Miehetkö muka mustasukkaisia?

Ilta-Sanomien kolumnissani pohdin, millaista on naisten mustasukkaisuus. Naiset voivat olla mustasukkaisia miltei mistä tahansa ja pyrkivät kuningattareksi kuningattaren paikalle.  Miehet tyytyvät paikkaansa lauman hierarkiassa.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006324963.html?fbclid=IwAR1KmRJRcTQaEUNLJUwuyjw5gte3TjXn5Iww9PF7dL92jWUeVDBltoL5g_8

Ikuinen pikkujoulu –  muistoja työelämästä

Olen sairaslomalla kipsi jalassa jo viidettä viikkoa ja on ollut aikaa hautoa synkkiä ajatuksia. Katsoin Weinstein-dokkarin, luin Veijo Baltzarista ja mieleeni palautui kaikenlaisia sattumuksia työelämästä 1980-ja 1990-luvuilta.

Muistot löyhkäsivät tympeiltä kuin krapula-aamu enkä ihmettele, että olen työntänyt ne jonnekin muistin takanurkkiin. Tuntuu, että työelämässä oli ennen ikuinen pikkujoulu. Miehet saivat puhua tuhmia, kertoa seksistisiä vitsejä, lähennellä ja ehdotella. Jos siitä pahastui, oli tiukkapipoinen femakko.

Nuorena alle kaksikymppisenä kesäharjoittelijana YLE:llä istuin työpöytäni ääressä, kun takaa tuleva mies kiersi kätensä vyötäröni ympärille ja hiplasi hiuksiani. Siinä ihan muiden nähden, lievästi vaivautuneelta näyttävän pomoni silmien edessä. ”Teillähän on täällä uusi tyttö!”, hän myhäili ja tepasteli siinä pöytäni ympärillä arvioiden minua kuin jossain hevosnäyttelyssä.

Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain kuulemma siksi, etten ollut femakko enkä pahan näköinen.

Siellä Helsingin Sanomien taloustoimituksessa saikin olla karskia ja hyvää jätkää, jotta pärjäsi ajoittain ainoana naisena porukassa. Yhdelläkin yritysvierailulla matkustimme VR:n salonkivaunulla ja joku ”pojista” oli valinnut matkaohjelmaksi katsottavaksi kovaa pornoa. No, se filmi keskeytettiin aika pian. Läpällä ja kännissä, semmoistahan se on pikkujouluissa vieläkin.

Ollessani Hesarin edustajana yrityksen järjestämässä seminaarissa jossain Rukalla, asuimme isossa hiihtomajassa. Meille naisille, legendaariselle Anna-Kaisa Hermuselle ja minulle, oli varattu yhteinen makuuhuone. Pikkutunneilla yritin nukkua, kun Anna-Kaisa oli vielä jossain toisaalla.

Huoneeseen hiipparoi juopunut yrityspomo, joka yritti väen väkisin änkeytyä sänkyyni. Eikä hän tehnyt tätä edes salaa muilta, vaan siellä iso remmi muita miehiä istui pöydässä ja näkymä huoneeni ovelle oli avoin. Heppu yritti samaa vielä toisenkin kerran.

Toisella reissulla yksityislentokoneessa vieressäni istui iäkkäämpi Nokia-pomo, joka ihasteli tiiviisti profiiliani ja laittoi kätensä polvelleni.

Ei silloin Hesarin taloustoimittajana tuntenut itseään aina mahtavan mediatalon vallankäyttäjäksi tämän hyvävelikerhon kanssa asioidessaan.

Kommentit naistoimittajan ulkonäöstä olivat ihan sallittuja ja härskejä vitsejä kerrottiin siekailematta.

Ajat olivat toiset, kyllä. Viina virtasi ja edustustilejä käytettiin. Hyvä viinapää oli toimittajan paras avu, sillä usein tärkeimmät asiat kerrottiin epävirallisesti vasta muutaman grogin ja ginin jälkeen, lounastilaisuuksissakin. Silti nuo ja muutamat muut lähentely-yritykset ovat jääneet tahmeina ja tympeinä mieleeni.

Olin noina aikoina ikäisekseni kokenut ja jo perheenäiti, mutta silti jotenkin avuton tuollaisissa tilanteissa, vaikkei se ehkä näkynyt päälle päin. En ihmettele, että vakavampi hyväksikäyttö jättää naisiin pysyvät jäljet.Muistot ajasta ainoana naisena viestintäyrityksen osakkaana ovat niin monet, etteivät tähän mahdu. Jatkuva alatyylisten juttujen kertominen työpaikalla, tytöttely ja vähättely on vallankäyttöä , alistamista ja sanallista häirintää sekin.

