Naisen kolmas elämä – nautinnon vuodet

OSTA KIRJA >

HANKI ÄÄNIKIRJA:
Storytel   |   Bookbeat   |    Elisa   |   Nextory

 

Pelkään mennä sairaalaan

Olen menossa leikkaukseen, jossa on suuri mahdollisuus epäonnistua. Se ei kuitenkaan minua pelota, vaan ihan muut asiat.

Epäonninen nilkkani on leikattu jo yhdeksän kertaa. Kaksi viimeisintä leikkausta epäonnistuivat ja tuloksena oli infektio ja nivelrikko. Nyt nilkan luuduttamista eli jäykistämistä yritetään taas kerran. Onnistumisen todennäköisyys on käsitykseni mukaan 60-70 prosenttia. Kokemuksistani huolimatta en pelkää niinkään leikkauksen epäonnistumista, vaan sairaalaa.

Pelkään, että joudun taas huoneeseen, jossa petinaapuri puhuu puhelimeensa äänekkäästi koko päivän ja hetkeksi torkahtaessaan kuorsaa kuin norsu. Pelkään, että joudun toisen, huonokuuloisen huonetoverin vuoksi katsomaan tunnista ja päivästä toiseen 1950-luvun kammottavia Suomi-filmejä ja kuuntelemaan niiden keinotekoista artikulointia ja huonoa äänitystä. Pelkään Ansa Ikosen viiltävää kimitystä ja Esa Pakarisen sylkeä roiskuvaa sössötystä, jotka tunkevat tajuntaani, vaikka korvillani on kuulokkeet ja kuuntelen äänikirjaa volyymi säädettynä riskirajoille. Pelkään, että huonetoveri ei taaskaan piittaa kohteliaista pyynnöistäni sulkea televisio hetkeksi.

Pelkään, että juuri kun olen voittanut yhden hoitajan sympatian ja hän ottaa kaukosäätimen illalla huonetoverilta pois, vuoroon tulee toinen, joka ei lotkauta korvaansa pyynnöilleni hetken hiljaisuudesta. Mietin, pitääkö minun aloittaa omaehtoinen siedätyshoito aamusta iltaan molottavalle televisiolle jo kotona.

Pelkään, että minua ei viedä vessaan ja jos viedäänkin, ovea ei saa lukkoon ja minulle annetaan viisi minuuttia aikaa asioitiin. Tai vaihtoehtoisesti, että minut unohdetaan sinne tuntikausiksi, jos vaikka pyörryn. Pelkään, että en pääse suihkuun silloin, kun tunnen siihen tarvetta, mitä tunnen joka päivä ja että en saa hampaitani pestyä edes yhtä kertaa päivässä. Pelkään, että eteeni tuodaan sokeroituja jugurtteja, ällöttävän makeita kiisseleitä ja mehuja, jotka saavat minut oksentamaan. En syö normaaliarjessani sokeria lainkaan. Pelkään, että ainoa vihannekseen viittaava asia viikon aikana on kurkkuviipale sämpylän välissä, kuten viime reissullani.

Pelkään harhaisia dementikkoja, jotka pitävät epätoivoista ja sydäntä raastavaa valitusääntä öisin ja pyrkivät karkailemaan. Huudot tulevat painajaisiini. Pelkään kiukkuisia hoitajia, jotka paiskovat astioita ja katsovat toisaalle, jos yritän pyytää jotain tai ylipäätään kommunikoida. Pelkään aikaisia aamuja, jolloin juuri nukahdettuani herään siihen, että ovelta karjutaan nimeäni ja kolisevat kärryt kulkeutuvat sänkyni viereen. Pelkään, että pakolliset joka-aamuiset verinäytteet yrittää ottaa joku kylmäsorminen, epävarma harjoittelija, joka sadattelee kauhusta supistuvia suoniani ja yrittää vimmaisesti kaivaa niitä esiin. Pelkään, että palaan taas kotiin käsivarret ja ranteet mustelmilla kuin tahallisen pahoinpitelyn jäljiltä.

Pelkään lääkärinkierroksia, jolloin kaikki muu toiminta pysähtyy ja normaalisti kaikkivoipaiset hoitajat seisovat nöyrinä ja äänettöminä, eivätkä kerro tietojaan potilaasta, koska pelkäävät lääkäriä. Lääkäri tutkii papereitani ja puhuu tuloksistani mumisten kollegoilleen, ei minulle. Mietin, miten helppo on ymmärtää keskitysleirien kauhuja, koska ihmiset on sivistysvaltion hyvinvointisysteemissäkin typistetty kuuliaisiksi koneiston osasiksi, jotka eivät avaa suutaan eivätkä kyseenalaista. Samat ihmiset purkavat sitten turhautumisensa avuttomiin potilaisiin.

Pelkään muovisia sängynsuojia, hiostavaa tyynyä ja väärän kokoisia sairaalapaitoja, jotka hiertävät ihoa. Pelkään käytävillä leijailevaa hajua. Pelkään itsemääräämisoikeuteni peruuttamista. Pelkään mitätöintiä, alentuvaa ja vähättelevää suhtautumista. Pelkään, että minut jätetään taas yksin käytyvään virumaan tuntikausiksi ilman mahdollisuutta ladata puhelinta. Pelkään, että minulle ei tuoda ruokaa eikä juomaa koko päivänä, koska olen leikkausjonossa eikä kukaan tiedä tai kerro, koska vuoroni tulee.

Viimeksi, kun kotiutumisen aika vihdoin tuli, osaston ovi sulkeutui ja minut jätettiin eteishalliin omin avuin selviytymään kotiin ilman kuljetusta ja ilman pyörätuolia. Pyörätuoli olisi pitänyt osata hankkia etukäteen kaukana teollisuusalueella sijaitsevasta apuvälinepalvelusta, vaikka koko sairaalareissu tuli äkkiä ja yllätyksenä. No, selviytyjän asenteella otin omavaltaisesti mukaani pyörätuolin sairaalan aulasta, eikä omatunto yhtään kolkutellut.

