oikeaoppisen saunavihdan sitomisen hän opetti. Se piti punoa kokoon pajunvitsoilla, siihen ei missään tapauksessa saanut käyttää narua.

Isäni oli taiteellinen ja kannusti minua piirtämään. Hän opetti, miten varjostuksia tehdään ja miten kynällä mitataan mallin mittasuhteita. Minulla on edelleen kaapissa häneltä jääneet käyttämättömät pastellivärit. Liian hienot käytettäviksi.

Koska pikkuveljeni oli vaikeavammainen ja levoton, hänen kanssaan oli vaikea lähteä koko perheen retkille. Isä ottikin minut joskus mukaansa yksin. Ne olivat juhlahetkiä. Kävimme ulkona syömässä, Linnanmäellä tai kylässä sukulaisilla. Usein isä piipahti terassille ja minä sain jäätelön. Näillä reissuilla opin, miten tarjoilijaa viitotaan ilman, että se vaikuttaa töykeältä. Tippiä kuului jättää. Opin, että tuntemattomille kuuluu puhua, vaihtaa ainakin muutaman sananen samassa tai viereisessä pöydässä istuvien kanssa.

Myös yhden juhannuksen muistan, olimme kahden Seurasaaressa.  Illalla kun kokko loimotti, kaiuttimista kaikui perinteistä haikeaa suomalaista kesämusiikkia, Georg Malmstenia ja sen semmoista.  ”On armas mulle aallon tie”, sen minäkin osasin. Hytisin siinä rantakalliolla kylmästä ja isä kiesi kätensä ympärilleni. Siinä oli turvallista olla kerrankin, isän kainalossa ja hyräillä kaihoisaa musiikkia.

Kun tulin aikuiseksi, saatoimme istua lasillisella.  ”Irish Coffee kuuluu tarjoilla isosta lasista, pellavaliinaan käärittynä”, isä kertoi. ”Hienoissa ravintoloissa se osataan”. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta joka kerta isä muistutti tästä. Ihan tärkein oppi oli kuitenkin, että taksin tilaamista ei tarvitse hävetä. Ja kun jotain tehdään, se tehdään tyylillä. Kuten silloin, kun isä kyllästyi Lapin vaellukseensa kesken matkan, hän otti taksin Rovaniemelle ja karautti suoraan ravintola Pohjanhoviin. Siitäkin peukku isälle. Esimerkki ei unohdu.

Deittailuoppeja miehille

 

Tuleeko minusta nyt Lenita kakkonen? Pakko vain tilittää siitä, miten huonokäytöksisiä suomalaiset miehet ovat naista lähestyessään.

Kirjani ansiosta olen saanut julkisuutta molemmissa iltapäivälehdissä. Olen tästä tyytyväinen, toki, sillä jutut olivat klikkiotsikoita lukuun ottamatta ihan hyviä. Toisen jutun ilmestymisen havaitsin siitä, että puhelimeeni alkoi tulla viestejä jo aikaisin aamulla. Sain treffiehdotuksia ja kehuja tuntemattomilta miehiltä.  Monet ehdotukset olivat varsin suorasukaisia. ”Estä tämä soittaja” -toiminto on ollut taas ahkerassa käytössä.

Näistä miesten oma-aloitteisista yhteydenotoista ja muusta deittailuviestinnästä voisin helpostikin kirjoittaa toisen kirjan. Selvästikin olisi tarvetta sille, että miehet paremmin ymmärtäisivät, miten naista kannattaa lähestyä, olivatpa aikeet mitkä hyvänsä.

Nyt kun koronan vuoksi Tinder on tarjonnut ilmaisen passitoiminnon, jonka ansiosta käyttäjät voivat sijoittaa itsensä minne tahansa kartalla, on minullekin tullut matcheja ympäri maailmaa. Vertailuaineistoa lähestymistavoista siis on. Puheet suomalaisen miehen jöröydestä eivät ole todellakaan liioiteltuja. Suomalainen mies on vaitelias, mutta jos suunsa avaa, on ihan liian usein puheissaan tökerö tai suorastaan törkeä. Latinonkulttuurin miehet puolestaan osaavat puhua kohteliaasti, aloittavat säännönmukaisesti jollain kehulla ja osoittavat mielenkiintoa myös naisen persoonaa ja ajatuksia kohtaan.

