Author: admin (page 1 of 9)

Miksi naisten pitää olla varovaisia?

 

Olen havainnut, että naistenlehdissä on alettu julkaista yhä enemmän rahaa koskevia juttuja. Tervetullut uusi aihepiiri, mutta miksi naisia neuvotaan niissä säästämään?

Säästämällä ja pikkurahoja sijoittelemalla ei rikastu, mutta voi tietenkin saada jonkun vararahaston tai pesämunan. Minusta olisi parempi kehottaa naisia ottamaan enemmän riskejä ja antaa ohjeita yrittäjäksi ryhtymiseen. Miksi naisten pitää aina venyttää penniä ja olla hyviä taloudenpitäjiä? Ensin ollaan kilttejä tyttöjä, pärjätään koulussa, suoritetaan opinnot loppuun ja lopuksi vielä säästetään palkasta vähän joka kuukausi.

Naisten pitäisi perustaa enemmän kasvuun tähtääviä yrityksiä. Suomessa ei voi rikastua työllä, ellei nyt puhuta ihan muutamista huipputehtävistä pörssiyhtiöissä. Niitä aukeaa vain harvoille, mutta kuka tahansa, jolla on ideoita, voi ryhtyä yrittäjäksi. Naisten yritykset ovat valtaosin pieniä ja työllistävät vain heidät itsensä. Naisia pitäisi kannustaa kasvattamaan yrityksiään ja palkkaamaan työntekijöitä – vaikka sekin on tietenkin riski. Elämä on.

Naisten pitäisi myös uskaltaa ottaa riskejä yksityiselämässään. Minä olen ottanut niitäkin ja yhtäkään en kadu. Mikä ei tapa, se vahvistaa, sanoo vanha suomalainen sananlaskukin.

Katsoin hiljattain ensimmäisen Frozen- elokuvan, jonka pitäisi antaa roolimalleja tytöille. Jätin leffan kesken, sillä jo ennen puoliväliä prinsessa oli ihastunut päätä pahkaa komeaan prinssiin, joka paljastui huijariksi. Siis vieläkö tytöille syötetään tällaista puppua?  Että ei pidä ottaa sitä ensimmäistä kohdalle sattuvaa tai huonosti käy. Että pitää ensin teettää sulhasehdokkailla kaikenlaisia testejä.

Itse neuvoisin pikemminkin tarttumaan tilaisuuksiin ja antamaan ihmisille, myös miehille, mahdollisuuksia. Elämästä ei kuitenkaan tule valmista ikinä eikä se varsinkaan noudata mitään käsikirjoitusta.

Jos jää odottelemaan täydellistä ilmestystä, voi jäädä se elämä elämättä. Tai sitten biologisen kellon tikittäessä langetaan vielä hullumpaan vaihtoehtoon kuin joskus aiemmin olisi tehty. Miksi naisten pitää aina olla niin harkitsevia ja kunnollisia? Eivät miehetkään ole ja pärjäillä porskuttelevat ihan kummasti.

Siispä otetaan riskejä, tehdään tyhmyyksiä, rikastutaan, rakastutaan, erotaan, köyhdytään ja otetaan kokemuksista opiksi!

En tee kuolinsiivousta, koska elämäni ei ole roska!

Jouluna on aikaa miettiä syvällisiä, kuten kuolemaa. Olen päättänyt, etten ikinä tee kuolinsiivousta, vaikka päiväni olisivat kuinka luetut. Eletty elämä ei ole roska, vaan suurin lahja, minkä voin jälkipolville jättää.

Kaikenlainen siivous, minimalisimi ja konmarittaminen on muotia.Elisabeth Rehn muun muassa kertoi Helsingin Sanomille tehneensä kuolinsiivouksen.

Sen ajatus on tehdä jälkeenjäävien puolesta suursiivous, jotta heidän ei tarvitsisi käydä läpi kaikkea elämän varrella kerääntynyttä tavaraa ja dokumenttia. Kuolinsiivouksessa mapitetaan ja lajitellaan. Siivotaan kenties kaikki, mikä ei ihanteelliseen perhekuvaan sovi? Jätetään hohtavan siisti jälki.

