Munattomat tätidekkarit

Tätien toisille tädeille kirjoittamissa dekkareissa miehet ovat sukupuolettomia paperinukkeja.

Matkustelin juuri hiukan ja nappasin koneeseen lukemiseksi Donna Leonin uusimman Guido Brunetti-dekkarin. Se sopi tilanteeseen, koska olin matkalla Italiaan. Pidän siitä, miten Leon kuvaa venetsialaista elämänmenoa, byrokratiaa ja korruptioita, ruokaa ja juomaa. Mitään varsinaista kaunokirjallisuutta ne eivät kuitenkaan ole, helppoa ajankulua pikemminkin.

Kirjaa lukiessani aloin pohtia millaisia ovat nämä tätikirjailijoiden luomat miespuoliset dekkarihahmot, alkaen Hercule Poirotista. He ovat sivistyneitä, hyvin käyttäytyviä, hienosti pukeutuvia hyvän ruuan ystäviä, jotka kohtelevat naisia kunnioittavasti.

Leonin uusimassa päähenkilö komisario Brunetti viettää toista viikkoa laguunin pienellä saarella, erossa vaimostaan. Hän ei ajattele seksiä kertaakaan. Ei minusta kovin uskottavaa.

Kirjailija yrittää mennä miespuolisen sankarinsa pään sisään, mutta unohtaa sen tosiseikan, että miehet ajattelevat seksiä vähintäänkin useita kertoja päivässä. Brunetti ikävöi saarella kyllä ajoittain vaimoaan, mutta vain henkisessä mielessä, vaimonsa älyä ja nokkeluutta.

Kun hän eron jälkeen tapaa vaimonsa, kuvataan ainoastaan heidän nauttimansa illallinen, jonka vaimo on valmistanut. Ja sitten luku loppuu ja onkin jo seuraava aamu.

Brunetti osaa itsekin hätätilassa valmistaa hienostuneita aterioita niukoista raaka-aineista ja tuntee viinit. No, se sallittakoon, hänhän on italialainen. Myös hänen vaatteitaan, niiden väriä ja materiaaleja kuvataan tarkasti.

Agatha Christien Hercule Poirot puolestaan vahasi viiksiään ja kärsi englantilaisen keittiön rahvaanomaisuudesta. Tulee mieleen muitakin naisten luomia dekkarihahmoja, joiden ansiot ovat kuin naisten 1950-luvun toiveunista. Kunnon perheenisällä ei ole muita paheita kuin joku harmillinen ja huvittava tapa, jolle voi ymmärtäväisesti hymähdellä.

Ei ihme, jos miehet eivät näistä dekkareista kauheasti välitä, vaan suosivat ymmärtääkseni toiminnallisempaa rikoskirjallisuutta. Toisaalta, naisten kirjoittama nordic noir on kai kovinkin rankkaa, mutta onko siinäkään seksiä?

Voi olla, että dekkarit ovat kilttejä iltasatuja kypsään ikään ehtineille. Brunettin perheellä ei ole ristiriitoja eivätkä siellä myllerrä intohimot tai kielletyt halut. Hercule Poirotilla ei varmuuden vuoksi ollut perhettä lainkaan. Ei myöskään kaikkien etsivien esikuvalla Sherlock Holmesilla, mutta hänellä oli sentään yksi pahe, kokaiini suoraan suoneen. Syystäkin sekä Poirotista että Holmesista on etsitty homoeroottisia latauksia.

Turvallisuus lienee näiden herrasmiesetsivien suosion salaisuus. Tunnetun naistenkaatajan, Georges Simenonin luoma komisario Maigret ei hänkään itse langennut kiusauksiin, vaikka liikkuikin sulavasti alamaailman ja prostituoitujen parissa. Kotona odotti uskollisesti Madame Maigret jonka resepteistä on koottu kokonainen keittokirja. On muuten hyllyssäni.

Ihmettelen, miten tällaisia kirjoja kirjoitetaan vielä 2000-luvulla.

Luultavasti perinteisten dekkareiden lukijat ovat kulttuurista kiinnostuneita täti-ihmisiä – kuten nyt minäkin. Itse en kuitenkaan jättäisi niin tärkeää elämänaluetta kuin seksuaalisuutta kokonaan pois päähenkilöni elämästä, saati ajatuksista. Tämä menee ehkä samaan sarjaan kuin elokuvien autonovet, joita ei koskaan lukita, ruhjevammat, jotka paranevat yön aikana tai panssariovet, jotka aukeavat potkaisemalla. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa.

