Author: admin (page 1 of 11)

Ärsyttävin Tinder-repliikki

Juttelin ystäväni kanssa miesten erilaisista avauksista Tinderissä. Huomasimme, että meillä on useitakin yhteisiä inhokkirepliikkejä, mutta yksi on ylitse muiden.

Liian usein suomalaiset miehet aloittavat Tinder-keskustelut tökerösti tai lähettelevät dickpicejä pyytämättä. Yksi sinänsä harmiton ja yleinen, mutta ärsyttävyydessään huippuluokkaa oleva repliikki on: Millaisesta seksistä pidät?

Mitä tähän edes hyvällä taholla voisi vastata? Hyvästä?  Eräs Tinder- mies oikein suuttui, kun selitin hänelle, että en voi enkä aio vasta kysymykseen. No, peli oli silloin jo menetetty.

Kysymys on vielä tyhmempi kuin kysyä ”millaisesta ruuasta pidät”. Siihen voisi ehkä vastatakin – vaikkapa, että japanilainen keittiö on suosikkini, mutta italialainen tulee hyvänä kakkosena. Mutta seksissä ei ole kysymys yksipuolisista mieltymyksistä. Yhden kumppanin kanssa toimii jokin juttu, toisen kanssa jokin muu.  Seksi on vuorovaikutusta ja kemiaa. Jännittävintähän on juuri heittäytyä tilanteeseen ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyy. Mitä tapahtuu juuri tämän henkilön kanssa?

Sitä paitsi, eihän sitä lempiruokaakaan syödä joka päivä. Makkara voi maistua saunan jälkeen, mutta juhlapäivällisillä syödään jotain muuta. Vastaukseni kysymykseen millaisesta seksistä pidän, kuuluu siis: se riippuu kumppanista, mielentilasta ja tilanteesta. Siihen ei ole yhtä eikä kahta vastausta.

Joillekin kyselijöille olen vastannut, että periaatteessa kaikki käy, kunhan ei veri lennä eikä tule mustelmia. Tämäkään vastaus ei ole tyydyttänyt, vaan on alettu tivata tarkempia määritelmiä.

Mistä ihmeestä tämä utelu johtuu? Olen arvellut, että sillä halutaan joko testata naisen kokeneisuutta ja rohkeutta tai sitten halutaan kiihottavia seksikuvauksia vastaukseksi.  Itse olen näissä asioissa niin toiminnan ihminen, ettei seksinovellien näpyttely Tinderiin oikein motivoi. Ja sitä paitsi, vaikka vastassa olisi millainen sanavirtuoosi, ei seksi välttämättä toimi.

Mahdollista sielunkumppanuutta voi testailla paljon fiksummillakin kysymyksillä kuin seksimieltymyksistä utelemalla. Nykyisen kumppanini ensimmäinen kysymys deittipalvelussa oli ”Onko sinulla kokonaisvaltainen maailmankatsomus?”. Se oli niin tyrmäävän outo kysymys, että halusin ehdottomasti puhua siitä livenä. Heti. Olimme treffeillä kahden tunnin päästä.

Muutenkin miehet ovat kovia kyselemään, mutta huonompia kertomaan itsestään mitään kiinnostavaa. Tinder onkin minulla nyt jäähyllä toistaiseksi, muun muassa siitä syystä, etten enää jaksa vastata noin tuhannetta kertaa samoihin geneerisiin kysymyksiin. Mitä sun iltaan? Mitä sun viikonloppuun? Mitäs Kirsillä mielessä? Nuorempi kolli hakusessa? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Miehet, käyttäkää mielikuvitusta!

Voisin ehkä kehittää generaattorin, joka tuottaa mielenkiintoisia avausrepliikkejä Tinderiin? Jos nyt joku nappaa tästä bisnesidean, ei haittaa yhtään, jos se nostaa Tinder-keskustelujen tasoa.

Lisää Tinder-kokemuksiani

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/voi-teita-tinder-pojut/

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/deittailuoppeja-miehille/

Saako nainen näyttää äidiltä?

Luin viikonvaihteessa Helsingin Sanomista juttua kauneuskirurgiaan erikoistuneen Cityklinikan toimilupa- ja muista ongelmista.  Ne sikseen, mutta yksi asia jutussa jäi askarruttamaan

Jutun mukaan klinikalla tehdään paljon niin sanottuja ”mommy makeover” -leikkauksia, jossa synnyttäneen naisen vatsaa ja rintoja korjaillaan. Yhdysvalloissa nämä leikkaukset ovat lukemani mukaan vielä yleisempiä kuin meillä ja ihan normaaleina pidettyjä. Kyseessä on iso leikkaus, jossa on paljon riskejä ja josta toipuminen kestää kauan.

Jos naisen vatsalihakset ovat erkaantuneet raskauden ja synnytyksen aikana, ne ommellaan yhteen. Mahdollinen liikakudos ja rasva vatsan alueelta poistetaan ja vatsa kiristetään. Vatsan alaosaan tulee pitkä poikittaissuuntainen leikkaushaava. Olen lukenut paljon kyseisestä abdominoplastia-leikkauksesta, koska itselläni on lievä vatsalihasten erkaantuma, josta ei ole juurikaan toiminnallista haittaa, ainoastaan esteettistä. Harkitsin kallista leikkausta vuosia, kunnes tulin järkiini. Se, ettei vatsani ole täydellinen, ei ole estänyt minua nauttimasta mistään asiasta elämässä, eikä kukaan ole siitä huomauttanut – eivät myöskään miehet.

