Terveisiä laiturinnokasta! Toisin sanoen olen poistunut mukavuusalueeltani Punavuoresta ja olen matkalla jossain ABC-Suomessa. Tämäkin ihmiskoe on tuottanut jo monia kiinnostavia havaintoja.
ABC-Suomi alkaa siellä, missä kuplani päättyy. Raja railona aukeaa, vaikka sitä ei olekaan karttaan piirretty. Tiedän olevani laajan ja tuntemattoman ”muun Suomen” puolella, kun huoltoasemilla ruokailijoiden tarjottimilla näkyy laseissa kotikaljaa, piimää tai – auta armias – maitoa! Tai siitä, että isojen markettien kahvipaikoilla istuu tuulipukuisia ukkoja turisemassa ja muistelemassa menneitä urotekojaan. Tajuan, että kaurismäkeläinen Suomi-kuva ei ole lainkaan niin vinksahtanut ja täynnä maagista realismia kuin luulin. Se on suurelta osin ihan täyttä totta.
Kun on ajanut kantatietä tuntikausia, samalla kiroten maisemaa hallitsevia kauppa- ja huoltoasemakejtujen räikeitä toteemipaaluja, alkaa kiukku hiljalleen laantua ja sielusta kummuta outoja muistoja. Maailmasta ja mielestä kuoriutuu uusia kerroksia.
Matka ABC-Suomeen on kuin tekisi aikamatkan lapsuuteensa. Siihen kuuluvat muoviset asiat, vahakangasliinat, räsymatot, saunaämpärit, ryijyt ja raanut, arkkupakastimet, seinäkellot, soutuveneet, kumisaappaat, pullapitkot, sokeripalat, pahkakupit ja koristepöllöt kirjahyllyissä.
Kun saavun nykyiseen, omaan kesäasuntooni kesäkaupungissani, ensimmäinen ajatukseni on ”sauna päälle ja korkataanpas skumppa terdellä”. Nyt taas, kun olen pitkän ajomatkan jälkeen lähestymässä hiekkatiellä kohdetta nimeltä ”mökki”, pääsee suustani ihan outo lausahdus: ”Keitetään sitten tulokahvit”. Mitä ihmettä! Ja mielessä kangastelee salaa myös kunnon kimpale muikkukukkoa, voilla päällystettynä, totta kai. Kas kun ei Elannon ruislimppu ja lauantaimakkara.
Keittimessä poriseva ja korahteleva suodatinkahvi oli lapsuuteni turvaääni, samoin kuin radion taukoamaton pajatus. ”Keitetäänpäs kahvit”, on rituaali, joka on jäänyt täysin unhoon kapselikeittimien ja lattemaidon vaahdotuksen täyttäessä keittiöt. Korvallinen pikku kahvikuppi on menneen maailman esine, joka ei käy kaupaksi edes kirpputoreilla.
Kun vieraat astuvat sisään kotini ovesta, minun maailmassani avataan viinipullo tai ojennetaan tulijalle pienpanimo-olut kouraan. Tässä toisessa maailmassa laitetaan kahvinkeitin porisemaan ja siivutetaan viineripitkoa. Huvittavaa on myös, että siinä missä suuri osa Suomea ei koskaan luopunutkaan koriste-esineillä täytetyistä tiikkisistä kirjahyllyistään ja raitamatoistaan, trendikkäin osa nuorisosta on keksinyt ne uudelleen ja rakentaa kodeistaan mummolani kopioita. Niin se käy.
Nyt ihmettelen olemistani tässä lumemaailmassa, missä oikea saippua vielä tuoksuu saunan pesuhuoneessa ja kärpäslätkä on tarpeellinen tavara. Kaukana kavala maailma. En viitsi taistella sisäistä suomalaistani vastaan. Tämä sama mökkiregressio näyttää vallanneen muutkin, kun korona on estänyt matkustelun ja urbaanit huvitukset.
Tunnen suvaitsevaa yhteenkuuluvuutta koko heimoon, vaikka tiedänkin sen olevan hyvin rajoittunutta. Suomi-idylliini eivät kuulu sellutehtaat, avohakkuut, rannoille nousevat lähiöt, kiinalaisten omistamat kaivokset tai tosi tv:t ja Seiskan otsikot tuntemattomista julkkiksista. Mutta tämä osuus kelpaa hyvin.
Kohta silppuan metsäpolulta keräämäni lampaankäävät ja pistän ne pannulle voissa tirisemään.
