Sivu 2 / 11

Ikäerosuhde on kovilla

Ikäerosuhteita pidetään pinnallisina, mutta ne voivat olla jopa syvällisempiä kuin saman ikäisten suhteet. Kun tekee poikkeavan valinnan, sitä joutuu enemmän pohtimaan.

Sain eilen osallistua  Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelman keskusteluun ikäerosuhteista. Vieraina olivat lisäkseni seksologi  Tiina Vilponen ja toimittaja Venla Rossi.  Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että ikäerosuhteisiin liittyy paljon ennakkoluuloja ja vääriä oletuksia. Puheenvuoroissa tuli esiin näkökulmia, joita ulkopuoliset eivät ehkä tule ajatelleeksi.

Tiina Vilponen toi esiin käsitteen vähemmistöstressi. Ikäerosuhde on yhteiskunnassamme edelleen poikkeus ja sellaisessa olevat kokevat ympäristön taholta paineita, joita normaalina pidettyyn parisuhteeseen ei kohdistu. Paine asettaa sen osapuolille kuormittavia vaatimuksia ja voi jopa heikentää suhdetta.

Tätä eivät kummastelevat ja tuijottelevat ja somessa ilkeästi kommentoivat  ihmiset ehkä tule ajatelleeksi: heidän käytöksellään voi olla vaikutusta pariskunnan suhteeseen ja sen tulevaisuuteen. Vilponen kehotti meitä kaikkia muistamaan, että olemme vastuussa siitä, millaisia seurauksia negatiivisella suhtautumisellamme voi olla toisten ihmisten elämään.

Hän toi esiin myös sen, että ikäerosuhteita arvostellaan usein siksi, että niillä ei nähdä tulevaisuutta. Ikään kuin tällaisen suhteen osapuolet olisivat autuaan tietämättömiä ikäerostaan ja sen seurauksista pitkällä aikavälillä.  Venla Rossi kertoi, että hän itse liitossaan vanhemman miehen kanssa kokee ikäeron myös vapauttavana. Hän voi ajatella, että kyseessä ei ole ehkä hänen elämänsä viimeinen parisuhde.

Monogaamisessa ja tiukan parisuhdenormatiivisessa ajattelussamme tällainen ajatus ei ole yleinen. Yleisesti ajatellaan, että saman ikäisen pariskunnan tulee elää koko elämänsä yhdessä ja vanheta samaan tahtiin. Valitettavasti näin ei aina käy, vaikka se olisi tavoitteenakin. Elämä voi yllättää etenkin ehtoopuolellaan, vaikkapa sairauksilla.

Vilponen kertoi, että tutkimusten mukaan ikäeropariskunnat ovat toisiinsa jopa sitoutuneempia kuin saman ikäiset. Myös mustasukkaisuutta esiintyy vähemmän, mikä voi tuntua yllättävältä. Se on toisaalta ihan loogista, sillä juuri ympäristön aiheuttamien paineiden ja odotusten vuoksi ikäeropariskunnan on pakko käsitellä suhdettaan, sen motiiveja ja tulevaisuutta syvällisemmin kuin ehkä muiden. Poikkeava valinta on perusteltava sekä itselle että muille ja sitä joutuu koko ajan punnitsemaan.

Ihmisten elinikä on pidentynyt ja hyviä, terveitä vuosia on enemmän kuin ennen. Sen myötä tilaa jää muullekin kuin perinteiselle parisuhteelle, johon mentiin nuorena, hankittiin lapset ja ikäännyttiin yhdessä lapsenlapsia hoivaten. Nyt viisikymppinen voi olla tilanteessa, jossa lapset ovat jo maailmalla eikä lapsenlapsista ole tietoakaan.

Tässä elämänvaiheessa voi vaikka aloittaa uuden parisuhteen, jolla on ihan eri tavoitteet kuin nuoruuden liitolla. Tästä haluan itse puhua. Se, että nainen keski-ikäisenä valitsee suhteen nuorempaan mieheen, herättää edelleen paheksuntaa. Luulen, että paheksunnan suuri syy on juuri se, että jokainen ymmärtää, ettei tällaisen suhteen tarkoitus ole perheen perustaminen, vaan jokin ihan muu. Näitä ihan muita syitä voidaan pitää itsekkäinä ja turhanpäiväisinä.

Suomessa vallitsee kärsimykseen kulttuuri. Asioita ei saisi tehdä sen vuoksi, että ne ovat nautinnollisia ja tuottavat hyvää oloa. Arvostettavia ovat asiat, joita ”kuuluu tehdä” ja suorittaa hampaat irvessä oikeassa järjestyksessä. Elämästään täysillä nauttiva keski-ikäinen nainen herättää joissakin kanssaihmisissä ärtymystä. Jos oma elämä on katkeruuden ja jämähtäneen parisuhteen raskauttamaa, toisen onnea voi olla vaikea sulattaa.