Tinderini on liekeissä

Ihmiskokeet itselläni jatkuvat. Vaihdoin Tinderin ikäasetuksia ja kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomien kolumnini sai taas runsaasti ärsyyntynyttä palautetta lukijoilta. Ei itse sisältöön juurikaan kiinnitetty huomioita, vaan siihen että, ylipäätään ikäiseni nainen voisi deittailla nuorempia miehiä. Ei saisi, ei pitäisi. Käytökseni on häiriintynyttä. Kohta on varmaan poliisit ovella.

 

Lue kolumni:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006253213.html?fbclid=IwAR0nXa7rQkpbwrtGYjEfcJMLVWeQVygpG9f4zHq3waI9-Ng0EJCT_SNoDUk

Rakastuminen on kauheaa

Minun ei tarvitse kokeilla benji-hyppyä, koska olen pysyvässä rakastumisen tilassa.

Rakastuminen on kidutustila, jossa koko hermosto on jatkuvan ylikuormituksen kohteena.Olen ollut siinä tilassa yhtäjaksoisesti vuosia, varmaan suurimman osan elämästäni.

Pahinta on, että siihen on kokemukseni mukaan vain yksi parannuskeino: sillä se lähtee millä tulikin. Olen nimittäin sarjarakastuja. Oireeni alkoivat jo 12-vuotiaana teini-idoliin hullaantumisella eikä loppua ole näköpiirissä. Rakastuminen on addiktio ja obsessio, jota en pysty hallitsemaan enkä määräilemään. Ilmankaan en haluaisi olla.

Usein sanotaan, että rakastuminen menee ohi viimeistään kahdessa vuodessa. Ei kyllä mene, ikävä kyllä. Sanotaan, että se vaihtuu tasaisen turvalliseksi rakastamiseksi, johon ei enää sisälly alkuhuuman tunnemyrskyä. Siinä vaiheessa, kun näin käy, kyse on mielestäni kyllästymisestä. Ja nurkan takana vaanii uusi rakastuminen, vaikka sitä kuinka yrittäisi vältellä. Rakastumistaipumus ei myöskään  valitettavasti vähene iän mukana.

Mistä rakastumisen tunnistaa? Siitä, että sydän tosiaan tuntuu hypähtelevän, mielialat heilahtelevat ja henkeä ahdistaa. Olo on kuin vuoristoradassa, huikeat onnen tunteet vaihtuvat varoittamatta hurjiin laskuihin ja loputtomiin, pimeisiin tunneleihin. Rakastuminen muistuttaa kokemuksessani paniikkihäiriötä, onpa sitä verrattu psykoosiinkin. Rakastumisen myötä tulee yleensä sen synkkä seuralainen, mustasukkaisuus. Se puolestaan voi viedä epätoivoisiin tekoihin, kuten henkirikoksiin ja itsemurhiin, kuten tiedämme.

Rakastuneena kaikki asiat suodattuvat rakastumisen kohteen kautta. Mitä hän sanoisi, mitä tekisi, miten asia vaikuttaa suhteeseemme. Tulevaisuutta ilman rakastettua on vaikeaa edes ajatuksena hahmottaa ja se näyttää synkältä, mustavalkoiselta, pitkästyttävältä ja ilottomalta.

Rakastuneena menettää autonomiansa yhtä pahasti kuin raskaana ollessaan, rakastuminen vain ei näy niin selvästi päälle päin.

Tiedän, että olen rakastunut, silloin kun alan ostella kohteelle lahjoja ja kuvitella minkä värinen paita hänelle parhaiten sopisi. Toinen varma merkki on, että piirrän hänestä kuvan.

Mikä siinä onkin, että rakastumisen kohdetta pitää alkaa ottaa haltuun, muokata ja koristella? Onko tässä kysymys jostain alkukantaisesta reviirin tai omaisuuden merkitsemisestä? Mitä ihmeen tarvetta evoluutiossa koko rakastuminen ylipäätään palvelee?

Olen vakuuttunut siitä, että alttius rakastumiseen on pohjimmiltaan aivokemiaa tai neurologiaa. Se on minussa oleva ominaisuus, jota en pysty muuttamaan. Myöskään en pysty muuttamaan sitä, että rakastumiseni kohteet eivät yleensä ole minulle kovin terveellistä seuraa eivätkä varsinkaan sellaisia, jotka äiti olisi minulle valinnut.