En kaipaa lipeväkieleistä imartelua, mutta en myöskään halua, että ihan normaali jutustelu päättyy siten kuin eräänkin kanssa: ” Anna pillua tai suksi vittuun”. “Mitäs puuma” tai “Haluatko munaa”, eivät myöskään ole toimivia aloituksia. Usein tulee mieleen kysyä, eikö äiti opettanut mitään.

Suomi on päällisin puolin tasa-arvoinen maa, mutta pintaa syvemmältä rasistinen ja sovinistinen. Mistä tämä voi johtua? Olemme harvaan asuttu, syrjäinen maa. Lisäksi olemme olleet suurvaltojen alamaisia ja tykinruokaa. Meillä ei ole ollut vuosisataista omaa hovia, mistä käytöstavat olisivat levinneet.

Onko kysymys jostain suomalaistetusta madonna-huora perinteestä?  Muun muassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kansallistrilogiassa esiintyy löyhätapainen Aune Leppänen, jonka kanssa kahdenkin sukupolven miehet hankkivat ensikokemuksiaan. Madonnaa ja pyhimysmäistä äitiä puolestaan edustavat Koskelan Alma ja Elina. Onko siis deittipalvelussa seuraa hakeva nainen lähtökohtaisesti ”huora”, jonka tunteita ei tarvitse ottaa huomioon?

Vai onko kyse alemmuuskompleksista? Suomalainen nainen uurastaa, käy töissä, siivoaa ja hoitaa kodin ja lapset. Mies voi tuntea itsensä turhaksi ja kerää aggressioita, jonka sitten purkaa naisvihana.

Oli syy mikä hyvänsä, olisi huutava tarve sille, että joku opettaisi nuorille miehille, miten naista kannattaa lähestyä. Deittailutaitoa voisi opettaa pojille jo koulussa. Se ei kauheasti eroa siitä, miten ihmisiä ylipäätään kannattaa lähestyä. Kysele, mutta älä heti liian henkilökohtaisia. Älä käytä törkeää kieltä. Kuuntele, esitä jatkokysymyksiä. Kerro itsestäsi, mutta älä luennoi. Älä kysy koska voit tulla käymään, vaan kysy mieluummin voimmeko tavata ja missä. Kehu ja kannusta. Tuo jotenkin ilmi, miksi naisen kannattaisi kiinnostua sinusta. Älä ikinä lähetä kalunkuvia pyytämättä. Tässä tärkeimmät.

Kirjani voit ostaa täältä: https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006519419.html

https://www.iltalehti.fi/seksuaalisuusjasuhteet/a/b067ec82-623d-4426-a667-ded7ab31d3f5

Eksä, uhka vai mahdollisuus?

Me naiset-lehden tuoreessa kyselyssä yli 40 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että kumppani ei saisi olla eksänsä ystävä. Jo nyt on kumma ajatus.

Itse olen karjalaisesta suvusta, jossa eksät ja nyksät olivat sukujuhlissa sulassa sovussa ja isoäitini piti yhteyttä joihinkin isäni eksiin pitkäänkin.  Perheeseen otettua ei sieltä hevin poistettu.

Olen itse myös elänyt uusperheessä, jossa meidän molempien eksien kanssa piti sopia lasten aikatauluista, hankinnoista ja muutenkin pitää yhteyttä. Eihän se aina kitkatta sujunut. Vääntöä tuli välillä lomista ja joulujen vietoista, mutta eksien paikkaa ei kuitenkaan kyseenalaistettu, vaan yritettiin luovia parhaamme mukaan.

Miksi ihmeessä eksä ei saisi olla ystävä? Tämä liittyy dogmaattiseen ja rajoittavaan parisuhdekäsitykseen, jossa ihmisellä ei saisi olla muita merkittäviä ihmissuhteita kuin oma senhetkinen kumppani. Jos tulee ero, entinen kumppani pitäisi heittää pois kuin romu kierrätyslavalle.

Kuitenkin takana voi olla vuosia yhteistä elämää ja ehkä on tehty myös niin sanottua parisuhdetyötä, jossa kumppanit särmät on hiottu sileiksi.  On yhteisiä ystäviä, matkoja, muistoja ja ehkä lapsiakin.

Eron jälkeen monet jäävätkin edelleen ystäviksi, mutta kun uusi kumppani ilmestyy kuvioihin, yhteydenpidolle pitäisikin yhtäkkiä tehdä loppu.