Voi vai kuvitella, miltä Baltzarin hovissa on nuorista naisista tuntunut. Itsekin näin kulttuurineuvoksen viime vuonna läheisessä UFFissa vaateostoksilla nuorten tyttöjen kanssa ja hämmennyin näkemästäni ja kuulemastani. Enpä tajunnut, että Baltzarin kukkoilu vaatekaupassa oli osa julkisilla varoilla rahoitettua toimintaa.

”Ei mitään vakavaa”

”En ole etsimässä mitään vakavaa”. Monilla miehillä on tällainen toteamus Tinder- tai muissa deittiprofiileissaan. En ikinä ottaisi yhteyttä tällaisiin tyyppeihin.

Kaikki pitkätkin suhteeni ovat alkaneet tilanteissa, joissa itse en ole ollut etsimässä ”mitään vakavaa”, mutta ne ovat muuttuneet rakastumisiksi tai ihastumisiksi joko saman tien tai hyvin nopeasti.

Miksi pitäisi etukäteen sulkea jokin mahdollisuus pois? Ovatko naiset deittipalveluissa liikkeellä niin vakain sitoutumisaikein, että heitä pitää etukäteen varoittaa? Ovatko nämä miehet niin vastustamattomia, että heidän pitää jo ensivaikutelmassaan ottaa etäisyyttä? Vai onko ”ei mitään vakavaa” kiertoilmaus sille, että on varattu?

Itse en välitä tutustua ihmisiin, joilla on lähtökohtana se, että eivät aio ottaa minua vakavasti. Minä otan jokaisen kohtaamani ihmisen vakavasti ja seksikumppanit varsinkin. Minulle seksi ei ole ”kevyttä hauskanpitoa”, vaan parhaimmillaan erittäin syvä kokemus. Se voi silti jäädä yhteen kertaan.

Olen myös huomannut, että lyhenne fwb,  friends with benefits, käsitetään väärin. Sehän tarkoittaa ystävyyttä, jossa on myös seksiä. Se ei tarkoita satunnaista irtoseksiä, vaan pikemminkin pysyvää ihmissuhdetta, jossa on muitakin ulottuvuuksia kuin seksi, ei kuitenkaan velvoittavaa parisuhdetta.

Minusta seksisuhteen määritteleminen ”pientä kivaa” ja ”hauskanpitoa”-osastoon on latistavaa ja seksiä halventavaa.

Luulisin, että naisiin – lue minuun – tepsisi paremminkin toteamus, että henkilö on valmis rakastumaan tulisesti, kun oikea sattuu kohdalle. Niinhän se kuitenkin tosielämässä on.

Olen myös miettinyt Iltalehdessä kohtaloaan harmitellutta nimimerkki Rasmusta. Kolmikymppinen mies ei löydä parisuhdetta, vaikka haluaisi perustaa perheen. Hän kuvaa haastattelussa itseään ”ihan tavalliseksi”. Vika voi olla siinä. Nainen ei halua ihan tavallista, vaan jotain erityistä. En itse ainakaan etsi mistään, vaikkapa vaatekaupoista jotain ”ihan tavallista”, vaan jotain, joka sävähdyttää ja erottuu ja lisäksi pukee juuri minua.

Rasmus ja kaikki muutkin miehet: tuokaa itsestänne esiin jotain kiinnostavaa. Ja se, mikä naista ensiksi kiinnostaa ei ole siellä jalkojen välissä, vaan korvien. Älykkyys on tutkimusten mukaan seksikkäintä sekä miehissä että naisissa. Jos et ole älykäs, ole edes persoonallinen.

Kauniit silmät ovat myös eduksi.

Rasmuksen ongelmista Iltalehdessä

Munattomat tätidekkarit

Tätien toisille tädeille kirjoittamissa dekkareissa miehet ovat sukupuolettomia paperinukkeja.

Matkustelin juuri hiukan ja nappasin koneeseen lukemiseksi Donna Leonin uusimman Guido Brunetti-dekkarin. Se sopi tilanteeseen, koska olin matkalla Italiaan. Pidän siitä, miten Leon kuvaa venetsialaista elämänmenoa, byrokratiaa ja korruptioita, ruokaa ja juomaa. Mitään varsinaista kaunokirjallisuutta ne eivät kuitenkaan ole, helppoa ajankulua pikemminkin.