Ikäerosuhteelle etsitään siksikin epäilyttäviä motiiveja, kuten se, että jompikumpi käyttää toista hyväkseen. Nuoren miehen voidaan epäillä käyttävän vanhempaa naista hyväkseen. Ikään kuin keski-ikään ehtinyt nainen ei olisi kypsä ja viisas ihminen! Kaikissa suhteissa vaihdetaan jotain asioita ja vaihtokaupan pitää olla tasapainossa, jotta suhde kestäisi. Ikäero voi tietenkin olla tärkeä osa suhteen dynamiikkaa. Joissain muissa  suhteissa se voi olla vaikkapa turvallisuus, talous tai vanhemmuus. Ulkopuoliset voivat vain arvailla toisten parisuhteiden peruskiviä. Arvailu on sallittua, tuomitseminen ei.

Keskustelu kuunneltavissa Areenassa:

https://areena.yle.fi/1-50512878?fbclid=IwAR314IWHox8USUb-VewNmQcNaus-MY4S1xpBLbg4BVYy8P-ryQZyaDUjyJU

Naisen kolmas elämä – nautinnon vuodet

OSTA KIRJA >

Rimakauhun hetkellä

Esikoiskirjani Naisen kolmas elämä on parhaillaan Basam Booksilla kustannustoimittajan käsissä ja odotan kansiehdotusta. Jännittää tosi paljon.

Olen iloinen ja innoissani, mutta samalla jostain iskevät epäilykset. Näitä on varmaan jokaisella kirjoittajalla. Olenko ilmaissut itseäni oikein? Tavoittaako sanomani lukijat? Voiko kertomaani tarinaan samaistua?

Eilen luin kustantajalle toimittamani käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa sen jättämisen jälkeen. Tulos oli, että itkin vuolaasti. Toivon, että ripaus tuota tunnetta, jolla olen tekstiin paneutunut, välittyy tekstistäni lukijalle.

Koska kirjani on omakohtainen tunnustuskirja, pelkään myös paljastavani liikaa yksityisiä asioista. Sekä omiani, että yhteisestä elämästämme viime kesänä edesmenneen puolisoni Leevi Lehdon kanssa.

Toisaalta, puhuin asioista avoimesti ja julkisesti jo hänen eläessään. Hän myös toivoi minun kirjoittavan asioista, joista yleensä vaietaan.

Vaikka nyt jännittää ja hiukan arveluttaa, uskon, että olen tehnyt oikean valinnan. Avoimista suhteista, seksistä, ikääntyvän naisen seksuaalisuudesta ja nettideittailusta kirjoitetaan ja puhutaan yleensä nimimerkin suojissa.

Halusin kirjoittaa sekä blogin että kirjan omalla nimelläni, jotta puheitani ei voida leimata perättömiksi. Minulla ei ole niin paljon menetettävää kuin nuoremmilla tai vasta uraansa luovilla ihmisillä. Lapsenikin ovat aikuisia ja omillaan. Jos nyt leimaudunkin loppuiäkseni, se ei ole kauhean haitallista.

Haluan kirjallani myös syventää usein kevyensävyisiä blogikirjoituksiani. Asiat, joista puhun, ovat tärkeitä ja vakavia – eivät kuolemanvakavia mutta elämänvakavia. Jos elämä tulee elettyä vain puoliksi tai jos seksuaalisuuttaan ei pääse toteuttamaan, se on korvaamaton vahinko. Puhun naisen oikeudesta nautintoon.

Jos voin omalla esimerkilläni kannustaa ja rohkaista muita naisia tekemään omanlaisiaan valintoja, kirjani on tehnyt tehtävänsä.

https://www.sttinfo.fi/tiedote/naisen-kolmas-elama—nautinnon-vuodet?publisherId=69817099&releaseId=69880239&fbclid=IwAR1ci6oLBGzg2jJKBexGAFGYk5eCYCssZ0-yj0iamtM0FhsadWZRducjDho

https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

Deittailupoliisi valvoo

Nyt koronapysähdyksen aikana on ollut aikaa tutkia deittisivustoja. Alkoi kiukuttaa.