Eniten kuitenkin pelkään, että kauhujen viikko ei lopukaan, vaan muuttuu jonain päivänä pysyväksi olotilaksi jossain hoivalaitoksessa. Kuolemaa en pelkää.

Ennen oli kaikki paremmin!

Täytin juuri 65. Saan siis vihdoin alkaa valittaa siitä, miten ennen oli kaikki paremmin.

Mikä muka oli paremmin? Ruokaa sai ostaa irtona lähikaupan tiskistä. Nelihenkiselle perheelle saattoi ostaa vaikkapa neljä broilerinkoipea. Nyt on pakko ostaa muovipakkauksessa kolme, mikä on liian vähän tai sitten kuusi, mikä on liikaa.  Vessapaperia sai kahden rullan pakkauksissa.

Posti tuli jopa kahdesti päivässä ja yleensä se tuli perille ainakin joskus.Lääkäriin sai ajan soittamalla eikä tarvinnut virua päivystyksissä tuntikaupalla. Lääkärin sai tilattua jopa kotiin, jos tunsi olonsa kovin huonoksi.

Yrityksiin saattoi soittaa ja hoitaa asiansa ihan oikeiden ihmisten kanssa eikä jonotusajoista kehdattu laskuttaa. Numerot löytyivät puhelinluettelosta ilmaiseksi, eikä niitä ollut varta vasten piilotettu. Vaatekaupoissa olivat housut yhdessä paikassa ja paidat toisessa. Ei tarvinnut käydä läpi joka brändin valikoimaa ja vaeltaa kilometritolkulla tavaratalon käytävillä.

Ihmiset söivät ravintoloissa tai tekivät ruokaa kotona, eikä ravintolaruokaa kuskattu ympäri kaupunkia. Ravintolassa tehtiin ruokaa etupäässä siellä aterioiville, eikä tiskillä notkuville ruokaläheteille. Ruokaa saattoi tilata ison tai pienen annoksen. Taustalla ei soinut metalli eikä tekno. Kahvilassa pöydät siivosi henkilökunta eivätkä asiakkaat. Hammastikkuja ei tarvinnut erikseen etsiskellä

Lähikauppaan saattoi avata tilin ja ostaa laskulle, joka maksettiin kerran kuussa. Taloissa oli talonmiehet ja lehdet lakaistiin luudalla ja haravalla. Taloissa oli yhteinen sauna ja pesutupa. Pyykki kuivattiin ulkona eikä kuivausrummuissa.

Radiossa oli vähemmän kanavia, mutta yhdessäkään ei ollut vitsailevaa juontajaparia. Sanomalehdissä oli uutisia. Isot uutiset olivat isoilla otsikoilla ja pienet pienillä. Taksi osasi ajaa annettuun osoitteeseen. Taksikuski avasi oven asiakkaalle ja sanoi päivää.

Kengät olivat nahkaa ja ne kiillotettiin, ja jos menivät rikki, ne vietiin suutariin, eikä roskikseen. Vaatteita saattoi teettää mittojen mukaan, vaikkei olisi ollut teknomiljonääri. Laskut saattoi jättää pankkiin maksettaviksi. Huonekalut myytiin kokonaisina ja myymälästä sai tilata niille kotiinkuljetuksen.

Lautaset olivat pienempiä ja täyttyivät vähemmällä. Joka päivä ei ahmittu buffetissa. Kananmunat syötiin munakupeista. Juustot myytiin paloina eikä mauttomina viipaleina jättipakkauksissa. Edam maistui erilaiselta kuin Emmental. Ketsuppi maistui tomaatilta ja sinappi oli tulista. Jugurtteja ei ollut yli kymmentä laatua.

Lihakauppias siivutti kinkun leikkurilla ja kalatiskin myyjä erotti siian ja kuhan toisistaan. Graavilohta ei leikattu koneella vaan veitsellä asiakkaan silmien edessä, paperinohuiksi viipaleiksi. Jos kauppiaalle sanoi, että karjalanpaistin ainekset pitäisi saada, hän kysyi vain, että monelleko hengelle ja pilkkoi sopivat palaset pakettiin. Ennen lihassa oli luita ja rasvaa ja kalassa ruotoja. Sisäelimiä pidettiin syömäkelpoisina. Ruokavalio noudatti vuoden kiertoa. Talvella ei syöty mauttomia mansikoita tai raakoja tomaatteja.  

Lentokoneissa tarjoiltiin lämmin ateria ja kaikille riitti jalkatilaa. Matkatavarat kuljetettiin ilmaiseksi. Kaupungit erotti toisistaan jo kuvien perusteella. Maailmapyöriä oli vain huvipuistoissa. Matkoilla sai erilaista ruokaa kuin kotona.

Elokuvateattereissa ei nautittu alkoholia eikä aterioita, vaan katsottiin elokuvia.

Huh, ensi kerralla lisää.

Ruuanlaiton jalosta taiteesta

 

Käristellessäni lihanpaloja sunnuntain läskisoosiin mietin, miksi arjen ruuanlaitto on niin aliarvostettu taito.

Miksi laitamme ruokakuskit kuljettamaan jäähtyneitä annoksia ympäri kaupunkia, kun kotona tehty on parempaa ja edullisempaa? Toki, jos haluaa vaihtelevaa etnistä ruokaa, sen tilaaminen valmiina on helpompaa ja halvempaa kuin monien mausteiden ja raaka-aineiden hankkiminen yhtä käyttökertaa varten kaappien uumeniin unohtumaan.