Kirjaa lukiessani aloin pohtia millaisia ovat nämä tätikirjailijoiden luomat miespuoliset dekkarihahmot, alkaen Hercule Poirotista. He ovat sivistyneitä, hyvin käyttäytyviä, hienosti pukeutuvia hyvän ruuan ystäviä, jotka kohtelevat naisia kunnioittavasti.

Leonin uusimassa päähenkilö komisario Brunetti viettää toista viikkoa laguunin pienellä saarella, erossa vaimostaan. Hän ei ajattele seksiä kertaakaan. Ei minusta kovin uskottavaa.

Kirjailija yrittää mennä miespuolisen sankarinsa pään sisään, mutta unohtaa sen tosiseikan, että miehet ajattelevat seksiä vähintäänkin useita kertoja päivässä. Brunetti ikävöi saarella kyllä ajoittain vaimoaan, mutta vain henkisessä mielessä, vaimonsa älyä ja nokkeluutta.

Kun hän eron jälkeen tapaa vaimonsa, kuvataan ainoastaan heidän nauttimansa illallinen, jonka vaimo on valmistanut. Ja sitten luku loppuu ja onkin jo seuraava aamu.

Brunetti osaa itsekin hätätilassa valmistaa hienostuneita aterioita niukoista raaka-aineista ja tuntee viinit. No, se sallittakoon, hänhän on italialainen. Myös hänen vaatteitaan, niiden väriä ja materiaaleja kuvataan tarkasti.

Agatha Christien Hercule Poirot puolestaan vahasi viiksiään ja kärsi englantilaisen keittiön rahvaanomaisuudesta. Tulee mieleen muitakin naisten luomia dekkarihahmoja, joiden ansiot ovat kuin naisten 1950-luvun toiveunista. Kunnon perheenisällä ei ole muita paheita kuin joku harmillinen ja huvittava tapa, jolle voi ymmärtäväisesti hymähdellä.

Ei ihme, jos miehet eivät näistä dekkareista kauheasti välitä, vaan suosivat ymmärtääkseni toiminnallisempaa rikoskirjallisuutta. Toisaalta, naisten kirjoittama nordic noir on kai kovinkin rankkaa, mutta onko siinäkään seksiä?

Voi olla, että dekkarit ovat kilttejä iltasatuja kypsään ikään ehtineille. Brunettin perheellä ei ole ristiriitoja eivätkä siellä myllerrä intohimot tai kielletyt halut. Hercule Poirotilla ei varmuuden vuoksi ollut perhettä lainkaan. Ei myöskään kaikkien etsivien esikuvalla Sherlock Holmesilla, mutta hänellä oli sentään yksi pahe, kokaiini suoraan suoneen. Syystäkin sekä Poirotista että Holmesista on etsitty homoeroottisia latauksia.

Turvallisuus lienee näiden herrasmiesetsivien suosion salaisuus. Tunnetun naistenkaatajan, Georges Simenonin luoma komisario Maigret ei hänkään itse langennut kiusauksiin, vaikka liikkuikin sulavasti alamaailman ja prostituoitujen parissa. Kotona odotti uskollisesti Madame Maigret jonka resepteistä on koottu kokonainen keittokirja. On muuten hyllyssäni.

Ihmettelen, miten tällaisia kirjoja kirjoitetaan vielä 2000-luvulla.

Luultavasti perinteisten dekkareiden lukijat ovat kulttuurista kiinnostuneita täti-ihmisiä – kuten nyt minäkin. Itse en kuitenkaan jättäisi niin tärkeää elämänaluetta kuin seksuaalisuutta kokonaan pois päähenkilöni elämästä, saati ajatuksista. Tämä menee ehkä samaan sarjaan kuin elokuvien autonovet, joita ei koskaan lukita, ruhjevammat, jotka paranevat yön aikana tai panssariovet, jotka aukeavat potkaisemalla. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa.

Tinderini on liekeissä

Ihmiskokeet itselläni jatkuvat. Vaihdoin Tinderin ikäasetuksia ja kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomien kolumnini sai taas runsaasti ärsyyntynyttä palautetta lukijoilta. Ei itse sisältöön juurikaan kiinnitetty huomioita, vaan siihen että, ylipäätään ikäiseni nainen voisi deittailla nuorempia miehiä. Ei saisi, ei pitäisi. Käytökseni on häiriintynyttä. Kohta on varmaan poliisit ovella.