Tinder on koronan kunniaksi antanut kaikille käyttöön ilmaisen  passi-toiminnon, joka on normaalisti maksullinen.  Sillä voi asettaa itsensä sovelluksessa minne tahansa. Itselläni on tiukat rajoitukset etäisyydessä, mutta nyt suuri osa  sovelluksen tarjoamista ehdokkaista onkin yhtäkkiä toiselta puolelta maailmaa!  Se on turhauttavaa, sillä en välitä tutustua tapauksiin, joita en tosielämässä voisi tavata vaikka haluaisin. Kaikki kiinnostavat profiilit pitää nyt ensin tsekata sijantimielessä ja siihen kuluu turhaa aikaa.

Tinderin passi-idea on ehkä  brändimielessä onnistunut ja toimii myös koronavaroittajana:  koska nyt ei ole turvallista tavata oikeasti, on sama missä päin maailmaa deittiehdokas on. Itse taas ajattelisin, että jos nyt käyttäisin aikaa johonkuhun tutustumiseen, hänen olisi parasta olla saavutettavalla etäisyydellä sitten, kun elämä taas normalisoituu.

Helsingin Sanomat kirjoitti vähän aikaa sitten, että Tinder-deittailu on muuttunut koronan aikaan syvällisemmäksi tutustumiseksi keskustellen ja kävelyretkillä. Väittäisin päinvastoin. Omien havaintojeni mukaan tulee entistä enemmän suorasukaisia seksiehdotuksia.  Monet lienevät kyllästyneet jutustelemaan mukavia tuntemattomien kanssa ja liikkeellä ovat enimmäkseen riskejä kaihtamattomat tai kokeneet sexting-deittailijat.

Päätin kokeeksi tsekkailla paria muutakin deittipalvelua. On useitakin, joissa täytetään aluksi persoonallisuustesti ja sen jälkeen palvelu osaa mielestään tarjota sopivimpia ehdokkaita käyttäjälle. Hyvä idea, mutta nämä syvällisemmän tason palvelut unohtavat kysyä yhtä asiaa. Sitä, millaista kumppania itse olen hakemassa – siis muutenkin kuin persoonallisuuden puolesta.

Käytin juuri yli puoli tuntia yhden palvelun kysymyksiin vastaamiseen ja mitä tulikaan tulokseksi?  Palvelu tarjoaa minulle ainoastaan itseni ikäisiä ja vanhempia ehdokkaita. Lisäksi ehdokkaat ovat eri puolilta maata. Totta kai, koska palvelu ei kysynyt, minkä ikäisistä  ja missä päin asuvista miehistä mahtaisin olla kiinnostunut. Sitä en valitettavasti tiennyt, kun aloin täyttää profiililomaketta. Niinpä poistin vaivalla luodun profiilini saman tien.

Luksusongelmia? Niinkin voi sanoa, mutta kyllä deittipalvelujen toimintakaavat kertovat jotain parisuhdeoletuksista.

Mihin perustuu oletus, että useimmat olisivat kiinnostuneita vain saman ikäisistä ihmisistä? Mitä puolestaan kertovat esimerkiksi sellaiset deittipalvelujen nimet kuten Akateemiset sinkut tai Eliittikumppani?  Että ihmiset haluaisivat tutustua ainoastaan oman sosioekonomisen statuksensa kaltaisiin kumppaneihin?  Ajatus on minusta ahdistava ja rajoittava.

Voi olla, että suurten lukujen lait kertova, että kaupallisesti toimiva deittipalvelu kannattaa perustaa tällaisiin oletuksiin käyttäjien toiveista. Meitä on kuitenkin muunkinlaisia. Itse en sosioekonomiasta välitä ollenkaan, sillä netissähän mainiota juuri on, että se antaa mahdollisuuden tutustua aivan erilaisiin ihmisiin kuin muuten tutustuisi.

 

Helsingin Sanomien Tinder-juttu:

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006486504.html

Naisen kolmas elämä

Naisen kolmas elämä alkaa viisikymppisenä. Se voi olla elämän parasta aikaa. Se on myös tulevan kirjani nimi. Kirja ilmestyy tänä keväänä Basam Booksin kustantamana.

Kirjassa kerron muun muassa vaiheesta, jolloin pitkä avioliittoni oli tullut käännekohtaan. Työelämässä oli ”kaikki” jo tehty, lapset aikuisia, vapaa-ajan asunto hankittu ja talous mallillaan. Kaikkien ponnistelujen jälkeen elämältä puuttui kuitenkin suunta ja päämäärä. Parisuhde ajautui kriisiin.

Näin käy monessa muussakin liitossa. Jotain puuttuu ja sitä pitää hankkia muualta. Viidenkympin villitys on tunnettu ilmiö, joka voi ilmetä uusina harrastuksina,  syrjähyppyinä tai avioeroina. Meidän liitossamme se  johti pysyviin elämänmuutoksiin.