Kukaan ei tunne kumppaniasi luultavasti yhtä hyvin kuin hänen eksänsä. Siinä se uhka lieneekin. Kumppanin pitäisi pyyhkiä pois koko entinen elämänsä ja aloittaa uusi suhde puhtaalta pöydältä. Elämän aikana kertyneet ihmissuhteet ovat kuitenkin arvokas resurssi ja turvasatama kriisin kohdatessa. Eksäkin ansaitsee kunnioitusta, jos kumppanisi häntä kerran arvostaa.

Meillä suomalaisilla, etenkin miehillä, on muutenkin niukasti läheisiä ystäviä.

Itse neuvoisin pysymään väleissä eksän kanssa, jos se vain on mahdollista. Kukapa olisi parempi kuuntelija kuin juuri eksäsi, joka tuntee huonot puolesi ja heikkoutesi. Hän osaa tukea vaikeuksissa ja voi ehkä esittää ongelmaan rakentavampia ratkaisuja kuin ystävättäresi, jotka ovat ehdoitta ja ehkä sokeastikin sinun puolellasi. Yleensä nimittäin parisuhdeongelmissa on kaksi osapuolta, eikä kumpikaan välttämättä ole väärässä.

Toki on myös hankalia eksiä, jotka puolestaan eivät tahdo hyväksyä entisen kumppanin uutta onnea. He voivat tehdä elämästä todella hankalaa. Heitä voi kuitenkin edes hiukan ymmärtää, sillä he ovat menettäneet tai menettämässä jotain. Uusi kumppani sen sijaan on saamapuolella ja voisi suhtautua asioihin suurpiirteisesti.

Jos vaadit, että kumppanisi ei olisi eksänsä kanssa missään tekemisissä, kaivat suhteelle kuoppaa.  Tämä on yleensä ensimmäisiä törmäyskohtia suhteessa. Viisas kumppani antaa eksän pitää paikkansa toisen elämässä eikä saata tätä kiusallisten valintojen eteen. Aika sitten hoitaa tehtävänsä, jos on hoitaakseen.  Väkisin johonkin muottiin tungettu ihminen, jonka päätösvaltaa rajoitetaan, kokee olonsa ahdistuneeksi.

”If you can´t beat them, join them.” Tämä bisneksessä usein käytetty neuvo pätee parisuhteisiinkin.

https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/kumppani-ei-saa-olla-kaveri-eksan-kanssa-jos-suomalaisilta-kysytaan

Samassa kyselyssä myös kolmasosa oli sitä mieltä, että ensimmäisillä treffeillä ei pidä olla seksiä. No, arvaatte että olen eri mieltä. Perusteluja aiemmassa blogikirjoituksessani:

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/saako-nainen-sanoa-kylla/

Ikäerosuhde on kovilla

Ikäerosuhteita pidetään pinnallisina, mutta ne voivat olla jopa syvällisempiä kuin saman ikäisten suhteet. Kun tekee poikkeavan valinnan, sitä joutuu enemmän pohtimaan.

Sain eilen osallistua  Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelman keskusteluun ikäerosuhteista. Vieraina olivat lisäkseni seksologi  Tiina Vilponen ja toimittaja Venla Rossi.  Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että ikäerosuhteisiin liittyy paljon ennakkoluuloja ja vääriä oletuksia. Puheenvuoroissa tuli esiin näkökulmia, joita ulkopuoliset eivät ehkä tule ajatelleeksi.

Tiina Vilponen toi esiin käsitteen vähemmistöstressi. Ikäerosuhde on yhteiskunnassamme edelleen poikkeus ja sellaisessa olevat kokevat ympäristön taholta paineita, joita normaalina pidettyyn parisuhteeseen ei kohdistu. Paine asettaa sen osapuolille kuormittavia vaatimuksia ja voi jopa heikentää suhdetta.

Tätä eivät kummastelevat ja tuijottelevat ja somessa ilkeästi kommentoivat  ihmiset ehkä tule ajatelleeksi: heidän käytöksellään voi olla vaikutusta pariskunnan suhteeseen ja sen tulevaisuuteen. Vilponen kehotti meitä kaikkia muistamaan, että olemme vastuussa siitä, millaisia seurauksia negatiivisella suhtautumisellamme voi olla toisten ihmisten elämään.