 

Lue kolumni:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006253213.html?fbclid=IwAR0nXa7rQkpbwrtGYjEfcJMLVWeQVygpG9f4zHq3waI9-Ng0EJCT_SNoDUk

Rakastuminen on kauheaa

Minun ei tarvitse kokeilla benji-hyppyä, koska olen pysyvässä rakastumisen tilassa.

Rakastuminen on kidutustila, jossa koko hermosto on jatkuvan ylikuormituksen kohteena.Olen ollut siinä tilassa yhtäjaksoisesti vuosia, varmaan suurimman osan elämästäni.

Pahinta on, että siihen on kokemukseni mukaan vain yksi parannuskeino: sillä se lähtee millä tulikin. Olen nimittäin sarjarakastuja. Oireeni alkoivat jo 12-vuotiaana teini-idoliin hullaantumisella eikä loppua ole näköpiirissä. Rakastuminen on addiktio ja obsessio, jota en pysty hallitsemaan enkä määräilemään. Ilmankaan en haluaisi olla.

Usein sanotaan, että rakastuminen menee ohi viimeistään kahdessa vuodessa. Ei kyllä mene, ikävä kyllä. Sanotaan, että se vaihtuu tasaisen turvalliseksi rakastamiseksi, johon ei enää sisälly alkuhuuman tunnemyrskyä. Siinä vaiheessa, kun näin käy, kyse on mielestäni kyllästymisestä. Ja nurkan takana vaanii uusi rakastuminen, vaikka sitä kuinka yrittäisi vältellä. Rakastumistaipumus ei myöskään  valitettavasti vähene iän mukana.

Mistä rakastumisen tunnistaa? Siitä, että sydän tosiaan tuntuu hypähtelevän, mielialat heilahtelevat ja henkeä ahdistaa. Olo on kuin vuoristoradassa, huikeat onnen tunteet vaihtuvat varoittamatta hurjiin laskuihin ja loputtomiin, pimeisiin tunneleihin. Rakastuminen muistuttaa kokemuksessani paniikkihäiriötä, onpa sitä verrattu psykoosiinkin. Rakastumisen myötä tulee yleensä sen synkkä seuralainen, mustasukkaisuus. Se puolestaan voi viedä epätoivoisiin tekoihin, kuten henkirikoksiin ja itsemurhiin, kuten tiedämme.

Rakastuneena kaikki asiat suodattuvat rakastumisen kohteen kautta. Mitä hän sanoisi, mitä tekisi, miten asia vaikuttaa suhteeseemme. Tulevaisuutta ilman rakastettua on vaikeaa edes ajatuksena hahmottaa ja se näyttää synkältä, mustavalkoiselta, pitkästyttävältä ja ilottomalta.

Rakastuneena menettää autonomiansa yhtä pahasti kuin raskaana ollessaan, rakastuminen vain ei näy niin selvästi päälle päin.

Tiedän, että olen rakastunut, silloin kun alan ostella kohteelle lahjoja ja kuvitella minkä värinen paita hänelle parhaiten sopisi. Toinen varma merkki on, että piirrän hänestä kuvan.

Mikä siinä onkin, että rakastumisen kohdetta pitää alkaa ottaa haltuun, muokata ja koristella? Onko tässä kysymys jostain alkukantaisesta reviirin tai omaisuuden merkitsemisestä? Mitä ihmeen tarvetta evoluutiossa koko rakastuminen ylipäätään palvelee?

Olen vakuuttunut siitä, että alttius rakastumiseen on pohjimmiltaan aivokemiaa tai neurologiaa. Se on minussa oleva ominaisuus, jota en pysty muuttamaan. Myöskään en pysty muuttamaan sitä, että rakastumiseni kohteet eivät yleensä ole minulle kovin terveellistä seuraa eivätkä varsinkaan sellaisia, jotka äiti olisi minulle valinnut.

Mutta kuten sanottu, parempi silti, että tuntuu kamalalta ja ihanalta vuoron perään kuin että ei tuntuisi miltään.

Mummous kunniaan!

Tänään iski rahapula ja mummon opit tulivat mieleen. Jos kaikki eläisivät kuten minun mummoni, ei olisi ruokahävikkiä eikä varmaan ilmastonmuutostakaan.

