Sivu 2 / 13

Turhaakin turhempaa

Olen elämässäni oppinut täysin hyödyttömiä asioita ja omaksunut tarpeettomia tapoja.

Mitä hyötyä on siitä, että osaan käyttää rapuveistä ja absinttilusikkaa? Entä siitä, että osaan silittää ja taitella pellavaiset pöytäliina? Että tiedän, mikä on miesten prässihousujen optimaalinen lahkeenpituus ja osaan solmia solmion? Että osaan kiillottaa kengät ja ommella napin paikoilleen, niin että se ei revi kangasta?

Osaan myös kiertää spagetin sievästi haarukan ympärille ja syödä sitä ryystämättä. Osaan kaataa kuohuviinilasiin oikean määrän juomaa ja tiedän, miten kuplia estetään haihtumasta, jos pullo ei tyhjene yhdellä kertaa.  Tiedän, että Chardonnay-rypälettä ei pidetä enää arvossa, vaan muodissa on Riesling, mutta uskallan silti tilata sitä. Tiedän että etikettisääntöjen rikkominen on sallittua vain, jos rikkoja tietää olevansa epäsovinnainen. Osaan kohottaa maljoja ja pitää pöytäpuheita.

Tiedän, että äyriäispastan kanssa ei saa syödä parmesaania ja tiedän, missä vaiheessa pizzan paistamista juusto lisätään. Erotan halpamozzarella burratasta. Osaan tilata pihvini medium miinuksena ja vaatia, että parsat lautasellani ovat al dente.  Tiedän, että oikeaan bouillabaisseen käytetään ainakin kolmea valkoista kalalajia. Tiedän, milloin on blinien ja mateen sesonki ja koska taas sinisimpukat ovat mehevimmillään. Osaan paistaa maksaviipaleet roseeksi ja hauduttaa läskisoosin. Tiedän, että ruokapöydässä pitää vallita kepeä puheensorina.

Tiedän, mikä on pukukoodi matineassa ja mikä taasen iltajuhlassa ja minkä väriset sukat pitää olla mihinkin kellonaikaan. Osaan irrottaa steariinitahrat vaatteista silitysraudalla ja ommella nailonsukkien silmänpaot hiuksella.

Osaan kirjoittaa yhdyssanat oikein. Osaan tehdä ytimekkäitä otsikoita aikakauslehtiin. Osaan kirjoittaa tilatun tekstin merkin tarkkuudella oikeaan, annettuun mittaan. Tiedän, että hyvässä uutisotsikossa on mieluiten verbi. Osaan laatia tasariviotsikoita ja ripotella väliotsikot paikoilleen tekstin lomaan.

Osaan kirjoittaa kohteliaan sähköpostin asianmukaisine puhutteluineen, mutta osaan myös vaihtaa välimerkittömään viestittelykieleen. Tiedän, milloin mikäkin tyyli on paikallaan ja näen vaivaa säätääkseni viestini vastaanottajan mukaan. Mietin sosiaalista mediaa käyttäessäni, voiko postauksestani pahastua tai voiko sen käsittää väärin.

En koskaan vetelehdi kotonani verkkareissa vaan korkeintaan vähän mukavammissa farkuissa. Nukun yöpaita päällä ja aamulla käytän lisäksi aamutakkia. Vaihdan vaatteita keskimäärin kolme kertaa päivässä. En kävele alasti kotonani ja jos on pakko, pidän verhot edessä. En koskaan näyttäydy uimarannan baarissa tai kahvilassa uimapuvussa, vaan pukeudun sitä varten.  En kävele shortseissa kaupungilla. En juo suoraan tölkistä maitoa tai mitään muutakaan ja enkä oluttakaan pullon suusta mielelläni edes saunassa. En lähde kauppaan enkä roskia viemään ilman meikkiä tai tukka pesemättä. Käyn joka aamu suihkussa, harjaan hampaat, pesen ja kuivaan hiukset, tuuletan makuuhuoneen ja petaan sängyn. Juon mielelläni lasillisen kuohuviiniä kello kuudelta sen merkiksi, että päivä vaihtuu iltaan.

Tervehdin kaikkia rapussa tai pihalla vastaan tulevia ihmisiä, myös huoltomiehiä ja siivoojia. Jos ihmisillä on lapsia seurassaan, tervehdin myös heitä ja esittäydyn.  Katson ovista kulkiessani, onko joku takanani ja jos on, odotan ja pitelen ovea enkä läimäytä sitä kiinni tulijan edestä

Niin, siis mitä väliä? Ei niin mitään, ei todellakaan. Turhuuksien roviolle vaan kaikki tyynni.

P.S. Tiedän, että turhuuksien roviot roihusivat munkki Savonarolan aikana Firenzessä ja käytin sanontaa edellisessä lauseessa turhan löysästi.

Oikeus päättää elämänsä

Nyt ei ole luksusongelma. Läheiseni teki itsemurhan. Yritän suhtautua tapahtuneeseen ja hyväksyä sen.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin asioista, joita pidetään yksityisinä. Nyt sattui kohdalleni hirvittävä ja tuskallinen asia, jota olen pohtinut herkeämättä lähes kuukauden. Olen edelleen suunniltani ja hukassa.

