Olen elämässäni tehnyt sosiaalisen loikan köyhyydestä hyväosaisuuteen. Voin vakuuttaa, että se ei ole mikään onnellisuustakuu.

Ihminen, joka vaihtaa ympäristöä ja viiteryhmää, on aina ulkopuolinen.  Samalla tavoin kuin ulkomaille muuttanut seilaa kahden kotimaan ja kulttuurin välissä, luokkanousun tehnyt miettii ja puntaroi jatkuvasti arvojaan ja asenteitaan. Lapsena opitut tavat sopeutua istuvat lujassa. On vaikea samastua ihmisiin, jotka ovat päätyneet samaan tilanteeseen aivan eri reittejä.

Minut on kasvatettu eräänlaisen ylevöityneen köyhän osaan. Lapsuudessani ja etenkin vanhempieni lapsuudessa köyhän piti vielä olla nöyrä, siisti ja hyvätapainen osoittaakseen olemassaolon oikeutuksensa. Lisäksi aina ja kaikkialla piti ottaa muut huomioon: ahtaissa kaupunkikodeissa, yhteisillä pihoilla, yleisillä uimarannoilla, harrastuksissa ja julkisissa kulkuneuvoissa.

Niin sanotuista ”paremmista ihmisistä” puhuttiin hiukan tuhahdellen, mutta samalla pelonsekaisella kunnioituksella. Halu pyrkiä kohti parempaa elämää oli suuri. Itselleni tavoiteltu edistys tarkoitti koulutusta ja enemmänkin, sivistystä, jotka eivät suinkaan ole sama asia. Kannatti opiskella ahkerasti, jotta pääsi vihreälle oksalle. Itselleni se todellakin kannatti, sillä opintojen kautta pääsin unelmien työpaikkaan johtavaan sanomalehteen ja siten osaksi eliittiä jo ennen valmistumistani.

Koin 1970-luvun yliopiston tasaveroiseksi paikaksi, jossa oli ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ilmeisesti asia ei enää ole ihan niin, sillä yhteiskunnassa hyvä- ja huono-osaisuus ovat alkaneet jälleen kasautua ja jyvät erotellaan akanoista yhä varhaisemmin. Hyväosaiset perheet panostavat lasten koulumenestykseen ja harrastuksiin ja nuoria tuetaan aivan toisella tavalla kuin omassa nuoruudessani. Synnyin kenties lyhytaikaiseen viattomuuden aikaan, Kekkos-Suomeen, jolloin tasa-arvo vaikutti toteuttamiskelpoiselta ihanteelta.

No, tämä ei ollut aiheeni, vaan se, miten ulkopuolisuuden tunne riivaa minua koko ajan enemmän. Luokkatodellisuus kärjistyy ja tulee räikeästi esiin kesäkaupungissani, jonne ylempi keskiluokka tungeksii kesäisin. Uneliaan eteläisen satamakaupungin kadut täyttyvät hetkeksi Volvoista ja Mersuista ja vierassatamat kalliista veneistä. Minne ylempi keskiluokka rynnistää ja pesiytyy, sinne nousee aitoja ja kulkuesteitä, jättimäisiä terasseja ja valvontakameroita. Roska-astiat täyttyvät. Ravintolat ottavat listoilleen koirien annoksia. Woltin lähettejä ei vielä ole näkynyt, mutta se lienee vain ajan kysymys. Tämä on kuin maailma pienoiskoossa.

Puheenaiheet pastelliväreihin pukeutuneiden purjehdus- tai tennisporukoiden nousuhumalaisissa pöydissä eivät kuitenkaan laadullisesti lainkaan poikkea edukseen duunarien kaljakuppiloiden turinoista. On ihan sama, puhutaanko Tallinnan sataman viinanhinnoista vain Negronien ja Bellinien matkoilla opituista oikeaoppisesta sekoittamisesta. Itsekeskeistä, sielutonta tyhjien tynnyreiden kovaäänistä kolinaa.  Hyväosaisuus ei tee ihmisistä sivistyneitä – kuten ei köyhyys jalosta.