Ihmettelemme ja kauhistelemme muiden kulttuurien barbaarisia tapoja kuten tyttöjen tai poikien sukuelinten silpomisia, ihan syystäkin. Omassa kulttuurissamme on kuitenkin muhimassa samanlainen hirveys: nainen ei saa näyttää normaalilta naiselta eikä äiti äidiltä. Tavoittelemme täydellisiä kasvoja ja vartaloita. Kauneus, terveys, hoikkuus  ja hyväkuntoisuus eivät riitä, vaan synnyttäneen ja imettäneen äidin pitäisi näyttää teinitytöltä. Kuka tämän normin asettaa?  Jos tämä on miesten vaatimus, naisten pitäisi nousta kapinaan. Jos tämä on naisten omaa keksintöä, itsekritiikki olisi paikallaan.

Saan naistenlehdistä usein ahdistus- ja raivokohtauksia. Viimeksi sain sellaisen, kun lehdessä oli bikinikuva kuusikymppisestä naisnäyttelijästä. Kuvateksti kehui hänen kieltämättä timmiä kuntoaan. Eikö enää minkään ikäinen ihminen saa näyttää luonnolliselta? Kehitys kohti epärealistisia ulkonäkövaatimuksia on ollut käynnissä jo parikymmentä vuotta. Mietin usein, miten kävisi, jos ihminen vaikkapa 1980-luvulta tuotaisiin aikakapselilla tähän päivään. Kuolisiko hän nauruun katsellessaan yritysten ja ihmisten söpösteleviä Insta-tilejä ja somessa filtteröityjä selfieitä? Vai vaipuisiko pikemminkin epätoivoon?

Ihmettelemme myös, miten naiset suostuivat aikoinaan pitämään kireitä korsetteja. Minä en ihmettele yhtään. Itse asiassa kadehdin. Hehän pääsivät paljon helpommalla kuin nykypäivän naiset, joiden pitää palkkatyön ohella ponnistella vapaa-aikanaan salilla ja crossfitissa saadakseen ”luonnollisen” korsetin!  Sekään ei enää tarkoita toimivia ja vahvoja vatsalihaksia, vaan sixpackia. Mahdottomien unelmien tavoittelulla elää iso bisnes.

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006640462.html

Mihin katosivat Rööperin äijät?

Punavuori oli ennen raakojen äijien ja kovien muijien kaupunginosa. Tiedättehän, pornokauppoja, pikkurikollisia ja sen semmoista. Siitä on tehty elokuviakin. Nyt on vain blondeja lattemammoja.

Punavuoren valtaväylää Iso Roobertinkatua remontoitiin pitkään. Nyt remontti on ollut valmis muutaman kuukauden ja lopputulos on pahempi kuin osasin pelätä. Roba on pilattu. Se muistuttaa nyt mitä tahansa turistikatua missä tahansa maailmassa. Paitsi että Roballa ei myydä halpaa rihkamaa eikä siellä ole edullisia ruokapaikkoja.

Robasta on tullut hyväosaisten lapsiperheiden puuhamaa. Minua se ei varsinaisesti haittaa, sillä olen onneksi jo sijoittanut asuinneliöihini täällä ja kuulun siten segregaation hyötyjiin. Jos haluan rouheampaa menoa, voin mennä etsimään sitä muualta. Kehitys kiinnostaa kaupunkisosiologisena ilmiönä.

Halvat baarit, klubit ja etniset ruokapaikat ovat saaneet väistyä uuden aallon hienostokirppareiden ja vegaaniravintoloiden tietä. Aitoa vanhaa Punavuori-tunnelmaa voi löytyä pätkittäin jonkun korttelin alueelta mutta tuskin enää kauaa, kun porvariston hillitty charmi hyökkää seuraavaksi Nosturin uudisrakennusten suunnasta.

Kun Arskat ja Ritut ovat jääneet ahtaalle kuin orangit keskelle avohakkuuta, mitä on tullut tilalle? Punavuoren kaduilla vyöryy vaaleita hiuksia, liehuvia lahkeita ja kalliita lastenvaunuja.

Täältä katsoen huoli suomalaisten lisääntymättömyydestä on täysin aiheetonta. Näyttää jopa siltä, että kansamme geenit ovat kohentuneet: länkisäärisistä metsäläisistä on jalostunut pitkäsäärinen hoikka ja vaaleahiuksinen eliittirotu. Tästä en uskallakaan sanoa enempää, kun nuo rotuasiat ovat kovin herkkiä.

Sukupuolikysymykset ovat myös hyvin sensitiivisiä, mutta voinen todeta, että päällepäin selkeästi naispuoliset ihmiset muodostavat täällä enemmistön. Ainakin enemmistön niistä, jotka näyttäytyvät kodin ulkopuolella. Viikonloppuna yritin löytää pöytää jostain brunssipaikasta,  huonolla menestyksellä. Kaikki olivat tupaten täynnä. Onneksi Bulevardin vanhanaikainen Ekberg pelasti, sillä sitä ei vielä ole stailattu ja siellä tarjoillaan myös lihapullia.

Siinä brunssipaikan etsiskelyssä uusimman vegaanikahvilan listaa tutkiessani ehdin tehdä hätkähdyttävän havainnon: ison ravintolasalin asiakkaissa ei sillä hetkellä ollut muita kuin nuoria ja nuorehkoja naisia, muutamilla vauvoja mukana. Ei yhtä ainutta miestä. Missä ovat miehet?