Joka aamu herään painajaista muistuttavaan todellisuuteen, omaan elämääni, joka on muuttunut ajoittain sietämättömäksi. Olen vuorotellen ahdistunut, surullinen, pettynyt, vihainen ja toivoton. Jotain kuitenkin on kirkastunut mielessäni. Anteeksianto.

Itsemurhaa pidetään joskus pelkurimaisena tai häpeällisenä tekona. Jäljelle jääville läheisille jää loppuikäiseksi taakaksi paljon surua, kysymyksiä ja syyllisyyttä. Tällaiseen tekoon ei ole helppo nähdä perusteluja, niin täysin ristiriidassa se on elämän säilyttämisen ja selviytymisen ihanteidemme  ja vaistojemme kanssa.

Kukaan ei kuitenkaan tee peruuttamatonta päätöstä kevyin perustein. Jos ihmisellä on pitkään niin paha olla, että elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, on hänellä oikeus tehdä siitä loppu. Ihmisellä on oikeus määrätä omasta elämästään, myös sen lopettamisesta.

Kukaan muu ei voi nähdä toisen pään sisään, tuntea hänen tunteitaan tai jakaa hänen käsitystään oman elämänsä arvokkuudesta.  Meidän tulee kunnioittaa ihmisen näin suurta, vaikeaa ja raskasta päätöstä. Itsemurha ei ole häpeällinen teko, joskus se voi olla suurta sankaruutta. Se voi olla myös rakkauden teko. Se voi jossain tilanteessa olla armoa itseään ja läheisiään kohtaan, vaikka jättääkin lähtemättömät jäljet.

En halua tässä vaiheessa enempää avautua tästä raskaasta aiheesta täällä blogissani, joka on kuitenkin kepeänä genrenä alkanut. En halua pitää julkista surupäiväkirjaa. En tiedä jatkanko kirjoittamista ja jos, niin koska. Pidän nyt varmaankin hiukan taukoa.

Hyvää joulun odotusta, pitäkää huoli rakkaistanne!

Tv-sarjojen ärsyttävät kliseet

 Olen kyllästynyt amerikkalaisiin sarjoihin, joissa on aina samat mokat ja vinksahtanut maailmankuva. En usko, että presidentin vaihtuminen tuo asiaan yhtään helpotusta.

 Esimerkiksi, miksi naisilla on aina liian pitkät hihat? Tiedättehän sen kohtauksen, jossa sankaritar on käpertynyt sohvannurkkaan villapuserossa, jossa on avara pääntie, usein olkapäät paljastava ja lisäksi ylipitkät hihat joista hän hakee turvaa. Paleleva ihminen ei käyttäydy niin. Jos tällä haluttaisiin kuvata hetkellistä epätoivon hetkeä, se olisi ok, mutta hänellä on ne liian pitkät hihat kuitenkin kaikissa muissakin villapuseroissaan ja kaikissa kohtauksissa. Ehkä tällä halutaan alleviivata naisen lintumaista siroutta ja haavoittuvuutta?

Miksi autonovia ei koskaan suljeta? Poliisisarjoissa etsivät säntäävät kiireesti ulos autoista ja jättävät poikkeuksetta ovet auki. Takaa-ajetut puolestaan riuhtaisevat lähimmän auton oven auki ja löytävät avaimen virtalukosta.

Miksi elokuvissa värillisten pariskuntien nainen on aina miestä vaaleampi? Usein värillisenä esiintyvät naiset ovat niin vaaleaihoisia, että heitä ei edes afroamerikkalaisiksi tunnista. Eipä silti, omasta mielestäni asia ja koko ihonväri on yhdentekevä, mutta näin ei ole Yhdysvalloissa. Onko naisen vaaleampi iho siis joku myönnytys naiseudelle vai pidetäänkö sitä yksinkertaisesti kauniimpana? Olisi mukava nähdä vaihteeksi yönmusta nainen ja lattekahvin värinen mies.

Miksi naiset juoksevat murhaajia karkuun korkokengissä? Jokainen järkevä nainen riisuisi ne ensi töikseen. Mutta elokuvissa piikkarit pysyvät jalassa, vaikka kiivetään katoilla ja tasapainoillaan kierreportaissa jossain varastorakennuksessa.

Miksi tv-sarjoissa voi näyttää verisiä tamponeita ja yhdyntöjä, mutta ei naisen rintoja? Olipa kyseessä kuinka raju seksikohtaus tahansa, naisella on rintaliivit yllään. Joku oikeustapaus lienee taustalla.

Miksi kaksikymppisten opiskelijoiden vanhemmat näyttävät tv-sarjoissa heidän isovanhemmiltaan? Miksi miesnäyttelijä on noin 65 ja naisnäyttelijä noin 55 kun he esittävät varhaisteinin vanhempia? Onko Yhdysvalloissa 40+ uusi normaali ikä hankkia lapsia?  Voi olla joissain piireissä, mutta ei suinkaan yleisesti.

Miksi puolestaan nelikymppisten kuusikymppiset vanhemmat esitetään muinaisjäänteinä, jotka joutaisivat hoivakotiin ainakin mielipiteidensä ja arvomaailmansa puolesta. Miksi vanhemmat esitetään aina ja ikuisesti kotona tekemässä kiitospäivän ateriaa – tietenkin siinä samassa kodissa, missä lapset aikoinaan varttuivat. Heidän elämässään ei ole lasten lähdettyä tapahtunut yhtään mitään.

