Ystävä, ota suru puheeksi

Synkissä vesissä aloitan uuden blogivuoden 2024. Haluaisin antaa neuvoja surusta toipuvien ystäville ja läheisille. Suru ei nimittäin poistu vaikenemalla tai teeskentelemällä, ettei sitä ole.

Minulta on kuollut kaksi elämänkumppania, toinen pitkäaikaiseen sairauteen ja toinen oman käden kautta. Tämä lienee yli keskiarvon, etenkin kuin nämä menetykset tapahtuivat kohtuuttoman lyhyen ajan kuluessa toisistaan. Lisäksi samaisella muutaman vuoden jaksolla kuoli paras ystäväni, sukulaisia ja perheenjäseniä.

Monet läheiseni osasivat tukea oikein, kuuntelemalla ja kyselemällä voinnistani. Jotkut taas eivät osanneet lähestyä aihetta ollenkaan.

Liian usein Suomessa sureva jätetäänkin hienotunteisesti yksin ja ajatellaan, että hän tarvitsee rauhaa ja mietiskelyä. Näin ei ainakaan ole ollut omalla kohdallani, vaan ihan päinvastoin. Tarvitsin tunteen ja varmuuden, että isosta menetyksestäni huolimatta kaikki eivät kuitenkaan ole kaikonneet ympäriltäni. Että elämä jatkuu. Että olen yhä tärkeä joillekin ja joku kantaa huolta jaksamisestani.

Ympäristön hienotunteinen vetäytyminen voi tuntua surevasta hylkäämiseltä ja itsekkäältä pyrkimykseltä suojautua epämiellyttäviltä asioilta, vaikkei sitä sellaiseksi olisi tarkoitettu.

Toinen äärimmäisyys ovat ystävät ja tuttavat, jotka yrittävät piristää surevaa kutsumalla tapahtumiin tai hilpeisiin juhliin esittämättä kuitenkaan yhtään kysymystä surevan voinnista.

”Sano jos voin jotenkin olla avuksi”, on tietysti hyvä ja usein kuultukin repliikki osanoton yhteydessä. Juuri menetyksen kokenut ei vain siihen osaa vastata oikein mitään. Etenkään kun kuolemaan liittyviä hallinnollisia rutiineja ei kukaan muu voi hoitaa kuin lähiomaiset. Parempi tapa tukea olisi etsiä kahdenkeskinen hetki ja kysyä esimerkiksi: Miten voit? Haluatko puhua surustasi/poismenneestä? Ja kysyä sitä useammin kuin kerran eli sopivin väliajoin. Sitten vain kuunnella, ilman mitään kirjoista opittuja elämänohjeita.

Suru ei lopu hautajaisiin, vaan yleensä se vasta alkaa siitä. Siihen asti omaisten aika ja voimat kuluvat jonkinlaisessa shokissa käytännön asioita järjestellessä ja osanottoihin vastaillessa. Touhukkuus on tavallaan myös tarpeellista terapiaa, mutta samalla se lykkää lopullista hyvästijättöä.

Kun kaikki tohina hautajaisten ja perunkirjoituksen ympäriltä laantuu, suru jää. Se istuu huoneessa mykkänä ja näkymättömänä vieraana kuukausia, vuosia ja vähintäänkin ajoittain ilmoittelee läsnäolostaan elämän loppuun saakka. Suru viipyy nurkissa ja kurkkii olan takana, vaikka ympärillä kohoteltaisiin maljoja uuden vuoden tai keskikesän juhlan kunniaksi.

Suru voi ilmaantua surevan mieleen ennustamatta, kipeinä vihlauksina, yllättävinä liikutuksen puuskina, syyllisyytenä tai ahdistuneena voimattomuutena. Kun ympäristö on jo unohtanut tapahtuneen, sureva käsittelee sitä yhä mielessään, kukin tietysti tavallaan.

Ymmärtäväinen ystävä kysyy vielä parin vuodenkin päästä, miten suru ilmenee ja miten sureva sen kanssa pärjäilee.

Joillekin haudoilla käynnit ja erilaiset vuosipäivät ja muut rituaalit ovat tapa käsitellä surua. Joillekin toisille, kuten itselleni, surutyö tapahtuu näkymättömissä oman pään sisällä. Sitä pohdiskelua olisi silti mieluisaa ja helpottavaa käydä läpi myös luotettavien ystävien kanssa.  Ystävän tuntee siitä, että hän ilmaisee ottavansa osaa suruun muutenkin kuin korulauseilla heti kuoleman jälkeen.

Sosiaalinen media on myös muuttanut suremista ja osanoton tapoja. Sen sijaan, että otettaisiin yhteyttä vainajan omaisiin, jaetaan omia muistoja ja kuvia kuolleesta ja ikään kuin kuitataan oma osuus sillä. Sen voivat läheiset kokea tietysti kunnioittavaksi, mutta myös heidän ainutkertaisen surunsa omimiseksi. Sanavalinnoissa onkin syytä olla tarkkana.

Jos ystäväsi on kokenut menetyksen, pysy hänen rinnallaan ja ota vaikka kädestä kiinni. Katso häntä silmiin ja kysy, miten hän voi. Vaikka et itse olisi kokenut mitään vastaavaa, älä suotta epäröi vaan anna puheelle tilaisuus, ole valmis ottamaan vastaan toisen tunteet. Jos hän ei halua puhua asiasta, hän varmasti osaa sanoa sen.  Älä päätä hänen puolestaan.

Miksi en voi uskoa?

Kristikunnan suuri juhla lähestyy, mutta minua sen sisältö ei puhuttele pätkääkään. En voi uskoa kristittyjen uskoon, vaikka kuinka yrittäisin. Jos olet harras uskovainen, älä lue tätä kirjoitusta ollenkaan, sillä se voi pahoittaa mielesi.

Ihan aluksi, miten voisin luottaa uskontoon, jonka symbolina on julman ja brutaalin kidutuskuoleman kärsinyt, ristillä verisenä roikkuva miehen ruumis? Tämän hirmuteon salli, suorastaan määräsi tapahtuvaksi uhrin oma isä. Miettikää, eikö jo tämä riittäisi siihen, että juoksisi kiireesti karkuun moista uskoa?

Tuo ristinpuu tuli lapsena painajaisiini ja piinasi minua pitkänperjantain hitaina iltapäivän tunteina, jolloin eläydyin Jeesuksen kärsimyksiin, kuvittelin matkaa Golgatalle ja väkijoukon murhanhimoisia huutoja. Tätä hirvittävää tarinaa minun kauhistuneelle lapsenmielelleni syöttivät hyväntahtoiset sedät ja tädit kirkon iltapäiväkerhossa.

Miten voisin uskoa oppiin, jonka profeetat ovat miehiä ja ainoa palvottu nainen hedelmöittyi neitseellisesti? Se onkin ainoa asia, minkä vuoksi häntä palvotaan; nainen onnistui olemaan yhtä aikaa sekä neitsyt että äiti. Miten voisin naisena niellä legendan, jossa noin ilmeisellä tavalla kristallisoituvat patriarkaatin naisille asettamat ristiriitaiset ja mahdottomat ihanteet?

Vaikka kirkko kuinka uudistuu ja lähentyy, suvaitsee ja armahtaa, haluan pysyä kaukana uskosta, joka luottaa järjenvastaisiin ja ristiriitaisiin oppeihin. Vaikka oppia kuinka korjataan ja kaunistellaan, sen ydin on hatara. Mitä lohtua saisin siitä, että tämä ainutkertainen elämäni pitäisi uhrata tulevalle elämälle, josta ei ole kahdentuhannen vuoden aikana saatu edelleenkään mitään todisteita? Ja siitä, että tämän uskon nimissä ja varjolla on teurastettu, pakkokäännytetty ja syrjitty miljoonia ihmisiä.