Mutta kuten sanottu, parempi silti, että tuntuu kamalalta ja ihanalta vuoron perään kuin että ei tuntuisi miltään.

Mummous kunniaan!

Tänään iski rahapula ja mummon opit tulivat mieleen. Jos kaikki eläisivät kuten minun mummoni, ei olisi ruokahävikkiä eikä varmaan ilmastonmuutostakaan.

Olin eilen Otavan kirjasalongissa kuuntelemassa muun muassa Sirpa Kähköstä ja Elina Hirvosta. Kirjailijoiden keskustelussa sivuttiin mummousteemaa, koska joku kriitikko oli nimittänyt Kähkösen uusinta mummoromaaniksi. Ilmeisesti vähätelläkseen, oletan. Yleisökin tilaisuudessa oli pääosin mummoikäistä.

Tämä pisti miettimään. En yhtään hyväksy mummojen vähättelyä tai mummo-sanan käyttämistä haukkumasanana! Olen itsekin isoäiti ja ylpeä siitä.  Mummous on ehkä tärkein saamani tehtävä elämässä, vaikken haluakaan, että lapsenlapseni kutsuvat minua mummoksi. Haluan säilyttää oman persoonani nimeä myöten. Lapsenikin opetin kutsumaan itseäni etunimellä, mutta he eivät siihen sitten isompina enää suostuneet.

 Omat mummoni ovat mielessäni usein ja he ovat minulle tärkeämpiä esikuvia kuin vanhempani koskaan olivat.

Tänään, kun iski sellainen luksusongelma, että rahat ovat vähissä, olin kiitollinen isoäidilleni. Hän oli ammatiltaan keittäjä eli ¨köksä” ja lihakauppias.  Hänen kanssaan kiersimme monet kerrat Hakaniemen ja Vaasankadun hallit ruokaostoksilla, kun olin lapsi. Mummolta opin, mitä herkkuja halvoista ruhonosista saa muun muassa hiljakseen hauduttamalla, voilla ja kermalla höystettynä. Mummo osasi kysyä kauppiaalta, olisiko tiskin alla sydäntä, häränhäntiä tai muuta spesiaalia.

Mummon kalliolaisen hellahuoneen tiskipöytä oli täynnä milloin siansorkkia, milloin silakoita tai kokonaisia kanoja. Slow food, se oli mummon tuhtien ruokien salaisuus.

Onneksi opin nuorena, miten ruokaa tehdään halvalla ja sen, että mitään ei heitetä pois. Vaikka en osaa suunnitella elämääni ollenkaan, ruokaostokset osaan tehdä niin, että mitään ei jää yli koskaan.

Tänään köyhäillessäni matkustin Hakaniemen halliin ja ostin kuudella eurolla kahden päivän ateriat. Köyhän ei kyllä todellakaan kannata syödä mauttomia eineksiä, vaan ostaa edullisia raaka-aineita ja tehdä isompia annoksia kerralla. Tätä en varmaan tietäisi ilman mummoani, sillä äitini ei ollut mikään varsinainen keittiöihminen.

Toiselta mummoltani, ompelijalta, opin, että koskaan ei näyttäydytä epäsiistinä tai huonosti pukeutuneena. Mummolla oli aina tyylikkäät vaatteet ja kauniit korut ja hän ompeli minullekin koulun kevät- ja joulujuhliin toiveitteni mukaiset mekot. Kerran mummolle tuli kiire ja hän ei ehtinyt kuin harsia mekkoon hihat kiinni. Hän ei tiennyt, että esiinnyn jossain kuvaelmassa ja hihat rätsähtivät irti. Mummoa hävetti varmaan enemmän kuin minua.

Mummmoissa on kyllä parhaimmillaan voimaa ja elämäntuntoa enemmän kuin nipussa nuoria naisia. Mieluummin lukisin lehdistäkin viisaiden ja kaiken nähneiden naisten haastatteluja, kuin vastikään elämän perusasioihin heränneiden kaksvitosten mindfullness- ja joogahyminöitä.

Ja toivon totta kai, että pystyisin olemaan omien lastenlasteni kanssa sen verran, että jotain muisteltavaa jäisi minustakin aikanaan. Ehkä lukevat sitten näitä blogeja, jos vanhemmat antavat luvan.

Toivetekstinne, olkaa hyvä!

Rakkaat lukijat! Olen lukenut huolellisesti kaiken kolumneistani antamanne palautteen Ilta-Sanomien nettijulkaisuissa. Yritän nyt kehittyä ja kirjoittaa ehdotustenne mukaisen tekstin. 