Monet valittavat, etteivät keksi, mitä ruokaa tekisivät. Minulla on selkeä ja yksinkertainen perusruokaohjelma, jossa yhdistyvät lapsuuteni perinnekeittiö ja italialainen ja ranskalainen rahvaanruoka.  Klassinen 80-luvun old school -keittiö. Vähän sama kuin pukeutumisessa, yksinkertainen musta vaate toimii aina, kun sen asustaa tilaisuuteen sopivaksi.

Tiedän, mitä kaapeissa pitää aina olla. Tomaattimurskaa, valkosipulia, kermaa, öljyä, voita, parmesaania, pastaa, mustapippuria, maustepippuria, laakerinlehtiä, valkopippuria, balsamicoa, basilikaa, sitruunaa, lihalientä, keltasipulia, kananmunia, perunoita, vehnäjauhoja ja keittojuureksia. Ja viiniä kokille tietenkin. Näiltä pohjilta syntyy niin coq au vin kuin pasta bolognese, punainen kalakeitto tai makkarakastike.

Arkiruuan tekeminen on hauskaa, opettavaista ja haasteellista, jos siihen suhtautuu siten, että kaikki raaka-aineet ja tähteet tulee käyttää hyödyksi. Saan kiksejä siitä, että keksin mitä jääkaapista löytyvistä aterianlopuista tai purkinpohjista voisi valmistaa.

Nyt olen ollut neljän seinän sisällä syyskuun alusta asti, valmistanut useimpina päivinä kaksi ateriaa eikä montakaan ruokalajia ole tarvinnut syödä kahta kertaa. Aina olen keksinyt jonkun muunnoksen. Jouluruokien tähteistä esimerkiksi syntyy hyviä blinitäytteitä. Näin klassiset ruokalajit ovat usein syntyneetkin, tähteiden hyödyntämisestä. Kuten pizza, paella, bouillabaisse tai erilaiset omeletit. Ja pyttipannu, tietenkin. Bouillabaissen kerrotaan syntyneen Marseillessa, kun torikauppiaat päivän lopuksi heittivät myymättä jääneet merenelävät isoon pataan.

Viikkoni yksi kohokohta oli, kun pitkän tauon jälkeen pääsin taas Hakaniemen halliin ostamaan luullista lihaa. Monet suosikkiherkkuni ovat edullisia, kuten maksa, silakat tai sinisimpukat. Uskomatonta, että kympillä saa kilon tuoreita, herkullisia simpukoita! Ennen vanhaan, jolloin jotkut asiat olivat tosiaan paremmin, saattoi hallista ostaa muitakin sisäelimiä kuin maksaa tai sydäntä. Kateenkorvaa tai aivoja tuskin löytyy enää muuten kuin tilaamalla.

Mummoni, entinen lihakauppias, kiersi hallissa haukankatseineen metsästämässä sopivia ruhonosia ja siansorkkia aladobiin tai karjalanpaistiin. Opin jo lapsena näillä retkillä, että ruuanlaitto on, jollei ihan taidetta, niin ainakin suurta käsityöläisyyttä, jossa tulee ottaa huomioon monia asioita.

Hyvä kotikokki käyttää raaka-aineita säästeliäästi eikä tuhlaa mitään. Hän myös siivoaa jälkensä huolellisesti ja tietää, missä mitäkin ainesosaa säilyttää. Tässä on minulla vielä haastetta, mutta yritän kehittyä.

Minulle riittävät varmaan loppuiäkseni oppimani perusasiat raaka-aineiden käyttäytymisestä, optimaalisesta työjärjestyksestä ja kypsennysajoista. En usko, että pystyisin omaksumaan yhtä hyvin kokonaan uutta keittiötä – kuten vietnamilaista tai meksikolaista. Omaan ruokaperinteeseemme liittyviä raaka-aineita on helppo löytää eikä niitä ole purkitettu maailman toisella laidalla eikä kerätty uhanalaisista ympäristöistä.

Lihantuotanto on nykyään toki suunnattoman epäeettistä ja ympäristölle haitallista ja kärsin siitä koko ajan tunnontuskia. Toistaiseksi pysyttelen kuitenkin perusdieetissäni, jossa on paljon kalaa ja jonkin verran lihaa. Mutta se on jo eri tarina.

Seuraavaksi kirjoitan ehkä siitä, miksi toinen jokapäiväinen, mutta hyvin tärkeä asia on aliarvostettua ja miksi ihmeessä yliopistosta ei voi valmistua seksitieteen maisteriksi. Sainpa sen seksin mainittua tässäkin.

Mies tuli taloon

Mies muutti luokseni ja siivoojani sai potkut. Alkoi matkani maailmaan, jonka olin jo unohtanut.

Ensin oli vain kimppu punaisia ruusuja maljakossa, rivi miesten kosmetiikkaa kylpyhuoneessa, kengät ja hattu eteisessä. Sitten tulivat ikoni ja perhekuva. Seuraavaksi tulivat tietokone, kitara ja kassillinen vaatteita. Raivasin kaapista tilaa uuden asukkaan vaatteille. Yhdistetty mietiskelyhuoneeni ja kuntosalini pääsi oikeaan asumiskäyttöön.

Kun tulin treeneistä puhkiväsyneenä ja ajattelin ottaa torkut, mies olikin jo kotona ja imuroi vimmatusti. Tiskit olivat tiskatut ja keittiö kiilsi puhtauttaan. Asunnostani oli löytynyt lukuisia salaisia pölypesäkkeitä, joista olin ollut viattoman tietämätön ja kärsinyt astmaattisesta nuhasta ja allergiakohtauksista. Mukava filippiiniläinen siivoojani loihti kyllä kodin nopeasti järjestykseen, mutta nurkkien nuohoamiseen hänellä ei ollut aikaa, saati koneiden puhdistukseen.

Päätin hankkia pyykkikorin. Esineet keittiössäni alkoivat salaperäisesti vaihtaa paikkaa. Sinkkukämppäni alkoi muuntautua kodiksi. Pöydällä on aina tuoreita kukkia ja sänky pedattuna.