Olin eilen Otavan kirjasalongissa kuuntelemassa muun muassa Sirpa Kähköstä ja Elina Hirvosta. Kirjailijoiden keskustelussa sivuttiin mummousteemaa, koska joku kriitikko oli nimittänyt Kähkösen uusinta mummoromaaniksi. Ilmeisesti vähätelläkseen, oletan. Yleisökin tilaisuudessa oli pääosin mummoikäistä.

Tämä pisti miettimään. En yhtään hyväksy mummojen vähättelyä tai mummo-sanan käyttämistä haukkumasanana! Olen itsekin isoäiti ja ylpeä siitä.  Mummous on ehkä tärkein saamani tehtävä elämässä, vaikken haluakaan, että lapsenlapseni kutsuvat minua mummoksi. Haluan säilyttää oman persoonani nimeä myöten. Lapsenikin opetin kutsumaan itseäni etunimellä, mutta he eivät siihen sitten isompina enää suostuneet.

 Omat mummoni ovat mielessäni usein ja he ovat minulle tärkeämpiä esikuvia kuin vanhempani koskaan olivat.

Tänään, kun iski sellainen luksusongelma, että rahat ovat vähissä, olin kiitollinen isoäidilleni. Hän oli ammatiltaan keittäjä eli ¨köksä” ja lihakauppias.  Hänen kanssaan kiersimme monet kerrat Hakaniemen ja Vaasankadun hallit ruokaostoksilla, kun olin lapsi. Mummolta opin, mitä herkkuja halvoista ruhonosista saa muun muassa hiljakseen hauduttamalla, voilla ja kermalla höystettynä. Mummo osasi kysyä kauppiaalta, olisiko tiskin alla sydäntä, häränhäntiä tai muuta spesiaalia.

Mummon kalliolaisen hellahuoneen tiskipöytä oli täynnä milloin siansorkkia, milloin silakoita tai kokonaisia kanoja. Slow food, se oli mummon tuhtien ruokien salaisuus.

Onneksi opin nuorena, miten ruokaa tehdään halvalla ja sen, että mitään ei heitetä pois. Vaikka en osaa suunnitella elämääni ollenkaan, ruokaostokset osaan tehdä niin, että mitään ei jää yli koskaan.

Tänään köyhäillessäni matkustin Hakaniemen halliin ja ostin kuudella eurolla kahden päivän ateriat. Köyhän ei kyllä todellakaan kannata syödä mauttomia eineksiä, vaan ostaa edullisia raaka-aineita ja tehdä isompia annoksia kerralla. Tätä en varmaan tietäisi ilman mummoani, sillä äitini ei ollut mikään varsinainen keittiöihminen.

Toiselta mummoltani, ompelijalta, opin, että koskaan ei näyttäydytä epäsiistinä tai huonosti pukeutuneena. Mummolla oli aina tyylikkäät vaatteet ja kauniit korut ja hän ompeli minullekin koulun kevät- ja joulujuhliin toiveitteni mukaiset mekot. Kerran mummolle tuli kiire ja hän ei ehtinyt kuin harsia mekkoon hihat kiinni. Hän ei tiennyt, että esiinnyn jossain kuvaelmassa ja hihat rätsähtivät irti. Mummoa hävetti varmaan enemmän kuin minua.

Mummmoissa on kyllä parhaimmillaan voimaa ja elämäntuntoa enemmän kuin nipussa nuoria naisia. Mieluummin lukisin lehdistäkin viisaiden ja kaiken nähneiden naisten haastatteluja, kuin vastikään elämän perusasioihin heränneiden kaksvitosten mindfullness- ja joogahyminöitä.

Ja toivon totta kai, että pystyisin olemaan omien lastenlasteni kanssa sen verran, että jotain muisteltavaa jäisi minustakin aikanaan. Ehkä lukevat sitten näitä blogeja, jos vanhemmat antavat luvan.

Toivetekstinne, olkaa hyvä!

Rakkaat lukijat! Olen lukenut huolellisesti kaiken kolumneistani antamanne palautteen Ilta-Sanomien nettijulkaisuissa. Yritän nyt kehittyä ja kirjoittaa ehdotustenne mukaisen tekstin. 