Minulle ajatus kuolinsiivouksesta on vieras. Että päättäisin muiden puolesta, mikä oli elämässäni tärkeää? Minusta se on oman itsensä sensurointia.

Olen kiitollinen isälleni, että hän ei sellaista tehnyt. Surun ja hämmennyksen keskellä oli lohdullista tutkia kaikessa rauhassa isän lompakkoa, laatikoita ja vaatekaappeja. Näin, että minä ja lapseni olivat olleet isälle tärkeitä, vaikka hän ei osannut eläessään asiaa ilmaista. Lapsenlapsen kuva lompakossa, kuva äidistäni ja isän myöhemmistä puolisoista, isoisän sotilaspassi pöydällä.

Pienet, tahattomasti jätetyt viestit ja muistot piirsivät uuden, inhimillisemmän ja täydemmän kuvan isästä ihmisensä. Jos hän olisi itse valinnut, jälki olisi voinut olla toisenlaista ja vähemmän kiinnostavaa.

Tein isäni puolesta kuolinsiivousta ja viihdyin turhankin pitkään hänen asunnossaan. Piirsin tuntikausia hänen pöydässään, hänen jättämillään hienoilla lyijykynillä ja piirustuspapereilla ja tunsin saavani häneen yhteyden, jota en ollut sitten lapsuuden kokenut. Tutkin vaatteita ja astioita ja muistin, missä juhlissa ja pöydissä olin ne aiemmin nähnyt. Nuhjaantuneet vaatteet itkettivät eniten.

Minä myös haluan jättää itsestäni autenttisen ja todellisen jäljen. Laatikoissani, kaapeissani, puhelimessani ja tietokoneellani on mitä on, sitten kun on. En ryhdy jälkiäni kuoleman varalta siivoamaan.

Kaapeissani ovat rakkauskirjeeni ja teinivuosieni päiväkirjani. Ensirakkauteni, kouluvihkoni, salatut suhteet,  avioeron raastavat vaiheet, leikekirjani toimittajan uran alkuvuosilta, isän ja äidin vanhat valokuvat.

Siellä ovat todisteet seksielämästäni ja sairauksistani. Kaapeistani löytyvät sellaisetkin asiat, joita en itse tahdo nykyisin kestää katsoa.  Ja tulevat myös, joista en vielä tiedä.

Haluan jättää lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarina, joka on tosi ja koskematon. He saavat nähdä, mikä minulle elämässä oli tärkeää ja millaista aineistoa se tuotti. Kuva ei ehkä ole sellainen, jonka itse itsestäni piirtäisin, mutta jätän arvioinnin muille. En aio itse häivyttää itseäni ja todisteita eletystä elämästäni, vaikka ne tuntuisivat kuinka hävettäviltä juuri nyt.

Se, mikä on kulkenut mukanani vuosikymmenestä ja muutosta toiseen, on selvästikin ollut minulle arvokasta. Kaikki ei ole ylevää, kaikkea en ole osannut tai halunnut kertoa.

Mitä meille jäisi, jos kaikki olisivat tehneet kuolinsiivouksen? Ei ehkä kovinkaan paljon kiinnostavaa, vaan kunkin ajan moraalin ja ihanteiden mukaista, soveliasta aineistoa.  Jokainen poltettu tai tuhottu kirje ja valokuva poistavat ulottuvuuksia elämästä, mahdollisuuksia ymmärtää poismenneiden motiiveja ja solmia tarinan vaiheita.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin tutkia tuntemattoman kotia hänen poissa ollessaan? Tietenkin tutkia tutun ihmisen kotia hänen poissa ollessaan. Sen mahdollisuuden haluan jättää niille, jotka jälkeeni jäävät.

https://www.hs.fi/elama/art-2000006330102.html

Miehetkö muka mustasukkaisia?

Ilta-Sanomien kolumnissani pohdin, millaista on naisten mustasukkaisuus. Naiset voivat olla mustasukkaisia miltei mistä tahansa ja pyrkivät kuningattareksi kuningattaren paikalle.  Miehet tyytyvät paikkaansa lauman hierarkiassa.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006324963.html?fbclid=IwAR1KmRJRcTQaEUNLJUwuyjw5gte3TjXn5Iww9PF7dL92jWUeVDBltoL5g_8

Ikuinen pikkujoulu –  muistoja työelämästä

Olen sairaslomalla kipsi jalassa jo viidettä viikkoa ja on ollut aikaa hautoa synkkiä ajatuksia. Katsoin Weinstein-dokkarin, luin Veijo Baltzarista ja mieleeni palautui kaikenlaisia sattumuksia työelämästä 1980-ja 1990-luvuilta.