Jääkaappini täyttyi oluttölkeistä, pekonista, juustoista ja kananmunista. Ennen siellä oli lähinnä rahkajugurttia, salaattia ja tonnikalaa. Löysin itsenikin ihan uudesta puuhasta, sohvalta lökähousuissa lonkerotölkki kourassa nauramassa katketakseni kotimaiselle komediasarjalle. Minä, joka olen viimeiset kymmenen vuotta nyrpistänyt nenääni kaikelle muulle paitsi taide-elokuville ja laatusarjoille.

Minulle on yhtäkkiä selvinnyt, mitä muut ihmiset tekevät silloin, kun itse olen kärsinyt ahdistavasta fear of missing out -syndroomasta ja selannut koneeltani epätoivoisesti tapahtumia, keikkoja, elokuvia ja näyttelyjen avajaisia tai istuskellut baareissa ylikallista viiniä siemaillen. Aina ei tarvitse suorittaa. Ahdistuksen sijasta koti täyttyy nyt elämisen äänistä, naurusta ja musiikista.

Olen kaivellut muististani isoäidin reseptejä ja keittiössäni höyryävät nyt seljankat ja lihapadat. Kävin Hakaniemen hallissa ja ostin oikealta lihakauppiaalta pari kiloa kunnon ruokaa. Tuotantoeläinten kärsimykset saivat siirtyä toistaiseksi toiseen aivolohkoon.

Käristin siankylkeä ja ruskeaa kastiketta niin antaumuksella, että palovaroitin pärähti soimaan ja käry kiiri rappukäytävään. Niin se nimittäin kuuluu tehdä, että naapuritkin haistavat. Tuntien haudutuksen jälkeen tuloksena oli muheva läskisoosi, rakas helsinkiläinen perinneruoka, jonka myötä siirryin muistoissani isovanhempieni kalliolaiseen hellahuoneeseen.  Melkein itku tuli, kun lapoin kastiketta ruisleivän päälle ja kasasin sen päälle herneitä ja siankylkeä.

Muutakin kummaa on tekeillä. Opettelen sulkemaan kaapinovia ja purkinkansia, sammuttamaan valoja ulos lähtiessäni ja huuhtomaan astiat ennen kuin laitan ne tiskikoneeseen. Olen oppinut katsomaan kaupassa, mitä asiat maksavat ja rohjennut tarttua jopa alennettuihin tuotteisiin. Punainen tarra maitopurkissa ei ole enää varoitusmerkki, vaan kehotus harkita sen ostamista.

Mietin yhä, näenkö unta. Aamulla herään hyvin, hyvin hitaasti ja kertaan päässäni silmiäni avaamatta, kuka olen, mikä onkaan vuosi ja kuka on vieressäni nukkuva henkilö.

Kun kävin sairaalassa pikku operaatiossa, mies saattoi minut sinne ja odotti käytävällä kanssani, kunnes vuoroni tuli. Kun olin valmis, hän tuli hakemaan minua. Hän istui sujuvasti taksin etupenkille ja sanoi osoitteen puolestani ja perillä riensi avaamaan minulle oven ja kantoi kassini ja kyynärsauvani kotiin.  Kyllä, tämä oli normaalia minullekin joskus kauan, kauan sitten. Olin vain unohtanut, mitä oikea elämä on.

Ovessani on jo joulukranssi. Ja kohta kaksi nimeä.

 

Jäähyväiset Tinderille

Tätä blogitekstiä en olisi uskonut kirjoittavani, mutta elämä se osaa yllättää. Poistin Tinder-tilini. Huh, mikä helpotus ja huikea vapauden tunne.

Lähtöni kunniaksi ajattelin jakaa joitain vanhoja ja uudempiakin oppejani Tinderistä. Kokemukseni on, että koronanjälkeisenä aikana sovellus on muuttunut entistä huonommaksi tai ainakin vastaa entistä vähemmän sitä, mitä itse toivoisin.

Miehet kirjoittavat yhä vähemmän kuvauksia itsestään tai siitä, mitä ovat etsimässä. Ghostaaminen eli katoaminen kesken keskustelujen tai ensimmäisten treffienkin jälkeen on entistä tavallisempaa.

Tavallisin Tinder-tapaus on pelkkä kuva ja nimi, parhaimmassa tapauksessa perässä pitkä rivi emojeita ja linkki Insta-kuviin. Kirjoitustaitoinen mies alkaa olla jo ilahduttava poikkeus. Älykäs mies Tinderissä on kuin kajastava renessanssin aavistus keskellä sysimustinta keskiaikaa.

Useimmat miehet ovat Tinderissä ilmeisesti ilman mitään tarkoitusta, ”avoimin mielin”, kuten kulunut sanonta kuuluu. Tulkitsen sen niin, että he odottavat, että joku ehdottaisi suoraan seksiä tai lähettäisi kuvia jossain muussa sovelluksessa.

Miehet, jotka vain ovat Tinderissä vailla mitään tarkoitusta, ovat sitä luultavasti myös elämässä. Ajelehtivat ja odottavat, että joku sattuma kävelisi heidän elämäänsä kuin lottovoitto, ilman että edes kuponkia on muistettu täyttää.

Itse olin siellä tositarkoituksella eli ihan oikeasti kumppania etsimässä. Sovelluksen turhauttava plärääminen alkoi jo viedä liikaa aikaa ja voimia.

Osa miehistä tykkää mekaanisesti jokaikisestä profiilista ja vaivautuu tutkimaan vasta matchit. Siksi sovellus puhelimessani oli täynnä mykkiä kuvia. Jotkut ilmeisesti keräävät matcheja kuin Pokemoneja ja odottavat että kohdalle pamahtaisi napakymppi Picachu ennen kuin vaivautuvat juttusille. He eivät poista osumia koskaan, mutta eivät myöskään aloita keskusteluja. Jos aloittavat, ehdottelevat liian suorasukaisesti ja tökerösti jo ensimmäisessä viestissään.