Miksi harmiton syrjähyppy käynnistää  apokalyptisen katastrofin? Koko maailma nyrjähtää sijoiltaan ja psykopaatti murhaaja joko vaanii oven takana tai vaihtoehtoisesti pettäjä muuttuu sellaiseksi. Kokonaisia monen tuotantokauden mittaisia sarjoja on rakennettu pettämisen hirvittäville seurauksille, ei koskaan anteeksiannon puhdistavalle vaikutukselle. Jokaisella perheellä on luurankoja kaapissa vain odottamassa paljastumistaan.

Jos mieleenne tulee lisää, kertokaa. Voin tehdä jatko-osan.

Tämä kirja on must!

Luin juuri Mirja Hämäläisen tietokirjan Avoimet suhteet. Sen pitäisi olla pakollinen ainakin lukiolaisille ja pariterapeuteille, mutta siitä hyötyvät ihan kaikki muutkin.

Avoimet suhteet -kirja (*Kosmos) on kattava ja huolellisesti tehty tietokirja avoimien ja polyamoristen suhteiden monista eri muodoista ja niihin liittyvästä kulttuurista. Vaikka itsellänikin oli avoin avioliitto, en koskaan perehtynyt aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Olisi kyllä kannattanut. Jos olisin lukenut etukäteen Hämäläisen teoksen, olisi ainakin muutama virhe voinut jäädä tekemättä.

Tälle kirjalle totisesti on tarvetta ja sosiaalinen tilaus!  Hämäläisen kirja vastaa moniin kysymyksiin, pohtii älykkäästi ja haastaakin, mutta hyvin rauhalliseen sävyyn ja vakuuttavasti. Hämäläisen kirjassa esitetään suhdemallien moninaisuus ja se käsittelee sekä monogamian että polyamorian historiaa.

Koska avoimet suhteet ovat yhä tabu ja monogamia on normi, avoimista suhteista ei keskustella rennosti edes ystävien kesken. Tietoa ja muiden kokemuksia saa kuulla, jos haluaa osallistua johonkin yhteisölliseen keskusteluun. Itseäni semmoinen ei houkuttele, eikä varmaan kaikkia muitakaan. Some-keskusteluissa, vaikkapa suljetussakin ryhmissä, tulee helposti väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia. En usko, että edes kaikki pariterapeutit ovat riittävän perehtyneitä monisuhteisuuteen ja siihen liittyvään problematiikkaan.

Koska en ole varsinaisesti  ”harrastanut” avoimia suhteita, vain syöksynyt sellaisiin, en tuntenut esimerkiksi käsitettä yksisarvisen metsästäjä. Jos oikein ymmärsin, se kuvaa mies-naispariskuntaa, joka etsii suhteeseensa kolmanneksi naista, joka ei vaadi samanlaisia oikeuksia ja asemaa suhteessa kuin alkuperäisellä pariskunnalla on. Tällaisen naisen löytäminen on äärimmäisen vaikeaa – siitä yksisarvinen-nimitys. Kirjassa on paljon muutakin sanastoa, hauskaakin. Tiesittekö esimerkiksi mitä ovat kitchen table polyamory tai pivot?

Opin, että polyamoriassa on monia alalajeja ja että monisuhteisuudessakin voi olla paljon sääntöjä. Minut hiukan yllätti, kuinka yksityiskohtaisesti ihmiset voivatkaan seksuaalisen suuntautumisensa määritellä ja kuinka tarkkoja rajoja ja sopimuksia monikkosuhteissa voidaan asettaa.  On tietenkin selvää, että kun suhteessa on useampia henkilöitä, sopimisen ja neuvottelun määrä kasvaa. Mutta että jotkut neuvottelevat ja määrittelevät suhteensa niin järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti kuin Hämäläisen kirjassa kuvataan, sitä en ollut ajatellut. Itsellä kun on taipumusta käsitellä ongelma silloin kuin se tulee kohdalle pikemmin kuin ennakoida kaikkia vaihtoehtoja.

Myös avoimissa ja polyamorisissa suhteissa voidaan pettää. Pettäminen kun pohjimmiltaan on luottamuksen tai sopimuksen rikkomista. Pettäminen ei häviä mihinkään, vaikka suhteen rajoja laajennetaan. Kaikissa suhteissa pitäisi pohtia, minkä osapuolet kokevat pettämiseksi.

Kirjan lukeminen tekisikin hyvää pariskunnille, jotka eivät ole koskaan edes miettineet avointa suhdetta (onko heitä?) tai suhtautuvat ajatukseen ehdottoman torjuvasti. Hämäläisen kirja avaa tehokkaasti sitä, että avoimissa suhteissa elävät eivät suinkaan ole holtittomia, piittaamattomia tai moraalittomia. Päinvastoin: normista poikkeavan valinnan tekeminen vaatii harkintaa ja rohkeutta sekä monien eettisten kysymysten kohtaamista. On kunnioitettavaa etsiä oma, itselle sopiva elämäntapa sen sijaan, että nielaisisi kakistelematta itsestään selvänä pidetyn yksiavioisen heterosuhteen mallin.