Jos päivisin liikkeellä on vain naisia lastenvaunujen kera, se on ihan ymmärrettävää, ovat vanhempainvapaan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta mihin miehet jätetään viikonloppuisin? Huhkivatko he ylitöissä, rehkivätkö salilla vai onko heidän vuoronsa olla lapsenvahteina? Vai onko vegaanius jotenkin enemmän naisten juttu?

Punavuori ainakin näyttää olevan enemmän naisten juttu ja naisilla on paljon sanomista siihen, mihin perhe asettuu asumaan. Tätä kirjoittaessani kuuntelen taustaäänenä lasten iloista mekastusta sisäpihalla. Se on kyllä ihanaa! On hyvä, että kantakaupungissa kasvaa taas lapsia, jotka ehkä aikuisinakin arvostavat urbaania elämäntapaa.

Persulippu liehuu!

Nyt on Helsingin Pride-viikko meneillään ja monessa paikassa näkee sateenkaarilippuja. Kävelylläni betonilähiössä näin ikkunassa toisenlaisen lipun.

Maleksin tihkusateessa läpi Kontulan karun keskustan ja silmäilin puolihuolimattomasti 1960-luvun jo hiukan rapistuneita kerrostaloja. Yhdessä asunnossa oli iso lippu mielenosoituksellisen oloisesti ikkunaan liimattuna. ”Katso, persulippu!”, melkein tokaisin ystävälleni, kunnes tajusin mitä olin sanomassa. ”Persulippu” ikkunassa oli nimittäin Suomen lippu!

Ensireaktioni oli paljon puhuva. Äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät ovat omineet Suomen lipun niin tehokkaasti, että sen näkeminen herättää minussa jo alitajuista torjuntaa, miltei inhoa. Tulkitsin vaistomaisesti ikkunaan liimatun isokokoisen lipun protestiksi joko Pride-viikkoa tai lähiötä nykyään kansoittavia maahanmuuttajia vastaan.

Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

En ole koskaan ollut kauhean isänmaallinen, ainakaan lapsuuteni jälkeen. Romanttinen ja haaveksiva isänmaallisuuteeni vaihtui teini-iässä nopeasti ”yleisdemokraattiseen” kansainväliseen solidaarisuuteen, joka myös lopahti nopeasti ajan hengen muuttuessa. Noina vuosina minuun ehkä kylvettiin myös epäluulo ihan kaikenlaisia liehuvia lippuja ja marssivia kulkueita kohtaan.

Suomen lippu on historialliselta taustaltaan myös valkoisen Suomen ja sisällissodan voittajien lippu. Se ei alun alkaenkaan ole ollut oikeasti koko kansan lippu. Se ei ole herättänyt minussa ihmeellisempiä kohottavia tunneväristyksiä, lukuun ottamatta joitain aivan poikkeuksellisia tilanteita, kuten suuri urheiluvoitto.

Olen kuitenkin suhtautunut lippuun neutraalin hyväksyvästi. Sen väritys on raikas ja pidän sen eleettömyydestä. Sinivalkoiset liput koulujen kevätjuhlapäivinä ovat herkkä näky juuri hiirenkorville puhjenneiden koivujen rinnalla sinistä taivasta vasten. Pitäisi varmaan puhua imperfektissä, sillä koko isänmaallinen kuvasto on muuttunut mielessäni entistä vastenmielisemmäksi.

Siinä, missä hetken aikaa, ehkä vielä 1990-luvun Nokia-huuman vuosina, pidin suomalaisia rehellisenä ja sivistyneenä pikku kansana, pidän nyt isoa osaa suomalaisista muukalaisvihamielisinä, muutosvastarintaisina, kateellisina ja takapajuisina. Somessa jylläävä sensuroimaton pulina ja vihapuhe on osoittanut, että sivistys on lievästi sanottuna melko ohutta.

Topeliaaninen aapiskirjakuvasto on mielestäni aina muistuttanut jotenkin rakenteellisesti natsipropagandaa. Suomalaisuusaate oli tsaarin sortoa vastaan keinotekoisesti nostatettua kansallistunnetta. Toisiaan kyräilevistä, vihamielisistä heimoista yritettiin muovata yhtenäinen kansa, jolle kehitettiin oma sankaritarusto.

Suomen taiteen kultakaudesta suuri osa palvoi tuota myyttistä olematonta ja esitti rahvaan ylevöitetyssä valossa. Heimoaatteen kelloja soitteli myöhemmin myös äärioikeistolainen Lapuanliike. Siniristilippu on olemassaolonsa aikana liehunut monen aatteen kunniaksi.

Lipun käyttäminen omana tunnuksena ja nostaminen tunnelmaa kohottamaan on yksi keino yrittää vakuuttaa tarkoitusperistään ja hakea hyväksyntää. Ärsyttää ja surettaa kuitenkin, että kansallinen symboli on surkeiden, vihaa uhoavien porukoiden mielenilmaisuissa ehkä lopullisesti menettänyt arvokkuutensa silmissäni.

P.S. Pride-viikko ja liput ovat ennenkin herättäneet minussa ajatuksia:

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/kenen-lippua-kannat/

Keitetäänpäs kahvit!

 

Terveisiä laiturinnokasta! Toisin sanoen olen poistunut mukavuusalueeltani Punavuoresta ja olen matkalla jossain ABC-Suomessa. Tämäkin ihmiskoe on tuottanut jo monia kiinnostavia havaintoja.