Jos Tinderissä aikoo pärjätä eli löytää sieltä deitin, on pakko käyttää hommaan noin yksi työpäivä viikossa. Kyllä, näin se menee, ellei satu kohdalle ihmeellinen tuuri. Lauantai on paras päivä. Perjantaina ollaan joko liian väsyneitä tai istutaan kavereiden kanssa baarissa. Arkipäivinä sovellusta ei moni ilmeisesti käytä lainkaan.

Olen edelleen, yli kymmenen vuoden Tinder-kokemuksella, hämmästynyt siitä, miten ihmisten elämät ovatkaan niin viikonpäiväriippuvaisia. Olen kenties menettänyt kaiken kosketuksen todellisuuteen, kun olen niin kauan työskennellyt itse valitsemissani aikatauluissa. Ymmärrän, että lapsiperheiden arki on kiireistä ja aikataulutettua, mutta että myös sinkkumiesten, sitä ihmettelen.

Muina viikonpäivinä kuin lauantaisin Tinderissä törmää lähinnä moniongelmaisiin syrjäytyneisiin tai täysverisiin pelimiehiin. Onko työelämä niin rankkaa, että arki-iltaisin vain kaadutaan sohvalle? Vai ovatko arki-illat täynnä urheiluharrastuksia tai bänditreenejä? Kenties. Minun ei sitä onneksi tarvitse tietää.

No, onneksi Tinderissä on myös hyviä puolia. Ahkeruus palkitaan. Poistuin Tinderistä, koska löysin sieltä sen, mitä olin etsimässä. Hyvä ei tule helpolla, kuten sanotaan. Voimia siis teille, jotka vielä swaippailette kuumeisesti. Jaksaa, jaksaa!

Temppelini Yrjönkadulla

Ihmiset menevät kirkkoihin hiljentymään ja mietiskelemään, hakemaan rauhaa ja henkisyyttä. Minä menen samassa tarkoituksessa Yrjönkadun vanhaan uimahalliin.

Olen käynyt Yrjönkadun uimahallissa lapsesta saakka. Se on olennainen osa minun Helsinkiäni, samoin kuin Uimastadion, Pihlajasaari tai Ekbergin kahvila. Kasvavassa ja uudistuvassa kaupungissa Yrjönkadun uimahalli on vanhan maailmani muuttumaton keidas.

Rakastan koko hallirakennusta, sen vanhoja kaakeleita, pylväitä ja vessojen urinaaleista huokuvaa pistävää desinfiointiaineen hajua. Vanha viisarivaaka eteisessä tervehtii tulijoita kuin patsas ja punnitsee grammantarkasti edelleen. Pienten, vuokrattavien pukukoppien ovissa on rautaiset verkot, joiden läpi näkee ulos, mutta voi samalla olla omassa rauhassaan. Niin pientä luksusta, mutta uusissa halleissa sitä ei ole.

Kun tänään pitkästä aikaa laskeuduin sinivihreään veteen, pukukopin avainta kantava kumilenkki nilkassani,  tunsin syvää rauhaa ja liikutusta. Allas oli täynnä vanhoja naisia vesijuoksemassa hitaasti pareittain, kuten aina. Joskus minua on ärsyttänyt hitaasti mateleva jono, jossa energiaa kuluu ohittamistilaisuuksien väijymiseen. Tänään ei ärsyttänyt mikään, sillä nyt olen itsekin hidas, toipilas nilkkaleikkauksen jälkeen.

Oli rauhoittavaa kuunnella naisten rupattelua ja tasaista puheensorinaa, joka kaikuu hallin seinistä ja täyttää tilan ihmisäänillä.

Siellä ei puhuttu Sanna Marinin kekkereistä eikä boomerien syrjimisestä. Siellä muisteltiin koronan viemiä läheisiä, puhuttiin vierailuista hoivakodeissa ja raskaista kuukausista sisälle suljettuina. Moni muukin tunsi iloa siitä, että yhteiset tilat ovat taas avoinna.

Tuossa samassa altaassa olen koululaisena uinut uimaopettajan kovassa kurissa, seissyt kylmissäni pelokkaana rivissä altaan reunalla vuoroani odottaen. Siellä olen teininä hävennyt alastomuuttani luokkatovereiden edessä, mutta ulos tullessani tuntenut kuuluvani joukkoon.

Viime vuosina olen polkenut altaassa edestakaisin monissa tunnetiloissa, milloin euforian, milloin surun tai ahdistuksen vallassa. Olen vedessä juostessani käynyt läpi elämääni, tehnyt päätöksiä ja saanut uusia ideoita. Sain niitä tänäänkin. Vesi on alkuvoimainen elementti. Se kannattelee ja ympäröi kuin äidin turvallinen syli.

Missään muualla kuin uimahalleissa ja yleisissä saunoissa ei voi tuntea yhtä järkähtämätöntä ja luonnollista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Kun riisumme vaatteemme, olemme kaikki yhdenvertaisia. Rypyt, arvet, kyhmyiset polvet ja vatsamakkarat menettävät merkityksensä. Kun saunan lauteilla löylyastian vieressä istuva nainen kysyy, saako heittää, siihen ei kuulu vastata kieltävästi. ”Niin kauan saa heittää, kun oma nahka kestää,” toistelivat äitini ja isoäiti. Saunan lauteilla istutaan siivosti ja annetaan muille rauha. Niitä näitä voi jutella, mutta riitaa ei saa haastaa.

Kun astuin takaisin ulos Yrjönkadun puisesta ovesta, ylitin kadun ja kuljin viistosti hiekkakujaa halki Vanhan kirkkopuiston, maailma tuntui hetken aikaa hallittavalta, sopuisalta ja turvalliselta. Siitä alkoi hyvä sunnuntaipäivä, kuten niin usein ennenkin.