Hän toi esiin myös sen, että ikäerosuhteita arvostellaan usein siksi, että niillä ei nähdä tulevaisuutta. Ikään kuin tällaisen suhteen osapuolet olisivat autuaan tietämättömiä ikäerostaan ja sen seurauksista pitkällä aikavälillä.  Venla Rossi kertoi, että hän itse liitossaan vanhemman miehen kanssa kokee ikäeron myös vapauttavana. Hän voi ajatella, että kyseessä ei ole ehkä hänen elämänsä viimeinen parisuhde.

Monogaamisessa ja tiukan parisuhdenormatiivisessa ajattelussamme tällainen ajatus ei ole yleinen. Yleisesti ajatellaan, että saman ikäisen pariskunnan tulee elää koko elämänsä yhdessä ja vanheta samaan tahtiin. Valitettavasti näin ei aina käy, vaikka se olisi tavoitteenakin. Elämä voi yllättää etenkin ehtoopuolellaan, vaikkapa sairauksilla.

Vilponen kertoi, että tutkimusten mukaan ikäeropariskunnat ovat toisiinsa jopa sitoutuneempia kuin saman ikäiset. Myös mustasukkaisuutta esiintyy vähemmän, mikä voi tuntua yllättävältä. Se on toisaalta ihan loogista, sillä juuri ympäristön aiheuttamien paineiden ja odotusten vuoksi ikäeropariskunnan on pakko käsitellä suhdettaan, sen motiiveja ja tulevaisuutta syvällisemmin kuin ehkä muiden. Poikkeava valinta on perusteltava sekä itselle että muille ja sitä joutuu koko ajan punnitsemaan.

Ihmisten elinikä on pidentynyt ja hyviä, terveitä vuosia on enemmän kuin ennen. Sen myötä tilaa jää muullekin kuin perinteiselle parisuhteelle, johon mentiin nuorena, hankittiin lapset ja ikäännyttiin yhdessä lapsenlapsia hoivaten. Nyt viisikymppinen voi olla tilanteessa, jossa lapset ovat jo maailmalla eikä lapsenlapsista ole tietoakaan.

Tässä elämänvaiheessa voi vaikka aloittaa uuden parisuhteen, jolla on ihan eri tavoitteet kuin nuoruuden liitolla. Tästä haluan itse puhua. Se, että nainen keski-ikäisenä valitsee suhteen nuorempaan mieheen, herättää edelleen paheksuntaa. Luulen, että paheksunnan suuri syy on juuri se, että jokainen ymmärtää, ettei tällaisen suhteen tarkoitus ole perheen perustaminen, vaan jokin ihan muu. Näitä ihan muita syitä voidaan pitää itsekkäinä ja turhanpäiväisinä.

Suomessa vallitsee kärsimykseen kulttuuri. Asioita ei saisi tehdä sen vuoksi, että ne ovat nautinnollisia ja tuottavat hyvää oloa. Arvostettavia ovat asiat, joita ”kuuluu tehdä” ja suorittaa hampaat irvessä oikeassa järjestyksessä. Elämästään täysillä nauttiva keski-ikäinen nainen herättää joissakin kanssaihmisissä ärtymystä. Jos oma elämä on katkeruuden ja jämähtäneen parisuhteen raskauttamaa, toisen onnea voi olla vaikea sulattaa.

Ikäerosuhteelle etsitään siksikin epäilyttäviä motiiveja, kuten se, että jompikumpi käyttää toista hyväkseen. Nuoren miehen voidaan epäillä käyttävän vanhempaa naista hyväkseen. Ikään kuin keski-ikään ehtinyt nainen ei olisi kypsä ja viisas ihminen! Kaikissa suhteissa vaihdetaan jotain asioita ja vaihtokaupan pitää olla tasapainossa, jotta suhde kestäisi. Ikäero voi tietenkin olla tärkeä osa suhteen dynamiikkaa. Joissain muissa  suhteissa se voi olla vaikkapa turvallisuus, talous tai vanhemmuus. Ulkopuoliset voivat vain arvailla toisten parisuhteiden peruskiviä. Arvailu on sallittua, tuomitseminen ei.