Muistot löyhkäsivät tympeiltä kuin krapula-aamu enkä ihmettele, että olen työntänyt ne jonnekin muistin takanurkkiin. Tuntuu, että työelämässä oli ennen ikuinen pikkujoulu. Miehet saivat puhua tuhmia, kertoa seksistisiä vitsejä, lähennellä ja ehdotella. Jos siitä pahastui, oli tiukkapipoinen femakko.

Nuorena alle kaksikymppisenä kesäharjoittelijana YLE:llä istuin työpöytäni ääressä, kun takaa tuleva mies kiersi kätensä vyötäröni ympärille ja hiplasi hiuksiani. Siinä ihan muiden nähden, lievästi vaivautuneelta näyttävän pomoni silmien edessä. ”Teillähän on täällä uusi tyttö!”, hän myhäili ja tepasteli siinä pöytäni ympärillä arvioiden minua kuin jossain hevosnäyttelyssä.

Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain kuulemma siksi, etten ollut femakko enkä pahan näköinen.

Siellä Helsingin Sanomien taloustoimituksessa saikin olla karskia ja hyvää jätkää, jotta pärjäsi ajoittain ainoana naisena porukassa. Yhdelläkin yritysvierailulla matkustimme VR:n salonkivaunulla ja joku ”pojista” oli valinnut matkaohjelmaksi katsottavaksi kovaa pornoa. No, se filmi keskeytettiin aika pian. Läpällä ja kännissä, semmoistahan se on pikkujouluissa vieläkin.

Ollessani Hesarin edustajana yrityksen järjestämässä seminaarissa jossain Rukalla, asuimme isossa hiihtomajassa. Meille naisille, legendaariselle Anna-Kaisa Hermuselle ja minulle, oli varattu yhteinen makuuhuone. Pikkutunneilla yritin nukkua, kun Anna-Kaisa oli vielä jossain toisaalla.

Huoneeseen hiipparoi juopunut yrityspomo, joka yritti väen väkisin änkeytyä sänkyyni. Eikä hän tehnyt tätä edes salaa muilta, vaan siellä iso remmi muita miehiä istui pöydässä ja näkymä huoneeni ovelle oli avoin. Heppu yritti samaa vielä toisenkin kerran.

Toisella reissulla yksityislentokoneessa vieressäni istui iäkkäämpi Nokia-pomo, joka ihasteli tiiviisti profiiliani ja laittoi kätensä polvelleni.

Ei silloin Hesarin taloustoimittajana tuntenut itseään aina mahtavan mediatalon vallankäyttäjäksi tämän hyvävelikerhon kanssa asioidessaan.

Kommentit naistoimittajan ulkonäöstä olivat ihan sallittuja ja härskejä vitsejä kerrottiin siekailematta.

Ajat olivat toiset, kyllä. Viina virtasi ja edustustilejä käytettiin. Hyvä viinapää oli toimittajan paras avu, sillä usein tärkeimmät asiat kerrottiin epävirallisesti vasta muutaman grogin ja ginin jälkeen, lounastilaisuuksissakin. Silti nuo ja muutamat muut lähentely-yritykset ovat jääneet tahmeina ja tympeinä mieleeni.

Olin noina aikoina ikäisekseni kokenut ja jo perheenäiti, mutta silti jotenkin avuton tuollaisissa tilanteissa, vaikkei se ehkä näkynyt päälle päin. En ihmettele, että vakavampi hyväksikäyttö jättää naisiin pysyvät jäljet.Muistot ajasta ainoana naisena viestintäyrityksen osakkaana ovat niin monet, etteivät tähän mahdu. Jatkuva alatyylisten juttujen kertominen työpaikalla, tytöttely ja vähättely on vallankäyttöä , alistamista ja sanallista häirintää sekin.