Vaikka olen iän myötä tullut suvaitsevaisemmaksi monissa asioissa, tätä oppia en voi edelleenkään sulattaa. Olen edelleen se sama, joka viisitoistavuotissyntymäpäivänään pyöräili aamuvarhaisella kirkkoherranvirastoon eroamaan kirkosta. Järjestöstä, johon minut oli kaiken kukkuraksi liitetty jo vauvana ilman omaa suostumustani.

Minua hämmästyttävät tolkun ihmiset ja tapauskovaiset, jotka maksavat kiltisti veroja koneistolle, jonka perusteita eivät ehkä koskaan syvenny miettimään. Eniten ihmetyttävät yliopistoissa opiskelleet teologit, jotka kaikesta tiedostaan huolimatta jaksavat ja haluavat pitää ristiriitaista ja hataraa oppirakennelmaa pystyssä.

Myönnän, että luterilainen kirkkomme tekee paljon hyvää työtä lasten, vanhusten ja syrjäytyneiden parissa, muun muassa. Se ei silti saa minua viehättymään uskosta. Hyvää työtä voi tehdä ihan myötätunnosta tai inhimillisyydestä, uskosta ihmiseen.

Annan silti tietysti uskonrauhan muille enkä varsinaisesti yllytä eroamaan kirkosta, vain pohtimaan omaa suhdettaan tähän oppiin ja instituutioon. Henkilökohtaisen valaistumisen koin kymmenvuotiaana, jolloin kirjoista omaksumani tieto vääjäämättä romutti lapsenuskon, josta olisi ollut mukavakin pitää kiinni. Onneksi sain tehdä johtopäätökset ihan itse, toisin kuin joulupukin kohdalla, jonka aikuiset paljastivat huonolla esityksellään, nolaten ja pilaten kirkassilmäisen luottamukseni. Totuuden hetki koitti varhain, mutta monille se ei koita ilmeisesti koskaan.

Mielenrauhaa ja henkistä kasvua voi tavoitella monin keinoin ihan ilman uskoa yliluonnollisiin olentoihin tai tuntemattomiin voimiin. Elämä itsessään on kaikessa moninaisuudessaan niin ihmeellistä, että sen tutkimisen ja havainnoimisen luulisi riittävän vaativallekin sielulle.

Koiria ja ihmisiä

Ajattelin pitkään, että tällaista tekstiä ei voi eikä saa kirjoittaa. Mutta teen sen nyt kuitenkin. Ihmettelen nimittäin, miksi koiria on alettu pitää ihmisten kaltaisina olentoina. Tähän syyllistyvät usein hyvää tarkoittavat, koiria rakastavat ihmiset.

Onhan koirien rakastamiselle paljon perusteitakin, sillä huonoinkaan koira ei voi saada yhtä paljon pahaa aikaan kuin kelvoton ihminen. Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen syy koirien ihailuun vaan se, että ne ovat vaikkapa söpöjä, hassuja, ihania ja uskollisia.

En ihmettele asiaa siksi, etten pitäisi koirista. Pidän niistä kenties liikaakin. Pidän myös muista eläimistä, esimerkiksi kaloista, käärmeistä ja joistakin hyönteisistäkin, vaikka ne eivät piittaa ihmisen palvelemisesta pätkääkään. Nekin hyönteiset, jotka haluavat häiritä minua pistämällä tai pörräämällä, jätän mieluiten rauhaan. En myrkytä enkä karkota. Tietysti helppo sanoa, koska tällä hetkellä asunnossani ei ole tuholaisia. Varmasti myrkyttäisin, jos olisi.

Se pistääkin miettimään, missä menee itse kunkin reviirin raja. Minulle on selvää, että asunnossani ei ole tilaa näkyville tuholaisille tai sellaisille, jotka imevät minusta verta tai syövät reikiä vaatteisiini. Joku muu puolestaan ajattelee, että hänen kahden hehtaarin mökkitontillaan ei ole tilaa myyrille, supikoirille tai metsäkauriille. Tai että kokonaisessa maakunnassa ei ole tilaa susille.

Mutta takaisin koiriin. Pidän siis koirista, periaatteessa, mutta toisella tavalla kuin useimmat koirien omistajat. Minusta eläimet pitäisi oikeastaan jättää kokonaan rauhaan ja antaa niiden elää oman lajinsa parissa, satunnaisia kohtaamisia lukuun ottamatta. Se olisi kunnioittavaa.

Ymmärrän, että koira on pitkälle domestikoitu eläinlaji, joka ei kenties luonnonvaraisena enää pärjäisikään, ainakaan kaikki rodut. Koirissa näkyy ihmisen vuosituhansia harjoittama jalostus ja valikoiminen, jonka näen pohjimmiltaan väkivaltana toista lajia kohtaan.  Kun tämä on jo tapahtunut, ei liene suuri synti, jos ottaa itselleen koiranpennun? Koira saisi hyvän kodin.

Silläkin uhalla, että tulee tappouhkauksia, pyydän sekunnin miettimään, kuinka paljon parempia olivat orjien omistajat, jotka kohtelivat orjiaan hyvin kuin ne, jotka kohtelivat orjiaan huonosti? Toki paljon, paljon parempia. Mutta yhtä kaikki he olivat orjien omistajia ja siten osallisia orjuuteen. Jos kaikki ihmiset olisivat kieltäytyneet pitämästä orjia ja nähneet kaikki ihmiset tasa-arvoisina, ei orjuutta olisi ollenkaan syntynyt.

Lemmikkejä pitävät ihmiset puolestaan pakottavat eläimet elämään olosuhteissa, jotka eivät ole niille luontaisia eivätkä ihanteellisia. He esimerkiksi pitävät käärmeitä terraarioissa, kaloja lasimaljoissa tai koiria kerrostaloasunnoissa.  Lemmikeille ei ole sallittua toteuttaa luontaisia taipumuksiaan eikä lisääntyä vapaasti.

Koiria pidettiin ennen vahtikoirina ja metsästyskoirina maaseudulla, nykyään enimmäkseen seurakoirina kaupungeissa. Koirien lukumäärä lisääntyy ymmärtääkseni paikoin nopeammin kuin lasten. Koirien ympärillä pyörii megabisnes. Niille on jo muun muassa psykologeja, kauneussalonkeja ja ravintoloita. Koirien näkyvyys länsimaisessa mielen ja median maisemassa kasvaa koko ajan eksponentiaalisesti. Onkohan tämä kaikki ihan hyväksi koirille?

Myönnän, etten paljoakaan ymmärrä koirista. Kun ihmiset postaavat koiriensa hassuja ilmeitä someen, näen kuvissa vain koiran, en kovinkaan vivahteikkaita ilmeitä.

Ymmärrän lajitovereideni ilmeitä ja kehonkieltä paremmin kuin muiden lajien. Tulee välillä mieleen surullinen tarina delfiininpoikasesta, jota kukaan ei pelastanut kuivalta maalta, koska se näytti hymyilevän taukoamatta. Niin paljon noin keskimäärin ymmärrämme vieraiden lajien käyttäytymistä tai ilmeitä. Mietin usein, millainen on koiran maailma, kun sillä on muun muassa valtavan paljon parempi haju- tai kuuloaisti kuin ihmisellä. Koiran kokemuksen kaikista tilanteista täytyy siten olla ratkaisevan erilainen kuin ihmisen ja siltä vaaditaan paljon ponnistuksia, kun sen pitää sopeutua ihmisten maailmaan ja sen sääntöihin. Siksi muun muassa en ilahdu koirista baareissa tai terassien pöytien alla.