Toivoisin, että kirja päätyisi mahdollisimman monen nuoren luettavaksi, sillä nuoruudessa pohditaan identiteettiä ja valintoja. Monogaamiselle parisuhdeoletukselle pitäisi esittää tietoon ja tutkimukseen perustuvia vaihtoehtoja. Monogamia ei ole mikään luonnonlaki, vaikka onkin juuri nyt länsimaissa vallitseva suhdemuoto.

Ai niin, Mirja Hämäläinen haastatteli minuakin kirjaan.

https://www.iltalehti.fi/suhteet/a/c1aacae5-1a72-4ea1-8e71-885c5611755f

Säädyttömät suhteet

Naisille tarjotaan viihteeksi tuhkimotarinoita, joissa varakas mies pelastaa köyhän tytön. Miksei asia toimisi päinvastoin? Miksi pärjäävät aikuiset naiset niin usein etsivät ”tasoistaan” seuraa?

Olen lukenut ja kuullut monien 50+ -ikäisten, eronneiden ja uudelleen parisuhdemarkkinoille päätyneiden naisen valittavan, että heille ei ole sopivaa miesseuraa tarjolla. Sopiva tarkoittaa menestynyttä, hyvännäköistä, siististi pukeutuvaa, oikean ikäistä ja korkeasti koulutettua. Ei haittaa, jos hän on kaikilla yhteiskuntakelpoisuuden mittareilla naista ylempänä, mutta se haittaa, jos hän on hierarkiassa selkeästi alempana, epäsäätyinen.

Tähän ei ole mitään järkevää syytä. Kyse on parisuhteen vanhentuneista normeista: miehen kuulu muka olla statukseltaan hiukan naisen yläpuolella, koska häntä arvioidaan taloudellisen turvan tuojana ja isäehdokkaana. 50+ nainen ei tarvitse mieheltään kumpaakaan noista ominaisuuksista. Pärjäävä ja koulutettu nainen nimenomaan ei tarvitse elättäjää, vaan voi vapaasti etsiä ihan toisenlaista miestä, nimittäin mieleistään. Sitäkin voi kysyä, tarvitseeko itsellinen keski-ikäinen nainen perinteistä parisuhdetta vai pikemminkin kevyitä tapailusuhteita, mutta se on jo toinen stoori.

Keski-ikäisenä nainen voisi yllättää ja tehdä toisenlaisia valintoja kuin nuorempana, sillä elämäntilannekin on toinen. Keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla on lisäksi huutava pula noista ”tasokkaiksi” luokitelluista akateemisista, sporttisista yli 182-senttisistä miehistä. Jos seuraa aikoo saada, on hellitettävä tiukoista vaatimuksista.

Toivelistasta voi vetää ensiksi yli vaikkapa koulutuksen ja iän – ja kappas, deittipalvelut ovatkin tulvillaan seuralaisehdokkaita.

Kun aikanaan lähdin nettideittailemaan, halusin tavata nimenomaan nuorempia miehiä. Nuoria ei voi luokitella saavutetun yhteiskunnallisen aseman mukaan, koska he eivät ole sinne asti ehtineet. He ovat vielä toteutumattomia lupauksia ja voivat sellaisiksi jäädäkin, mutta varmasti ei sitä ei voi tietää. Todennäköisesti nuoret eivät ole vielä kyynistyneet tai yt-neuvotteluissa parkkiintuneet kuitenkaan. Ja mitä vikaa on duunariammateissa tai keikkatöissä? Jonkunhan nekin on tehtävä ja monelle miehelle sopivat suorittavat työt paremmin kuin opiskelu.

Osa ihmiskoettani, josta kerron kirjassani Naisen kolmas elämän –nautinnon vuodet, on ollut tutustua ennakkoluulottomasti kaikenlaisiin ihmisiin. Olen vieraillut treffeilläni radanvarren lähiöissä, kehyskunnissa ja toisissa kaupungeissa. Olen nähnyt monenmoisia yksiöitä ja kimppakämppiä ja havainnoinut asumisen erilaisia standardeja.

Kumppanini ei tarvitse olla samanlainen kuin minä tai muut tuttuni, vaan mielellään ihan erilainen. Minua ei haittaa, jos kumppanini on vaikkapa joillain mittareilla syrjäytynyt, jos hän on muuten mielenkiintoinen ja minulle sopiva. Ystävien kesken on tärkeää, että juttu luistaa, elämäntavat ovat samanlaisia ja maailmankatsomukset kohtaavat, mutta rakkaudessa on ihan omat lakinsa.

Millä kriteereillä suhteen onnistumista pitäisi mitata? Minusta ainakin hyvällä seksillä ja yhteensopivalla kemialla, halulla tehdä suhteesta hyvä paikka molemmille, yhdessä viihtymisellä ja molemminpuolisen mielenkiinnon pysymisellä yllä. Nämä riittävät, eikä niillä ole mitään tekemistä rahan, vallan tai statuksen kanssa.  Minun maailmassani pennitön uneksija voi olla paljon kiinnostavampi tapaus kuin urapolulla hampaat irvessä suorittava ekonomi tai insinööri. Mitä epätodennäköisempi liitto, sitä mielenkiintoisempi tarina.

