Miten mies keskeytetään?

Miten mies keskeytetään seurueessa? En tiedä. Miten nainen saa puheenvuoron? Kysymällä jotain, johon mies voi vastata.

Olen tässä syksyn mittaan käynyt monissa tilaisuuksissa, joissa on ollut mahdollisuus havainnoida miesten ja naisten erilaista puhetta ja käytöstä. Kokouksissa, illallisilla, kokkareilla, baaripöydissä, pikkujouluissa ja niin edelleen.

Homma menee niin, että seurueen miehet esittävät kukin vuorollaan jonkinlaisen puherituaalin. Kukin kertoo hauskan vitsin, muistelon tai sattumuksen. Mitä ylempänä hierarkiassa mies on, sitä pidempiä jaarituksia hänelle sallitaan.

Puheevuoro kiertää miesringissä kuin viestikapula ja kukin osaa ottaa paikkansa ajallaan, joidenkin lausumattomien askelmerkkien mukaisesti. Jos nainen yrittää siihen väliin, joku taatusti keskeyttää hänet tai alkaa puhua päälle. 

Ohittaminen on yksi tapa vaientaa. Kukaan ei kommentoi naisen puhetta vaan joku miehistä aloittaa kokonaan uuden keskustelun. Miehille on myös kehittynyt loistava kyky napata naisen puheesta yksi sana tai vuosiluku ja siirtää sitä kommentoimalla puheenvuoro itselleen. Naisen täytyy olla vähintään avaruusfysiikan tohtori ja lisäksi kovaääninen, jotta saisi edes jonkun tokaisun esitetyksi. Pitkiä puheenvuoroja ei kannata edes suunnitella, naiselle annetaan paljon vähemmän aikaa esittää sanottavansa.

Ilmeisesti repliikkikierros tai useampi hoidetaan alta pois, jotta miehet saisivat oman paikkansa ryhmässä selville tai yhteisesti hyväksytyksi. Kysymys ei ole varsinaisesta kilpailusta, vaan ryhmänmuodostuksesta ja sosiaalisesta rapsuttelusta. Naisillahan ei ole paikkaa tässä hierarkiassa. Sitä ei siis tarvitse kummemmin testailla.

Loppuillan maistissa naista jo kuunnellaan, usein maireasti hymyillen ja alentuvasti. Silloin toisaalta on turha alkaa pätemään, ei mene mikään perille kuitenkaan ja sama vanha nokkimisjärjestys on taas seuraavan tapaamisen alussa voimassa.

Tämä sääntö pätee tilaisuuksiin, jossa miehiä on enemmän tai yhtä paljon kuin naisia. Jos naisia on selvästi enemmän, miehet saattavat kyllä  vaieta ihan yrittämättäkin tai seurustelevat vain keskenään. Mutta jos se seurueen ainoa mies yllättäen avaa suunsa, häntä kyllä kuunnellaan kiinnostuneena.

Olin tässä semmoisessakin seurueessa, jossa vieras mies vastasi puolestani kysymykseen, joka esitettiin minulle ja joka koski minulle läheistä aihetta. Hän esitti sanansa seurueen muille miehille ja lisäksi närkästyi, kun korjasin hänen virhettään. Toisessa taas miehet esittivät ominaan havaintoja, jotka olin heille aiemmin kertonut ja joihin he eivät silloin uskoneet. Kolmannessa miehet kertoivat tarinaa tilanteesta, jossa olin ollut paikalla, mutta he eivät muistaneet läsnäoloani.

Jos aikoo saada asialleen tai itselleen huomiota miesvoittoisessa seurueessa, usein ainoa tapa saada sitä, on esittää kysymys. Miehet nimittäin rakastavat kysymyksiin vastaamista, vaikka eivät asiasta mitään tietäisikään. Mansplaining, tiedättehän.

Valitettavasti tämäkin on lyhytaikainen ilo, sillä kohta turina miesten kesken on taas käynnissä ja  pian pitää esittää uusi kysymys. Tästä jatkuvasta kyselemisestä saattaa tulla käsitys, että nainen olisi jotenkin tyhmempi kuin mies.

Kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa naiset yleensä aloittavat puheenvuoronsa nöyrästi sanoilla  “anteeksi” tai  “saako kysyä”. Miehet eivät välttämättä edes odota puheenvuoroa, saati pyytele anteeksi vaan korottavat vain ääntään eivätkä luovuta. Ehkä käytän loppuikäni tämän taktiikan opetteluun.

Eipäs jumiteta siellä kassalla

Näin juhlakaudella Helsinkikin vaikuttaa ajoittain suurkaupungilta. Vain ruuhkakäyttäytyminen on edelleen ihan hakusessa. Se johtuu siitä, että maalaiset ovat tulleet kaupunkiin.