Kipsipäiväkirjan uumenista

Blogini on ollut tauolla, koska elämässäni on ollut suuri suru. Nyt se on hiukan helpottanut, mutta tilalle on tullut muuta ikävää, nimittäin kipsi.  Kipsi muuttaa maailmankuvaa monin tavoin.

Nilkkani on leikattu, jo seitsemännen kerran ja virun kipsissä seuraavat seitsemän viikkoa. Olen siis enemmän tai vähemmän vankina kotanani.

Tämän ajan olen päättänyt käyttää kirjoittamiseen. Ensin ajattelin julkaista blogikirjoituksen joka päivä, mutta teksti polveilee nyt niin omia latujaan ja syöksyy välillä sellaisiin syvyyksiin, että päätin kirjoittaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi, Kipsipäiväkirjaksi. Ehkä sen joku julkaisee aikanaan kirjana tai ehkä julkaisen sen itse, jää nähtäväksi.

Ensimmäisen viikon aikana olen pohtinut muun muassa kipsin aiheuttamaa muutosta identiteetissä, muistellut matkaani Kanarian saarille äitiäni hautaamaan, miettinyt ikääntymistä ja tutkinut surua. Kiinnostavaa nähdä, mihin päädyn  vai käykö niin, että yksi teema vie mennessään. Kirjoittaminen on tapa olla olemassa, kun muutakaan ei nyt ole tarjolla. Päivät kuluvat nopeasti eikä kirjoittamisen virta ole vielä kertaakaan katkennut, paitsi pakollisiin keskeytyksiin tai silkkaan väsymykseen iltaisin.

Kaivoin pitkästä aikaa esiin myös kynät, vesivärit ja siveltimet. Kipsi jalassa voi siis ruokkia luovuutta, kuten joutilaisuuden sanotaankin tekevän.

Aiheuttaa se silti myös ikäviä tuntemuksia ja kokemuksia. Kun minua toistaiseksi kuljetetaan pyörätuolissa invataksilla paikasta toiseen, tunnen itseni ikälopuksi. Vaistomaisesti tarraudun pyörätuolin kahvoihin, kun tuolia nostetaan portaissa ja ele näyttää varmaan säälittävältä.

Kun taksikuski jättää minut pyörätuolissa jalkakäytävälle hakeakseen maksupäätettä autosta, ohikulkijat väistävät ja sivuuttavat minut kuin betoniporsaan, sivuilleen vilkuilematta. Hyvä, etteivät koirat nosta jalkaa kohdallani. Pahinta on se, kun kuljettaja tulee takaisin maksupäätteen kanssa ja alkaa kovalla äänellä selittää, miten pankkikorttia käytetään. Apua! Minäkö en osaisi käyttää pankkikorttia, minä, jonka erityisosaamista juuri maksu- ja luottokorttien plärääminen on ollut jo 1980-luvulta! Ja kyllä, lähimaksu on tuttu, liiankin tuttu. Ja kyllä, jos se ei toimi, muistan tunnuslukuni, vaikka unissani.

Miten kipsi jalassa voi muuttaa pärjäävän ihmisen täysin kyvyttömäksi muiden silmissä? Toivottavasti ei kukaan tuttu kulje ohi, ajattelin häpeissäni taksikuskin tentatessa ja yritin suoriutua pois kadulta mahdollisimman nopeasti.

Kipsijalkaisen elämä on paitsi noloa, myös täynnä kulkuesteitä, julkisten kulkuneuvojen optimointia, istumapaikkojen kyttäämistä,  vastaantulijoiden varomista ja avun pyytämisen opettelemista. Kyynärsauvoilla liikkuva on kaupassa tai buffet-pöydässä täysin avuton yksinään.

Yritin ennen leikkausta hankkia kotiapua, jotta joku kerran viikossa kävisi kaupassa, siivoaisi ja veisi roskat ulos. Kaupungin taholta minut ohjattiin jonnekin seniorisivuille (seniori, mikä hyytävä sana), jossa ei kyllä ollut tarjolla mitään kotipalveluja omalla asuinalueellani. Olkoon, jatkan mainion filippiiniläisen siivoojani ja rakkaiden ystävieni turvin.

Hämmästyttää kuitenkin. Eikö ole mahdollista, että ei-seniori, siis nuori tai nuorehko ihminen jäisi kotiin mottiin koronan, kipsin tai muun sairauden vuoksi? Ei ilmeisesti.

Varoitan teitä kaikkia, jotka ette vielä ole vanhoja: sinä päivänä, kun muut alkavat nähdä teissä potentiaalisen vanhuksen, menetätte täysivaltaisuutenne.  Pitäkää huoli siitä, että teillä on tarpeeksi rahaa jossain hyvin sijoitettuna, myös likvidissä muodossa ja riittävästi auttavaisia ystäviä lähistöllä!

Parasta olisi olla vetreä puoliso, mutta sellaiset asiat eivät ole ihan itse valittavissa. Yhteiskunta on rakennettu pariskuntien varaan. Muistatteko, kun koronan tiukimpien rajoitusten aikana otettiin käyttöön termi ”vakiintunut parisuhde”? Vain sellaisessa olevat olisivat saaneet nähdä toisiaan. Pariskunta on yksikkö, joka tekee ilmaista hoivatyötä toistensa eteen. Onhan se kätevää.  Mutta sen varaan ei silti voi elämäänsä rakentaa.

 

Luokkapettymys

Olen elämässäni tehnyt sosiaalisen loikan köyhyydestä hyväosaisuuteen. Voin vakuuttaa, että se ei ole mikään onnellisuustakuu.

Ihminen, joka vaihtaa ympäristöä ja viiteryhmää, on aina ulkopuolinen.  Samalla tavoin kuin ulkomaille muuttanut seilaa kahden kotimaan ja kulttuurin välissä, luokkanousun tehnyt miettii ja puntaroi jatkuvasti arvojaan ja asenteitaan. Lapsena opitut tavat sopeutua istuvat lujassa. On vaikea samastua ihmisiin, jotka ovat päätyneet samaan tilanteeseen aivan eri reittejä.