Miksi ihminen ei voisi opetella ymmärtämään toista lajia kuten monet koiraihmiset vilpittömässä hengessä tekevätkin? Miksipä ei. Mietin kuitenkin, että jos kaikki tuo huolenpito, rakkaus ja ymmärtäminen kohdistuisikin omaan lajimme, vaikkapa lapsiin. Maailma voisi olla parempi paikka, meille ihmisille ja ehkä sitä kautta myös koko eläinkunnalle. Koira voi toki palkita isäntänsä tai emäntänsä horjumattomalla uskollisuudella ja se voi monin tavoin parantaa koko ihmisperheensä hyvinvointia.

Se, mitä älykkäinkään koira ei kuitenkaan tee, on kulttuuriperinnön tai tiedon siirtäminen eteenpäin, seuraaville sukupolville. Se ei laita hyvää kiertämään, kuten ihmislapset parhaimmillaan tekevät ja siten mahdollistavat edistykseksi kutsuttuja asioita.

Eihän koirien helliminen ole pois lapsilta, sanovat nyt koiraihmiset. Ei suoranaisesti tosiaankaan ole. En haluaisi syyllistyä whataboutismiin. Pidän vain jotenkin todella outona, että emme näe omien lajitoveriemme hätää, kärsimystä ja kuolemanvaaraa, jota voisimme helpottaa, mutta käytämme mieluusti rahaa ja aikaa lemmikkeihin. Minua myös hiukan surettaa, että joillakin ihmisillä on varastossa paljon läheisyyden kaipuuta ja rakkautta, jota he eivät voi tai halua kohdistaa toisiin ihmisiin ­vaikkapa lapsiin, jotka ovat jääneet huolenpidosta osattomiksi. Sen sijaan he kohdistavat nämä tunteensa lemmikkieläimiin.

Välillä ajattelen, hiukan kyynisesti kenties, että kaikki johtuu siitä, että koira on niin paljon helpompi ratkaisu kuin toinen ihminen. Ihmislapset ovat hankalia ja oikukkaita ja heillä on oma tahto. He saattavat sanoa ilkeitä asioita ja aikuisina jopa hylätä hoivaajansa, mikä on kyllä äärimmäisen harvinaista. Koiran yksinhuoltajana on myös helpompaa kuin ihmislapsen yksinhuoltajana. Koira on riskitön kiintymyksen kohde, se ei koskaan kyseenalaista. Koiran voi omistaa, ihmistä ei. Koiralla voi pönkittää omaa identiteettiään ja samastua toisiin koiranomistajiin, kuulua ryhmiin, harrastaa ja kokea yhteenkuuluvuutta. Lapsen hankkiminen puolestaan voi aiheuttaa eristäytymistä, koska lapsia siedetään yhteiskunnassamme paljon huonommin kuin koiria.

Koska kaikki elämässäni on tällä hetkellä kovin hyvin, jään tyynesti odottamaan satikutia kirjoituksestani. Mutta kaikkeahan saa pohtia, eikös vaan.

Kissani Igor ja viirusilmäinen mies

 

Luin hiljattain kirjailija Pirkko Saision elämäkertaa. Siinä on luku hänen elämänsä kissoista ja niiden yliluonnollisista kyvyistä ja Saision syvästä suhteesta kissoihinsa. Muistin oman kissani Igorin, jolla  myös on ihmeellinen tarina.

Eräs Saision kissoista oli  nimeltään Aleksei Karenin. Tälle Saisio peräti omisti yhden romaaninsa. Kriitikot miettivät päänsä puhki, miksi Saisio oli omistanut teoksensa Leo Tolstoin Anna Karenina-romaanin ikävähkölle aviomiehelle, siis fiktiiviselle henkilölle. Kriitikot lukivat Saision teosta siinä valossa, että se oli jokin pastissi tai tulkinta Tolstoin suurromaanista. Kukaan heistä ei tietenkään tajunnut, että tämä Karenin oli kissa, joka oli istunut uskollisesti Saision sylissä hänen kirjoittaessaan romaaniaan. Varmaan Saisiota nauratti.

Tämä tarina toi mieleeni oman, ensimmäisen kissani, jolla myös oli venäläinen nimi, Igor. Olin tuohon aikaan, 17-vuotiaana, hyvin vasemmistolainen, luin neuvostoliittolaista taistelukirjallisuutta ja katsoin mahtavia neuvostoelokuvia Capitolin ja Orionin isoille kankaille heijastettuina. Kuuluin kouluni toveriryhmään, jonka kanssa näitä merkkiteoksia kävimme katsomassa. Ja millaisia elokuvia ne olivatkaan! Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, Sota ja rauha, Kurjet lentävät, Hiljaa virtaa Don ja muita sellaisia.

Nykymaailmassa on ehkä vaikea käsittää millaisia tunnekuohuja nuo upeasti kuvatut ja näytellyt, neuvostovaltion rajattomilla resursseilla tuotetut, venäläistä sielua ja neuvostoihmisen jaloutta ylistävät elokuvat nuoressa tytössä aiheuttivat. Värejä, musiikkia, joukkokohtauksia ja pakahduttavia kohtaloita. Elokuvateatterista poistuttiin – tytöt kukkahuiveihin ja pojat samettitakkeihin sonnustautuneina – posket kyynelistä märkinä ja sydän pamppaillen, taiteen mahdista sanattomina ja mykistyneinä. Ei niitä elokuvia sitten pystytty koskaan luokkakantaisesti analysoimaan, vaan itse kukin piti tunteensa sisällään ja yritti vain näyttää mahdollisimman kovapintaiselta ja tiedostavalta.

Oli siis ihan päivänselvää, että annoin kissalleni venäläisen nimen. Kissa tuli elämääni vähän yllättäen, niinhän kissat juuri tekevät. Luokkakaverini ystävän kissa oli saamassa pentuja ja hän kaupitteli niitä minulle ja kaikille muillekin luokallamme. Olen hyvin hanakasti pelastelemassa eläimiä – tai siis olin, kunnes tajusin, että sellaisesta harrastuksesta tulee vain surua palkinnoksi. Mutta tuolloin en sitä vielä tiennyt.

Olin ihan pienestä saakka halunnut jonkun lemmikin, edes kilpikonnan, mutta vanhempani kieltäytyivät jyrkästi ja ehdottomasti hankkimasta lemmikkiä perheeseemme. Akvaarion sain, kun olin riittävän vanha hoitamaan sen itse. Ymmärrän tämän vanhempieni periaatteen hyvin nyt, sillä vaikeasti kehitysvammaisesta veljestäni oli ihan tarpeeksi vaivaa ja vastusta heille. Silti minulle lemmikki olisi ollut hyvä lohtu pohjattomaan yksinäisyyteeni.

Epätoivoisessa hoivaamishalussani pelastin lapsena kaikenlaisia otuksia, kerran muun muassa sorsan, jonka toin kylpyammeeseen asumaan. Jonkin aikaa taas hoivasin kastematoa kukkapurkissa kerrostalon kellarikomerossamme. Pidin sammakonpoikasia lasipurkissa. Haudoin pihalta löytämääni linnunmunaa patterin päälle rakentamassani pesässä.

Mutta nyt en enää ollut lapsi. 17-vuotiaana ihminen on rämäpäinen, kapinallinen ja idealistinen. Ainakin minä olin. Ajatus kodittomista, ehkä tapettaviksi joutuvista kissanpennuista oli sietämätön. Kysyin äidiltä, voisimmeko ottaa yhden ja vastaus oli se sama jyrkkä ei kuin aina aikaisemminkin. Tyydyin siihen, mutta mielessäni laadin jo suunnitelmaa. Vanhempani lähtivät sinä kesänä kahdestaan lomalle, muistaakseni automatkalle Ahvenanmaalle, ja jäin yksin kaupunkiin. Otin yhteyttä luokkakaveriini ja tarjouduin ottamaan yhden kissanpennun. Se oli punaraidallinen, oikeastaan oranssi, hoikka ja kaunis kissa, jolla oli merenvihreät viirusilmät, saman väriset kuin äidilläni muuten. Niin suloinen olento, että vieläkin sydämeeni sattuu, kun muistelen sitä. Igor oli ylväs nimi, mutta kissan rääpälemäinen olemus antoi sille kutsumanimeksi kuitenkin Iikku. Kutsun sitä Igoriksi vasta sitten kun se on täysikasvuinen, mietin.