ABC-Suomi alkaa siellä, missä kuplani päättyy. Raja railona aukeaa, vaikka sitä ei olekaan karttaan piirretty. Tiedän olevani laajan ja tuntemattoman ”muun Suomen” puolella, kun huoltoasemilla ruokailijoiden tarjottimilla näkyy laseissa kotikaljaa, piimää tai – auta armias – maitoa! Tai siitä, että isojen markettien kahvipaikoilla istuu tuulipukuisia ukkoja turisemassa ja muistelemassa menneitä urotekojaan. Tajuan, että kaurismäkeläinen Suomi-kuva ei ole lainkaan niin vinksahtanut ja täynnä maagista realismia kuin luulin. Se on suurelta osin ihan täyttä totta.

Kun on ajanut kantatietä tuntikausia, samalla kiroten maisemaa hallitsevia kauppa- ja huoltoasemakejtujen räikeitä toteemipaaluja, alkaa kiukku hiljalleen laantua ja sielusta kummuta outoja muistoja. Maailmasta ja mielestä kuoriutuu uusia kerroksia.

Matka ABC-Suomeen on kuin tekisi aikamatkan lapsuuteensa. Siihen kuuluvat muoviset asiat, vahakangasliinat, räsymatot, saunaämpärit, ryijyt ja raanut, arkkupakastimet, seinäkellot, soutuveneet, kumisaappaat, pullapitkot, sokeripalat, pahkakupit ja koristepöllöt kirjahyllyissä.

Kun saavun nykyiseen, omaan kesäasuntooni kesäkaupungissani, ensimmäinen ajatukseni on ”sauna päälle ja korkataanpas skumppa terdellä”. Nyt taas, kun olen pitkän ajomatkan jälkeen lähestymässä hiekkatiellä kohdetta nimeltä ”mökki”, pääsee suustani ihan outo lausahdus: ”Keitetään sitten tulokahvit”. Mitä ihmettä! Ja mielessä kangastelee salaa myös kunnon kimpale muikkukukkoa, voilla päällystettynä, totta kai.  Kas kun ei Elannon ruislimppu ja lauantaimakkara.

Keittimessä poriseva ja korahteleva suodatinkahvi oli lapsuuteni turvaääni, samoin kuin radion taukoamaton pajatus. ”Keitetäänpäs kahvit”, on rituaali, joka on jäänyt täysin unhoon kapselikeittimien ja lattemaidon vaahdotuksen täyttäessä keittiöt. Korvallinen pikku kahvikuppi on menneen maailman esine, joka ei käy kaupaksi edes kirpputoreilla.

Kun vieraat astuvat sisään kotini ovesta, minun maailmassani avataan viinipullo tai ojennetaan tulijalle pienpanimo-olut kouraan. Tässä toisessa maailmassa laitetaan kahvinkeitin porisemaan ja siivutetaan viineripitkoa. Huvittavaa on myös, että siinä missä suuri osa Suomea ei koskaan luopunutkaan koriste-esineillä täytetyistä tiikkisistä kirjahyllyistään ja raitamatoistaan, trendikkäin osa nuorisosta on keksinyt ne uudelleen ja rakentaa kodeistaan mummolani kopioita. Niin se käy.

Nyt ihmettelen olemistani tässä lumemaailmassa, missä oikea saippua vielä tuoksuu saunan pesuhuoneessa ja kärpäslätkä on tarpeellinen tavara. Kaukana kavala maailma. En viitsi taistella sisäistä suomalaistani vastaan. Tämä sama mökkiregressio näyttää vallanneen muutkin, kun korona on estänyt matkustelun ja urbaanit huvitukset.

Tunnen suvaitsevaa yhteenkuuluvuutta koko heimoon, vaikka tiedänkin sen olevan hyvin rajoittunutta. Suomi-idylliini eivät kuulu sellutehtaat, avohakkuut, rannoille nousevat lähiöt, kiinalaisten omistamat kaivokset tai tosi tv:t ja Seiskan otsikot tuntemattomista julkkiksista. Mutta tämä osuus kelpaa hyvin.

Kohta silppuan metsäpolulta keräämäni lampaankäävät ja pistän ne pannulle voissa tirisemään.

Näin pukeudut seksin jälkeen

Paljon nähdään maailmassa vaivaa seksikkään pukeutumisen eteen. Lähes yhtä tärkeää kuin houkutteleva seksiasu, on kuitenkin oikeaoppinen after sex  –asu.

Ai siis mikä? Nevöhööd? After sex –asun tarkoitus on korostaa rentoutunutta olotilaa ja syventää sekä ylläpitää kumppanien yhteenkuuluvuutta rakastelun leijuvassa jälkitilassa. Tähän tarkoitukseen ei sovellu mikä tahansa flanellipyjama. Sehän tuhoaisi tunnelman heti.

Saunan jälkeen voi pukeutua Finlaysonin pyyhkeeseen tai Tokmannin froteekylpytakkiin. Seksin jälkeen ei. Seksin jälkeen ei myöskään sovi sonnustautua lököttäviin verkkareihin tai kireisiin legginseihin tai muuhun normaaliin  suomalaiseen koti- tai vapaa-ajan asuun.

Elokuvissa after sex  –asuina nähdään useimmiten paljasta pintaa lakanoiden välissä. Se sopii, toki, etenkin jos lakanat ovat silkkiä. Ennen pitkää sieltä pitää kuitenkin kömpiä ylös.