Epäsäätyinen suhde on myös romanttisempi, siitähän tuhkimotarinat juuri ammentavat! Roolit saduissakin voisi hyvin kääntää päälaelleen: kuningatar voisi nostaa rinnalleen renkipojan. Näinhän tosielämässä on käynytkin, tosin vain kulisseissa, kun degeneroituneet siniveriset eivät ole suoriutuneet aviollista velvollisuuksistaan.

 

 

Avoimet suhteet – naisten vuoro?

Pöydälläni odottaa lukemista juuri ilmestynyt kirja, jota olen odottanut. Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet (Kosmos)  on tietokirja, johon kirjoittaja on laajan lähdemateriaalin ohella haastatellut joukkoa suomalaisia. Minä olen heistä yksi ja siksikin teos kiinnostaa.

Mutta ennen kuin päästän itseni kirjan kimppuun, pohdin, miksi juuri nyt naiset puhuvat avoimista suhteista. Eikä se ole hiukan kummallista? Naisethan juuri ovat perinteisen käsityksen mukaan miesten moniavioisuuden uhreja, petettyjä ja jätettyjä. Miehillä on ollut etu- ja yksinoikeus monisuhteisuuteen. Miesten polygamiaan on etsitty painavia syitä ja selityksiä muun muassa geeneistä ja sosiobiologiasta.

Nyt kun vihdoin monogaamisista, romanttiseen rakkauteen perustuvista parisuhteista on tullut molempia sukupuolia yhtä lailla velvoittava normi, näkyvät ja kuuluvat, fiksut naiset haluavatkin murtaa ja kyseenalaista vallitsevaa parisuhdemallia. Miksi ihmeessä?

Vaativatko naiset nyt vain samoja oikeuksia, joita miehillä on ollut aina? Vai ovatko naiset ylipäätään kiinnostuneempia parisuhteesta ja sen eri muodoista? Jos näin olisikin, se olisi vain luonnollista, sillä naisen elämän parisuhde ja perheen perustaminen ovat tähän asti mullistaneet paljon perusteellisemmin kuin miehen.

Onko #metoo -liike kaiken hyvän ja oikeutetun miesten vallankäyttöä koskevan puheen sivutuotteena vaientanut miesten äänioikeuden parisuhdeasioissa ja parisuhdekonventoita voivat kyseenalaistaa vain naiset? Onko nyt naisten vuoro maksaa potut pottuina?

Vai onko niin, että yhteiskunnan ja sen mukana parisuhteen kehitys on nyt murrosvaiheessa, jossa naisillakin on vihdoin oikeus ja mahdollisuus ajatella valtavirrasta poikkeavasti? Kallistuisin jälkimmäisen kannalle. Nainen ei enää tarvitse miestä elättäjäksi eikä siten oikeastaan erityisemmin hyödy perinteisestä parisuhteesta.

Miehet puolestaan ovat tulleet vakituisesta parisuhteesta riippuvaisemmiksi kuin aiemmin. Heillä ei ole niin suuria vapauksia yksipuolisesti poiketa monogaamiseksi sovitun suhteen kaavasta, toisin sanoen mokailla, kuin aiemmin.  Asenteet pettämistä kohtaan ovat tiukentuneet ja vaatimukset parisuhteen laadusta kasvaneet. Odotukset isyydestä ja isän rooli perheessä on muuttunut valtavasti.

Naisella, joka ei etsi parisuhdetta, on puolestaan varaa valita. Sitoutumiskammoisia kumppaniehdokkaita riittää.  Deittisovellukset myös mahdollistavat seksiseuran tehokkaan etsimisen ilman, että täytyy laittaa maineensa julkisesti vaakalaudalle.

Oma kokemukseni avoimesta suhteesta on, että nainen on siinä vahvemmilla. Naiselle löytyy vakituisen kumppanin ohelle helposti mieleistä seuraa, miehelle ei yhtä helposti. Kun näin on, avoin suhde voi hyvinkin parantaa naisen elämänlaatua enemmän kuin miehen. Naisilla, jotka haluavat toteuttaa monisuhteisuutta, on nyt siihen paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aiemmin. Uutuus kiehtoo edelläkävijöitä.

Olivatpa syyt mitkä tahansa, olen iloinen ja ylpeä siitä, että juuri naiset puhuvat nyt vaihtoehtoisten ajatusmallien ja elämäntapojen puolesta.

Kiinnostaa valtavasti, millaisia ajatuskulkuja Mirja Hämäläisen kirja avoimien suhteiden historiaan ja taustaan avaa. Uskon, että se antaa ilmiölle montakin selitystä ja puheenvuoron myös avoimissa suhteissa eläville miehille. Halusin kirjata omat hatarat pohdintani ennen kirjan lukemista. Luettuani olen viisaampi ja kerron tietysti teille muillekin, mitä kaikkea opin.

Ärsyttävin Tinder-repliikki

Juttelin ystäväni kanssa miesten erilaisista avauksista Tinderissä. Huomasimme, että meillä on useitakin yhteisiä inhokkirepliikkejä, mutta yksi on ylitse muiden.