Voi vai kuvitella, miltä Baltzarin hovissa on nuorista naisista tuntunut. Itsekin näin kulttuurineuvoksen viime vuonna läheisessä UFFissa vaateostoksilla nuorten tyttöjen kanssa ja hämmennyin näkemästäni ja kuulemastani. Enpä tajunnut, että Baltzarin kukkoilu vaatekaupassa oli osa julkisilla varoilla rahoitettua toimintaa.

”Ei mitään vakavaa”

”En ole etsimässä mitään vakavaa”. Monilla miehillä on tällainen toteamus Tinder- tai muissa deittiprofiileissaan. En ikinä ottaisi yhteyttä tällaisiin tyyppeihin.

Kaikki pitkätkin suhteeni ovat alkaneet tilanteissa, joissa itse en ole ollut etsimässä ”mitään vakavaa”, mutta ne ovat muuttuneet rakastumisiksi tai ihastumisiksi joko saman tien tai hyvin nopeasti.

Miksi pitäisi etukäteen sulkea jokin mahdollisuus pois? Ovatko naiset deittipalveluissa liikkeellä niin vakain sitoutumisaikein, että heitä pitää etukäteen varoittaa? Ovatko nämä miehet niin vastustamattomia, että heidän pitää jo ensivaikutelmassaan ottaa etäisyyttä? Vai onko ”ei mitään vakavaa” kiertoilmaus sille, että on varattu?

Itse en välitä tutustua ihmisiin, joilla on lähtökohtana se, että eivät aio ottaa minua vakavasti. Minä otan jokaisen kohtaamani ihmisen vakavasti ja seksikumppanit varsinkin. Minulle seksi ei ole ”kevyttä hauskanpitoa”, vaan parhaimmillaan erittäin syvä kokemus. Se voi silti jäädä yhteen kertaan.

Olen myös huomannut, että lyhenne fwb,  friends with benefits, käsitetään väärin. Sehän tarkoittaa ystävyyttä, jossa on myös seksiä. Se ei tarkoita satunnaista irtoseksiä, vaan pikemminkin pysyvää ihmissuhdetta, jossa on muitakin ulottuvuuksia kuin seksi, ei kuitenkaan velvoittavaa parisuhdetta.

Minusta seksisuhteen määritteleminen ”pientä kivaa” ja ”hauskanpitoa”-osastoon on latistavaa ja seksiä halventavaa.

Luulisin, että naisiin – lue minuun – tepsisi paremminkin toteamus, että henkilö on valmis rakastumaan tulisesti, kun oikea sattuu kohdalle. Niinhän se kuitenkin tosielämässä on.

Olen myös miettinyt Iltalehdessä kohtaloaan harmitellutta nimimerkki Rasmusta. Kolmikymppinen mies ei löydä parisuhdetta, vaikka haluaisi perustaa perheen. Hän kuvaa haastattelussa itseään ”ihan tavalliseksi”. Vika voi olla siinä. Nainen ei halua ihan tavallista, vaan jotain erityistä. En itse ainakaan etsi mistään, vaikkapa vaatekaupoista jotain ”ihan tavallista”, vaan jotain, joka sävähdyttää ja erottuu ja lisäksi pukee juuri minua.

Rasmus ja kaikki muutkin miehet: tuokaa itsestänne esiin jotain kiinnostavaa. Ja se, mikä naista ensiksi kiinnostaa ei ole siellä jalkojen välissä, vaan korvien. Älykkyys on tutkimusten mukaan seksikkäintä sekä miehissä että naisissa. Jos et ole älykäs, ole edes persoonallinen.

Kauniit silmät ovat myös eduksi.

Rasmuksen ongelmista Iltalehdessä

Munattomat tätidekkarit

Tätien toisille tädeille kirjoittamissa dekkareissa miehet ovat sukupuolettomia paperinukkeja.

Matkustelin juuri hiukan ja nappasin koneeseen lukemiseksi Donna Leonin uusimman Guido Brunetti-dekkarin. Se sopi tilanteeseen, koska olin matkalla Italiaan. Pidän siitä, miten Leon kuvaa venetsialaista elämänmenoa, byrokratiaa ja korruptioita, ruokaa ja juomaa. Mitään varsinaista kaunokirjallisuutta ne eivät kuitenkaan ole, helppoa ajankulua pikemminkin.