Se oli luonteeltaan hyvin villi, suorastaan riehakas. Äänekäskin se oli. Naukui ja narisi kaikesta. Se hyppi ja kiipeili verhoissa, pissasi sänkyihin ja sohvaan, pureskeli kaikkea ja mellasti kaiket yöt kuten kissat luonnostaan tekevät.

Silloin kun se ei säntäillyt ja hyppinyt päin seiniä, se käveli vatsallani ja raapi terävillä pikku kynsillään yöpaitaani ja ihoani. Kun se asettui vatsalleni kehräämään ja imeskelemään yöpaitaani ja leipoi samalla tassuillaan, en uskaltanut liikahtakaan. Olin ihan lumoutunut kissasta, mutta olihan se myös rasittava enkä saanut nukutuksi öisin. Käsivarteni olivat naarmuilla sen puremista ja raapimisista. Mutta rakastin sitä kovasti.

Otimme poikaystäväni kanssa kissan mukaan uimarannalle, siinä luulossa, että se nököttäisi kanssamme pyyhkeen päällä ja nauttisi auringosta. Kattia kanssa! Heti kuljetuskorista päästyään se säntäsi karkuun ja kiipesi korkeaan mäntyyn. Pari tuntia ja puolet uimarannan miehistä vaadittiin sen alas saamiseen enkä enää uskonut ihmisen mahdollisuuksiin kesyttää kissaa. Hyväksyin kerralla tämän tosiasian. Kaunis lajienvälinen ystävyytemme jäi kuitenkin lyhyeksi.

Kahden viikon päästä vanhemmat palasivat. Vieläkin muistan äidin järkyttyneen ilmeen, kun he eteisessä matkalaukkujensa kera seistessään saivat kuulla suuren uutiseni. Meillä asuu nyt kissa nimeltään Igor. ”Mitä sä Kirsi olet oikein mennyt tekemään”, äiti huokasi. Koskaan ennen tai myöhemminkään hän ei ollut sanonut yhtä syyttävän tuomitsevaan sävyyn mistään. Samalla tavoin sanoi hoitotätini, kun 5-vuotiaana keräsin hänelle yllätykseksi kimpun mansikankukkia hänen kesämökkinsä mansikkapenkistä. Ei voi kaupunkilaistyttö kaikkea tietää, ei kukista eikä kissoista.

Isän murahteluista huolimatta äidin sydän heltyi ja hän lupasi, että kissa voi jäädä kokeeksi. ”Olkoon nyt tämän kerran, kun se jo on täällä.” Ei ollut monta päivää. Vanhemmat ilmoittivat minulle, että kissa pitää viedä pois. ”Viekää vaikka jonnekin maalle”, äiti sanoi. En pahemmin protestoinut, sillä kissan tempaukset olivat uuvuttaneet jo minutkin ja muutenkin säälin äitiä kovasti.

Niinpä lähdimme raskain mielin poikaystävän kanssa maaseutuajelulle isäni punaisella Morris Minillä. Minä istuin takapenkillä, kissa sylissäni surkeasti rääkyen. Maaseutu tarkoitti silloin jotain Sipoota tai Espoota, jonne kuitenkin tuolla pelillä oli pitkä ja raskas matka. Pysähdyimme kaikkien maalaistaloilta näyttävien asumusten pihoille ja kyselimme, kelpaisiko kissa. Ihme kyllä, noin kolmannessa talossa tärppäsi. Mukava, leppoisa, jo iäkäs ja punoittavaposkinen vanhapoikaisäntä kutsui meidät pullakahville vahakangasliinaiseen keittiöönsä ja sanoi, että kyllähän kissaa tarvitaan pitämään hiiret loitolla. Tulkoon siitä navettakissa.

Sydän karrella jätin Igorin sinne ja hartaasti toivoin, että se oppisi metsästämään hurjan luontonsa ansiosta. Emme pyytäneet edes isännän puhelinnumeroa vaan kurvasimme kahvit juotuamme äkkiä ulos pihasta ennen kuin mies muuttaa mielensä.

Vieläkin välillä mietin, mitä Igorille sitten tapahtui, mutta oikeastaan tiedän vastauksen. Olen nimittäin naimisissa hänen kanssaan.

Kun kohtasimme uudelleen 50 vuoden kuluttua, hän oli nimeltään Vladimir ja hän oli syntynyt suuressa neuvostomaassa. Silmistä hänet heti tunnistin. Mutta edelleenkään emme pysty asumaan saman katon alla. Kas kun kissat nukkuvat ja laiskottelevat päivät ja riehuvat yöt.

Kun katson tätä isoa punaturkkista kissaa ja hänen touhujaan, nauran vedet silmissä enkä suutu hänelle koskaan. Igor-Vladimir saa edelleenkin tehdä ihan mitä häntä huvittaa, sillä minä olen kissaihminen. Kissoja ei voi kesyttää.

Hän kierii lattialla, hyppii korkealle, loikkii sängyssä, välillä naukuu ja usein myös kehrää kippuralle kiertyneenä. Hänellä on edelleen hurja ja ennustamaton luonne ja vihreät viirusilmät, tietenkin. Hän voi olla syömättä päiväkausia ja välillä ahmii isoja määriä lihaa – kuten pedot tekevät. Kun kerroin hänelle edellisestä kohtaamisestamme, hän totesi tyynesti, ilahtuneestikin, että  so you see, Igor is back.

Minä en koskaan eroa Igorista eikä Igor minusta, sillä välillämme on vahva ja pitkäaikainen sidos, kosminen suorastaan. Jos ette usko tätä, lukekaa Pirkko Saision kissasta Aleksei Kareninista. Hänestä kerrotaan kirjassa Pirkko Saisio – sopimaton.  En ole ainoa, jolle kissat ja niiden vaeltavat henget ovat tehneet ihmeitä.

Mielenterveyden marttyyri

Kirjailija Miki Liukkonen haudattiin viime viikonloppuna. Hänen kuolemansa on herättänyt paljon huomiota, menetimmehän nuoren lahjakkuuden, jolla olisi ollut vielä paljon annettavaa. Olen alkanut ajatella, että hän oli mielenterveyden marttyyri ja jälleen yksi, joka antoi ongelmalle kasvot.

Samalla kun hänen kuolemansa oli hirvittävä tragedia yksilötasolla, kertoo se myös yhteiskuntamme tilasta. Liukkonen puhui avoimesti mielenterveysongelmistaan ja ystävilleen myös siitä, ettei saanut tarvitsemaansa apua. Nyt apu hänen kohdallaan on myöhäistä, mutta parhaassa tapauksessa julkisuuden henkilön kuolema ravistelee myös päättäjiä. Silloin se ei ole mennyt kokonaan hukkaan, vaan voi tuoda apua muille. Siis parhaassa tapauksessa, mitä kylläkin epäilen.

Suomessa mielenterveyden hoito on katastrofaalisessa tilassa. Apua tarvitsevat saavat samanlaisia viestejä terveydenhuollosta kuin Liukkonen sai: vointisi on niin huono, että emme voi auttaa. Tai sellaisia, jonka läheiseni sai pari vuotta sitten: et saa terapiaa, koska et ole työmarkkinoiden käytettävissä. Mitä tällainen viesti kertoo epätoivoiselle ihmiselle? Sitä, että hän ei ole arvokas yhteiskunnan silmissä. Kun mielenterveyspotilas kärsii muutenkin itsetunnon ongelmista ja usein itsetuhoisuudesta, eivät kolkot tokaisut ja selän kääntäminen jää seurauksitta.