Keskustelu kuunneltavissa Areenassa:

https://areena.yle.fi/1-50512878?fbclid=IwAR314IWHox8USUb-VewNmQcNaus-MY4S1xpBLbg4BVYy8P-ryQZyaDUjyJU

Rimakauhun hetkellä

Esikoiskirjani Naisen kolmas elämä on parhaillaan Basam Booksilla kustannustoimittajan käsissä ja odotan kansiehdotusta. Jännittää tosi paljon.

Olen iloinen ja innoissani, mutta samalla jostain iskevät epäilykset. Näitä on varmaan jokaisella kirjoittajalla. Olenko ilmaissut itseäni oikein? Tavoittaako sanomani lukijat? Voiko kertomaani tarinaan samaistua?

Eilen luin kustantajalle toimittamani käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa sen jättämisen jälkeen. Tulos oli, että itkin vuolaasti. Toivon, että ripaus tuota tunnetta, jolla olen tekstiin paneutunut, välittyy tekstistäni lukijalle.

Koska kirjani on omakohtainen tunnustuskirja, pelkään myös paljastavani liikaa yksityisiä asioista. Sekä omiani, että yhteisestä elämästämme viime kesänä edesmenneen puolisoni Leevi Lehdon kanssa.

Toisaalta, puhuin asioista avoimesti ja julkisesti jo hänen eläessään. Hän myös toivoi minun kirjoittavan asioista, joista yleensä vaietaan.

Vaikka nyt jännittää ja hiukan arveluttaa, uskon, että olen tehnyt oikean valinnan. Avoimista suhteista, seksistä, ikääntyvän naisen seksuaalisuudesta ja nettideittailusta kirjoitetaan ja puhutaan yleensä nimimerkin suojissa.

Halusin kirjoittaa sekä blogin että kirjan omalla nimelläni, jotta puheitani ei voida leimata perättömiksi. Minulla ei ole niin paljon menetettävää kuin nuoremmilla tai vasta uraansa luovilla ihmisillä. Lapsenikin ovat aikuisia ja omillaan. Jos nyt leimaudunkin loppuiäkseni, se ei ole kauhean haitallista.

Haluan kirjallani myös syventää usein kevyensävyisiä blogikirjoituksiani. Asiat, joista puhun, ovat tärkeitä ja vakavia – eivät kuolemanvakavia mutta elämänvakavia. Jos elämä tulee elettyä vain puoliksi tai jos seksuaalisuuttaan ei pääse toteuttamaan, se on korvaamaton vahinko. Puhun naisen oikeudesta nautintoon.

Jos voin omalla esimerkilläni kannustaa ja rohkaista muita naisia tekemään omanlaisiaan valintoja, kirjani on tehnyt tehtävänsä.

https://www.sttinfo.fi/tiedote/naisen-kolmas-elama—nautinnon-vuodet?publisherId=69817099&releaseId=69880239&fbclid=IwAR1ci6oLBGzg2jJKBexGAFGYk5eCYCssZ0-yj0iamtM0FhsadWZRducjDho

https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

Deittailupoliisi valvoo

Nyt koronapysähdyksen aikana on ollut aikaa tutkia deittisivustoja. Alkoi kiukuttaa.

Tinder on koronan kunniaksi antanut kaikille käyttöön ilmaisen  passi-toiminnon, joka on normaalisti maksullinen.  Sillä voi asettaa itsensä sovelluksessa minne tahansa. Itselläni on tiukat rajoitukset etäisyydessä, mutta nyt suuri osa  sovelluksen tarjoamista ehdokkaista onkin yhtäkkiä toiselta puolelta maailmaa!  Se on turhauttavaa, sillä en välitä tutustua tapauksiin, joita en tosielämässä voisi tavata vaikka haluaisin. Kaikki kiinnostavat profiilit pitää nyt ensin tsekata sijantimielessä ja siihen kuluu turhaa aikaa.

Tinderin passi-idea on ehkä  brändimielessä onnistunut ja toimii myös koronavaroittajana:  koska nyt ei ole turvallista tavata oikeasti, on sama missä päin maailmaa deittiehdokas on. Itse taas ajattelisin, että jos nyt käyttäisin aikaa johonkuhun tutustumiseen, hänen olisi parasta olla saavutettavalla etäisyydellä sitten, kun elämä taas normalisoituu.