Liian usein suomalaiset miehet aloittavat Tinder-keskustelut tökerösti tai lähettelevät dickpicejä pyytämättä. Yksi sinänsä harmiton ja yleinen, mutta ärsyttävyydessään huippuluokkaa oleva repliikki on: Millaisesta seksistä pidät?

Mitä tähän edes hyvällä taholla voisi vastata? Hyvästä?  Eräs Tinder- mies oikein suuttui, kun selitin hänelle, että en voi enkä aio vasta kysymykseen. No, peli oli silloin jo menetetty.

Kysymys on vielä tyhmempi kuin kysyä ”millaisesta ruuasta pidät”. Siihen voisi ehkä vastatakin – vaikkapa, että japanilainen keittiö on suosikkini, mutta italialainen tulee hyvänä kakkosena. Mutta seksissä ei ole kysymys yksipuolisista mieltymyksistä. Yhden kumppanin kanssa toimii jokin juttu, toisen kanssa jokin muu.  Seksi on vuorovaikutusta ja kemiaa. Jännittävintähän on juuri heittäytyä tilanteeseen ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyy. Mitä tapahtuu juuri tämän henkilön kanssa?

Sitä paitsi, eihän sitä lempiruokaakaan syödä joka päivä. Makkara voi maistua saunan jälkeen, mutta juhlapäivällisillä syödään jotain muuta. Vastaukseni kysymykseen millaisesta seksistä pidän, kuuluu siis: se riippuu kumppanista, mielentilasta ja tilanteesta. Siihen ei ole yhtä eikä kahta vastausta.

Joillekin kyselijöille olen vastannut, että periaatteessa kaikki käy, kunhan ei veri lennä eikä tule mustelmia. Tämäkään vastaus ei ole tyydyttänyt, vaan on alettu tivata tarkempia määritelmiä.

Mistä ihmeestä tämä utelu johtuu? Olen arvellut, että sillä halutaan joko testata naisen kokeneisuutta ja rohkeutta tai sitten halutaan kiihottavia seksikuvauksia vastaukseksi.  Itse olen näissä asioissa niin toiminnan ihminen, ettei seksinovellien näpyttely Tinderiin oikein motivoi. Ja sitä paitsi, vaikka vastassa olisi millainen sanavirtuoosi, ei seksi välttämättä toimi.

Mahdollista sielunkumppanuutta voi testailla paljon fiksummillakin kysymyksillä kuin seksimieltymyksistä utelemalla. Nykyisen kumppanini ensimmäinen kysymys deittipalvelussa oli ”Onko sinulla kokonaisvaltainen maailmankatsomus?”. Se oli niin tyrmäävän outo kysymys, että halusin ehdottomasti puhua siitä livenä. Heti. Olimme treffeillä kahden tunnin päästä.

Muutenkin miehet ovat kovia kyselemään, mutta huonompia kertomaan itsestään mitään kiinnostavaa. Tinder onkin minulla nyt jäähyllä toistaiseksi, muun muassa siitä syystä, etten enää jaksa vastata noin tuhannetta kertaa samoihin geneerisiin kysymyksiin. Mitä sun iltaan? Mitä sun viikonloppuun? Mitäs Kirsillä mielessä? Nuorempi kolli hakusessa? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Miehet, käyttäkää mielikuvitusta!

Voisin ehkä kehittää generaattorin, joka tuottaa mielenkiintoisia avausrepliikkejä Tinderiin? Jos nyt joku nappaa tästä bisnesidean, ei haittaa yhtään, jos se nostaa Tinder-keskustelujen tasoa.

Lisää Tinder-kokemuksiani

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/voi-teita-tinder-pojut/

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/deittailuoppeja-miehille/

Saako nainen näyttää äidiltä?

Luin viikonvaihteessa Helsingin Sanomista juttua kauneuskirurgiaan erikoistuneen Cityklinikan toimilupa- ja muista ongelmista.  Ne sikseen, mutta yksi asia jutussa jäi askarruttamaan

Jutun mukaan klinikalla tehdään paljon niin sanottuja ”mommy makeover” -leikkauksia, jossa synnyttäneen naisen vatsaa ja rintoja korjaillaan. Yhdysvalloissa nämä leikkaukset ovat lukemani mukaan vielä yleisempiä kuin meillä ja ihan normaaleina pidettyjä. Kyseessä on iso leikkaus, jossa on paljon riskejä ja josta toipuminen kestää kauan.

Jos naisen vatsalihakset ovat erkaantuneet raskauden ja synnytyksen aikana, ne ommellaan yhteen. Mahdollinen liikakudos ja rasva vatsan alueelta poistetaan ja vatsa kiristetään. Vatsan alaosaan tulee pitkä poikittaissuuntainen leikkaushaava. Olen lukenut paljon kyseisestä abdominoplastia-leikkauksesta, koska itselläni on lievä vatsalihasten erkaantuma, josta ei ole juurikaan toiminnallista haittaa, ainoastaan esteettistä. Harkitsin kallista leikkausta vuosia, kunnes tulin järkiini. Se, ettei vatsani ole täydellinen, ei ole estänyt minua nauttimasta mistään asiasta elämässä, eikä kukaan ole siitä huomauttanut – eivät myöskään miehet.