Ratikat ovat täynnä matkalaukkujen kanssa risteilylle suuntaavia puuskuttavia ihmisiä, jotka tukkivat käytävät ja ovet. Kaduilla kulkee suuria ryhmiä, joiden askellus on holtittoman haparoivaa, eikä alkoholilla edes ole mitään osuutta asiaan. Pikkujouluviettäjiä ja ostosmatkalaisia. jotka saavat jonon aikaan vaikka keskellä Esplanadia.

Sanon tätä  oviaukoissa pyörivää toppatakkikansaa vantaalaisiksi. Espoolaisiksi puolestaan sanon niitä beesissä ulsterissa kulkevia, joihin törmää lähinnä autohalleissa ja paremmilla palvelutiskeillä.  Pyydän anteeksi molemmilta. Vantaalainen voi yhtä hyvin olla Tampereelta tai Oulusta, se ei asiaa muuksi muuta.

Viimeistään kävelystä tunnistaa junantuomat, etenkin firman seminaareihin saapuneet. Heillä ei  ole yleensä kiire mihinkään. Siinä vain tallustellaan ihan rauhassa lörpötellen keskellä katua ja huudellaan ryhmän etupäästä hännille. Jokaista ikkunaa sopii jäädä tuijottelemaan.

Pysähtyminen tehdään mielellään siten, että takana tulija ei pysty sitä ennustamaan – yhtäkkiä ja töksähtäen, tuumaakaan sivulle väistämättä.

Paikallinen joutuu siinä perässä tanssimaan siksakkia kuin taskurapu ja lopulta pyytämään, että pääsisi  ryhmän ohi.

Oma lukunsa ovat sitten itseään kaupunkilaisina pitävät haahuilevat hipsterit, joita ainakin täällä Punavuoressa näkee laumoina liikkumassa huppuihin, pipoihin, ylisuuriin viittoihin ja jättikaulaliinoihin sonnustautuneena. Heilläkään ei ole koskaan kiire eivätkä he havaitse maailmaa oman ryhmänsä ulkopuolella, koska sitä ei heille ole olemassa.

Lastenvaunuhipstereistä ei ole poliittisesti korrektia puhua, mutta heitäkin on paljon, siis paljon kerralla, he liikkuvat etenkin lounasaikaan ja heillä on myös paljon lisävarusteita mukanaan.

Miespuolisilla on aikaa makustella partaansa hypistellen baarimikon kanssa koko kilometrin mittainen IPA-APA -lista läpi. Naispuoliset taas jahkailevat sormi suussa ruokavalintojaan.  Onko tässä sitä ja eihän ole tätä. Onhan se varmasti vegaanista ja gluteenitonta? Kun ryhmä on vihdoin saanut päätöksiä aikaan, kukin maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti keskustelee keskenään  loputtoman pitkään  siitä, kuka jäi kenellekin viisi senttiä velkaa.

Haluan huomauttaa, että tällainen käytös ei sovi suurkaupunkiin, missä aika on rahaa.

Mistäkö tuntee  oikean suurkaupunkilaisen? Siitä, että hän kulkee määrätietoisesti ja ripeästi eteenpäin, katse nauliutuneena tyhjyyteen. Jalat tuntevat reitin, ei sitä tarvitse ihmetellä siinä matkan varrella. Hän ei myöskään juutu oviaukkoihin kännykkänsä tutkimaan. Vaikka hänellä ei olisi hajuakaan osoitteesta, hän antaa ulospäin rivakan ja suuntavaistoisen vaikutelman.

Kassajonossa hän varautuu maksamaan vuorollaan kaivamalla lompakon esiin ajoissa.
Hän ei myöskään jähmety kassalle ruokalistoista kyselemään. Hän katsoo jo kauempaa, mitä listalla on ja valmistelee kysymyspatteristonsa kuntoon ennen kuin menee siihen jonoon jumittamaan.

Suurkaupunkilainen on tehokas kuin koneen osa. Hän ei yritä olla leppoisa. Olettehan te lukeneet paavolaisenne ja nähneet chaplininne.

Kaupunkilainen  ääntää tilauksensa selkeästi ja kuuluvalla äänellä, asento on mielellään etunojainen. Muualta tullut sen sijaan pysyttelee kaukana tiskistä ja haparoi hämillisesti sanoja, kysyy kaikkien ruokalajien sisältöä eikä lopulta ota niistä mitään, vaan tilaa sen pullakahvin.

No olenko itse sitten täydellinen? En ihan. Kulissini romahtaa, kun tulee maksun paikka.

Hups,  taisi tulla väärä kortti? Täähän onkin Alepa eikä K-kauppa. Hetki vain, kaivan sen täältä jostain… Sori, nämä kynnet ovat vähän tiellä. Liikaa kortteja, heh. Pitäisi hommata uusi lompakko. Ööh… Mikäs tää nyt on, ai tää olikin salikortti, ovat ihan samanväriset. Hetki vielä

Heippa, täällä Kirsi, 61 v!

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v.  Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka  etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi  sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta.  Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua.  Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki,  ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani,  kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä. 

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä –  ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan. 

Hei Pirkko, nukkebordelli on ihan ok!