On aivan liian arkipäiväistä kiskaista ylleen heti samat vaatteet, jotka hetki sitten riisuttiin. Tässä kohden astuu kuvaan after sex –asun tarve.

Jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin after sex  –asuksi kelpaa oikeastaan ainoastaan silkkinen aamutakki tai aito kimono.  Mikä parasta, tämä asu sopii kaikille sukupuolille. Miehelle sopii myös perinteinen aateliston suosima ns. tupakkatakki, kunhan se ei ole liian paksu eikä tunkkainen.

Pellavaa tai puuvillaa voi kankaana nipin napin harkita, jos väritys tai tekstuuri on erittäin aistikas. Näin harvemmin on. Keinokuitukin hyväksytään, jos sillä on oikeat tekniset ominaisuudet: hengittävyys ja kaunis laskeutuminen. Kankaan pitää olla kevyt ja ilmava, mutta ei liian kevyt. Värin tulee pukea kantajaansa ja sopia budoaarin tai makuuhuoneen hämyisään valaistukseen.

Tupsut, nyörit, punokset, leveät kauluskäänteet ja löysät hihat sopivat after sex –asuun. Ruudut, pallokuviot tai brändilogot eivät. After sex  –asu ei ole mainos eikä urheiluasu. Sen tulee antaa hiukan syntinen ja ajaton vaikutelma.

Mitä after sex -asussa tehdään? Lojutaan sängyllä, matolla, sohvalla tai divaanilla. Tuijotellaan raukeasti kattoon ja kierretään kumppanin suortuvia etusormen ympärille. Jutellaan hupsuja. Viivytetään arjen saapumista, nautitaan omasta olosta ja hengitetään kevyesti raskaiden aromien täyttämää ilmaa. Vaelletaan jääkaapille täyttämään skumppalasi. Voidaan myös katsoa laatuelokuvaa tai -sarjaa. After sex  –asussa ei katsota puoli yhdeksän uutisia eikä mielellään mitään Temppareita myöskään.

Asianmukainen after sex  –pukeutuminen on kumppanin kunnioittamista. Emmehän mene cocktail-kutsuillekaan kulahtaneissa treenipöksyissä. Ja seksi on sentään paljon tärkeämpää!

Värikoodin vankina – nolo terassikokemus

Helsingin keskustassa asuvana on helppo uskotella itselleen, että Suomi ei ole luokkayhteiskunta. Maiseman vaihdos avaa toisen näkymän.

Vietän kesiäni Hangossa, joka on viime vuosina edelleen lisännyt suosiotaan ja ollut tänä kotimaanmatkailun kesänä varsinainen hittikohde. Ruuhkaa on hellepäivinä kaikkialla.Olen tietysti yrittäjien puolesta iloinen, vaikka ravintolajonoissa seisominen turhauttaakin.

Pienellä, yhden illan terassikierroksellani sain taas muistutuksen siitä, että Hanko toistaa historiaansa. Sehän oli aikanaan pääasiassa äveriäiden venäläisten kylpylävieraiden lomailupaikka. Paikallisten piti maksaa, jotta pääsivät kylpyläpuiston alueelle edes kävelemään.

Junarata halkoo kaupungin ja erottaa yhä duunareiden pohjoisen turistien eteläisestä Hangosta.  Nykyään Hangossa on kylpylän sijasta Regatta Spa, joka on kesäisin vain osakkaiden ja hotellivieraiden käytössä. Puistot ja rannat ovat sentään vapaita, vaikka uusien asuintalojen ympärille onkin ilmestynyt aitoja, joissa läpikulku kielletään. Hangon tunnetuin osa, Itäsatama ravintoloineen on käytännössä turistien valtaama kesäisin.

Istahdin uusimman, keitaaksi sisustetun kesäbaarin terassille – sille tavalliselle kello kuuden skumpalleni.  Lasillisen hinta päihitti helsinkiläisen kotikatuni kalleimmankin baarin taksat, mistä sinänsä tuli vauras ja ylellinen olo.

Siinä juomaa siemaillessani aloin kuitenkin tuntea oloni hiukan epämukavaksi. Ensin ajattelin, että sen täytyy johtua siitä, että olin ainoa yksin terassilla istuva nainen. Muut asiakkaat olivat seurueita tai pariskuntia. Mutta niinhän asia on yleensä Helsingissäkin, tuumin. Ei, se ei voinut olla syy.

Sitten tajusin, mistä epämukavuus johtui. Se johtui pukeutumisestani. Minulla oli ylläni mustat farkut, mustat juoksutossut ja tummasävyinen paita.

Hangon kesän virallinen pukukoodi on  ihan muuta: väreinä ovat sallittuja ainoastaan vaaleat värit tai kirkkaat sävyt valkoiseen yhdistettynä. Tummassa lookissani tunsin itseni suoraan jostain Tuska-festareilta tupsahtaneelta.

Kesä-Hangossa ovat naisille suositeltavimpia valkoiset tai pastellinväriset hörhelöasut. Iltaisin voi olla myös bling blingiä, paljetteja ja kultasandaaleja.  Miehillä asuna voi olla vaikkapa polvipituiset hillityt ruutushortsit yhdistettynä pikeepaitaan.