Seuraukset jäävät myös läheisten kannettaviksi. Suru ja kukaties syyllisyys ja häpeäkin kulkevat myös mielenterveyspotilaan lähipiirin kannettavana kuin raskas laahus. Mielen sairaus koskettaa useampia ihmisiä kuin vain potilasta ja saattaa tehdä läheisistäkin masentuneita ja jopa työkyvyttömiä. Vakavakaan somaattinen sairaus ei ole yhtä raskas taakka läheisille kuin vaikeat mielenterveysongelmat, joiden vuoksi lähipiiri joutuu olemaan koko ajan huolissaan ja varuillaan. Minulla on kokemusta molemmista ja tiedän, mistä puhun.

Mielenterveyspotilaan läheisen elämä on jatkuvaa huolta ja piinaa. Mitä on tapahtunut, kun läheisestä ei kuulu? Mistä saa apua akuuttiin kriisiin tai psykoosiin? Apua saa nopeimmin vapaaehtoisin voimin ylläpidettävistä auttavista puhelimista, mutta se on vain hetken helpotus. Kaikki potilaat eivät myöskään uhkaile itsemurhalla eivätkä siksi saa nopeasti apua. Entä jos potilaalta puuttuu sairauden tunto, eikä hän suostu menemään hoitoon? Ei puhettakaan siitä, että hoito tulisi potilaan luo, mikä olisi monessa tapauksessa paras tapa päästä alkuun. Virallista tietä ainoa tapa päästä nopeasti hoidon piiriin on poliisi tai päivystys, josta joko siirrytään osastolle tai tullaan ulos rutiininomaisesti kirjoitetun reseptin kanssa.

Kunnollista diagnoosia on vaikea saada, se voi vaatia vuosien taistelun. Terapiaan pitäisi päästä Kelan tuella, ja periaatteessa pääseekin, jos onnistuu hankkimaan tarvittavan psykiatrin lausunnon, mutta terapeutti pitää etsiä omalla kustannuksellaan. Harvalla on sellaiseen varaa ja jos on, hän ei Kelan tukea sitten varsinaisesti tarvitsekaan. Pääkaupunkiseudulla terapeutteja ei myöskään yksinkertaisesti ole, vastaanotot ovat jo tukossa . Uuvuttava taistelu koneiston kanssa vaatisi terveeltäkin paljon, saati sitten ihmiseltä, jonka voimat ovat jo lopussa.

Mielenterveyden häiriöt voivat iskeä kehen tahansa. Ne eivät kosketa vain syrjäytyneitä rassukoita, vaan myös menestyneitä, kauniita ja varakkaita. Ne kylläkin voivat aiheuttaa syrjäytymistä; laskut jäävät maksamatta, etuudet hakematta ja omakin turvaverkko pettää esimerkiksi haastavan käytöksen vuoksi. Moni lääkitsee itseään paremman puutteessa päihteillä. Terapiaan päästäkseen päihteistä taas pitäisi päästä eroon, ihan omin avuin. Yhtälö on monen kohdalla mahdoton, sen on sama kuin neuvoa hukkuvaa nostamaan itse itsensä suosta.

En tiedä Miki Liukkosen tarinasta muuta kuin sen, mitä olen mediasta lukenut. Voi siksi olla väärin nostaa hänet tällä tavoin esiin, mutta vaikuttaa todennäköiseltä, että hän oli kamppaillut kuvailemieni ongelmien kanssa vuosia.  Jos edes jossain hänen vuokseen alkoivat hälytyskellot soida tai jos tv:stäkin tutun julkkiksen kohtalo on herätellyt mielenterveysongelmiin vieroksuen ja tuomiten suhtautuvia, on pahasta seurannut jotain hyvää.

Minut on nähty!

Kuuntelin ystävän suosituksesta Anu Silfverbergin feministisen esseekirjan Sinut on nähty (Teos 2020).  Se olikin suorastaan tajunnan räjäyttävä kokemus. Loppuun päästyäni koin suurta helpotusta mutta myös ahdistusta.

Kirja katsoo maailmaa elokuvien naiskuvan kautta. Oli uskomatonta kuulla toisen naispuolisen filmihullun katsojan toistavan tasan samoja ajatuksia, joita itse olen pohtinut elokuvateattereiden pimeydessä ja tuntenut itseni jotenkin vääränlaiseksi, ulkopuoliseksi. Nyt sain vahvistuksen sille, että en olekaan ainoa, jota miesohjaajien loistavien ja ikonisten taide-elokuvien ohut ja esineellistävä naiskuva on vaivaannuttanut.

Silfveberg on minua reilusti nuorempi, joten olemme kasvaneet eri elokuvien parissa. Viime vuosikymmeniltä hän käsitteli kirjassaan kuitenkin joitain, jotka ovat itsessänikin aiheuttaneet hämmennystä ja pahaa oloa, kuten Lars von Trierin naisia kiduttavat ohjaukset, Martin Scorsesen The Wolf of Wall Streetin koristeelliset, pelkkinä seksiobjekteina esitetyt ”konfettinaiset” tai lesborakkautta miehen silmin katsova Abdellatif Kechichen Adelen elämä.

Vanhemmista elokuvista ja ohjaajista Silfverbergin myllyyn päätyi myös Kieslowski, jonka visuaalisuutta ja tunnelman luomiskykyä olen ihaillut, mutta en ole mitenkään kyennyt samastumaan hänen naishenkilöihinsä. Oli niin hyvä kuulla, että kaikki muutkaan eivät ole kyenneet.

Tämä oli uskomattoman suuri helpotus, sillä kuten Silfverberg kertoo itsestään, myös minä olen halunnut tunkea häiritsevät ajatukseni taka-alalle ja pyrkinyt itsesuojelusyistä selittämään kaikkea taiteen magialla – että elokuvan ei tarvitse kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, vaan tarjota itseisarvoisia taide-elämyksiä. Valitettavaa on kuitenkin, että elokuvilla ja tv-sarjoilla on muutakin virkaa kuin todellisuuspako. Ne luovat todellisuutta ja muokkaavat mielikuvia. Tässä tapauksessa kuvaa naisista paperinukkemaisina, pienennettynä ihmisinä, mystifioituna olentoina tai miehen halun yksiulotteisina kohteina.

Ahdistusta aiheuttaa myös se, että pelkään nyt menettäneeni lopullisesti elokuvien taian. Että katson niitä lopun ikääni analyyttisella haukankatseella vääriä naiskuvia metsästäen enkä pysty enää viattomasti sukeltamaan niiden maailmaan.

Sillä kuluu varmasti sata vuotta siihen, että naiset pääsevät tasaveroisesti käsikirjoittamaan, ohjaamaan ja näyttelemään elokuvissa, joiden naiset ovat ihmisiä siinä kuin miehetkin. Naisia, joilla on tahto ja päämäärä, siis muukin kuin miesten miellyttäminen tai miesten metsästäminen. Elokuvia, joissa naiset voivat olla erehtyväisiä olematta hupakoita, seksuaalisia päätymättä rangaistukseen ja tuhoon, inhimillisiä antisankareita, sympaattisia reppanoita tai päämäärätietoisia taistelijoita olematta juonittelijoita ja ennen kaikkea olemaan kaiken ikäisiä, kokonaisia ihmisiä kuten elokuvien miehetkin.

Muutamia esimerkkejä toki on, mutta Hollywoodin koneisto suoltaa edelleen pääasiassa samalla kaavalla tehtyjä kassamagneetteja, joissa sankarin tai antisankarin rooli on varattu miehille ja naisten osa on olla vaihtuvia taustahenkilöitä miehen odysseian varrella.