Kun puolisoni kanssa kyseenalaistimme parisuhdenormit ja lähdimme etsimään omia ratkaisujamme, yhteinen matka muuttui paljon sisältörikkaammaksi. Muutimme suhteemme avoimeksi. Vastaan tuli kaikkea jännittävää ja karillekin karahdettiin muutaman kerran.  Meistä tuli matkan myötä toisillemme parhaat ystävät ja saatoimme jakaa asioita, joista monet pariskunnat eivät keskustele koskaan

Kerron kirjassani rehellisesti, miten tämä kaikki onnistui ja mitä vaikeuksia kohtasimme. Yhteiskuntamme rakentuu niin vahvasti yksiavioisen parisuhteen varaan, että vaihtoehtoisille elämäntavoille ei ole tarjolla valmista mallia, koodia eikä etikettiä. Sitä kokeilevat useammat kuin tiedetään ja vielä useammat haaveilevat siitä, mutta ihmiset eivät ole valmiita kertomaan kokemuksistaan omalla nimellään.

Päätin rikkoa tämän hiljaisuuden ja kirjoittaa oman tarinani avoimesta suhteesta, nettideittailusta ja suhteistani nuoriin miehiin. En kerro tarinaani kerskaillakseni tai hätkähdyttääkseni, vaan siksi, että ikääntyvän naisen seksuaalisuus on tabu, josta puhutaan liian vähän ja hyssytellen. Parisuhdekeskeinen elämäntapa sokaisee meidät uskomaan, että naisen seksuaalisuus heikkenee keski-iässä.

Yleinen käsitys on myös, että nainen ei enää yli viisikymppisenä ole miesten silmissä kiinnostava. Haluan ravistella tätä käsitystä ja osoittaa, että ”puuma-ilmiö” on todellinen ja sen taustalla on oikeita, kulttuuristamme ja ehkä myös biologiasta juontuvia syitä.  Haluan jakaa kokemuksiani ja antaa naisille rohkeutta rikkoa totuttuja rajoja.

Kerron kirjan ilmestymisestä täällä  ja Luksusongelmia- Facebook-sivuillani  sekä Instagramissa myöhemmin, kun saan lisää tietoa aikataulusta ja muusta.

https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

Kuka saa olla sinkku?

Liityin Facebookin Korona-ajan sinkut -ryhmään. Tulin kipin kapin pois.

Liityin ryhmään viime viikolla uteliaisuudesta, koska Facebook-kaveri kutsui. Ajattelin, että onpa mielenkiintoinen uusi innovaatio ja että suhdeblogia kirjoittavana minun kannattaa varmaan käydä vilkaisemassa, millainen on meininki siellä.

Ryhmässä oli miesten ja naisten esittelyketjut, kuin deittipalstoilla ikään, mutta ei yhteydenottoja niiden perässä. Muu keskustelu oli enimmäkseen yleistä toisten tsemppaamista ja paikkakuntakohtaisia kuulumisia.  Kaikenlaista yleistä pulinaa. Alkoi askarruttaa, löytyykö sieltä kumppaneita kellekään ja onko tarkoituskaan.

Aloitin siis aiheesta keskustelun, jossa aluksi kerroin, etten ole ”varsinaisesti” sinkku, mutta silti koronaeristyksen takia yksin ja yksinäinen. Kerroin myös, että en aio olla ryhmässä kauan, vaan tulin mielenkiinnosta käymään. Sain kiukkuista ja vihaista palautetta. Koska en tunnustanut sinkkuväriä, olin vakooja, tirkistelijä ja tunkeilija. Minulle oltiin vihaisia, koska joidenkin mielestä tein pilkkaa sinkkujen vaikeasta tilanteesta.

En jäänyt sinne enempää moitittavaksi ja nokittavaksi vaan lähdin ryhmästä parin tunnin vierailun jälkeen. Tuo on sinänsä tyypillinen Facebook-ryhmien laumailmiö, joka saa minut karttamaan niitä. Keskustelut eivät pysy asiassa, vaan rönsyilevät sinne tänne ja monilla on tarve purkaa negatiivisia tunteitaan muihin. Tulee myös me ja muut -tyyppistä klikkiytymistä.

Tämä pikku kokemus sai minut pohtimaan sinkkuuden olemusta. Sinkkuus on parisuhdekulttuurimme luoma määritelmä. On normi ja tavoiteltava tila elää parisuhteessa. Sitten ovat ne muut, joille on oikein nimikin, sinkut. Se, että ilmaisee olevansa sinkku, tarkoittaa toisille ihmisille ilmeisesti, että kokee olevansa vailla parisuhdetta ja lisäksi etsii sellaista. Sinkkuus on väliaikainen ja jotenkin vajavainen tila, josta halutaan eroon.