Kirjaa lukiessani aloin pohtia millaisia ovat nämä tätikirjailijoiden luomat miespuoliset dekkarihahmot, alkaen Hercule Poirotista. He ovat sivistyneitä, hyvin käyttäytyviä, hienosti pukeutuvia hyvän ruuan ystäviä, jotka kohtelevat naisia kunnioittavasti.

Leonin uusimassa päähenkilö komisario Brunetti viettää toista viikkoa laguunin pienellä saarella, erossa vaimostaan. Hän ei ajattele seksiä kertaakaan. Ei minusta kovin uskottavaa.

Kirjailija yrittää mennä miespuolisen sankarinsa pään sisään, mutta unohtaa sen tosiseikan, että miehet ajattelevat seksiä vähintäänkin useita kertoja päivässä. Brunetti ikävöi saarella kyllä ajoittain vaimoaan, mutta vain henkisessä mielessä, vaimonsa älyä ja nokkeluutta.

Kun hän eron jälkeen tapaa vaimonsa, kuvataan ainoastaan heidän nauttimansa illallinen, jonka vaimo on valmistanut. Ja sitten luku loppuu ja onkin jo seuraava aamu.

Brunetti osaa itsekin hätätilassa valmistaa hienostuneita aterioita niukoista raaka-aineista ja tuntee viinit. No, se sallittakoon, hänhän on italialainen. Myös hänen vaatteitaan, niiden väriä ja materiaaleja kuvataan tarkasti.

Agatha Christien Hercule Poirot puolestaan vahasi viiksiään ja kärsi englantilaisen keittiön rahvaanomaisuudesta. Tulee mieleen muitakin naisten luomia dekkarihahmoja, joiden ansiot ovat kuin naisten 1950-luvun toiveunista. Kunnon perheenisällä ei ole muita paheita kuin joku harmillinen ja huvittava tapa, jolle voi ymmärtäväisesti hymähdellä.

Ei ihme, jos miehet eivät näistä dekkareista kauheasti välitä, vaan suosivat ymmärtääkseni toiminnallisempaa rikoskirjallisuutta. Toisaalta, naisten kirjoittama nordic noir on kai kovinkin rankkaa, mutta onko siinäkään seksiä?

Voi olla, että dekkarit ovat kilttejä iltasatuja kypsään ikään ehtineille. Brunettin perheellä ei ole ristiriitoja eivätkä siellä myllerrä intohimot tai kielletyt halut. Hercule Poirotilla ei varmuuden vuoksi ollut perhettä lainkaan. Ei myöskään kaikkien etsivien esikuvalla Sherlock Holmesilla, mutta hänellä oli sentään yksi pahe, kokaiini suoraan suoneen. Syystäkin sekä Poirotista että Holmesista on etsitty homoeroottisia latauksia.

Turvallisuus lienee näiden herrasmiesetsivien suosion salaisuus. Tunnetun naistenkaatajan, Georges Simenonin luoma komisario Maigret ei hänkään itse langennut kiusauksiin, vaikka liikkuikin sulavasti alamaailman ja prostituoitujen parissa. Kotona odotti uskollisesti Madame Maigret jonka resepteistä on koottu kokonainen keittokirja. On muuten hyllyssäni.

Ihmettelen, miten tällaisia kirjoja kirjoitetaan vielä 2000-luvulla.

Luultavasti perinteisten dekkareiden lukijat ovat kulttuurista kiinnostuneita täti-ihmisiä – kuten nyt minäkin. Itse en kuitenkaan jättäisi niin tärkeää elämänaluetta kuin seksuaalisuutta kokonaan pois päähenkilöni elämästä, saati ajatuksista. Tämä menee ehkä samaan sarjaan kuin elokuvien autonovet, joita ei koskaan lukita, ruhjevammat, jotka paranevat yön aikana tai panssariovet, jotka aukeavat potkaisemalla. Se tekee kaikesta niin paljon helpompaa.

Tinderini on liekeissä

Ihmiskokeet itselläni jatkuvat. Vaihdoin Tinderin ikäasetuksia ja kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomien kolumnini sai taas runsaasti ärsyyntynyttä palautetta lukijoilta. Ei itse sisältöön juurikaan kiinnitetty huomioita, vaan siihen että, ylipäätään ikäiseni nainen voisi deittailla nuorempia miehiä. Ei saisi, ei pitäisi. Käytökseni on häiriintynyttä. Kohta on varmaan poliisit ovella.