Minut on kasvatettu eräänlaisen ylevöityneen köyhän osaan. Lapsuudessani ja etenkin vanhempieni lapsuudessa köyhän piti vielä olla nöyrä, siisti ja hyvätapainen osoittaakseen olemassaolon oikeutuksensa. Lisäksi aina ja kaikkialla piti ottaa muut huomioon: ahtaissa kaupunkikodeissa, yhteisillä pihoilla, yleisillä uimarannoilla, harrastuksissa ja julkisissa kulkuneuvoissa.

Niin sanotuista ”paremmista ihmisistä” puhuttiin hiukan tuhahdellen, mutta samalla pelonsekaisella kunnioituksella. Halu pyrkiä kohti parempaa elämää oli suuri. Itselleni tavoiteltu edistys tarkoitti koulutusta ja enemmänkin, sivistystä, jotka eivät suinkaan ole sama asia. Kannatti opiskella ahkerasti, jotta pääsi vihreälle oksalle. Itselleni se todellakin kannatti, sillä opintojen kautta pääsin unelmien työpaikkaan johtavaan sanomalehteen ja siten osaksi eliittiä jo ennen valmistumistani.

Koin 1970-luvun yliopiston tasaveroiseksi paikaksi, jossa oli ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ilmeisesti asia ei enää ole ihan niin, sillä yhteiskunnassa hyvä- ja huono-osaisuus ovat alkaneet jälleen kasautua ja jyvät erotellaan akanoista yhä varhaisemmin. Hyväosaiset perheet panostavat lasten koulumenestykseen ja harrastuksiin ja nuoria tuetaan aivan toisella tavalla kuin omassa nuoruudessani. Synnyin kenties lyhytaikaiseen viattomuuden aikaan, Kekkos-Suomeen, jolloin tasa-arvo vaikutti toteuttamiskelpoiselta ihanteelta.

No, tämä ei ollut aiheeni, vaan se, miten ulkopuolisuuden tunne riivaa minua koko ajan enemmän. Luokkatodellisuus kärjistyy ja tulee räikeästi esiin kesäkaupungissani, jonne ylempi keskiluokka tungeksii kesäisin. Uneliaan eteläisen satamakaupungin kadut täyttyvät hetkeksi Volvoista ja Mersuista ja vierassatamat kalliista veneistä. Minne ylempi keskiluokka rynnistää ja pesiytyy, sinne nousee aitoja ja kulkuesteitä, jättimäisiä terasseja ja valvontakameroita. Roska-astiat täyttyvät. Ravintolat ottavat listoilleen koirien annoksia. Woltin lähettejä ei vielä ole näkynyt, mutta se lienee vain ajan kysymys. Tämä on kuin maailma pienoiskoossa.

Puheenaiheet pastelliväreihin pukeutuneiden purjehdus- tai tennisporukoiden nousuhumalaisissa pöydissä eivät kuitenkaan laadullisesti lainkaan poikkea edukseen duunarien kaljakuppiloiden turinoista. On ihan sama, puhutaanko Tallinnan sataman viinanhinnoista vain Negronien ja Bellinien matkoilla opituista oikeaoppisesta sekoittamisesta. Itsekeskeistä, sielutonta tyhjien tynnyreiden kovaäänistä kolinaa.  Hyväosaisuus ei tee ihmisistä sivistyneitä – kuten ei köyhyys jalosta.

Surullisinta on se, että me hyväosaiset emme osaa lainkaan arvostaa ulottuvillamme olevia asioita. Jos ei edes ole lapsuuden muistoja edes hiukan toisenlaisesta todellisuudesta, on ehkä turha odottaa ihmiskunnalta globaalia empatiaa, vääryyksien korjaamista tai äkillistä herätystä ilmastonmuutoksen edessä.

Iän myötä itse palaan lapsuuteni juhlahetkiin. Pyöräilen syrjäisemmälle uimarannalle ja muistelen retkieväinä ollutta Elannon ruisleipää ja lauantaimakkaraa. Odotan sateita ja syksyä, jolloin pääsen metsään keräämään sieniä ja perkaamaan niitä tienposkessa termoskannukahvin voimin. Muistan viedä eväsroskat mennessäni, sillä isä opetti, että luontoon ei jätetä mitään. Se oli sittenkin suurinta sivistystä.

Turhaakin turhempaa

Olen elämässäni oppinut täysin hyödyttömiä asioita ja omaksunut tarpeettomia tapoja.

Mitä hyötyä on siitä, että osaan käyttää rapuveistä ja absinttilusikkaa? Entä siitä, että osaan silittää ja taitella pellavaiset pöytäliina? Että tiedän, mikä on miesten prässihousujen optimaalinen lahkeenpituus ja osaan solmia solmion? Että osaan kiillottaa kengät ja ommella napin paikoilleen, niin että se ei revi kangasta?

Osaan myös kiertää spagetin sievästi haarukan ympärille ja syödä sitä ryystämättä. Osaan kaataa kuohuviinilasiin oikean määrän juomaa ja tiedän, miten kuplia estetään haihtumasta, jos pullo ei tyhjene yhdellä kertaa.  Tiedän, että Chardonnay-rypälettä ei pidetä enää arvossa, vaan muodissa on Riesling, mutta uskallan silti tilata sitä. Tiedän että etikettisääntöjen rikkominen on sallittua vain, jos rikkoja tietää olevansa epäsovinnainen. Osaan kohottaa maljoja ja pitää pöytäpuheita.