Itselleni oli ilahduttava samastumiskokemus katsoa Sally Wainwrightin tv-sarja Gentleman Jack, jossa kerrankin oli naispuolinen päähenkilö, joka toimi  miesten tavoin: hallitsi raha-asioitaan ja bisneksiään, kampitti kilpailijoitaan ja lopuksi sai haluamansa, talon ja naisen. Päähenkilö nimittäin oli lesbo, kuinkas muuten.

Hollywood-kaavaan kuuluu myös parisuhteen jumaloiminen ja linnoittaminen tavalla, joka kuvaa jokaisen harmittoman syrjähypyn tai parisuhdenormista poikkeamisen elämää suuremmaksi uhkakuvaksi, jota vastaan täytyy käydä puukoin ja kiväärein.

Nyt kun elokuviin on päästetty myös seksuaalivähemmistöjä, heidätkin latistetaan samaan yksiavioiseen, kaavamaiseen muottiin. Arkipäivän seksuaalisuudella ja itseisarvoisella, hetkessä elävällä himolla ei ole mitään asiaa näihin huoneisiin.

Ja miten elokuvien seksikohtaukset ovat vuosikymmeniä vääristäneet seksuaalisuutta ja luultavasti pilanneet monen naisen itseluottamuksen ja ehkä koko seksielämän asettamalla vääriä odotuksia! Tosielämän seksi on nimittäin kaukana näistä kohtauksista, joissa mies ahnaan suudelman jälkeen vahvoin käsivarsin nostaa naisen lähimmälle pöydälle tai seinää vasten ja tilanne päätyy hetkessä penetraatioon, jonka aikana nainen sekunneissa saa järisyttävän orgasmin, yhtä aikaa miehen kanssa tietenkin. Elokuvassa kamera herkuttelee ensin naisen hitaalla tai hätiköidyllä riisumisella ja lopuksi nauliutuu naisen kasvoihin. Aina naisen kasvoihin! Pornosta nämä kohtaukset erottaa vain se, että porno on kaikesta huolimatta paljon realistisempaa. Kaikki pariskunnat, joilla on molemmin puolin tyydyttävää seksielämää, tietävät, että se ei mene näin.

Kirjoitin joku vuosi sitten aiheesta kolumnin Ilta-Sanomiin ja sain siitä, kuten muistakin kolumneistani, roppakaupalla kiukkuista palautetta. Laitan linkin tämän tekstin loppuun.  Joidenkin ärtyneiden lukijoiden makuuhuoneissa, olohuoneiden pöydillä ja kylpyhuoneissa homma kulkee juuri kuten elokuvissa. Ehkäpä joillakuilla niinkin, mutta muutakin olisi vaihteeksi mukava nähdä, kun se seksi kuitenkin katsojia kiinnostaa.

Silfverbergin kirjan kuunneltuani tunnen itseni paljon vähemmän yksinäiseksi katsojaksi. Meitä on muitakin. Ja koen, että minut on nähty – kerrankin oikein.

Sinut on nähty – teoksen pitäisi kuulua yleissivistykseen ja etenkin miehille sen lukeminen olisi hyödyllistä ja avartavaa. Harmittaa, että löysin sen vasta nyt.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005989351.html

Ihmedieetti 1960-luvulta, olkaa hyvä

Lapsuudessani, 1960-luvulla, ei kukaan ollut lihava. Arvelen, että tällä on jotain tekemistä ruokavalion kanssa.

Olen joutunut viime aikoina miettimään syömisiäni, koska jalka kipsissä liikkuminen on vaivalloista ja siksi olematonta. En jaksaisi laskea kaloreita eikä hiilareiden täyskieltokaan ihan nappaa, kun muutenkin on ankeaa.

Keksin, että voisin syödä kuin lapsuudessani syötiin. Se olisi helppoa, halpaa ja ekologista.

Lapsuudessani nimittäin kukaan ei ollut lihava – ei luokallani, ei koulussani, eikä suvussanikaan paria ikäihmistä lukuunottamatta. Mummot ja vaarit, pulavuodet kokeneet, tunkivat voita ja sokeria  joka paikkaan ja joivat pullakahveja päivittäin.

Jos arvelette, että aika kultaa muistoni, voitte katsoa uutispätkiä tai muuta dokumentaarista materiaalia 1960- ja 1970-luvuilta. Esimerkiksi Woodstockista taltioitui filmille kymmeniä tuhansia nuoria vähissä pukeissa eikä yksikään ollut ylipainoinen.

En tiedä miten muissa perheissä syötiin, mutta meidän perheessämme syötiin kouluaikoinani seuraavalla tavalla. Aamiaiseksi mustaa kahvia ja pala Elannon ranskanleipää, puolikas greippi. Lounaaksi koulun pahaa keittoa, jota ei saanut kuin yhden lautasellisen ja aina ei sitäkään voinut syödä. Kotona välipalaksi Elannon ruisleipää ja appelsiini.

Päivällisen teki äiti kotiin tultuaan eikä hänellä ollut paljon aikaa kuten ei nykyäideilläkään.

Päivällinen oli normaalisti perunaa ja kastiketta. Kastike oli yleensä nakki-, jauheliha- tai makkarakastiketta. Tilipäivän edellä oli ihan pelkkää ruskeaa kastiketta tai maitokastiketta tai hätätilassa jopa pelkkää kaurapuuroa. Perunat aterioilla oli laskettu niin, että lapsille ja äidille oli kaksi, isälle neljä perunaa. Ruokajuomana oli maito tai piimä. Ja ohessa sitä Elannon ruisleipää ja voita. Illalla oli iltatee, jonka kanssa syötiin näkkäriä tai ranskista Edam-juustolla tai joskus köyhiä ritareita mansikkahillon kera.  Karkkia sai ostaa viikkorahapäivänä

Ai vihannekset? Kurkku ja tomaatti kesällä, suolakurkku, purkkiherneet ja punajuuri talvella.

Koulun kotitaloustunnilla koin sitten sellaisen valaistuksen, että aterioilla pitäisi olla myös kasviksia ja salaattia ja sain taisteltua kotona läpi idean kaali-appelsiinisalaatista ja porkkanaraasteesta – sillä ehdolla että tein salaatit itse koko perheelle. Se oli minusta ihan reilu diili.

Viikonloppuisin syötiin paremmin, silloin oli joko uunissa paistettua kanaa ja riisiä, porsaankyljyksiä ja perunamuusia tai stroganoffia ja keitettyjä perunoita. Jälkkärinä oli toisinaan vaniljajäätelöä.

Muita tunnettuja ruokalajeja perheessämme olivat ainakin silakkalaatikko, silakkapihvit, hernekeitto, kesäkeitto, kalakeitto, perunalaatikko, makaronilaatikko, maksakastike, kaalikääryleet ja lihapullat. Lohta oli muistaakseni vain jouluna ja silloinkin graavattuna. Kala oli yhtä kuin silakka tai kesällä järvikalat.

Eihän tämä järin ihanteelliselta kuulosta, mutta ei tällä dieetillä kukaan myöskään lihonut. Ateriakoot olivat paljon pienempiä kuin nykyään. Ruoka oli pääosin kotimaista eikä teollisia jalosteita juuri ollut noita purkkisäilykkeitä lukuunottamatta.

Kukaan tuntemani ihminen ei käynyt kuntosalilla eikä liikuntaa pidetty laihdutuskeinona. Liikunta oli hyvän kunnon ja terveyden takia tärkeää. Urheilu kuului meidän piireissämme myös osaksi työväenaatetta, kai siksi, että jaksettaisiin pistää porvarille kampoihin. Nythän asiat ovat ihan päinvastoin. Porvarit rehkivät salilla ja työväki löhöää kotisohvilla.

Pelkään mennä sairaalaan

Olen menossa leikkaukseen, jossa on suuri mahdollisuus epäonnistua. Se ei kuitenkaan minua pelota, vaan ihan muut asiat.