Ensinnäkin parisuhteesta. Romanttiseen rakkauteen perustuva parisuhde on ainoa mahdollinen yhdessäolon muoto. Pariskunnan ja perheen kuuluu asua samassa osoitteessa. Avoimet suhteet tai erillään asuminen ovat merkki henkisestä epäkypsyydestä. Oman puolison kanssa haluaa jokainen normaali ihminen viettää aikaa 24/7 ja nukkua lusikassa.

Oman kullan kainalossa kotisohvalla on ihan parasta! Kumpikin saa olla ihan sellainen kuin on, ilman mitään ulkonäkö- tai muita paineita. Oma kumppani on turvallinen höpönassu, jonka kanssa käydään saunassa ja syödään naksuja sohvalla. Ihanaa!

Pettäminen on pahinta, mitä kumppanille voi tehdä. Se on riittävä syy eroamiselle, vaikka ero onkin huono juttu. Pettämistä ei kuitenkaan voi antaa anteeksi. Se siitä ja piste. Kyllähän tämän kaikki tajuavat selittämättäkin. Joka ei tajua, on henkisesti epäkypsä. Pettäjä myös on henkisesti epäkypsä. Ja jos haluaa asua eri osoitteessa kuin kumppani, suhteessa on jotain pahasti vikana. Se on epäkypsää.

Seksistä. Seksi on ihan parasta oman rakkaan kanssa. Aluksi sitä voi olla paljonkin, mutta vuosien mittaan se hiipuu. Tämä on aivan luonnollista kehitystä ihmissuhteissa.  Kun näin käy, siihen on parasta vain tyytyä tai hankkia vaikka koira, jota ulkoiluttaa.

Hyvä parisuhde ei perustu seksille, vaan ihan muille asioille. Seksi on muutenkin nuorten ihmisten juttu. Keski-ikäistä ei seksin pitäisi enää kiinnostaa, vanhuksista puhumattakaan. Ihan pervoa olisi semmoinen ja jos joku muuta väittää, on henkisesti epäkypsä.  Parisuhteen osapuolen pitää olla suunnilleen saman ikäisiä. Muuten se ei ole parisuhde vaan  sairas ja pervo  hyväksikäyttösuhde.

Porno on myös ihan sairasta ja ihmisiä esineellistävää. Jos joku pitää pornoa kiinnostavana tai tarpeellisena, on henkisesti epäkypsä. Jos kumppani jää kiinni pornon katsomisesta, se on melkein yhtä pahaa kuin pettäminen.

Parasta on, että ihmisellä ei ole elämässään monia seksikumppaneita. Ne, jotka eivät pysty asettumaan aloilleen ja lentelevät kukasta kukkaan, ovat säälittäviä ja henkisesti epäkypsiä. Kypsä ihminen tietää kokeilemattakin mitä haluaa ja tyytyy siihen kumppaniin, jonka kohtalo on hänen tielleen lennättänyt. Tässä on nyt jotain loogista ristiriitaa, mutta näin kuitenkin toimivat kypsät ja tasapainoiset ihmiset. Netistä ei missään tapauksessa kannata etsiä seuraa, siellä ovat vain huijarit, psykopaatit ja henkisesti epäkypsät.

Kypsän ja tasapainoisen ihmisen ei tarvitse kysellä eikä kyseenalaistaa. Hänellä on yksi ainoa elämä, jota hän ei tuhlaa mihinkään haihatteluihin, vaan elää juuri niin kuin kunnon ihmisen kuuluu elää. Niin kuin kaikki muutkin. Se nyt vaan on niin.

Ai niin, äijät on äijiä ja muijat on muijia.

Ja minä itse. On lääkitys kohdallaan ja käyn terapiassa, älkää suotta olko huolissanne.

 

Tämä teksti perustuu kommentteihin joita Ilta-Sanomien viimeisin kolumnini sai. Kommentit olivat samansuuntaisia kuin kaikki aiemmatkin kommentit.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006237828.html

Kokeilin tavallisuutta

Löysin koneeltani kuvauksen tavallisuuspäivästäni, jota yritin viettää yhtenä keväisenä sunnuntaina. Se oli niin tavallinen, että tekstistä tuli tosi lyhyt.

En ole ainakaan kymmeneen vuoteen ollut ihan tavallinen päivääkään. Tänään päätin yrittää kokeilla, miltä se tuntuu. Meni pieleen heti aamusta, kun nukuin melkein yhteentoista.