Voiko avoimessa suhteessa oleva olla sinkkuryhmissä? Entä polyamorikko, jolla on useita vakituisia kumppaneita?  Molemmathan ovat vapaita solmimaan uusia suhteita. Ovatko kaikki sinkkuryhmien jäsenet monogaamisen parisuhteen perässä? Onko sinkku myös henkilö, joka ei edes etsi vakituista parisuhdetta, vaan jahtaa yhden yön juttuja?

Joillekin sinkkuus on vajaus ja taakka, toisille puolestaan kunnia asia, vapauden ilmaus ja ylpeyden aihe.

Ihmiset voivat kokea eri asteista sisäistä sinkkuutta. Itse koen vahvaa sellaista. En halua tulla määritellyksi parisuhteen kautta. Olen ihan riittävästi määriteltävissä omana itsenäni. Ilmeisesti en silti voi käyttää itsestäni sinkku-sanaa, enkä kyllä haluakaan. Sanan käyttäminen on ikään kuin nykyiselle parisuhdekäsitykselle alistumista ja sen epäsuoraa hyväksymistä.

Naisella pitää olla laastarisuhde

Poikkeustila saa miettimään, miten elämän kriiseihin kannattaa varautua ja mikä on vielä tärkeämpää kuin vessapaperi. 

Kuuntelin naisten puhetta raitiovaunussa – siis ennen korona-aikaa. He pohtivat, mitä antaisivat lahjaksi pyöreitä vuosia täyttävälle ystävättärelleen. He päätyivät selviytymispakettiin, joka sisältäisi ainakin neulaa, lankaa, hakaneuloja, tulitikkuja ja kynttilän, jota polttaa molemmista päistä. Hyvät hyssykät, kyllä sinne pitäisi myös kännykän vara-akku, kondomeja ja huulipunaa laittaa!

Mitä muuta jokaisella naisella pitäisi olla? Ainakin klassinen pikkumusta mekko vaatekaapissa ja laastarisuhde, ehdottomasti. Pikkumusta pelastaa tilanteesta kuin tilanteesta ja sen voi asustaa aina erilaiseksi koruilla, kengillä ja huiveilla. Pikkumusta pysyy kaapissa koipussissa vuodesta toiseen menemättä koskaan pois muodista.

Laastarisuhde puolestaan pelastaa elämän, kun kriisi yllättää. Pikkumustan lailla laastarisuhdekin pysyy kiltisti taka-alalla, kun naisella on menossa roihuava romanssi. Mutta eron ja epätoivon hetkellä laastarisuhde tulee kylään viinipullon kanssa ja viihdyttää naista. Hän jää yöksi ja juo kanssasi aamukahvin, tai jos poistuu ennen kuin heräät, jättää pöydälle kivan lapun.

Oikea laastarisuhde ei takerru, ripustaudu eikä pidä itsestään meteliä. Hän vie sinut ehkä baariin tai diskoon ja koet taas olevasi ihmisten kirjoissa. Voitte näyttää muiden silmissä ihan oikealta pariskunnalta, mikä on omiaan kohottamaan itsetuntoa. Laastarisuhteellakin saattaa olla jotain omaa elämää. Siksi olisi parasta, jos tällaisia suhteita olisi useampia. Näin voisi varmistua, että joku heistä on aina käytettävissä. Laastarisuhde on harmiton ja vaaraton, mutta aivan korvaamaton. Hänelle voi uskoutua. Välillänne vallitsee sympaattinen yhteisymmärrys ja voitte yhdessä ruotia outojen eksienne käytöstä.

Painotan, että laastarisuhde pitää olla olemassa ennen eroa. Surkeana ja nuutuneena ei sellaista voi löytää. Jos epätoivoisena lähtee etsimään lohdutusta, saa takuuvarmasti kelvottomia kokemuksia ja lisää sydänsuruja. Laastarisuhteen ominaisuus on luotettavuus, pysyvyys ja vakaus. Pelkkä tieto laastarisuhteen olemassaolosta auttaa jaksamaan vaikeita päiviä.

Laastarisuhteesta pitää kuitenkin pitää huolta, ettei hän häviä elämästäsi. Kuten pikkumustaa on hyvä tuulettaa parvekkeella ajoittain, on laastarisuhdettakin huollettava säännöllisellä yhteydenpidolla. Ja aina kun siihen kykenet, ole sinäkin hänen lohtunaan. Kuka tietää, ehkä vielä vietätte seesteisiä vanhuuspäiviänne yhdessä, kun myrskyisämmät suhteet ovat menneet menojaan?