Epäonninen nilkkani on leikattu jo yhdeksän kertaa. Kaksi viimeisintä leikkausta epäonnistuivat ja tuloksena oli infektio ja nivelrikko. Nyt nilkan luuduttamista eli jäykistämistä yritetään taas kerran. Onnistumisen todennäköisyys on käsitykseni mukaan 60-70 prosenttia. Kokemuksistani huolimatta en pelkää niinkään leikkauksen epäonnistumista, vaan sairaalaa.

Pelkään, että joudun taas huoneeseen, jossa petinaapuri puhuu puhelimeensa äänekkäästi koko päivän ja hetkeksi torkahtaessaan kuorsaa kuin norsu. Pelkään, että joudun toisen, huonokuuloisen huonetoverin vuoksi katsomaan tunnista ja päivästä toiseen 1950-luvun kammottavia Suomi-filmejä ja kuuntelemaan niiden keinotekoista artikulointia ja huonoa äänitystä. Pelkään Ansa Ikosen viiltävää kimitystä ja Esa Pakarisen sylkeä roiskuvaa sössötystä, jotka tunkevat tajuntaani, vaikka korvillani on kuulokkeet ja kuuntelen äänikirjaa volyymi säädettynä riskirajoille. Pelkään, että huonetoveri ei taaskaan piittaa kohteliaista pyynnöistäni sulkea televisio hetkeksi.

Pelkään, että juuri kun olen voittanut yhden hoitajan sympatian ja hän ottaa kaukosäätimen illalla huonetoverilta pois, vuoroon tulee toinen, joka ei lotkauta korvaansa pyynnöilleni hetken hiljaisuudesta. Mietin, pitääkö minun aloittaa omaehtoinen siedätyshoito aamusta iltaan molottavalle televisiolle jo kotona.

Pelkään, että minua ei viedä vessaan ja jos viedäänkin, ovea ei saa lukkoon ja minulle annetaan viisi minuuttia aikaa asioitiin. Tai vaihtoehtoisesti, että minut unohdetaan sinne tuntikausiksi, jos vaikka pyörryn. Pelkään, että en pääse suihkuun silloin, kun tunnen siihen tarvetta, mitä tunnen joka päivä ja että en saa hampaitani pestyä edes yhtä kertaa päivässä. Pelkään, että eteeni tuodaan sokeroituja jugurtteja, ällöttävän makeita kiisseleitä ja mehuja, jotka saavat minut oksentamaan. En syö normaaliarjessani sokeria lainkaan. Pelkään, että ainoa vihannekseen viittaava asia viikon aikana on kurkkuviipale sämpylän välissä, kuten viime reissullani.

Pelkään harhaisia dementikkoja, jotka pitävät epätoivoista ja sydäntä raastavaa valitusääntä öisin ja pyrkivät karkailemaan. Huudot tulevat painajaisiini. Pelkään kiukkuisia hoitajia, jotka paiskovat astioita ja katsovat toisaalle, jos yritän pyytää jotain tai ylipäätään kommunikoida. Pelkään aikaisia aamuja, jolloin juuri nukahdettuani herään siihen, että ovelta karjutaan nimeäni ja kolisevat kärryt kulkeutuvat sänkyni viereen. Pelkään, että pakolliset joka-aamuiset verinäytteet yrittää ottaa joku kylmäsorminen, epävarma harjoittelija, joka sadattelee kauhusta supistuvia suoniani ja yrittää vimmaisesti kaivaa niitä esiin. Pelkään, että palaan taas kotiin käsivarret ja ranteet mustelmilla kuin tahallisen pahoinpitelyn jäljiltä.

Pelkään lääkärinkierroksia, jolloin kaikki muu toiminta pysähtyy ja normaalisti kaikkivoipaiset hoitajat seisovat nöyrinä ja äänettöminä, eivätkä kerro tietojaan potilaasta, koska pelkäävät lääkäriä. Lääkäri tutkii papereitani ja puhuu tuloksistani mumisten kollegoilleen, ei minulle. Mietin, miten helppo on ymmärtää keskitysleirien kauhuja, koska ihmiset on sivistysvaltion hyvinvointisysteemissäkin typistetty kuuliaisiksi koneiston osasiksi, jotka eivät avaa suutaan eivätkä kyseenalaista. Samat ihmiset purkavat sitten turhautumisensa avuttomiin potilaisiin.

Pelkään muovisia sängynsuojia, hiostavaa tyynyä ja väärän kokoisia sairaalapaitoja, jotka hiertävät ihoa. Pelkään käytävillä leijailevaa hajua. Pelkään itsemääräämisoikeuteni peruuttamista. Pelkään mitätöintiä, alentuvaa ja vähättelevää suhtautumista. Pelkään, että minut jätetään taas yksin käytyvään virumaan tuntikausiksi ilman mahdollisuutta ladata puhelinta. Pelkään, että minulle ei tuoda ruokaa eikä juomaa koko päivänä, koska olen leikkausjonossa eikä kukaan tiedä tai kerro, koska vuoroni tulee.

Viimeksi, kun kotiutumisen aika vihdoin tuli, osaston ovi sulkeutui ja minut jätettiin eteishalliin omin avuin selviytymään kotiin ilman kuljetusta ja ilman pyörätuolia. Pyörätuoli olisi pitänyt osata hankkia etukäteen kaukana teollisuusalueella sijaitsevasta apuvälinepalvelusta, vaikka koko sairaalareissu tuli äkkiä ja yllätyksenä. No, selviytyjän asenteella otin omavaltaisesti mukaani pyörätuolin sairaalan aulasta, eikä omatunto yhtään kolkutellut.

Eniten kuitenkin pelkään, että kauhujen viikko ei lopukaan, vaan muuttuu jonain päivänä pysyväksi olotilaksi jossain hoivalaitoksessa. Kuolemaa en pelkää.

Ennen oli kaikki paremmin!

Täytin juuri 65. Saan siis vihdoin alkaa valittaa siitä, miten ennen oli kaikki paremmin.

Mikä muka oli paremmin? Ruokaa sai ostaa irtona lähikaupan tiskistä. Nelihenkiselle perheelle saattoi ostaa vaikkapa neljä broilerinkoipea. Nyt on pakko ostaa muovipakkauksessa kolme, mikä on liian vähän tai sitten kuusi, mikä on liikaa.  Vessapaperia sai kahden rullan pakkauksissa.

Posti tuli jopa kahdesti päivässä ja yleensä se tuli perille ainakin joskus.Lääkäriin sai ajan soittamalla eikä tarvinnut virua päivystyksissä tuntikaupalla. Lääkärin sai tilattua jopa kotiin, jos tunsi olonsa kovin huonoksi.

Yrityksiin saattoi soittaa ja hoitaa asiansa ihan oikeiden ihmisten kanssa eikä jonotusajoista kehdattu laskuttaa. Numerot löytyivät puhelinluettelosta ilmaiseksi, eikä niitä ollut varta vasten piilotettu. Vaatekaupoissa olivat housut yhdessä paikassa ja paidat toisessa. Ei tarvinnut käydä läpi joka brändin valikoimaa ja vaeltaa kilometritolkulla tavaratalon käytävillä.

Ihmiset söivät ravintoloissa tai tekivät ruokaa kotona, eikä ravintolaruokaa kuskattu ympäri kaupunkia. Ravintolassa tehtiin ruokaa etupäässä siellä aterioiville, eikä tiskillä notkuville ruokaläheteille. Ruokaa saattoi tilata ison tai pienen annoksen. Taustalla ei soinut metalli eikä tekno. Kahvilassa pöydät siivosi henkilökunta eivätkä asiakkaat. Hammastikkuja ei tarvinnut erikseen etsiskellä

Lähikauppaan saattoi avata tilin ja ostaa laskulle, joka maksettiin kerran kuussa. Taloissa oli talonmiehet ja lehdet lakaistiin luudalla ja haravalla. Taloissa oli yhteinen sauna ja pesutupa. Pyykki kuivattiin ulkona eikä kuivausrummuissa.