Ensinnäkin parisuhteesta. Romanttiseen rakkauteen perustuva parisuhde on ainoa mahdollinen yhdessäolon muoto. Pariskunnan ja perheen kuuluu asua samassa osoitteessa. Avoimet suhteet tai erillään asuminen ovat merkki henkisestä epäkypsyydestä. Oman puolison kanssa haluaa jokainen normaali ihminen viettää aikaa 24/7 ja nukkua lusikassa.

Oman kullan kainalossa kotisohvalla on ihan parasta! Kumpikin saa olla ihan sellainen kuin on, ilman mitään ulkonäkö- tai muita paineita. Oma kumppani on turvallinen höpönassu, jonka kanssa käydään saunassa ja syödään naksuja sohvalla. Ihanaa!

Pettäminen on pahinta, mitä kumppanille voi tehdä. Se on riittävä syy eroamiselle, vaikka ero onkin huono juttu. Pettämistä ei kuitenkaan voi antaa anteeksi. Se siitä ja piste. Kyllähän tämän kaikki tajuavat selittämättäkin. Joka ei tajua, on henkisesti epäkypsä. Pettäjä myös on henkisesti epäkypsä. Ja jos haluaa asua eri osoitteessa kuin kumppani, suhteessa on jotain pahasti vikana. Se on epäkypsää.

Seksistä. Seksi on ihan parasta oman rakkaan kanssa. Aluksi sitä voi olla paljonkin, mutta vuosien mittaan se hiipuu. Tämä on aivan luonnollista kehitystä ihmissuhteissa.  Kun näin käy, siihen on parasta vain tyytyä tai hankkia vaikka koira, jota ulkoiluttaa.

Hyvä parisuhde ei perustu seksille, vaan ihan muille asioille. Seksi on muutenkin nuorten ihmisten juttu. Keski-ikäistä ei seksin pitäisi enää kiinnostaa, vanhuksista puhumattakaan. Ihan pervoa olisi semmoinen ja jos joku muuta väittää, on henkisesti epäkypsä.  Parisuhteen osapuolen pitää olla suunnilleen saman ikäisiä. Muuten se ei ole parisuhde vaan  sairas ja pervo  hyväksikäyttösuhde.

Porno on myös ihan sairasta ja ihmisiä esineellistävää. Jos joku pitää pornoa kiinnostavana tai tarpeellisena, on henkisesti epäkypsä. Jos kumppani jää kiinni pornon katsomisesta, se on melkein yhtä pahaa kuin pettäminen.

Parasta on, että ihmisellä ei ole elämässään monia seksikumppaneita. Ne, jotka eivät pysty asettumaan aloilleen ja lentelevät kukasta kukkaan, ovat säälittäviä ja henkisesti epäkypsiä. Kypsä ihminen tietää kokeilemattakin mitä haluaa ja tyytyy siihen kumppaniin, jonka kohtalo on hänen tielleen lennättänyt. Tässä on nyt jotain loogista ristiriitaa, mutta näin kuitenkin toimivat kypsät ja tasapainoiset ihmiset. Netistä ei missään tapauksessa kannata etsiä seuraa, siellä ovat vain huijarit, psykopaatit ja henkisesti epäkypsät.

Kypsän ja tasapainoisen ihmisen ei tarvitse kysellä eikä kyseenalaistaa. Hänellä on yksi ainoa elämä, jota hän ei tuhlaa mihinkään haihatteluihin, vaan elää juuri niin kuin kunnon ihmisen kuuluu elää. Niin kuin kaikki muutkin. Se nyt vaan on niin.

Ai niin, äijät on äijiä ja muijat on muijia.

Ja minä itse. On lääkitys kohdallaan ja käyn terapiassa, älkää suotta olko huolissanne.

 

Tämä teksti perustuu kommentteihin joita Ilta-Sanomien viimeisin kolumnini sai. Kommentit olivat samansuuntaisia kuin kaikki aiemmatkin kommentit.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006237828.html

Kokeilin tavallisuutta

Löysin koneeltani kuvauksen tavallisuuspäivästäni, jota yritin viettää yhtenä keväisenä sunnuntaina. Se oli niin tavallinen, että tekstistä tuli tosi lyhyt.

En ole ainakaan kymmeneen vuoteen ollut ihan tavallinen päivääkään. Tänään päätin yrittää kokeilla, miltä se tuntuu. Meni pieleen heti aamusta, kun nukuin melkein yhteentoista.