 

Lue kolumni:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006253213.html?fbclid=IwAR0nXa7rQkpbwrtGYjEfcJMLVWeQVygpG9f4zHq3waI9-Ng0EJCT_SNoDUk

Rakastuminen on kauheaa

Minun ei tarvitse kokeilla benji-hyppyä, koska olen pysyvässä rakastumisen tilassa.

Rakastuminen on kidutustila, jossa koko hermosto on jatkuvan ylikuormituksen kohteena.Olen ollut siinä tilassa yhtäjaksoisesti vuosia, varmaan suurimman osan elämästäni.

Pahinta on, että siihen on kokemukseni mukaan vain yksi parannuskeino: sillä se lähtee millä tulikin. Olen nimittäin sarjarakastuja. Oireeni alkoivat jo 12-vuotiaana teini-idoliin hullaantumisella eikä loppua ole näköpiirissä. Rakastuminen on addiktio ja obsessio, jota en pysty hallitsemaan enkä määräilemään. Ilmankaan en haluaisi olla.

Usein sanotaan, että rakastuminen menee ohi viimeistään kahdessa vuodessa. Ei kyllä mene, ikävä kyllä. Sanotaan, että se vaihtuu tasaisen turvalliseksi rakastamiseksi, johon ei enää sisälly alkuhuuman tunnemyrskyä. Siinä vaiheessa, kun näin käy, kyse on mielestäni kyllästymisestä. Ja nurkan takana vaanii uusi rakastuminen, vaikka sitä kuinka yrittäisi vältellä. Rakastumistaipumus ei myöskään  valitettavasti vähene iän mukana.

Mistä rakastumisen tunnistaa? Siitä, että sydän tosiaan tuntuu hypähtelevän, mielialat heilahtelevat ja henkeä ahdistaa. Olo on kuin vuoristoradassa, huikeat onnen tunteet vaihtuvat varoittamatta hurjiin laskuihin ja loputtomiin, pimeisiin tunneleihin. Rakastuminen muistuttaa kokemuksessani paniikkihäiriötä, onpa sitä verrattu psykoosiinkin. Rakastumisen myötä tulee yleensä sen synkkä seuralainen, mustasukkaisuus. Se puolestaan voi viedä epätoivoisiin tekoihin, kuten henkirikoksiin ja itsemurhiin, kuten tiedämme.

Rakastuneena kaikki asiat suodattuvat rakastumisen kohteen kautta. Mitä hän sanoisi, mitä tekisi, miten asia vaikuttaa suhteeseemme. Tulevaisuutta ilman rakastettua on vaikeaa edes ajatuksena hahmottaa ja se näyttää synkältä, mustavalkoiselta, pitkästyttävältä ja ilottomalta.

Rakastuneena menettää autonomiansa yhtä pahasti kuin raskaana ollessaan, rakastuminen vain ei näy niin selvästi päälle päin.

Tiedän, että olen rakastunut, silloin kun alan ostella kohteelle lahjoja ja kuvitella minkä värinen paita hänelle parhaiten sopisi. Toinen varma merkki on, että piirrän hänestä kuvan.

Mikä siinä onkin, että rakastumisen kohdetta pitää alkaa ottaa haltuun, muokata ja koristella? Onko tässä kysymys jostain alkukantaisesta reviirin tai omaisuuden merkitsemisestä? Mitä ihmeen tarvetta evoluutiossa koko rakastuminen ylipäätään palvelee?

Olen vakuuttunut siitä, että alttius rakastumiseen on pohjimmiltaan aivokemiaa tai neurologiaa. Se on minussa oleva ominaisuus, jota en pysty muuttamaan. Myöskään en pysty muuttamaan sitä, että rakastumiseni kohteet eivät yleensä ole minulle kovin terveellistä seuraa eivätkä varsinkaan sellaisia, jotka äiti olisi minulle valinnut.

Mutta kuten sanottu, parempi silti, että tuntuu kamalalta ja ihanalta vuoron perään kuin että ei tuntuisi miltään.