Nyt on virtuaaliseksin aika

 

Jäikö rakkaasi rajasulkujen taakse? Ei hätää, voitte silti harrastaa virtuaaliseksiä.

Nyt kun kaikki kilvan keksivät korona-ajan selviytymiskeinoja, on minunkin laitettava lusikkani soppaan. Eilen tuli jo testattua ystävien kanssa, miten voimme jutustella lasillisella ”virtuaalibaarissa” kotisohvalta käsin. Videoyhteys netin kautta sopii myös seksiin.

Puuha vaatii hiukan valmistautumista ja siinä on omat tekniset haasteensa. Mutta mitäpä ei seksin eteen tekisi, vaikka vääntäytyisi outoihin asentoihin tietokoneen tai puhelimen kanssa. Selfiekepistä voi olla  hommassa suuresti apua. Onkohan ne jo myyty loppuun?

Valaistusta ja miljöötä voi nettiseksiä varten ehkä joutua hiukan säätämään. Seksituokio lasten lelujen keskellä keittiössä voi käydä oikeassa arjessa, mutta nettiseksistä se vie kyllä fiiliksen kokonaan.  Pitää myös valmistautua kuvan ajoittaiseen pikselöitymiseen tai yhteyden pätkimiseen. Huumorilla ja kärsivällisyydellä siitä selvitään.

Yksi tapa välttää online-sähläämistä on ottaa itsestään videoita ja lähetellä niitä kumppanilleen. Kohtaamisen hurma vähenee, mutta toisaalta videoita voi tehdä rauhassa ja ne voi editoida mieleisikseen.  Huonot kohdat pois. Voitte vaikka vaihdella videoita sopivassa chattipalvelussa, keskustella niistä ja saada ihan second level-virtuaalikokemuksen. Kullekin löytyy varmaan sopiva tapa, kunhan intoa ja mielikuvitusta riittää.

Tuntemattomien kanssa ei netissäkään kannata ryhtyä mihin tahansa, sillä ethän halua, että videosi putkahtaa julki ensi viikolla johonkin seksisivustolle? Itse asiassa harmittoman tuntuisesta virtuaaliseksistä voi jäädä paljon vakavamman seuraukset kuin tosielämän rankastakin sekoilusta.

Jos luottamus on kunnossa, ei kun tuumasta toimeen. Virtuaaliseksi ei voi koskaan olla aidon veroista, sillä tuoksut, maut ja kosketus jäävät puuttumaan ja homma pitää viimeistellä ihan omin avuin. On se silti tyhjää parempi.

Ei anneta viruksen hyydyttää seksielämää eikä näivetytä selibaatissa. Hyviä ja turvallisia seksihetkiä!

Tabuista suurin?

 

Tänään on pikkuveljeni syntymäpäivä. Hän asuu ihan lähellä kehitysvammaisten hoitokodissa. En kävisi häntä tervehtimässä, vaikka ei olisi virusvaroitustakaan. 

Veljeni syntyi happivajauksen vuoksi vaikeasti vammaisena ja  niin sanottuna valekuolleena, kun olin 4,5 -vuotias. Hänet hätäkastettiiin sairaalassa. Koska hänellä ei ollut geneettistä vammaa, ei hänelle myöskään voitu antaa mitään ennustetta tai elinajanodotetta.

Olin tuolloin pikkuinen saparopää, parikymppisten vanhempieni esikoinen ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Kaikkien lellikki ja silmäterä siis. Aina siististi puettu ja hyvin kammattu.

Kun veljeni syntyi, kaikki muuttui. Pikkuinen maailmani  romahti täysin. Kaikkien huomio keskittyi tulokkaaseen, jota minäkin kävin katsomassa, kun hän oli sairaalaan keskoskaapissa. En tiennyt mitä ajatella tuosta surkean näköisestä rääpäleestä, mutta jotain pahaa aavistin aikuisten huolestuneista äänensävyistä.

Kun veli tuli kotiin, äiti ruokki veljeä 1,5 tunnin välein, yötä päivää. Olin kotona heidän kanssaan. Päiväkotipaikkaa en saanut, koska äiti oli kotona. Veljen vammaisuus ei tuohon harkintaan vaikuttanut. On siis selvää, että jäin täysin vaille kaikkea huomiota ja huolenpitoa – minä joka en osannut edes kengännauhojani solmia. Kun veli nukkui, äitikin nukkui. Minut lähetettiin pihalle leikkimään, avain kaulassa.