Ihmettelemme ja kauhistelemme muiden kulttuurien barbaarisia tapoja kuten tyttöjen tai poikien sukuelinten silpomisia, ihan syystäkin. Omassa kulttuurissamme on kuitenkin muhimassa samanlainen hirveys: nainen ei saa näyttää normaalilta naiselta eikä äiti äidiltä. Tavoittelemme täydellisiä kasvoja ja vartaloita. Kauneus, terveys, hoikkuus  ja hyväkuntoisuus eivät riitä, vaan synnyttäneen ja imettäneen äidin pitäisi näyttää teinitytöltä. Kuka tämän normin asettaa?  Jos tämä on miesten vaatimus, naisten pitäisi nousta kapinaan. Jos tämä on naisten omaa keksintöä, itsekritiikki olisi paikallaan.

Saan naistenlehdistä usein ahdistus- ja raivokohtauksia. Viimeksi sain sellaisen, kun lehdessä oli bikinikuva kuusikymppisestä naisnäyttelijästä. Kuvateksti kehui hänen kieltämättä timmiä kuntoaan. Eikö enää minkään ikäinen ihminen saa näyttää luonnolliselta? Kehitys kohti epärealistisia ulkonäkövaatimuksia on ollut käynnissä jo parikymmentä vuotta. Mietin usein, miten kävisi, jos ihminen vaikkapa 1980-luvulta tuotaisiin aikakapselilla tähän päivään. Kuolisiko hän nauruun katsellessaan yritysten ja ihmisten söpösteleviä Insta-tilejä ja somessa filtteröityjä selfieitä? Vai vaipuisiko pikemminkin epätoivoon?

Ihmettelemme myös, miten naiset suostuivat aikoinaan pitämään kireitä korsetteja. Minä en ihmettele yhtään. Itse asiassa kadehdin. Hehän pääsivät paljon helpommalla kuin nykypäivän naiset, joiden pitää palkkatyön ohella ponnistella vapaa-aikanaan salilla ja crossfitissa saadakseen ”luonnollisen” korsetin!  Sekään ei enää tarkoita toimivia ja vahvoja vatsalihaksia, vaan sixpackia. Mahdottomien unelmien tavoittelulla elää iso bisnes.

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006640462.html

 

Mihin katosivat Rööperin äijät?

Punavuori oli ennen raakojen äijien ja kovien muijien kaupunginosa. Tiedättehän, pornokauppoja, pikkurikollisia ja sen semmoista. Siitä on tehty elokuviakin. Nyt on vain blondeja lattemammoja.

Punavuoren valtaväylää Iso Roobertinkatua remontoitiin pitkään. Nyt remontti on ollut valmis muutaman kuukauden ja lopputulos on pahempi kuin osasin pelätä. Roba on pilattu. Se muistuttaa nyt mitä tahansa turistikatua missä tahansa maailmassa. Paitsi että Roballa ei myydä halpaa rihkamaa eikä siellä ole edullisia ruokapaikkoja.

Robasta on tullut hyväosaisten lapsiperheiden puuhamaa. Minua se ei varsinaisesti haittaa, sillä olen onneksi jo sijoittanut asuinneliöihini täällä ja kuulun siten segregaation hyötyjiin. Jos haluan rouheampaa menoa, voin mennä etsimään sitä muualta. Kehitys kiinnostaa kaupunkisosiologisena ilmiönä.

Halvat baarit, klubit ja etniset ruokapaikat ovat saaneet väistyä uuden aallon hienostokirppareiden ja vegaaniravintoloiden tietä. Aitoa vanhaa Punavuori-tunnelmaa voi löytyä pätkittäin jonkun korttelin alueelta mutta tuskin enää kauaa, kun porvariston hillitty charmi hyökkää seuraavaksi Nosturin uudisrakennusten suunnasta.

Kun Arskat ja Ritut ovat jääneet ahtaalle kuin orangit keskelle avohakkuuta, mitä on tullut tilalle? Punavuoren kaduilla vyöryy vaaleita hiuksia, liehuvia lahkeita ja kalliita lastenvaunuja.

Täältä katsoen huoli suomalaisten lisääntymättömyydestä on täysin aiheetonta. Näyttää jopa siltä, että kansamme geenit ovat kohentuneet: länkisäärisistä metsäläisistä on jalostunut pitkäsäärinen hoikka ja vaaleahiuksinen eliittirotu. Tästä en uskallakaan sanoa enempää, kun nuo rotuasiat ovat kovin herkkiä.

Sukupuolikysymykset ovat myös hyvin sensitiivisiä, mutta voinen todeta, että päällepäin selkeästi naispuoliset ihmiset muodostavat täällä enemmistön. Ainakin enemmistön niistä, jotka näyttäytyvät kodin ulkopuolella. Viikonloppuna yritin löytää pöytää jostain brunssipaikasta,  huonolla menestyksellä. Kaikki olivat tupaten täynnä. Onneksi Bulevardin vanhanaikainen Ekberg pelasti, sillä sitä ei vielä ole stailattu ja siellä tarjoillaan myös lihapullia.

Siinä brunssipaikan etsiskelyssä uusimman vegaanikahvilan listaa tutkiessani ehdin tehdä hätkähdyttävän havainnon: ison ravintolasalin asiakkaissa ei sillä hetkellä ollut muita kuin nuoria ja nuorehkoja naisia, muutamilla vauvoja mukana. Ei yhtä ainutta miestä. Missä ovat miehet?