Helsingin Sanomat kirjoitti vähän aikaa sitten, että Tinder-deittailu on muuttunut koronan aikaan syvällisemmäksi tutustumiseksi keskustellen ja kävelyretkillä. Väittäisin päinvastoin. Omien havaintojeni mukaan tulee entistä enemmän suorasukaisia seksiehdotuksia.  Monet lienevät kyllästyneet jutustelemaan mukavia tuntemattomien kanssa ja liikkeellä ovat enimmäkseen riskejä kaihtamattomat tai kokeneet sexting-deittailijat.

Päätin kokeeksi tsekkailla paria muutakin deittipalvelua. On useitakin, joissa täytetään aluksi persoonallisuustesti ja sen jälkeen palvelu osaa mielestään tarjota sopivimpia ehdokkaita käyttäjälle. Hyvä idea, mutta nämä syvällisemmän tason palvelut unohtavat kysyä yhtä asiaa. Sitä, millaista kumppania itse olen hakemassa – siis muutenkin kuin persoonallisuuden puolesta.

Käytin juuri yli puoli tuntia yhden palvelun kysymyksiin vastaamiseen ja mitä tulikaan tulokseksi?  Palvelu tarjoaa minulle ainoastaan itseni ikäisiä ja vanhempia ehdokkaita. Lisäksi ehdokkaat ovat eri puolilta maata. Totta kai, koska palvelu ei kysynyt, minkä ikäisistä  ja missä päin asuvista miehistä mahtaisin olla kiinnostunut. Sitä en valitettavasti tiennyt, kun aloin täyttää profiililomaketta. Niinpä poistin vaivalla luodun profiilini saman tien.

Luksusongelmia? Niinkin voi sanoa, mutta kyllä deittipalvelujen toimintakaavat kertovat jotain parisuhdeoletuksista.

Mihin perustuu oletus, että useimmat olisivat kiinnostuneita vain saman ikäisistä ihmisistä? Mitä puolestaan kertovat esimerkiksi sellaiset deittipalvelujen nimet kuten Akateemiset sinkut tai Eliittikumppani?  Että ihmiset haluaisivat tutustua ainoastaan oman sosioekonomisen statuksensa kaltaisiin kumppaneihin?  Ajatus on minusta ahdistava ja rajoittava.

Voi olla, että suurten lukujen lait kertova, että kaupallisesti toimiva deittipalvelu kannattaa perustaa tällaisiin oletuksiin käyttäjien toiveista. Meitä on kuitenkin muunkinlaisia. Itse en sosioekonomiasta välitä ollenkaan, sillä netissähän mainiota juuri on, että se antaa mahdollisuuden tutustua aivan erilaisiin ihmisiin kuin muuten tutustuisi.

 

Helsingin Sanomien Tinder-juttu:

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006486504.html

Naisen kolmas elämä

Naisen kolmas elämä alkaa viisikymppisenä. Se voi olla elämän parasta aikaa. Se on myös tulevan kirjani nimi. Kirja ilmestyy tänä keväänä Basam Booksin kustantamana.

Kirjassa kerron muun muassa vaiheesta, jolloin pitkä avioliittoni oli tullut käännekohtaan. Työelämässä oli ”kaikki” jo tehty, lapset aikuisia, vapaa-ajan asunto hankittu ja talous mallillaan. Kaikkien ponnistelujen jälkeen elämältä puuttui kuitenkin suunta ja päämäärä. Parisuhde ajautui kriisiin.

Näin käy monessa muussakin liitossa. Jotain puuttuu ja sitä pitää hankkia muualta. Viidenkympin villitys on tunnettu ilmiö, joka voi ilmetä uusina harrastuksina,  syrjähyppyinä tai avioeroina. Meidän liitossamme se  johti pysyviin elämänmuutoksiin.

Kun puolisoni kanssa kyseenalaistimme parisuhdenormit ja lähdimme etsimään omia ratkaisujamme, yhteinen matka muuttui paljon sisältörikkaammaksi. Muutimme suhteemme avoimeksi. Vastaan tuli kaikkea jännittävää ja karillekin karahdettiin muutaman kerran.  Meistä tuli matkan myötä toisillemme parhaat ystävät ja saatoimme jakaa asioita, joista monet pariskunnat eivät keskustele koskaan

Kerron kirjassani rehellisesti, miten tämä kaikki onnistui ja mitä vaikeuksia kohtasimme. Yhteiskuntamme rakentuu niin vahvasti yksiavioisen parisuhteen varaan, että vaihtoehtoisille elämäntavoille ei ole tarjolla valmista mallia, koodia eikä etikettiä. Sitä kokeilevat useammat kuin tiedetään ja vielä useammat haaveilevat siitä, mutta ihmiset eivät ole valmiita kertomaan kokemuksistaan omalla nimellään.