Kesä-Hanko täyttyy reippaan urheilullisista purjehtija-golfarityyppisistä hyvinvoivista, äänekkäistä ja onnellisista ihmisistä. Vähän kuin ruotsalaiset. Solsidan, tiedättehän. Olenkin joskus vitsaillut, että Hangossa on kesäisin maailman suurin blondikeskittymä ja se voi jopa pitää paikkansa.

Kaduilla ja rannoilla vyöryvä pastellimaailma sai minutkin aiemmin hellepäissäni ostamaan jokakesäisen Hanko-asun, jota sitten Helsingissä matkalaukkuani purkaessani ihmettelin ja kiikutin pikimmiten kierrätykseen. Kymmenessä vuodessa olen onneksi tullut immuuniksi näille vaikutteille.

Yläluokka on aina halunnut erottua rahvaasta pukeutumisellaan. Nykyään kun kaikki pukeutuvat melko saman kaavan mukaan, tehokkain tapa on erottua värikoodilla. Kalleimpien merkkivaatteiden logot kun eivät erotu kovin kauas, ainakaan harjaantumattomalla silmällä.

Siirryinkin  rantabaarista sitten vaivihkaa tavallisen väen suosimaan hämärään kaljapubiin, missä tummanpuhuvasti pukeutunut kantaporukka päivystää, satoi tai paistoi. Mainitsin vieressä istuneelle tuntemattomalle herralle testanneeni uutta terassia, jolloin sain repliikiksi huudahduksen: ihan väärissä vaatteissa! Siellähän kuuluu olla valkoisissa! Niinpä. Ensi kerralla muistan.

Isän opetuksia

Näin juhannuksena kuten muinakin juhlapäivinä tulee mieleen lapsuusmuistoja. Isän opetukset olivat erilaisia kuin äidin, mutta tärkeitä nekin.

Olen tässä blogissa ja kirjassani viitannut moniin äidin viisaisiin neuvoihin. Isä on ollut hiukan sivuroolissa, niin kuin isät minun lapsuudessani usein olivatkin.  Hänen vaikutuksensa oli kuitenkin suuri ja huomaan noudattavani monia hänen ohjeitaan edelleen.

Isän neuvot eivät liittyneet ihmissuhteisiin vaan käytännön asioihin ja siihen, miten ollaan ihmisiksi. Isältä opin, että tukka pitää olla siististi kammattu. Aamulla herätessä pestään ensimmäiseksi kasvot ja hampaat ja avataan ikkuna. Näin teen edelleen. Myös sänky pedataan heti. En koskaan oppinut petaamaan omaan sänkyäni riittävän hyvin, tiiviiksi neliömäiseksi paketiksi, vaan tulos muistutti isän mukaan ”kaksikyttyräistä dromedaaria”. Tämä pitää yhä paikkansa ja harmittelen sitä päivittäin.

En tiedä mistä isän siisteys- ja viikkausopit olivat peräisin, kotoa vai armeijasta. Asevelvollisuutensa isä suoritti laivastossa, omien sanojensa mukaan koska siellä oli ”mageimmat kledjut”. Kieltämättä näin on minunkin mielestäni.  Isä oli myös nuorena innokas partiolainen, sieltä tuli kai innostus erämaihin ja luonnossa liikkumiseen.  Tästä viehtymyksestään huolimatta isä oli kuitenkin perin pohjin kaupunkilainen. Kesät vietettiin yleisillä uimarannoilla, missä harjoitettiin ruskettumisen jaloa taitoa, oikeilla öljyillä, asentoa vaihtaen ja pyyhettä auringon kierron mukaan käännellen.

Isä opetti, että kenkien pitää olla puhtaat ja kiillotetut ja että parhaat kengät ovat lakerikengät. Sunnuntaina pukeudutaan pyhävaatteisiin eikä kylään mennä koskaan epäsiistinä. Tytöt pukeutuvat juhlapäivinä mekkoon. Piste. Vieraisille mennessä viedään aina isäntäväelle kukkia tuliaisiksi.

Isä oli aina hyvin ja siististi pukeutunut, turhamainenkin. Aamuisin ennen töihin lähtöä hän höyrytti hiuksiaan kiehuvan vesikattilan yläpuolella, jotta saisi kiharansa ojennukseen. Hän silitti usein itse paitansa, koska äidin jälki ei ollut riittävän hyvää.

Luontoon liittyviä oppejakin tuli, kuten onkiminen. Tärkeä osa onkimista meidän perheessämme oli saaliin kunnioitus. Kala piti tainnuttaa ja tappaa. Vain brutaalit moukat suomustavat kalansa elävinä tai heittävät ne veneen pohjalle kitumaan ja sätkimään.

Isä opetti, että luontoon ei saa jättää pienintäkään roskaa eikä telttapaikalle jälkiä vierailustaan. Maatuvat asiat kuten paperin saattoi kuitenkin haudata sammalen alle. Isä opetti pystyttämään teltan ja tekemään nuotion. Myös oikeaoppisen saunavihdan sitomisen hän opetti. Se piti punoa kokoon pajunvitsoilla, siihen ei missään tapauksessa saanut käyttää narua.

Isäni oli taiteellinen ja kannusti minua piirtämään. Hän opetti, miten varjostuksia tehdään ja miten kynällä mitataan mallin mittasuhteita. Minulla on edelleen kaapissa häneltä jääneet käyttämättömät pastellivärit. Liian hienot käytettäviksi.