Mummous kunniaan!

Tänään iski rahapula ja mummon opit tulivat mieleen. Jos kaikki eläisivät kuten minun mummoni, ei olisi ruokahävikkiä eikä varmaan ilmastonmuutostakaan.

Olin eilen Otavan kirjasalongissa kuuntelemassa muun muassa Sirpa Kähköstä ja Elina Hirvosta. Kirjailijoiden keskustelussa sivuttiin mummousteemaa, koska joku kriitikko oli nimittänyt Kähkösen uusinta mummoromaaniksi. Ilmeisesti vähätelläkseen, oletan. Yleisökin tilaisuudessa oli pääosin mummoikäistä.

Tämä pisti miettimään. En yhtään hyväksy mummojen vähättelyä tai mummo-sanan käyttämistä haukkumasanana! Olen itsekin isoäiti ja ylpeä siitä.  Mummous on ehkä tärkein saamani tehtävä elämässä, vaikken haluakaan, että lapsenlapseni kutsuvat minua mummoksi. Haluan säilyttää oman persoonani nimeä myöten. Lapsenikin opetin kutsumaan itseäni etunimellä, mutta he eivät siihen sitten isompina enää suostuneet.

 Omat mummoni ovat mielessäni usein ja he ovat minulle tärkeämpiä esikuvia kuin vanhempani koskaan olivat.

Tänään, kun iski sellainen luksusongelma, että rahat ovat vähissä, olin kiitollinen isoäidilleni. Hän oli ammatiltaan keittäjä eli ¨köksä” ja lihakauppias.  Hänen kanssaan kiersimme monet kerrat Hakaniemen ja Vaasankadun hallit ruokaostoksilla, kun olin lapsi. Mummolta opin, mitä herkkuja halvoista ruhonosista saa muun muassa hiljakseen hauduttamalla, voilla ja kermalla höystettynä. Mummo osasi kysyä kauppiaalta, olisiko tiskin alla sydäntä, häränhäntiä tai muuta spesiaalia.

Mummon kalliolaisen hellahuoneen tiskipöytä oli täynnä milloin siansorkkia, milloin silakoita tai kokonaisia kanoja. Slow food, se oli mummon tuhtien ruokien salaisuus.

Onneksi opin nuorena, miten ruokaa tehdään halvalla ja sen, että mitään ei heitetä pois. Vaikka en osaa suunnitella elämääni ollenkaan, ruokaostokset osaan tehdä niin, että mitään ei jää yli koskaan.

Tänään köyhäillessäni matkustin Hakaniemen halliin ja ostin kuudella eurolla kahden päivän ateriat. Köyhän ei kyllä todellakaan kannata syödä mauttomia eineksiä, vaan ostaa edullisia raaka-aineita ja tehdä isompia annoksia kerralla. Tätä en varmaan tietäisi ilman mummoani, sillä äitini ei ollut mikään varsinainen keittiöihminen.

Toiselta mummoltani, ompelijalta, opin, että koskaan ei näyttäydytä epäsiistinä tai huonosti pukeutuneena. Mummolla oli aina tyylikkäät vaatteet ja kauniit korut ja hän ompeli minullekin koulun kevät- ja joulujuhliin toiveitteni mukaiset mekot. Kerran mummolle tuli kiire ja hän ei ehtinyt kuin harsia mekkoon hihat kiinni. Hän ei tiennyt, että esiinnyn jossain kuvaelmassa ja hihat rätsähtivät irti. Mummoa hävetti varmaan enemmän kuin minua.

Mummmoissa on kyllä parhaimmillaan voimaa ja elämäntuntoa enemmän kuin nipussa nuoria naisia. Mieluummin lukisin lehdistäkin viisaiden ja kaiken nähneiden naisten haastatteluja, kuin vastikään elämän perusasioihin heränneiden kaksvitosten mindfullness- ja joogahyminöitä.

Ja toivon totta kai, että pystyisin olemaan omien lastenlasteni kanssa sen verran, että jotain muisteltavaa jäisi minustakin aikanaan. Ehkä lukevat sitten näitä blogeja, jos vanhemmat antavat luvan.

Toivetekstinne, olkaa hyvä!