Päätin kompensoida tämän lähtemällä uimahalliin ja kerrankin ilman meikkiä. Siitä kun huomautellaan halleissa. Olen kuullut, että tavalliset ihmiset eivät välttämättä meikkaa esimerkiksi kauppareissua varten. Minä meikkaan joka aamu, vaikka ei olisi aikomustakaan lähteä mihinkään koko päivänä. Minä todellakin meikkaan itseäni varten.

Selviydyin muutaman korttelin matkasta hienosti, ei tullut tuttuja vastaan.

Uimahallini on Yrjönkadun uimahalli. Saunassa tajusin ihmisten jutuista, että se ei olekaan ihan tavallinen asia. Jotkut puhuivat siitä, että toivoisivat voivansa käydä siellä  useammin.

Tajuisin, että olen onnekas kun voin käydä siellä vaikka kaksi kertaa päivässä, jos huvittaa, kunhan on naisten vuoro. Yrjönkadun uimahalli kun on vähän hienompi kuin muut, oikeastaan ainutlaatuinen Suomessa. Olen kyllä käynyt ihan tavallisissakin uimahalleissa, olen jopa matkustanut niihin metrolla.

Uimasta tultuani kävin Alepassa ja ostin kerrankin pelkästään ihan tavallisia asoita – Alepassa se onkin helppoa – kuten karjalanpiirakoita, jäätelöä ja vessapaperia, koska oli tulossa sukua kylään.

Tuntui kivalta kun ostoskärryissä oli ihan normiruokia ja avokadotkin olivat loppuneet. Tuli samalla säästettyä rahaa, mitä pidetään normaalina tai ainakin järkevänä. 

Tunsin olevani järkähtämätön osa tavallista suomalaista kaupunkikulttuuria. Oloni oli levollinen ja vakaa.

Oli myös normaalia keittää vieraille kahvia ja jutustella pöydän ääressä.  En polttanut melkein yhtään pikkusikaria ennen iltaa ja jätin tavallisuussyistä juomatta kello kuuden skumppani. Kävin syömässä kiinalaisessa ravintolassa – eikö se ole melko tavallista? Söin normaaliin suomalaiseen ruoka-aikaan, viideltä, enkä suinkaan kahdeksalta, kuten yleensä. Söin dumplingseja ja jasmiiniteetä, sillä sen ravintolan listalla ei ollut oikeastaan mitään tavallisempaa. Enemmän tavallisuuspisteitä olisi saanut  esimerkiksi friteeratuista kanapalleroista.

Syömisen jälkeen sitten elokuviin. Elokuva ei ollut mikään vaihtoehtoyleisön taidepläjäys, vaan ihan tavallinen mainstream-leffa. Yleisöä oli kyllä niukanpuoleisesti, joten ehkä se ei sitten ollutkaan  niin tavallinen leffa. Tai sitten sunnuntai kello kuuden näytös ei ole kovin suosittu leffa-aika.

Kotona oli seksiä, se lienee normaalia sekin, ainakin viikonloppuisin, ellei nyt mennä  ihan yksityiskohtiin.  Juuri luin Suomen Kuvalehden melkein kannesta kanteen ja join iltateen. Eikö olekin sietämättömän tavallista?

Olen ymmärtänyt, että sunnuntaisin toivutaan krapulasta ja maataan kotisohvalla koomassa televisiota tuijottaen kaljatölkin kanssa. Näin tavalliseen en kyllä mitenkään pysty, sillä en omista verkkareita eikä televisiokaan ole samassa huoneessa kun sohvani, jonka päällä ei oikeastaan pysty löhöilemään. 

Nyt kello on jo melkein yksitoista illalla, joten katson selvittäneeni tavallisuuspäiväni arvosanalla kahdeksan. Sehän on aika tavallinen arvosana, vai kuinka?

Kyykkytarjoilija ja ravintolaraivo

Käyn usein ulkona syömässä. Varmaan liian usein, sillä ajoittain minut valtaa hillitön ravintolaraivo.

Oletteko aiemmin käynyt meillä, kysyy tarjoilija alkajaisiksi. Tekisi mieli valehdella, että olen. Ja sitä paitsi, mitä se tarjoilijalle kuuluu. Jos vastaan rehellisesti, että en ole, alkaa vaivaannuttava seremonia  ” siinä tapauksessa kerron vähän meidän konseptista”. Mutta kun en halua kuulla!