Koska pikkuveljeni oli vaikeavammainen ja levoton, hänen kanssaan oli vaikea lähteä koko perheen retkille. Isä ottikin minut joskus mukaansa yksin. Ne olivat juhlahetkiä. Kävimme ulkona syömässä, Linnanmäellä tai kylässä sukulaisilla. Usein isä piipahti terassille ja minä sain jäätelön. Näillä reissuilla opin, miten tarjoilijaa viitotaan ilman, että se vaikuttaa töykeältä. Tippiä kuului jättää. Opin, että tuntemattomille kuuluu puhua, vaihtaa ainakin muutaman sananen samassa tai viereisessä pöydässä istuvien kanssa.

Myös yhden juhannuksen muistan, olimme kahden Seurasaaressa.  Illalla kun kokko loimotti, kaiuttimista kaikui perinteistä haikeaa suomalaista kesämusiikkia, Georg Malmstenia ja sen semmoista.  ”On armas mulle aallon tie”, sen minäkin osasin. Hytisin siinä rantakalliolla kylmästä ja isä kiesi kätensä ympärilleni. Siinä oli turvallista olla kerrankin, isän kainalossa ja hyräillä kaihoisaa musiikkia.

Kun tulin aikuiseksi, saatoimme istua lasillisella.  ”Irish Coffee kuuluu tarjoilla isosta lasista, pellavaliinaan käärittynä”, isä kertoi. ”Hienoissa ravintoloissa se osataan”. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta joka kerta isä muistutti tästä. Ihan tärkein oppi oli kuitenkin, että taksin tilaamista ei tarvitse hävetä. Ja kun jotain tehdään, se tehdään tyylillä. Kuten silloin, kun isä kyllästyi Lapin vaellukseensa kesken matkan, hän otti taksin Rovaniemelle ja karautti suoraan ravintola Pohjanhoviin. Siitäkin peukku isälle. Esimerkki ei unohdu.

Deittailuoppeja miehille

 

Tuleeko minusta nyt Lenita kakkonen? Pakko vain tilittää siitä, miten huonokäytöksisiä suomalaiset miehet ovat naista lähestyessään.

Kirjani ansiosta olen saanut julkisuutta molemmissa iltapäivälehdissä. Olen tästä tyytyväinen, toki, sillä jutut olivat klikkiotsikoita lukuun ottamatta ihan hyviä. Toisen jutun ilmestymisen havaitsin siitä, että puhelimeeni alkoi tulla viestejä jo aikaisin aamulla. Sain treffiehdotuksia ja kehuja tuntemattomilta miehiltä.  Monet ehdotukset olivat varsin suorasukaisia. ”Estä tämä soittaja” -toiminto on ollut taas ahkerassa käytössä.

Näistä miesten oma-aloitteisista yhteydenotoista ja muusta deittailuviestinnästä voisin helpostikin kirjoittaa toisen kirjan. Selvästikin olisi tarvetta sille, että miehet paremmin ymmärtäisivät, miten naista kannattaa lähestyä, olivatpa aikeet mitkä hyvänsä.

Nyt kun koronan vuoksi Tinder on tarjonnut ilmaisen passitoiminnon, jonka ansiosta käyttäjät voivat sijoittaa itsensä minne tahansa kartalla, on minullekin tullut matcheja ympäri maailmaa. Vertailuaineistoa lähestymistavoista siis on. Puheet suomalaisen miehen jöröydestä eivät ole todellakaan liioiteltuja. Suomalainen mies on vaitelias, mutta jos suunsa avaa, on ihan liian usein puheissaan tökerö tai suorastaan törkeä. Latinonkulttuurin miehet puolestaan osaavat puhua kohteliaasti, aloittavat säännönmukaisesti jollain kehulla ja osoittavat mielenkiintoa myös naisen persoonaa ja ajatuksia kohtaan.

En kaipaa lipeväkieleistä imartelua, mutta en myöskään halua, että ihan normaali jutustelu päättyy siten kuin eräänkin kanssa: ” Anna pillua tai suksi vittuun”. “Mitäs puuma” tai “Haluatko munaa”, eivät myöskään ole toimivia aloituksia. Usein tulee mieleen kysyä, eikö äiti opettanut mitään.

Suomi on päällisin puolin tasa-arvoinen maa, mutta pintaa syvemmältä rasistinen ja sovinistinen. Mistä tämä voi johtua? Olemme harvaan asuttu, syrjäinen maa. Lisäksi olemme olleet suurvaltojen alamaisia ja tykinruokaa. Meillä ei ole ollut vuosisataista omaa hovia, mistä käytöstavat olisivat levinneet.

Onko kysymys jostain suomalaistetusta madonna-huora perinteestä?  Muun muassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kansallistrilogiassa esiintyy löyhätapainen Aune Leppänen, jonka kanssa kahdenkin sukupolven miehet hankkivat ensikokemuksiaan. Madonnaa ja pyhimysmäistä äitiä puolestaan edustavat Koskelan Alma ja Elina. Onko siis deittipalvelussa seuraa hakeva nainen lähtökohtaisesti ”huora”, jonka tunteita ei tarvitse ottaa huomioon?

Vai onko kyse alemmuuskompleksista? Suomalainen nainen uurastaa, käy töissä, siivoaa ja hoitaa kodin ja lapset. Mies voi tuntea itsensä turhaksi ja kerää aggressioita, jonka sitten purkaa naisvihana.