Rakkaat lukijat! Olen lukenut huolellisesti kaiken kolumneistani antamanne palautteen Ilta-Sanomien nettijulkaisuissa. Yritän nyt kehittyä ja kirjoittaa ehdotustenne mukaisen tekstin. 

Ensinnäkin parisuhteesta. Romanttiseen rakkauteen perustuva parisuhde on ainoa mahdollinen yhdessäolon muoto. Pariskunnan ja perheen kuuluu asua samassa osoitteessa. Avoimet suhteet tai erillään asuminen ovat merkki henkisestä epäkypsyydestä. Oman puolison kanssa haluaa jokainen normaali ihminen viettää aikaa 24/7 ja nukkua lusikassa.

Oman kullan kainalossa kotisohvalla on ihan parasta! Kumpikin saa olla ihan sellainen kuin on, ilman mitään ulkonäkö- tai muita paineita. Oma kumppani on turvallinen höpönassu, jonka kanssa käydään saunassa ja syödään naksuja sohvalla. Ihanaa!

Pettäminen on pahinta, mitä kumppanille voi tehdä. Se on riittävä syy eroamiselle, vaikka ero onkin huono juttu. Pettämistä ei kuitenkaan voi antaa anteeksi. Se siitä ja piste. Kyllähän tämän kaikki tajuavat selittämättäkin. Joka ei tajua, on henkisesti epäkypsä. Pettäjä myös on henkisesti epäkypsä. Ja jos haluaa asua eri osoitteessa kuin kumppani, suhteessa on jotain pahasti vikana. Se on epäkypsää.

Seksistä. Seksi on ihan parasta oman rakkaan kanssa. Aluksi sitä voi olla paljonkin, mutta vuosien mittaan se hiipuu. Tämä on aivan luonnollista kehitystä ihmissuhteissa.  Kun näin käy, siihen on parasta vain tyytyä tai hankkia vaikka koira, jota ulkoiluttaa.

Hyvä parisuhde ei perustu seksille, vaan ihan muille asioille. Seksi on muutenkin nuorten ihmisten juttu. Keski-ikäistä ei seksin pitäisi enää kiinnostaa, vanhuksista puhumattakaan. Ihan pervoa olisi semmoinen ja jos joku muuta väittää, on henkisesti epäkypsä.  Parisuhteen osapuolen pitää olla suunnilleen saman ikäisiä. Muuten se ei ole parisuhde vaan  sairas ja pervo  hyväksikäyttösuhde.

Porno on myös ihan sairasta ja ihmisiä esineellistävää. Jos joku pitää pornoa kiinnostavana tai tarpeellisena, on henkisesti epäkypsä. Jos kumppani jää kiinni pornon katsomisesta, se on melkein yhtä pahaa kuin pettäminen.

Parasta on, että ihmisellä ei ole elämässään monia seksikumppaneita. Ne, jotka eivät pysty asettumaan aloilleen ja lentelevät kukasta kukkaan, ovat säälittäviä ja henkisesti epäkypsiä. Kypsä ihminen tietää kokeilemattakin mitä haluaa ja tyytyy siihen kumppaniin, jonka kohtalo on hänen tielleen lennättänyt. Tässä on nyt jotain loogista ristiriitaa, mutta näin kuitenkin toimivat kypsät ja tasapainoiset ihmiset. Netistä ei missään tapauksessa kannata etsiä seuraa, siellä ovat vain huijarit, psykopaatit ja henkisesti epäkypsät.

Kypsän ja tasapainoisen ihmisen ei tarvitse kysellä eikä kyseenalaistaa. Hänellä on yksi ainoa elämä, jota hän ei tuhlaa mihinkään haihatteluihin, vaan elää juuri niin kuin kunnon ihmisen kuuluu elää. Niin kuin kaikki muutkin. Se nyt vaan on niin.

Ai niin, äijät on äijiä ja muijat on muijia.

Ja minä itse. On lääkitys kohdallaan ja käyn terapiassa, älkää suotta olko huolissanne.

 

Tämä teksti perustuu kommentteihin joita Ilta-Sanomien viimeisin kolumnini sai. Kommentit olivat samansuuntaisia kuin kaikki aiemmatkin kommentit.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006237828.html

Older posts

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