Surullisinta on se, että me hyväosaiset emme osaa lainkaan arvostaa ulottuvillamme olevia asioita. Jos ei edes ole lapsuuden muistoja edes hiukan toisenlaisesta todellisuudesta, on ehkä turha odottaa ihmiskunnalta globaalia empatiaa, vääryyksien korjaamista tai äkillistä herätystä ilmastonmuutoksen edessä.

Iän myötä itse palaan lapsuuteni juhlahetkiin. Pyöräilen syrjäisemmälle uimarannalle ja muistelen retkieväinä ollutta Elannon ruisleipää ja lauantaimakkaraa. Odotan sateita ja syksyä, jolloin pääsen metsään keräämään sieniä ja perkaamaan niitä tienposkessa termoskannukahvin voimin. Muistan viedä eväsroskat mennessäni, sillä isä opetti, että luontoon ei jätetä mitään. Se oli sittenkin suurinta sivistystä.

Olen elämässäni oppinut täysin hyödyttömiä asioita ja omaksunut tarpeettomia tapoja.

Mitä hyötyä on siitä, että osaan käyttää rapuveistä ja absinttilusikkaa? Entä siitä, että osaan silittää ja taitella pellavaiset pöytäliina? Että tiedän, mikä on miesten prässihousujen optimaalinen lahkeenpituus ja osaan solmia solmion? Että osaan kiillottaa kengät ja ommella napin paikoilleen, niin että se ei revi kangasta?

Osaan myös kiertää spagetin sievästi haarukan ympärille ja syödä sitä ryystämättä. Osaan kaataa kuohuviinilasiin oikean määrän juomaa ja tiedän, miten kuplia estetään haihtumasta, jos pullo ei tyhjene yhdellä kertaa.  Tiedän, että Chardonnay-rypälettä ei pidetä enää arvossa, vaan muodissa on Riesling, mutta uskallan silti tilata sitä. Tiedän että etikettisääntöjen rikkominen on sallittua vain, jos rikkoja tietää olevansa epäsovinnainen. Osaan kohottaa maljoja ja pitää pöytäpuheita.

Tiedän, että äyriäispastan kanssa ei saa syödä parmesaania ja tiedän, missä vaiheessa pizzan paistamista juusto lisätään. Erotan halpamozzarella burratasta. Osaan tilata pihvini medium miinuksena ja vaatia, että parsat lautasellani ovat al dente.  Tiedän, että oikeaan bouillabaisseen käytetään ainakin kolmea valkoista kalalajia. Tiedän, milloin on blinien ja mateen sesonki ja koska taas sinisimpukat ovat mehevimmillään. Osaan paistaa maksaviipaleet roseeksi ja hauduttaa läskisoosin. Tiedän, että ruokapöydässä pitää vallita kepeä puheensorina.

Tiedän, mikä on pukukoodi matineassa ja mikä taasen iltajuhlassa ja minkä väriset sukat pitää olla mihinkin kellonaikaan. Osaan irrottaa steariinitahrat vaatteista silitysraudalla ja ommella nailonsukkien silmänpaot hiuksella.

Osaan kirjoittaa yhdyssanat oikein. Osaan tehdä ytimekkäitä otsikoita aikakauslehtiin. Osaan kirjoittaa tilatun tekstin merkin tarkkuudella oikeaan, annettuun mittaan. Tiedän, että hyvässä uutisotsikossa on mieluiten verbi. Osaan laatia tasariviotsikoita ja ripotella väliotsikot paikoilleen tekstin lomaan.

Osaan kirjoittaa kohteliaan sähköpostin asianmukaisine puhutteluineen, mutta osaan myös vaihtaa välimerkittömään viestittelykieleen. Tiedän, milloin mikäkin tyyli on paikallaan ja näen vaivaa säätääkseni viestini vastaanottajan mukaan. Mietin sosiaalista mediaa käyttäessäni, voiko postauksestani pahastua tai voiko sen käsittää väärin.