Radiossa oli vähemmän kanavia, mutta yhdessäkään ei ollut vitsailevaa juontajaparia. Sanomalehdissä oli uutisia. Isot uutiset olivat isoilla otsikoilla ja pienet pienillä. Taksi osasi ajaa annettuun osoitteeseen. Taksikuski avasi oven asiakkaalle ja sanoi päivää.

Kengät olivat nahkaa ja ne kiillotettiin, ja jos menivät rikki, ne vietiin suutariin, eikä roskikseen. Vaatteita saattoi teettää mittojen mukaan, vaikkei olisi ollut teknomiljonääri. Laskut saattoi jättää pankkiin maksettaviksi. Huonekalut myytiin kokonaisina ja myymälästä sai tilata niille kotiinkuljetuksen.

Lautaset olivat pienempiä ja täyttyivät vähemmällä. Joka päivä ei ahmittu buffetissa. Kananmunat syötiin munakupeista. Juustot myytiin paloina eikä mauttomina viipaleina jättipakkauksissa. Edam maistui erilaiselta kuin Emmental. Ketsuppi maistui tomaatilta ja sinappi oli tulista. Jugurtteja ei ollut yli kymmentä laatua.

Lihakauppias siivutti kinkun leikkurilla ja kalatiskin myyjä erotti siian ja kuhan toisistaan. Graavilohta ei leikattu koneella vaan veitsellä asiakkaan silmien edessä, paperinohuiksi viipaleiksi. Jos kauppiaalle sanoi, että karjalanpaistin ainekset pitäisi saada, hän kysyi vain, että monelleko hengelle ja pilkkoi sopivat palaset pakettiin. Ennen lihassa oli luita ja rasvaa ja kalassa ruotoja. Sisäelimiä pidettiin syömäkelpoisina. Ruokavalio noudatti vuoden kiertoa. Talvella ei syöty mauttomia mansikoita tai raakoja tomaatteja.  

Lentokoneissa tarjoiltiin lämmin ateria ja kaikille riitti jalkatilaa. Matkatavarat kuljetettiin ilmaiseksi. Kaupungit erotti toisistaan jo kuvien perusteella. Maailmapyöriä oli vain huvipuistoissa. Matkoilla sai erilaista ruokaa kuin kotona.

Elokuvateattereissa ei nautittu alkoholia eikä aterioita, vaan katsottiin elokuvia.

Huh, ensi kerralla lisää.

Ruuanlaiton jalosta taiteesta

 

Käristellessäni lihanpaloja sunnuntain läskisoosiin mietin, miksi arjen ruuanlaitto on niin aliarvostettu taito.

Miksi laitamme ruokakuskit kuljettamaan jäähtyneitä annoksia ympäri kaupunkia, kun kotona tehty on parempaa ja edullisempaa? Toki, jos haluaa vaihtelevaa etnistä ruokaa, sen tilaaminen valmiina on helpompaa ja halvempaa kuin monien mausteiden ja raaka-aineiden hankkiminen yhtä käyttökertaa varten kaappien uumeniin unohtumaan.

Monet valittavat, etteivät keksi, mitä ruokaa tekisivät. Minulla on selkeä ja yksinkertainen perusruokaohjelma, jossa yhdistyvät lapsuuteni perinnekeittiö ja italialainen ja ranskalainen rahvaanruoka.  Klassinen 80-luvun old school -keittiö. Vähän sama kuin pukeutumisessa, yksinkertainen musta vaate toimii aina, kun sen asustaa tilaisuuteen sopivaksi.

Tiedän, mitä kaapeissa pitää aina olla. Tomaattimurskaa, valkosipulia, kermaa, öljyä, voita, parmesaania, pastaa, mustapippuria, maustepippuria, laakerinlehtiä, valkopippuria, balsamicoa, basilikaa, sitruunaa, lihalientä, keltasipulia, kananmunia, perunoita, vehnäjauhoja ja keittojuureksia. Ja viiniä kokille tietenkin. Näiltä pohjilta syntyy niin coq au vin kuin pasta bolognese, punainen kalakeitto tai makkarakastike.

Arkiruuan tekeminen on hauskaa, opettavaista ja haasteellista, jos siihen suhtautuu siten, että kaikki raaka-aineet ja tähteet tulee käyttää hyödyksi. Saan kiksejä siitä, että keksin mitä jääkaapista löytyvistä aterianlopuista tai purkinpohjista voisi valmistaa.

Nyt olen ollut neljän seinän sisällä syyskuun alusta asti, valmistanut useimpina päivinä kaksi ateriaa eikä montakaan ruokalajia ole tarvinnut syödä kahta kertaa. Aina olen keksinyt jonkun muunnoksen. Jouluruokien tähteistä esimerkiksi syntyy hyviä blinitäytteitä. Näin klassiset ruokalajit ovat usein syntyneetkin, tähteiden hyödyntämisestä. Kuten pizza, paella, bouillabaisse tai erilaiset omeletit. Ja pyttipannu, tietenkin. Bouillabaissen kerrotaan syntyneen Marseillessa, kun torikauppiaat päivän lopuksi heittivät myymättä jääneet merenelävät isoon pataan.

Viikkoni yksi kohokohta oli, kun pitkän tauon jälkeen pääsin taas Hakaniemen halliin ostamaan luullista lihaa. Monet suosikkiherkkuni ovat edullisia, kuten maksa, silakat tai sinisimpukat. Uskomatonta, että kympillä saa kilon tuoreita, herkullisia simpukoita! Ennen vanhaan, jolloin jotkut asiat olivat tosiaan paremmin, saattoi hallista ostaa muitakin sisäelimiä kuin maksaa tai sydäntä. Kateenkorvaa tai aivoja tuskin löytyy enää muuten kuin tilaamalla.

Mummoni, entinen lihakauppias, kiersi hallissa haukankatseineen metsästämässä sopivia ruhonosia ja siansorkkia aladobiin tai karjalanpaistiin. Opin jo lapsena näillä retkillä, että ruuanlaitto on, jollei ihan taidetta, niin ainakin suurta käsityöläisyyttä, jossa tulee ottaa huomioon monia asioita.

Hyvä kotikokki käyttää raaka-aineita säästeliäästi eikä tuhlaa mitään. Hän myös siivoaa jälkensä huolellisesti ja tietää, missä mitäkin ainesosaa säilyttää. Tässä on minulla vielä haastetta, mutta yritän kehittyä.

Minulle riittävät varmaan loppuiäkseni oppimani perusasiat raaka-aineiden käyttäytymisestä, optimaalisesta työjärjestyksestä ja kypsennysajoista. En usko, että pystyisin omaksumaan yhtä hyvin kokonaan uutta keittiötä – kuten vietnamilaista tai meksikolaista. Omaan ruokaperinteeseemme liittyviä raaka-aineita on helppo löytää eikä niitä ole purkitettu maailman toisella laidalla eikä kerätty uhanalaisista ympäristöistä.

Lihantuotanto on nykyään toki suunnattoman epäeettistä ja ympäristölle haitallista ja kärsin siitä koko ajan tunnontuskia. Toistaiseksi pysyttelen kuitenkin perusdieetissäni, jossa on paljon kalaa ja jonkin verran lihaa. Mutta se on jo eri tarina.

Seuraavaksi kirjoitan ehkä siitä, miksi toinen jokapäiväinen, mutta hyvin tärkeä asia on aliarvostettua ja miksi ihmeessä yliopistosta ei voi valmistua seksitieteen maisteriksi. Sainpa sen seksin mainittua tässäkin.

» Vanhemmat artikkelit

© 2024 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