Jos päivisin liikkeellä on vain naisia lastenvaunujen kera, se on ihan ymmärrettävää, ovat vanhempainvapaan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta mihin miehet jätetään viikonloppuisin? Huhkivatko he ylitöissä, rehkivätkö salilla vai onko heidän vuoronsa olla lapsenvahteina? Vai onko vegaanius jotenkin enemmän naisten juttu?

Punavuori ainakin näyttää olevan enemmän naisten juttu ja naisilla on paljon sanomista siihen, mihin perhe asettuu asumaan. Tätä kirjoittaessani kuuntelen taustaäänenä lasten iloista mekastusta sisäpihalla. Se on kyllä ihanaa! On hyvä, että kantakaupungissa kasvaa taas lapsia, jotka ehkä aikuisinakin arvostavat urbaania elämäntapaa.

Persulippu liehuu!

Nyt on Helsingin Pride-viikko meneillään ja monessa paikassa näkee sateenkaarilippuja. Kävelylläni betonilähiössä näin ikkunassa toisenlaisen lipun.

Maleksin tihkusateessa läpi Kontulan karun keskustan ja silmäilin puolihuolimattomasti 1960-luvun jo hiukan rapistuneita kerrostaloja. Yhdessä asunnossa oli iso lippu mielenosoituksellisen oloisesti ikkunaan liimattuna. ”Katso, persulippu!”, melkein tokaisin ystävälleni, kunnes tajusin mitä olin sanomassa. ”Persulippu” ikkunassa oli nimittäin Suomen lippu!

Ensireaktioni oli paljon puhuva. Äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät ovat omineet Suomen lipun niin tehokkaasti, että sen näkeminen herättää minussa jo alitajuista torjuntaa, miltei inhoa. Tulkitsin vaistomaisesti ikkunaan liimatun isokokoisen lipun protestiksi joko Pride-viikkoa tai lähiötä nykyään kansoittavia maahanmuuttajia vastaan.

Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

En ole koskaan ollut kauhean isänmaallinen, ainakaan lapsuuteni jälkeen. Romanttinen ja haaveksiva isänmaallisuuteeni vaihtui teini-iässä nopeasti ”yleisdemokraattiseen” kansainväliseen solidaarisuuteen, joka myös lopahti nopeasti ajan hengen muuttuessa. Noina vuosina minuun ehkä kylvettiin myös epäluulo ihan kaikenlaisia liehuvia lippuja ja marssivia kulkueita kohtaan.

Suomen lippu on historialliselta taustaltaan myös valkoisen Suomen ja sisällissodan voittajien lippu. Se ei alun alkaenkaan ole ollut oikeasti koko kansan lippu. Se ei ole herättänyt minussa ihmeellisempiä kohottavia tunneväristyksiä, lukuun ottamatta joitain aivan poikkeuksellisia tilanteita, kuten suuri urheiluvoitto.

Olen kuitenkin suhtautunut lippuun neutraalin hyväksyvästi. Sen väritys on raikas ja pidän sen eleettömyydestä. Sinivalkoiset liput koulujen kevätjuhlapäivinä ovat herkkä näky juuri hiirenkorville puhjenneiden koivujen rinnalla sinistä taivasta vasten. Pitäisi varmaan puhua imperfektissä, sillä koko isänmaallinen kuvasto on muuttunut mielessäni entistä vastenmielisemmäksi.

Siinä, missä hetken aikaa, ehkä vielä 1990-luvun Nokia-huuman vuosina, pidin suomalaisia rehellisenä ja sivistyneenä pikku kansana, pidän nyt isoa osaa suomalaisista muukalaisvihamielisinä, muutosvastarintaisina, kateellisina ja takapajuisina. Somessa jylläävä sensuroimaton pulina ja vihapuhe on osoittanut, että sivistys on lievästi sanottuna melko ohutta.

Topeliaaninen aapiskirjakuvasto on mielestäni aina muistuttanut jotenkin rakenteellisesti natsipropagandaa. Suomalaisuusaate oli tsaarin sortoa vastaan keinotekoisesti nostatettua kansallistunnetta. Toisiaan kyräilevistä, vihamielisistä heimoista yritettiin muovata yhtenäinen kansa, jolle kehitettiin oma sankaritarusto.

Suomen taiteen kultakaudesta suuri osa palvoi tuota myyttistä olematonta ja esitti rahvaan ylevöitetyssä valossa. Heimoaatteen kelloja soitteli myöhemmin myös äärioikeistolainen Lapuanliike. Siniristilippu on olemassaolonsa aikana liehunut monen aatteen kunniaksi.

Lipun käyttäminen omana tunnuksena ja nostaminen tunnelmaa kohottamaan on yksi keino yrittää vakuuttaa tarkoitusperistään ja hakea hyväksyntää. Ärsyttää ja surettaa kuitenkin, että kansallinen symboli on surkeiden, vihaa uhoavien porukoiden mielenilmaisuissa ehkä lopullisesti menettänyt arvokkuutensa silmissäni.

P.S. Pride-viikko ja liput ovat ennenkin herättäneet minussa ajatuksia:

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/kenen-lippua-kannat/

» Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2023 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