Sisään ei ollut tulemista silloin, jos ovikellossa oli punainen rusetti. Se tarkoitti, että äiti nukkui eikä saanut häiritä. Ei vaikka oli polvi verillä, pissahätä tai pihan pojat kiusasivat. Onneksi jokunen naapurin täti välillä oli paikalla pelastamassa.

Kun veli selviytyi hengissä ja kasvoi, hänestä tuli suloisen näköinen enkelikiharainen pikkupoika. Hän ei mitenkään eronnut ikäisistään vielä parin vuoden ikäisenä. Hän vain ei oppinut puhumaan. Eikä kävelemään. Koska lääkärit olivat aluksi ennustaneet sokeutta ja ties mitä muutakin, mutta olleet väärässä, äiti jaksoi  sinnikkäästi pitää toivoa yllä.

Kun veli kasvoi, häntä alettiin kutsua cp-vammaiseksi ja spastikoksi. Hänellä oli pakkoliikkeitä eikä kävelemisestä tullut kunnollista koskaan. Puhe oli mölinää, lähinnä tunteiden ilmaisua äänteellisesti. Hän kaatuili holtittomasti ja hänellä olisi siksi takaraivo aina verillä. Minäkin opin puhdistamaan, desinfioimaan ja laastaroimaan veljen pään. Jossain vaiheessa hänelle hankittiin kypärä, jotta hän ei loukkaisi itseään niin pahoin.

Kun hän kasvoi edelleen ja minäkin kasvoin, sain viedä ja hakea häntä vammaisten päiväkodin kuljetusautolta, koska äiti ei olisi ehtinyt töistä tarpeeksi ajoissa. Olin tuolloin toisella kymmenellä ja sain hiukan taskurahaa avustani. Mahdoimme olla näky, minä ontuvaa ja kompastelevaa, metelöivää veljeäni taluttamassa ja hyssyttelemässä, ettemme herättäisi liikaa huomiota. Opin tuolloin katsomaan vastaantulijoita, tuijottajia  ja ivanaurajia uhmakkaasti, erilaista veljeäni suojellen ja puolustaen. Koulukavereita en kutsunut kotiin, jotta minua ei kiusattaisi. Perheemme eli aika eristyksissä veljen hankalan käytöksen vuoksi.

Opin puolustamaan myös äitiä ja myötätuntoni oli aina hänen puolellaan. Sain  kuitenkin huomionkipeydessäni raivonpuuskia, joista minua rangaistiin. Tästä en ole katkera, mutta siitä olen, että huoleton lapsuuteni vietiin. Äidin kaikki voimat, huomio ja toiveet kohdistuivat, ymärrettävästi, veljeen. Toiveet valuivat hiekkaan vuosien mittaan ja elämä siinä sivussa. Isä ei viihtynyt kotona kovin hyvin.

Koko perhe opettelimme viittomakieltä. Me opimme, veli ei. Hänen arvioitiin olevan symbolifunktiossa ja muussakin älyllisessä toiminnassa noin kaksivuotiaan tasolla. Yritin opettaa häntä lukemaan ja luulottelin, että meillä olisi joku keskinäinen, muilta salattu yhteisymmärrys. Minusta kasvoi lapsi, joka samastui aina kiusattuihin, heikkoihin ja vainottuihin.

Aikaa kului ja minusta tuli teini. Veljeni kasvoi vahvemmaksi ja hänen aggressiiviset kohtauksensa tulivat yhä äänekkäämmiksi ja vaikeammiksi hallita. Hänelläkin alkoi puberteetin oireita ja hän halusi jatkuvasti kosketella minua. Perheen ruokapöydässä kaikki esitimme korrektia, kun veli tarrasi minuun ja sai erektion.  Minua nolostutti, mutta en voinut suuttuakaan enkä poistua pöydästä. Piti olla kuin mitään ei olisikaan. Äidin tehtäväksi jäi saatella veli kylpyhuoneeseen, ties mitä tekemään. Minulle ei kerrottu, mutta arvelen nyt, että masturboimaan varmaankin. ”Ei veli mitään pahaa tarkoita”, minulle sanottiin.  Jotenkin häpeä jäi minun päälleni.

Tätä vaihetta kesti ehkä pari vuotta,  kun vanhemmat tekivät vaikean päätöksen ja veli sai laitospaikan. Pian sen jälkeen vanhemmat erosivat.

Jos käyn veljeä katsomassa, hän ei halua olla samassa huoneessa kanssani, vaan joudun maanitellen seurailemaan häntä paikasta toiseen. En tiedä miksi – luultavasti siksi, että vierailu rikkoo turvallisen päivärutiinin. Vierailut kuluvat siten, että pidän seuraa kahvipöydässä hänen hoitajilleen tai he minulle.