Päätin kompensoida tämän lähtemällä uimahalliin ja kerrankin ilman meikkiä. Siitä kun huomautellaan halleissa. Olen kuullut, että tavalliset ihmiset eivät välttämättä meikkaa esimerkiksi kauppareissua varten. Minä meikkaan joka aamu, vaikka ei olisi aikomustakaan lähteä mihinkään koko päivänä. Minä todellakin meikkaan itseäni varten.

Selviydyin muutaman korttelin matkasta hienosti, ei tullut tuttuja vastaan.

Uimahallini on Yrjönkadun uimahalli. Saunassa tajusin ihmisten jutuista, että se ei olekaan ihan tavallinen asia. Jotkut puhuivat siitä, että toivoisivat voivansa käydä siellä  useammin.

Tajuisin, että olen onnekas kun voin käydä siellä vaikka kaksi kertaa päivässä, jos huvittaa, kunhan on naisten vuoro. Yrjönkadun uimahalli kun on vähän hienompi kuin muut, oikeastaan ainutlaatuinen Suomessa. Olen kyllä käynyt ihan tavallisissakin uimahalleissa, olen jopa matkustanut niihin metrolla.

Uimasta tultuani kävin Alepassa ja ostin kerrankin pelkästään ihan tavallisia asoita – Alepassa se onkin helppoa – kuten karjalanpiirakoita, jäätelöä ja vessapaperia, koska oli tulossa sukua kylään.

Tuntui kivalta kun ostoskärryissä oli ihan normiruokia ja avokadotkin olivat loppuneet. Tuli samalla säästettyä rahaa, mitä pidetään normaalina tai ainakin järkevänä. 

Tunsin olevani järkähtämätön osa tavallista suomalaista kaupunkikulttuuria. Oloni oli levollinen ja vakaa.

Oli myös normaalia keittää vieraille kahvia ja jutustella pöydän ääressä.  En polttanut melkein yhtään pikkusikaria ennen iltaa ja jätin tavallisuussyistä juomatta kello kuuden skumppani. Kävin syömässä kiinalaisessa ravintolassa – eikö se ole melko tavallista? Söin normaaliin suomalaiseen ruoka-aikaan, viideltä, enkä suinkaan kahdeksalta, kuten yleensä. Söin dumplingseja ja jasmiiniteetä, sillä sen ravintolan listalla ei ollut oikeastaan mitään tavallisempaa. Enemmän tavallisuuspisteitä olisi saanut  esimerkiksi friteeratuista kanapalleroista.

Syömisen jälkeen sitten elokuviin. Elokuva ei ollut mikään vaihtoehtoyleisön taidepläjäys, vaan ihan tavallinen mainstream-leffa. Yleisöä oli kyllä niukanpuoleisesti, joten ehkä se ei sitten ollutkaan  niin tavallinen leffa. Tai sitten sunnuntai kello kuuden näytös ei ole kovin suosittu leffa-aika.

Kotona oli seksiä, se lienee normaalia sekin, ainakin viikonloppuisin, ellei nyt mennä  ihan yksityiskohtiin.  Juuri luin Suomen Kuvalehden melkein kannesta kanteen ja join iltateen. Eikö olekin sietämättömän tavallista?

Olen ymmärtänyt, että sunnuntaisin toivutaan krapulasta ja maataan kotisohvalla koomassa televisiota tuijottaen kaljatölkin kanssa. Näin tavalliseen en kyllä mitenkään pysty, sillä en omista verkkareita eikä televisiokaan ole samassa huoneessa kun sohvani, jonka päällä ei oikeastaan pysty löhöilemään. 

Nyt kello on jo melkein yksitoista illalla, joten katson selvittäneeni tavallisuuspäiväni arvosanalla kahdeksan. Sehän on aika tavallinen arvosana, vai kuinka?

Kyykkytarjoilija ja ravintolaraivo

Käyn usein ulkona syömässä. Varmaan liian usein, sillä ajoittain minut valtaa hillitön ravintolaraivo.

Oletteko aiemmin käynyt meillä, kysyy tarjoilija alkajaisiksi. Tekisi mieli valehdella, että olen. Ja sitä paitsi, mitä se tarjoilijalle kuuluu. Jos vastaan rehellisesti, että en ole, alkaa vaivaannuttava seremonia  ” siinä tapauksessa kerron vähän meidän konseptista”. Mutta kun en halua kuulla!