Päätin rikkoa tämän hiljaisuuden ja kirjoittaa oman tarinani avoimesta suhteesta, nettideittailusta ja suhteistani nuoriin miehiin. En kerro tarinaani kerskaillakseni tai hätkähdyttääkseni, vaan siksi, että ikääntyvän naisen seksuaalisuus on tabu, josta puhutaan liian vähän ja hyssytellen. Parisuhdekeskeinen elämäntapa sokaisee meidät uskomaan, että naisen seksuaalisuus heikkenee keski-iässä.

Yleinen käsitys on myös, että nainen ei enää yli viisikymppisenä ole miesten silmissä kiinnostava. Haluan ravistella tätä käsitystä ja osoittaa, että ”puuma-ilmiö” on todellinen ja sen taustalla on oikeita, kulttuuristamme ja ehkä myös biologiasta juontuvia syitä.  Haluan jakaa kokemuksiani ja antaa naisille rohkeutta rikkoa totuttuja rajoja.

Kerron kirjan ilmestymisestä täällä  ja Luksusongelmia- Facebook-sivuillani  sekä Instagramissa myöhemmin, kun saan lisää tietoa aikataulusta ja muusta.

https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

Kuka saa olla sinkku?

Liityin Facebookin Korona-ajan sinkut -ryhmään. Tulin kipin kapin pois.

Liityin ryhmään viime viikolla uteliaisuudesta, koska Facebook-kaveri kutsui. Ajattelin, että onpa mielenkiintoinen uusi innovaatio ja että suhdeblogia kirjoittavana minun kannattaa varmaan käydä vilkaisemassa, millainen on meininki siellä.

Ryhmässä oli miesten ja naisten esittelyketjut, kuin deittipalstoilla ikään, mutta ei yhteydenottoja niiden perässä. Muu keskustelu oli enimmäkseen yleistä toisten tsemppaamista ja paikkakuntakohtaisia kuulumisia.  Kaikenlaista yleistä pulinaa. Alkoi askarruttaa, löytyykö sieltä kumppaneita kellekään ja onko tarkoituskaan.

Aloitin siis aiheesta keskustelun, jossa aluksi kerroin, etten ole ”varsinaisesti” sinkku, mutta silti koronaeristyksen takia yksin ja yksinäinen. Kerroin myös, että en aio olla ryhmässä kauan, vaan tulin mielenkiinnosta käymään. Sain kiukkuista ja vihaista palautetta. Koska en tunnustanut sinkkuväriä, olin vakooja, tirkistelijä ja tunkeilija. Minulle oltiin vihaisia, koska joidenkin mielestä tein pilkkaa sinkkujen vaikeasta tilanteesta.

En jäänyt sinne enempää moitittavaksi ja nokittavaksi vaan lähdin ryhmästä parin tunnin vierailun jälkeen. Tuo on sinänsä tyypillinen Facebook-ryhmien laumailmiö, joka saa minut karttamaan niitä. Keskustelut eivät pysy asiassa, vaan rönsyilevät sinne tänne ja monilla on tarve purkaa negatiivisia tunteitaan muihin. Tulee myös me ja muut -tyyppistä klikkiytymistä.

Tämä pikku kokemus sai minut pohtimaan sinkkuuden olemusta. Sinkkuus on parisuhdekulttuurimme luoma määritelmä. On normi ja tavoiteltava tila elää parisuhteessa. Sitten ovat ne muut, joille on oikein nimikin, sinkut. Se, että ilmaisee olevansa sinkku, tarkoittaa toisille ihmisille ilmeisesti, että kokee olevansa vailla parisuhdetta ja lisäksi etsii sellaista. Sinkkuus on väliaikainen ja jotenkin vajavainen tila, josta halutaan eroon.

Voiko avoimessa suhteessa oleva olla sinkkuryhmissä? Entä polyamorikko, jolla on useita vakituisia kumppaneita?  Molemmathan ovat vapaita solmimaan uusia suhteita. Ovatko kaikki sinkkuryhmien jäsenet monogaamisen parisuhteen perässä? Onko sinkku myös henkilö, joka ei edes etsi vakituista parisuhdetta, vaan jahtaa yhden yön juttuja?