Kun äiti kuoli, lakkasin lopullisesti käymästä veljeä katsomassa. Petin samalla äidille aikoinaan antamani lupauksen huolehtia veljestä. Minulla on nyt muita huolehdittavia ja ahdistavat muistot tunkevat mieleeni vierailuilla. Kun kerroin tämän laitoksen vastaavalle henkilölle, hän sanoi ”Ymmärrän oikein hyvin.” Ensimmäisen kerran elämässäni joku antoi minulle henkisen vapautuksen vastuusta! Tabun sai sanoa ääneen.

Kerron tämän surkean tarinan siksi, että vammaisuudella on toinenkin puoli. Vammaisia on myös monenlaisia, kaikkia ei voi laittaa samaan kastiin. Erilaisuus ei aina ole rikkaus. Kaikki eivät ole herttaisia ja valoisia down-lapsia, esimerkiksi. Toivon, että kaikki vanhemmat, jotka tietoisesti päätyvät  hankkimaan ja pitämään vammaisen lapsen, tietävät mitä ovat tekemässä. Ajat ovat toki toiset ja perheille toivottavasti annetaan enemmän tukea ja apua, myös sisaruksille.

Ympäristön ei pitäisi tuomita, syyllistää tai mitenkään muutenkaan puuttua perheiden ja vanhempien valintoihin. Heillä on taakkansa muutenkin.

Nyt hänelle se kertokaa…

Miten voi kertoa tuntemattomalle miehelle, että hänen pitäisi korjata itsessään joku asia? Ei siis luonne tai mielipiteet, vaan joku ihan konkreettinen asia.

Juteltiin ystävän kanssa menneistä huonoista deittikokemuksista. Esiin tuli monia seikkoja, joihin deitit kaatuivat. Pulmat olisivat olleet vältettävissä, jos miehet olisivat osanneet katsoa itseään kriittisesti.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta ihminen voi yrittää tehdä parhaansa annetuilla edellytyksillä.  Ei ole esimerkiksi pakko tulla treffeille vanhalta viinalta haisten. Ei kannata tulla myöskään tuoreelta viinalta haisten. Hiukset voi pestä ja kammata. Sukat voi ja kannattaakin vaihtaa.

En suosittele myöskään kantamaan mukanaan muovikassillista kaljatölkkejä. Itse asiassa ei suosittele kantamaan treffeillä tai julkisesti muutenkaan minkäänlaista muovikassia. Muovikassi ei ole herrasmiehen – eikä ladyn – asuste.  Pahin vaihtoehto muovikasseista on Alkon kassi. Tämän olen tiennyt vaistomaisesti aina, mutta vakuutuin, koska uusi guruni Asfa-Wossen Asserate on asiasta samaa mieltä teoksessaan Sivistynyt käytös. Voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille.

Huonoja juttuja ovat myös lököttävä puku, pipo päässä sisätiloissa, tahrainen paita, hajoamistilassa olevat lenkkarit tai hoitamaton parta. Nenän tai korvien kaivaminen on myös sopimatonta.

Mutta itse asiaan. Miten voi kertoa deitille ensitreffeillä, että hänen pitäisi korjauttaa hampaansa? Tai miten voi sanoa kohteliaasti, että herrasta huokuva ominaistuoksu on hmmm… pikemminkin haju?  Melkein yhtä paha kuin haju, voi olla myös niin sanottu miesten tuoksu eli halpa partavesi, jota on lorauteltu oikein kunnolla. Koska treffit ovat kumminkin pilalla, voisi kai sitä asiasta sanoakin. Toisaalta se on myöhäistä jo. Itse laittaisin ongelman mahdollisimman nopeasti kiertoon ja toivoisin miesparan puolesta, että joku muu hoitaisi asian.

Kävin Doc point  -festarilla katsomassa mainion venäläisen dokkarin Seduction, jossa esiteltiin miesten metsästystä venäläiseen tyyliin. Yksityiset koulut tarjoavat nuorille naisille opastusta miesten miellyttämisessä. Opetuksen aiheita olivat muun muassa seksikkäästi pukeutuminen, riisuutuminen, liikehtiminen, tanssiminen ja oikeat otteet seksin aikana.  Opastusta annettiin myös tekoitkun tuhertamiseen ja avuttoman esittämiseen tiukan paikan tullen.

Ehkä näinä aikoina, kun parinmuodostus on uhattuna,  miehillekin voisi tarjota opastusta naisten miellyttämiseen? Ehkä jopa ihan peruskoulussa? Vanhat kunnon herrasmieshyveet ovat ajat sitten painuneet unohduksiin.

» Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