Oli syy mikä hyvänsä, olisi huutava tarve sille, että joku opettaisi nuorille miehille, miten naista kannattaa lähestyä. Deittailutaitoa voisi opettaa pojille jo koulussa. Se ei kauheasti eroa siitä, miten ihmisiä ylipäätään kannattaa lähestyä. Kysele, mutta älä heti liian henkilökohtaisia. Älä käytä törkeää kieltä. Kuuntele, esitä jatkokysymyksiä. Kerro itsestäsi, mutta älä luennoi. Älä kysy koska voit tulla käymään, vaan kysy mieluummin voimmeko tavata ja missä. Kehu ja kannusta. Tuo jotenkin ilmi, miksi naisen kannattaisi kiinnostua sinusta. Älä ikinä lähetä kalunkuvia pyytämättä. Tässä tärkeimmät.

Kirjani voit ostaa täältä: https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006519419.html

https://www.iltalehti.fi/seksuaalisuusjasuhteet/a/b067ec82-623d-4426-a667-ded7ab31d3f5

Eksä, uhka vai mahdollisuus?

Me naiset-lehden tuoreessa kyselyssä yli 40 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että kumppani ei saisi olla eksänsä ystävä. Jo nyt on kumma ajatus.

Itse olen karjalaisesta suvusta, jossa eksät ja nyksät olivat sukujuhlissa sulassa sovussa ja isoäitini piti yhteyttä joihinkin isäni eksiin pitkäänkin.  Perheeseen otettua ei sieltä hevin poistettu.

Olen itse myös elänyt uusperheessä, jossa meidän molempien eksien kanssa piti sopia lasten aikatauluista, hankinnoista ja muutenkin pitää yhteyttä. Eihän se aina kitkatta sujunut. Vääntöä tuli välillä lomista ja joulujen vietoista, mutta eksien paikkaa ei kuitenkaan kyseenalaistettu, vaan yritettiin luovia parhaamme mukaan.

Miksi ihmeessä eksä ei saisi olla ystävä? Tämä liittyy dogmaattiseen ja rajoittavaan parisuhdekäsitykseen, jossa ihmisellä ei saisi olla muita merkittäviä ihmissuhteita kuin oma senhetkinen kumppani. Jos tulee ero, entinen kumppani pitäisi heittää pois kuin romu kierrätyslavalle.

Kuitenkin takana voi olla vuosia yhteistä elämää ja ehkä on tehty myös niin sanottua parisuhdetyötä, jossa kumppanit särmät on hiottu sileiksi.  On yhteisiä ystäviä, matkoja, muistoja ja ehkä lapsiakin.

Eron jälkeen monet jäävätkin edelleen ystäviksi, mutta kun uusi kumppani ilmestyy kuvioihin, yhteydenpidolle pitäisikin yhtäkkiä tehdä loppu.

Kukaan ei tunne kumppaniasi luultavasti yhtä hyvin kuin hänen eksänsä. Siinä se uhka lieneekin. Kumppanin pitäisi pyyhkiä pois koko entinen elämänsä ja aloittaa uusi suhde puhtaalta pöydältä. Elämän aikana kertyneet ihmissuhteet ovat kuitenkin arvokas resurssi ja turvasatama kriisin kohdatessa. Eksäkin ansaitsee kunnioitusta, jos kumppanisi häntä kerran arvostaa.

Meillä suomalaisilla, etenkin miehillä, on muutenkin niukasti läheisiä ystäviä.

Itse neuvoisin pysymään väleissä eksän kanssa, jos se vain on mahdollista. Kukapa olisi parempi kuuntelija kuin juuri eksäsi, joka tuntee huonot puolesi ja heikkoutesi. Hän osaa tukea vaikeuksissa ja voi ehkä esittää ongelmaan rakentavampia ratkaisuja kuin ystävättäresi, jotka ovat ehdoitta ja ehkä sokeastikin sinun puolellasi. Yleensä nimittäin parisuhdeongelmissa on kaksi osapuolta, eikä kumpikaan välttämättä ole väärässä.

Toki on myös hankalia eksiä, jotka puolestaan eivät tahdo hyväksyä entisen kumppanin uutta onnea. He voivat tehdä elämästä todella hankalaa. Heitä voi kuitenkin edes hiukan ymmärtää, sillä he ovat menettäneet tai menettämässä jotain. Uusi kumppani sen sijaan on saamapuolella ja voisi suhtautua asioihin suurpiirteisesti.

Jos vaadit, että kumppanisi ei olisi eksänsä kanssa missään tekemisissä, kaivat suhteelle kuoppaa.  Tämä on yleensä ensimmäisiä törmäyskohtia suhteessa. Viisas kumppani antaa eksän pitää paikkansa toisen elämässä eikä saata tätä kiusallisten valintojen eteen. Aika sitten hoitaa tehtävänsä, jos on hoitaakseen.  Väkisin johonkin muottiin tungettu ihminen, jonka päätösvaltaa rajoitetaan, kokee olonsa ahdistuneeksi.

”If you can´t beat them, join them.” Tämä bisneksessä usein käytetty neuvo pätee parisuhteisiinkin.

https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/kumppani-ei-saa-olla-kaveri-eksan-kanssa-jos-suomalaisilta-kysytaan

Samassa kyselyssä myös kolmasosa oli sitä mieltä, että ensimmäisillä treffeillä ei pidä olla seksiä. No, arvaatte että olen eri mieltä. Perusteluja aiemmassa blogikirjoituksessani:

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/saako-nainen-sanoa-kylla/

Older posts

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