Olen lukutaitoinen ja kysyn annoksista, jos pidän sitä tarpeellisena, heti kun olen omin päin tutustunut ruokalistaan. En halua tietää asioita, jotka ovat itsestään selviä, kuten että 5-10 euroa maksavat annokset eivät voi olla kovin isoja ja että niitä on parasta tilata pari, kolme, jos aikoo saada nälkäisenä vatsansa täyteen. Ja kyllä, ymmärrän sanomattakin, että voimme jakaa annokset seuralaiseni kanssa.

Tekisi usein mieli sanoa, että ettekö tiedä kuka minä ole!  Minä olen asiakas, jota tarjoilijan pitäisi palvella, enkä enää koulun penkillä. En myöskään ole metsäläinen enkä moukka, jota pitäisi pyytämättä sivistää ruoka-asioissa.

Monet ”konseptiravintolat” suhtautuvat asiakkaisiinsa alentuvasti ja henkilökunta luennoi annoksista ikään kuin olisivat keksineet jotain ainutlaatuista.

Usein ovatkin kyllä keksineet kääpiökokoisissa piperrysannoksissaan yhdistellä makuja, joita kukaan normaaleilla makuhermoilla varustettu ei laittaisi samalle lautaselle.

Kun tästä ensimmäisestä opastuksesta on ärsyyntymättä selvitty, niitä tulee yhtä monta kuin ruokalajejakin. Pahimmillaan ne tulevat heti alkuun lusikassa tai shottilasissa tarjoillun keittiön tervehdyksen kera ja kyykkytarjoilijan muodossa.

Kaikkihan tietävät kyykkyviinit, ne halpisviinit Alkon alahyllyissä. Kyykkytarjoilijoita puolestaan esiintyy ainoastaan kalliissa paikoissa.

Keittiöstä lehahtaa pöydän viereen kyykistelemään ja nojailemaan hipsterityylinen kokki tai keittiömestari, joka osoittelee annoksia ja kertoo, että tässä meillä löytyy fermentoitua raparperia hillotun lehtikaalin kera höystettynä savustetulla nilviäismoussella ja että juurileipä on kahteen kertaan glaseerattu ja voi ihan omin käsin puulusikalla vatkattu. Ja vihannekset tulevat siltä ja siltä luomutilalta jostain saarelta.

Apua, miten voin kuunnella pöydän vieressä hankalassa asennossa ulkoa opeteltuja ritirimpsuja latelevaa veikkoa naama peruslukemilla? Kun naurattaa niin pirusti ja tekisi mieli vapauttaa kyykistelijä epämukavasta tehtävästään.

Näissä paikoissa yleensä pehmeälle ekopaperille riipustetut ruokalistat ovat muodoltaan kapeita ja korkeita ja niissä on käytetty jotain hentoa kirjasinta. Ihan erilaista ärsytystä tarjoavat puolestaan tuhdit, isot ja värikkäät ruokalistat, joissa hehkutetaan kunkin ruokalajin herkullisuutta, rapeutta tai mehevyyttä.

Tällaisiin adjektiivilistoihin törmää Rossoissa, Amarilloissa ja muissa koko kansan ketjuravintoloissa. Valmiiksi lapsekkaan reippaalla sävyllä laatuarvioidut ruokalajien selostukset kiukuttavat yhtä paljon kuin trendiravintoloiden kaikkitietävät höpöttäjät.

Minun, asiakkaan, pitäisi saada päättää, oliko annos herkullinen, leipä rapea ja pihvi mehukas vai ei. Luettuani listan läpi, olen jo siitä niin ähkytäynnä, että ruokahalu on tiessään. Myös sana ”possu” ruuan yhteydessä mainittuna vie ruokahalun välittömästi.  Viimeistään fiiliksen pilaa kuuluvalla lähihoitajaäänellä ohikulkiessa huudeltu  ”mitenkäs täällä maistuu?” Jos puolestani itse yritän tarjoilijaa tavoittaa, se ei onnistu ainakaan siinä vaiheessa, missä haluaisin laskun. Sekin kiusa vielä lopuksi, sillä laskua tilatessaan jo tietää, etteivät hinta ja laatu juuri koskaan kohtaa.

Tomi Björck vastasi minulle Iltalehdessä:

https://www.iltalehti.fi/ruoka-artikkelit/a/91c25ed6-1f84-40ec-a14d-7abe26a6f645?fbclid=IwAR0WW3ETNBoXqVGYA0fsas71y6UIZVDfKOOXNn8i52ntFyRqzZzXWyWyMaI

» Vanhemmat artikkelit

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