Olen lukutaitoinen ja kysyn annoksista, jos pidän sitä tarpeellisena, heti kun olen omin päin tutustunut ruokalistaan. En halua tietää asioita, jotka ovat itsestään selviä, kuten että 5-10 euroa maksavat annokset eivät voi olla kovin isoja ja että niitä on parasta tilata pari, kolme, jos aikoo saada nälkäisenä vatsansa täyteen. Ja kyllä, ymmärrän sanomattakin, että voimme jakaa annokset seuralaiseni kanssa.

Tekisi usein mieli sanoa, että ettekö tiedä kuka minä ole!  Minä olen asiakas, jota tarjoilijan pitäisi palvella, enkä enää koulun penkillä. En myöskään ole metsäläinen enkä moukka, jota pitäisi pyytämättä sivistää ruoka-asioissa.

Monet ”konseptiravintolat” suhtautuvat asiakkaisiinsa alentuvasti ja henkilökunta luennoi annoksista ikään kuin olisivat keksineet jotain ainutlaatuista.

Usein ovatkin kyllä keksineet kääpiökokoisissa piperrysannoksissaan yhdistellä makuja, joita kukaan normaaleilla makuhermoilla varustettu ei laittaisi samalle lautaselle.

Kun tästä ensimmäisestä opastuksesta on ärsyyntymättä selvitty, niitä tulee yhtä monta kuin ruokalajejakin. Pahimmillaan ne tulevat heti alkuun lusikassa tai shottilasissa tarjoillun keittiön tervehdyksen kera ja kyykkytarjoilijan muodossa.

Kaikkihan tietävät kyykkyviinit, ne halpisviinit Alkon alahyllyissä. Kyykkytarjoilijoita puolestaan esiintyy ainoastaan kalliissa paikoissa.

Keittiöstä lehahtaa pöydän viereen kyykistelemään ja nojailemaan hipsterityylinen kokki tai keittiömestari, joka osoittelee annoksia ja kertoo, että tässä meillä löytyy fermentoitua raparperia hillotun lehtikaalin kera höystettynä savustetulla nilviäismoussella ja että juurileipä on kahteen kertaan glaseerattu ja voi ihan omin käsin puulusikalla vatkattu. Ja vihannekset tulevat siltä ja siltä luomutilalta jostain saarelta.

Apua, miten voin kuunnella pöydän vieressä hankalassa asennossa ulkoa opeteltuja ritirimpsuja latelevaa veikkoa naama peruslukemilla? Kun naurattaa niin pirusti ja tekisi mieli vapauttaa kyykistelijä epämukavasta tehtävästään.

Näissä paikoissa yleensä pehmeälle ekopaperille riipustetut ruokalistat ovat muodoltaan kapeita ja korkeita ja niissä on käytetty jotain hentoa kirjasinta. Ihan erilaista ärsytystä tarjoavat puolestaan tuhdit, isot ja värikkäät ruokalistat, joissa hehkutetaan kunkin ruokalajin herkullisuutta, rapeutta tai mehevyyttä.

Tällaisiin adjektiivilistoihin törmää Rossoissa, Amarilloissa ja muissa koko kansan ketjuravintoloissa. Valmiiksi lapsekkaan reippaalla sävyllä laatuarvioidut ruokalajien selostukset kiukuttavat yhtä paljon kuin trendiravintoloiden kaikkitietävät höpöttäjät.

Minun, asiakkaan, pitäisi saada päättää, oliko annos herkullinen, leipä rapea ja pihvi mehukas vai ei. Luettuani listan läpi, olen jo siitä niin ähkytäynnä, että ruokahalu on tiessään. Myös sana ”possu” ruuan yhteydessä mainittuna vie ruokahalun välittömästi.  Viimeistään fiiliksen pilaa kuuluvalla lähihoitajaäänellä ohikulkiessa huudeltu  ”mitenkäs täällä maistuu?” Jos puolestani itse yritän tarjoilijaa tavoittaa, se ei onnistu ainakaan siinä vaiheessa, missä haluaisin laskun. Sekin kiusa vielä lopuksi, sillä laskua tilatessaan jo tietää, etteivät hinta ja laatu juuri koskaan kohtaa.

Tomi Björck vastasi minulle Iltalehdessä:

https://www.iltalehti.fi/ruoka-artikkelit/a/91c25ed6-1f84-40ec-a14d-7abe26a6f645?fbclid=IwAR0WW3ETNBoXqVGYA0fsas71y6UIZVDfKOOXNn8i52ntFyRqzZzXWyWyMaI

Uusin ihastukseni

En halua omistaa mitään rumaa enkä tylsää, vaan ainoastaan sellaista, mikä tuottaa iloa. Bitit pörssissä eivät sitä tee, mutta asunnot kylläkin.