Tiedän, että äyriäispastan kanssa ei saa syödä parmesaania ja tiedän, missä vaiheessa pizzan paistamista juusto lisätään. Erotan halpamozzarella burratasta. Osaan tilata pihvini medium miinuksena ja vaatia, että parsat lautasellani ovat al dente.  Tiedän, että oikeaan bouillabaisseen käytetään ainakin kolmea valkoista kalalajia. Tiedän, milloin on blinien ja mateen sesonki ja koska taas sinisimpukat ovat mehevimmillään. Osaan paistaa maksaviipaleet roseeksi ja hauduttaa läskisoosin. Tiedän, että ruokapöydässä pitää vallita kepeä puheensorina.

Tiedän, mikä on pukukoodi matineassa ja mikä taasen iltajuhlassa ja minkä väriset sukat pitää olla mihinkin kellonaikaan. Osaan irrottaa steariinitahrat vaatteista silitysraudalla ja ommella nailonsukkien silmänpaot hiuksella.

Osaan kirjoittaa yhdyssanat oikein. Osaan tehdä ytimekkäitä otsikoita aikakauslehtiin. Osaan kirjoittaa tilatun tekstin merkin tarkkuudella oikeaan, annettuun mittaan. Tiedän, että hyvässä uutisotsikossa on mieluiten verbi. Osaan laatia tasariviotsikoita ja ripotella väliotsikot paikoilleen tekstin lomaan.

Osaan kirjoittaa kohteliaan sähköpostin asianmukaisine puhutteluineen, mutta osaan myös vaihtaa välimerkittömään viestittelykieleen. Tiedän, milloin mikäkin tyyli on paikallaan ja näen vaivaa säätääkseni viestini vastaanottajan mukaan. Mietin sosiaalista mediaa käyttäessäni, voiko postauksestani pahastua tai voiko sen käsittää väärin.

En koskaan vetelehdi kotonani verkkareissa vaan korkeintaan vähän mukavammissa farkuissa. Nukun yöpaita päällä ja aamulla käytän lisäksi aamutakkia. Vaihdan vaatteita keskimäärin kolme kertaa päivässä. En kävele alasti kotonani ja jos on pakko, pidän verhot edessä. En koskaan näyttäydy uimarannan baarissa tai kahvilassa uimapuvussa, vaan pukeudun sitä varten.  En kävele shortseissa kaupungilla. En juo suoraan tölkistä maitoa tai mitään muutakaan ja enkä oluttakaan pullon suusta mielelläni edes saunassa. En lähde kauppaan enkä roskia viemään ilman meikkiä tai tukka pesemättä. Käyn joka aamu suihkussa, harjaan hampaat, pesen ja kuivaan hiukset, tuuletan makuuhuoneen ja petaan sängyn. Juon mielelläni lasillisen kuohuviiniä kello kuudelta sen merkiksi, että päivä vaihtuu iltaan.

Tervehdin kaikkia rapussa tai pihalla vastaan tulevia ihmisiä, myös huoltomiehiä ja siivoojia. Jos ihmisillä on lapsia seurassaan, tervehdin myös heitä ja esittäydyn.  Katson ovista kulkiessani, onko joku takanani ja jos on, odotan ja pitelen ovea enkä läimäytä sitä kiinni tulijan edestä

Niin, siis mitä väliä? Ei niin mitään, ei todellakaan. Turhuuksien roviolle vaan kaikki tyynni.

P.S. Tiedän, että turhuuksien roviot roihusivat munkki Savonarolan aikana Firenzessä ja käytin sanontaa edellisessä lauseessa turhan löysästi.

Oikeus päättää elämänsä

Nyt ei ole luksusongelma. Läheiseni teki itsemurhan. Yritän suhtautua tapahtuneeseen ja hyväksyä sen.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin asioista, joita pidetään yksityisinä. Nyt sattui kohdalleni hirvittävä ja tuskallinen asia, jota olen pohtinut herkeämättä lähes kuukauden. Olen edelleen suunniltani ja hukassa.

Joka aamu herään painajaista muistuttavaan todellisuuteen, omaan elämääni, joka on muuttunut ajoittain sietämättömäksi. Olen vuorotellen ahdistunut, surullinen, pettynyt, vihainen ja toivoton. Jotain kuitenkin on kirkastunut mielessäni. Anteeksianto.

Itsemurhaa pidetään joskus pelkurimaisena tai häpeällisenä tekona. Jäljelle jääville läheisille jää loppuikäiseksi taakaksi paljon surua, kysymyksiä ja syyllisyyttä. Tällaiseen tekoon ei ole helppo nähdä perusteluja, niin täysin ristiriidassa se on elämän säilyttämisen ja selviytymisen ihanteidemme  ja vaistojemme kanssa.

Kukaan ei kuitenkaan tee peruuttamatonta päätöstä kevyin perustein. Jos ihmisellä on pitkään niin paha olla, että elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, on hänellä oikeus tehdä siitä loppu. Ihmisellä on oikeus määrätä omasta elämästään, myös sen lopettamisesta.

Kukaan muu ei voi nähdä toisen pään sisään, tuntea hänen tunteitaan tai jakaa hänen käsitystään oman elämänsä arvokkuudesta.  Meidän tulee kunnioittaa ihmisen näin suurta, vaikeaa ja raskasta päätöstä. Itsemurha ei ole häpeällinen teko, joskus se voi olla suurta sankaruutta. Se voi olla myös rakkauden teko. Se voi jossain tilanteessa olla armoa itseään ja läheisiään kohtaan, vaikka jättääkin lähtemättömät jäljet.

En halua tässä vaiheessa enempää avautua tästä raskaasta aiheesta täällä blogissani, joka on kuitenkin kepeänä genrenä alkanut. En halua pitää julkista surupäiväkirjaa. En tiedä jatkanko kirjoittamista ja jos, niin koska. Pidän nyt varmaankin hiukan taukoa.

Hyvää joulun odotusta, pitäkää huoli rakkaistanne!

» Vanhemmat artikkelit

© 2022 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