Tag: ikääntyminen

Keski-ikään ei kannata jämähtää

Olin keski-ikäinen viisikymppisenä. Onneksi se meni ohi ja tulin taas nuoreksi.

Sinun ikääsi ehtineen leidin ei enää tarvitse juosta jokaisen muotitrendin perässä, sanoi nelikymppinen tuttavani. Asia on kyllä tasan päinvastoin.

Minun nimenomaan pitää tietää, missä kuuluu käydä, mitä kuuluu syödä ja mihin pitää pukeutua. Nuoret voivat hyvin olla piittaamatta trendeistä, sitä saatetaan jopa pitää omaperäisenä. Liika omaperäisyys minun ikäiselläni ja kymmenen vuotta nuoremmillakin katsotaan oitis höperyydeksi, kelkasta putoamiseksi tai muuten vaan mummoksi. Omaperäinen saa olla samalla tavoin kuin vaikkapa Jorma Uotinen  tai Iris Apfel, mutta ei sillä tavoin omaperäinen, ettei edes yrittäisi jäljitellä tyyli-ikoneita ja esikuvia.

Jollen olisi koko ajan valppaana, voisi käydä niin, että jämähtäisin jonnekin itselleni mieluisalle vuosikymmenelle. On kamalaa, jos jo hiustyylistä tai sohvan väristä voi päätellä, milloin jämähtäminen tapahtui!

Itse en uskalla edes muistella ääneen kiinnostavia hetkiä taloustoimittajana joskus ammoin, koska tapahtumista voisi suhteellisen helposti laskea ikäni. Huomaan myös, että pörssiromahduksen seuraaminen livenä Helsingin pörssin lehteriltä ei tunnu kovin kiinnostavalta nuoremmasta sukupolvesta, vaikka se olikin aikanaan tavattoman jännittävää ja myös huvittavaa. Ajat ennen kännykkää ovat vähän niin kuin liian kauan sitten, samoin kun pappojen sotajutut omassa nuoruudessani.

En aio ryhtyä koskaan pyytämättä muistelemaan, koska elämän kuuluu olla edessä. Sen, minkä olen siitä oppinut, voin pitää hyvin omana tietonani tai korkeintaan jakaa sitä tällä tavoin annosteltuna vapaaehtoisille lukijoille. Ei minua uskota kuitenkaan.

Vanhukset olivat ehkä kiinnostavia silloin, kun heitä oli vain vähän. Mikäs siinä oli kuunnellessa kunnioitettua kylänvanhinta, heimopäällikköä tai tietäjämuoria.

Vain harvalla oli hallussaan pitkän elämän aikana kertynyttä tietoa. Nykyään vanhuksia on kaikissa nurkissa ja ovissa pyörimässä enemmän kuin nuoria. Enemmistö on aina väärässä ja valitsee sen tylsimmän, huonoimman tai muuten vaan typerimmän vaihtoehdon. En halua kuulua enemmistöön, jos voin sen välttää.

Johtopäätös: en tahdo tulla vanhaksi. Ruumis rappeutuu, mutta aika pitkään sitä voi kompensoida henkisillä kyvyillään ja muulla viehätysvoimallaan, eikö vaan.  Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään – enkä nyt tarkoita plastiikkakirurgeja.

Ikääntymisessä on paljon hyviä puolia. Tulevaisuus on rajallinen joka tapauksessa, joten pahimmat dystopiat eivät ehdi omalla kohdalla tapahtua. Sijoittajia neuvotaan yleensä ottamaan nuorempana enemmän riskejä, koska heillä on aikaa paikkailla tappioita. Vanhempien pitäisi kuulemma sijoittaa vähäriskisempiin kohteisiin. Olen tasan eri mieltä. Vanhempana tiedän paljon paremmin, mitä pistän peliin ja mihin minulla on varaa, sillä  jäljellä olevat elinpäiväni voidaan melko tarkasti ennustaa. Lisäksi tiedän, mitä loppuelämäni suorittaminen osapuilleen vaatii.

Nuori ihminen ei voi tietää, montako suuta on joskus ruokittavana tai  mikä onnettomuus ehkä kohtaa. Voin mielestäni ottaa paljon enemmän aineellisia ja henkisiä riskejä kuin nuorena, vaikkei perikunta kiittäisikään.

Nauti hetkestäsi, nelikymppinen!

Onneksi olkoon, nelikymppinen. Olet juuri oikean ikäinen. Nauti siitä täysillä, sillä se on lyhytaikainen onni.

Pitkän ja huolellisen media-analyysini tuloksena julistan: ihanneihminen  on nelikymppinen. Asia on päivänselvä.

Kuka hehkuttaa uutta suhdettaan tai ruotii uusperheongelmiaan? Kuka jakaa elämäntapamuutoksensa tuloksia ja ruokaohjeitaan? Kuka löysi itsensä reissaamalla Nepalissa tai haastoi itsensä lähiökallion jyrkänteillä?