Olen ollut asuntosijoittaja siitä lähtien, kun minulla oli siihen mahdollisuus eli vakituiset tulot, joiden turvin pystyin ottamaan lainaa pankista. Perheeni asui vuokralla ja omistimme samalla mieheni kanssa kaksi pientä sijoitusasuntoa. Vuokrakotimme oli paljon tasokkaampi kuin minkä olisimme silloin pystyneet perheellemme ostamaan ja lainan korot saattoi vähentää veroissa. Siinä oli mielestäni paljonkin järkeä.

Ensimmäiset kokeilut eivät kuitenkaan tehneet minua onnelliseksi eivätkä hirveästi tuottaneetkaan. Sen jälkeen olenkin noudattanut enemmän sydämen kuin järjen ääntä. Usein asuntosijoittajia neuvotaan tekemään hankintoja laskin kädessä ja tähdennetään, ettei paras sijoitusasunto ole välttämättä se, missä itse haluaisit asua.

Olen noudattanut täysin päinvastaista taktiikkaa: osta vain asuntoja, joissa voisit itsekin asua.

Tämä on toiminut hyvin, se tuottaa iloa sekä minulle että vuokralaisille.  Asuntosijoittaminen on ajoittain vaivalloista, mutta tuo toisaalta merkitystä elämään.

Kun vuokraan asuntoa lyhytaikaisesti, voin itsekin välillä nauttia siitä. Omatuntoni on myös hiukan kevyempi, kun en pidä loma-asuntoani tyhjillään, vaan vuokraan sitä muille.

Minua kiinnostaa myös sisustaminen, ja yksi asunto ei anna siihen tarpeeksi haasteita. Minusta on mukava pohtia, millainen sisustus toisi asunnon parhaat puolet esiin ja loisi hyvän tunnelman.

Sijoittaminen jos mikään on tunneasia.Epävarma lapsuus ja nuoruus on varmaan iskostanut minuun ajatuksen, että jos omistan asunnon, olen turvassa. Jos omistan kaksi, olen vielä enemmän turvassa.

Minua huolestuttaisi, jos rahani olisivat näinä aikoina sijoitettuna osakkeisiin tai rahastoihin, joilla koneet käyvät automaattista kauppaa keskenään algoritmiensa ohjaamina.  Taloustoimittajan kokemuksella luotan enemmän omaan järkeeni ja vaistooni.

Olen omistanut asuntoja lähinnä Helsingin kantakaupungissa, mutta nyt olen ryhtynyt tähyämään hiukan laajemmalle. Kallion ihanat yksiöt ovat jo hiukan liian kalliita.

Nyt minua kiehtoo itä.  Itäinen Helsinki ja itäinen Suomi.  Pitkäaikainen lomakaupunkini Hanko on ihana, mutta kasvaneen suosionsa myötä menettänyt hiukan hohtoaan ja aitouttaan mielessäni. Siellä törmää samoihin ihmisiin kuin kotikulmilla ja skumpan hintaindeksi on kesäisin jo hälytyslukemissa. Haluan nyt etsiä uutta helmeä, jota muut eivät olisi vielä keksineet.  Tätä se asuntosijoittaminen on. Vähän samanlaista jahtaamista kuin toinen lempiharrastukseni, sienestäminen.

Nyt olen antanut jo liikaakin vihjeitä uusimmasta ihastuksestani, joka sijaitsee sekin meren rannalla, totta kai.  Suuntaan sinne taas viikonloppuna fiilistelemään, josko voisin asua siellä. Jos voisin, varmasti moni muukin voisi.  Ja silloin sinne kannattaa sijoittaa.

Yksityistä vai ei?

Kirjoitan Ilta-Sanomien kolumnissani muun muassa lusikassa nukkumisesta, läpinäkyvistä vessanovista ja samalta lautaselta syömisestä.  Teksti herätti lukijoissa tuttuun tapaan paljon vastaväitteitä ja kehotuksia hakeutua terapiaan.

https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000006203910.html

Eläköön se suuri ero – ikäero

Suuri ikäero parisuhteessa herättää uteliaisuutta ja kummeksuntaa. Minua se ei oikeastaan haittaa, sillä en muutenkaan välitä sulautua massaan.