En koskaan vetelehdi kotonani verkkareissa vaan korkeintaan vähän mukavammissa farkuissa. Nukun yöpaita päällä ja aamulla käytän lisäksi aamutakkia. Vaihdan vaatteita keskimäärin kolme kertaa päivässä. En kävele alasti kotonani ja jos on pakko, pidän verhot edessä. En koskaan näyttäydy uimarannan baarissa tai kahvilassa uimapuvussa, vaan pukeudun sitä varten.  En kävele shortseissa kaupungilla. En juo suoraan tölkistä maitoa tai mitään muutakaan ja enkä oluttakaan pullon suusta mielelläni edes saunassa. En lähde kauppaan enkä roskia viemään ilman meikkiä tai tukka pesemättä. Käyn joka aamu suihkussa, harjaan hampaat, pesen ja kuivaan hiukset, tuuletan makuuhuoneen ja petaan sängyn. Juon mielelläni lasillisen kuohuviiniä kello kuudelta sen merkiksi, että päivä vaihtuu iltaan.

Tervehdin kaikkia rapussa tai pihalla vastaan tulevia ihmisiä, myös huoltomiehiä ja siivoojia. Jos ihmisillä on lapsia seurassaan, tervehdin myös heitä ja esittäydyn.  Katson ovista kulkiessani, onko joku takanani ja jos on, odotan ja pitelen ovea enkä läimäytä sitä kiinni tulijan edestä

Niin, siis mitä väliä? Ei niin mitään, ei todellakaan. Turhuuksien roviolle vaan kaikki tyynni.

P.S. Tiedän, että turhuuksien roviot roihusivat munkki Savonarolan aikana Firenzessä ja käytin sanontaa edellisessä lauseessa turhan löysästi.

Nyt ei ole luksusongelma. Läheiseni teki itsemurhan. Yritän suhtautua tapahtuneeseen ja hyväksyä sen.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin asioista, joita pidetään yksityisinä. Nyt sattui kohdalleni hirvittävä ja tuskallinen asia, jota olen pohtinut herkeämättä lähes kuukauden. Olen edelleen suunniltani ja hukassa.

Joka aamu herään painajaista muistuttavaan todellisuuteen, omaan elämääni, joka on muuttunut ajoittain sietämättömäksi. Olen vuorotellen ahdistunut, surullinen, pettynyt, vihainen ja toivoton. Jotain kuitenkin on kirkastunut mielessäni. Anteeksianto.

Itsemurhaa pidetään joskus pelkurimaisena tai häpeällisenä tekona. Jäljelle jääville läheisille jää loppuikäiseksi taakaksi paljon surua, kysymyksiä ja syyllisyyttä. Tällaiseen tekoon ei ole helppo nähdä perusteluja, niin täysin ristiriidassa se on elämän säilyttämisen ja selviytymisen ihanteidemme  ja vaistojemme kanssa.

Kukaan ei kuitenkaan tee peruuttamatonta päätöstä kevyin perustein. Jos ihmisellä on pitkään niin paha olla, että elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, on hänellä oikeus tehdä siitä loppu. Ihmisellä on oikeus määrätä omasta elämästään, myös sen lopettamisesta.

Kukaan muu ei voi nähdä toisen pään sisään, tuntea hänen tunteitaan tai jakaa hänen käsitystään oman elämänsä arvokkuudesta.  Meidän tulee kunnioittaa ihmisen näin suurta, vaikeaa ja raskasta päätöstä. Itsemurha ei ole häpeällinen teko, joskus se voi olla suurta sankaruutta. Se voi olla myös rakkauden teko. Se voi jossain tilanteessa olla armoa itseään ja läheisiään kohtaan, vaikka jättääkin lähtemättömät jäljet.

En halua tässä vaiheessa enempää avautua tästä raskaasta aiheesta täällä blogissani, joka on kuitenkin kepeänä genrenä alkanut. En halua pitää julkista surupäiväkirjaa. En tiedä jatkanko kirjoittamista ja jos, niin koska. Pidän nyt varmaankin hiukan taukoa.

Hyvää joulun odotusta, pitäkää huoli rakkaistanne!