Kuka poseeraa lehtijutussa rennossa lätsässä ja trenditossuissa, vaikka on filosofi tai kukaties ihan proffa? Kuka on herännyt keski-iän kriisiin ja vaatii oikeutta kunnollisiin rooleihin? Kuka läkähtyy ruuhkavuosiinsa? Kuka downshiftaa maalaisyhteisössä? Kuka osti kalliit liput festareille ja hengailee siellä kallis IPA-olut kourassaan?

Nelikymppinen tietenkin. 

Ottakaa siis kaikki irti siitä ohikiitävästä hetkestä, jolloin olette elinkaarenne huipulla. Olette juuri oikean ikäisiä ihan kaikkeen ja teitä kuunnellaan. Kymmenen vuoden päästä saatte havaita, että teidät luokitellaan senioreiksi (whaaaat…) ja ette aavistakaan, mitä kaikkea kamalaa siitä seuraa. Teitä ei enää oteta vakavasti. Saatte pikkuhiljaa kuulla nuorison taholta vähättelevää mummottelua ja  papattelua. Yritykset lähestyvät teillä vaippamainoksilla ja osteoporoosia, vaihdevuosia ja erektiöhäiriöitä torjuvilla lisäravinteillaan.

Teidät luokitellaan 50+ -ryhmään, jolta  paras elämä on jo lipunut ohi ja jonka ainoa päämäärä on tehdä vanhuusvuosistaan jotenkuten siedettäviä.

Teidän oletetaan lukevan Apua tai ET-lehteä tai mitä ne  mediat sitten tulevaisuudessa ovatkaan ja olevan kiinnostuneita vain ikätovereidenne tekemisistä. Kun olette siihen asti voineet toteuttaa itseännne yksilöinä, sen jälkeen olette osa ikäluokkaa, jolla oletetaan olevan samanlaiset arvot, ihanteet ja tavoitteet.

Sitten kun olette oikeasti vanhuksia, saatte parhaassa tapauksessa mediassa esittää vanhusta, joka on kuin nelikymppinen vanhuudestaan huolimatta. Vaihtoehtoisesti voitte esittää seestynyttä ja vapautunutta vanhusta, jolla on vihdoin lupa kaikkeen. Se tarkoittaa, ettei enää tarvitse esittää nelikymppistä, joka esittää kolmikymppistä.

Tosiasiassa ketkään eivät ole erilaisempia keskenään kuin viisi-kuusikymppiset.

Siinä iässä on päästy nuorempia ikäluokkia yhdistävistä asioista kuten vimmaisimmasta uraputkessa rimpuilemisesta ja lasten kasvattamisesta. On mahdollisuus toteuttaa juuri omia päämääriään. 

Osan ihmisistä ovat siihen mennessä ikävä kyllä huonot ihmissuhdekokemukset, perheen huoltaminen ja työelämän myllytykset nitistäneet muutosvastarintaisiksi keski-ikäisen karikatyyreiksi, joita kiinnostaa lähinnä aamukampa eläkeelle.

Monet tylsistyvät ikääntyessään, tippuvat kelkasta tai luovuttavat. Iän karttuessa odotellaan pikkuhiljaa lapsenlapsia ja niiden viipyessä hankitaan koira tuomaan sisältöä elämään. Haaveet kutistuvat mökkipalstan kokoisiksi, parisuhde hiipuu.  Myös sairaudet iskevät ja tuovat rajoituksia elämään.

Yhä useammalle käy kuitenkin ihan päinvastoin. Uusi elämänvaihe lasten lähdettyä on mahdollisuus uusiin asioihin ja ne ovat itse kullakin erilaisia. Elämää on vielä vuosikymmeniä jäljellä vaikka mihin! 

Itse koen kuuluvani noihin onnekkaisiin. Heräsin nimittäin henkiin viisikymppisenä. Nelikymppisenä olin monen asian asiantuntija, mutta en tiennyt elämästä läheskään niin paljon kuin nyt. Olin paljon rajoittuneempi ja ennakkoluuloisempi. Nyt osaan ottaa rennommin ja suhtaudun itseeni myönteisemmin.

En tietenkään tiedä mikä tauti geeneissäni  tai soluissani nytkin muhii, mutta elämäni ei koskaan ole ollut parempaa kuin nyt, kuusikymppisenä. Näen myös tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia oppia ja uudistua ja keksiä lisää hauskuutta elämään.

Fyysiset rajoitukset tulevat tietenkin  vastaan, mutta ne eivät häiritse läheskään yhtä paljon kuin ympäristön vähättelevä, ylimielinen tai lokeroiva suhtautuminen. Ympäristöllä tarkoitan muun muassa teitä kolmi-nelikymppisiä, joiden kanssa tykkään hengailla samoissa paikoissa. Odottakaa vain, teidänkin aikanne tulee…

Ei siis oleteta mitään iän perusteella.

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