Joillekin sinkkuus on vajaus ja taakka, toisille puolestaan kunnia asia, vapauden ilmaus ja ylpeyden aihe.

Ihmiset voivat kokea eri asteista sisäistä sinkkuutta. Itse koen vahvaa sellaista. En halua tulla määritellyksi parisuhteen kautta. Olen ihan riittävästi määriteltävissä omana itsenäni. Ilmeisesti en silti voi käyttää itsestäni sinkku-sanaa, enkä kyllä haluakaan. Sanan käyttäminen on ikään kuin nykyiselle parisuhdekäsitykselle alistumista ja sen epäsuoraa hyväksymistä.

Naisella pitää olla laastarisuhde

Poikkeustila saa miettimään, miten elämän kriiseihin kannattaa varautua ja mikä on vielä tärkeämpää kuin vessapaperi. 

Kuuntelin naisten puhetta raitiovaunussa – siis ennen korona-aikaa. He pohtivat, mitä antaisivat lahjaksi pyöreitä vuosia täyttävälle ystävättärelleen. He päätyivät selviytymispakettiin, joka sisältäisi ainakin neulaa, lankaa, hakaneuloja, tulitikkuja ja kynttilän, jota polttaa molemmista päistä. Hyvät hyssykät, kyllä sinne pitäisi myös kännykän vara-akku, kondomeja ja huulipunaa laittaa!

Mitä muuta jokaisella naisella pitäisi olla? Ainakin klassinen pikkumusta mekko vaatekaapissa ja laastarisuhde, ehdottomasti. Pikkumusta pelastaa tilanteesta kuin tilanteesta ja sen voi asustaa aina erilaiseksi koruilla, kengillä ja huiveilla. Pikkumusta pysyy kaapissa koipussissa vuodesta toiseen menemättä koskaan pois muodista.

Laastarisuhde puolestaan pelastaa elämän, kun kriisi yllättää. Pikkumustan lailla laastarisuhdekin pysyy kiltisti taka-alalla, kun naisella on menossa roihuava romanssi. Mutta eron ja epätoivon hetkellä laastarisuhde tulee kylään viinipullon kanssa ja viihdyttää naista. Hän jää yöksi ja juo kanssasi aamukahvin, tai jos poistuu ennen kuin heräät, jättää pöydälle kivan lapun.

Oikea laastarisuhde ei takerru, ripustaudu eikä pidä itsestään meteliä. Hän vie sinut ehkä baariin tai diskoon ja koet taas olevasi ihmisten kirjoissa. Voitte näyttää muiden silmissä ihan oikealta pariskunnalta, mikä on omiaan kohottamaan itsetuntoa. Laastarisuhteellakin saattaa olla jotain omaa elämää. Siksi olisi parasta, jos tällaisia suhteita olisi useampia. Näin voisi varmistua, että joku heistä on aina käytettävissä. Laastarisuhde on harmiton ja vaaraton, mutta aivan korvaamaton. Hänelle voi uskoutua. Välillänne vallitsee sympaattinen yhteisymmärrys ja voitte yhdessä ruotia outojen eksienne käytöstä.

Painotan, että laastarisuhde pitää olla olemassa ennen eroa. Surkeana ja nuutuneena ei sellaista voi löytää. Jos epätoivoisena lähtee etsimään lohdutusta, saa takuuvarmasti kelvottomia kokemuksia ja lisää sydänsuruja. Laastarisuhteen ominaisuus on luotettavuus, pysyvyys ja vakaus. Pelkkä tieto laastarisuhteen olemassaolosta auttaa jaksamaan vaikeita päiviä.

Laastarisuhteesta pitää kuitenkin pitää huolta, ettei hän häviä elämästäsi. Kuten pikkumustaa on hyvä tuulettaa parvekkeella ajoittain, on laastarisuhdettakin huollettava säännöllisellä yhteydenpidolla. Ja aina kun siihen kykenet, ole sinäkin hänen lohtunaan. Kuka tietää, ehkä vielä vietätte seesteisiä vanhuuspäiviänne yhdessä, kun myrskyisämmät suhteet ovat menneet menojaan?

» Vanhemmat artikkelit

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