Luin juuri Imagesta toistamiseen toimittaja Venla Rossin kirjoittaman erittäin hyvän artikkelin omasta ikäerosuhteestaan. Hänen liitossaan ikäero on aika iso, 24 vuotta, mutta ”perinteiseen” suuntaan eli mies on vanhempi. Itselläni asia on toisin päin. Mies on 30 vuotta nuorempi.

Venla Rossin jutussa ikäeron raadollisista puolista puhutaan asiallisesti ja realistisesti. Nuorempi esimerkiksi varautuu henkisesti vanhemman osapuolen varhaisempaan kuolemaan jo suhteen alussa. Samoin puolison heikkenevä terveys askarruttaa. Joutuminen IT-tukihenkilöksi ärsyttää, samoin kuin puolison ja hänen ystäviensä muistelutuokiot.

Arvostan kirjoittajan rehellisyyttä.

Rossikin tunnustaa heti jutun alussa, että ikäero ei ole yhdentekevä asia, mutta samalla moitiskelee sitä, että ympäristö kiinnittää asiaan turhaa huomiota. Minulle jäi hiukan epäselväksi, näkeekö hän ikäerosuhteessa sinänsä juurikaan muuta positiivista kuin sen, että se sopii hänen nykyiseen tilanteeseensa ja päätökseensä olla hankkimatta lapsia.

Juttu kylmäsi, koska vanhempana osapuolena voin kertoa, että iso osa oman suhteeni dynamiikasta ja kiehtovuudesta perustuu juuri ikäeroon. Se ei ole suhteen valuvika vaan sen kiinnostava särmä.

On mielenkiintoista tarkkailla ihmisten reaktioita julkisilla paikoilla ja kutkuttavaa välillä hiukan ärsyttääkin ympäristöä. Mietin, millaisia keskusteluja meistä käydään, kun poistumme paikalta. Minua ei lainkaan häiritse olla huomion kohteena. Ystäväni eivät ole olleet asiasta moksiskaan eikä oikeastaan perheenikään. Ovat kai tottuneet odottamaan minulta outoja ratkaisuja.

Minusta ikäero on kuin jännittävä aikamatka tai virtuaalitodellisuus. On äärettömän mielenkiintoista pohtia, että kumppani on syntynyt vuotta myöhemmin kuin tyttäreni ja tarkkailla, millainen maailmankuva aivan eri ympäristössä kasvaneella miehellä on.

Ikäero suhteessa on näköalapaikka. Saan laajemman perspektiivin siihen, mikä ihmisille on yhteistä iästä riippumatta ja mitkä asiat taas vaativat elämänkokemusta. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

En tiedä, kokeeko ikäerosuhteen nuorempi henkilö yleensä vanhemman kumppanin olevan statusta itselleen. Nuoret naiset ehkä kokevat. Ajatus, että vanhempi nainen olisi nuorelle miehelle statusta nostava tekijä, on kulttuurissamme aika vieras. Ainakaan siitä ei puhuta. Se voi silti olla totta. Itseäni ainakin imartelisi sellainen mahdollisuus, että seurani toisi jollekin statuksen kohennusta.

Omalle egolleni nuorempi kumppani on hyväksi, sillä en jostain syystä koe olevani ikäiseni. Mieluiten unohtaisin koko ikäkysymyksen. Nuori seura on siinä avuksi – se ikään kuin tasaa tilannetta ja vie ainakin kymmenen vuotta painolastia pois.

En myöskään ikinä ajattele, että joku vakavissaan pohtisi, onko seurassani kenties huijari, onnenonkija tai maksettu seuralainen. Usein meitä luullaan varmaan äidiksi ja pojaksi, ihan ymmärrettävästi.

Kun vietimme lomapäiviä lapsenlapseni kanssa, mietin, millaisia johtopäätöksiä seurueestamme tehdään. Äiti, poika ja pojantytär?  Vai jotain ihan muuta? Se oli vitsikkäämpää kuin olla normimummo ikäisensä papan seurassa. Ja leikkipuistossa joku muu sai juosta!

Omahyväistä? Varmaankin. Epäkypsää? Enpä tiedä. Kypsyyttä voi olla myös valita oma tiensä ennakkoluuloista piittaamatta.

Linkki Imagen juttuun:

https://www.apu.fi/artikkelit/iso-ikaero-suhteessa-yksityisasia-joka-jaksaa-kiinnostaa-kaikkia

» Vanhemmat artikkelit

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