Millainen mies käy nukkebordellissa, kauhistelee Pirkko Arstila Iltalehdessä. Minä tiedän millainen, enkä paheksu häntä pätkääkään. Nukkebordelleja tulee varmasti lisääkin.

Nukkebordelli on ilmeisesti Pirkon ja monen muunkin mielestä jotain vielä pahempaa kuin oikea bordelli. Minun on vaikea nähdä asiaa noin. Näen sen ihan päinvastoin.

Nukkebordellissa ei  ainakaan liiku tauteja eivätkä työntekijät ole riistettyjä ihmiskaupan uhreja. He eivät  ole epätoivoisia huumeaddikteja eivätkä  hyväksikäytettyjä alaikäisiä.

Nuket eivät kärsi, eivät saa traumoja eivätkä tunne kipua tai tuskaa. Ne ovat vain esineitä. Eikö ole parempi, että tarpeiden tyydytykseen käytetään esineitä eikä esineellistettyjä ihmisiä?

Nukkebordellissa käyvät asiakkaat eivät minusta eroa juuri pornon katselijoista, korkeintaan edukseen. No, tuo oli kärjistys, mutta  pornoteollisuus ei kyllä saa ihan puhtaita papereita. Uskon, että oikeita ihmisiä hyödyntävässä pornobisneksessä on edelleen mukana lieveilmiöitä, rikollisuutta ja  hyväksikäyttöä  ainakin enemmän kuin harmittomissa nukkebordelleissa.

Nukkebordellinen paheksuminen on vähän sama juttu kuin sähkösavukkeiden kieltäminen terveyssyihin vedoten – ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä, voiko jollain olla kivaa ihan ilman riskejä?

Luulen, että nukkebordellien paheksuminen oikeastaan  johtuu juuri siitä, että niissä ei ole kerrassaan mitään paheksuttavaa, mainitsemistani syistä. Se, mitä paheksutaan, on itseisarvoisen nautinnon hakeminen. Kun sitä haetaan tavalla, missä ei ole mitään uhreja tai muita yleisesti hyväksyttäviä syitä paheksuntaan, se on ilmeisesti vallan sietämätöntä.

Onhan se sietämätön ajatus, että seksi on itseisarvoisen nautinnollista ja että ihmisillä (lue miehillä), on seksuaalisia tarpeita, jotka he voivat nyt tyydyttää silikoniesineiden kanssa.  Että voi noin vain kävellä  huolettomasti sisään jostain ovesta ja  hoitaa homman nuken kanssa ja vieläpä ihan laillisesti!

Seksin saamisen kun pitäisi olla miehelle vaikeaa, vaatia ponnisteluja ja erilaisia suorituksia ja naisen tavoittelemista, suostumusta ja hyväksyntää. Eihän se nyt vain käy päinsä, että seksiä voi noin vain hankkia, ilman että on ensin käynyt läpi erilaisia rituaaleja ja testejä.

Nukkebordellin pyörittäjänkin täytyy puolustella asiakkaitaan sillä, että he ovat jotenkin vajavaisia tai sosiaalisesti rajoittuneita henkilöitä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta seksiin. Tai sillä, että heillä on outoja fantasioita, joita ei voi muulla tavoin tyydyttää. 

No, onhan seksi ison barbinuken kanssa sinänsä jo jonkinlainen fantasia. Kaikki eivät ehkä haluakaan kohdata oikeaa ihmistä, vaan nimenomaan nuken. Jos lisäksi haluaa  tehdä jotain muuta mahdollisesti haitallista, kuten vaikkapa kuristaa, eikö ole parempi tehdä sitä nuken kanssa?

Miksi bdsm-leikit suostuvaisten ja halukkaiden ihmisten kesken ovat ok, mutta jos toinen osapuoli on nukke, ne eivät ole ok? Haloo, missä logiikka?

Onko ok harrastaa seksiä  päänsä sisällä, tai  jonkun biteistä tehdyn virtuaaliolennon tai hologrammin kanssa, mutta ei muovinuken kanssa?

Ja nyt kaikki Pirkot ja muut, käsi sydämelle. Jos itse ette enää haluaisi seksiä miehenne kanssa  tai ette voisi sitä hänelle tarjota, toivoisitteko hänen

a) hankkivan rakastajattaren

b) menevän bordelliin

c) menevän nukkebordelliin?

Vaihtoehtoa “toivoisin, että hänelläkään ei olisi seksiä ollenkaan”, ei tässä nyt anneta. Minusta vaihtoehto c on näistä kolmesta selvästi turvallisin ja siihen luultavasti kuluu vähiten rahaa. Minusta voimmekin oikein mainiosti toivottaa nukkebordellit tervetulleiksi, ihan vaikka omaan naapurustoon.

Iltalehden  juttu:

https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/ddec8738-0c2f-4f75-8a15-11bdf944f345

Yksityiskohtia seksistä

Annoin taas haastattelun, heh. Toimittaja oli  oikein fiksu ja meillä oli hyvä keskustelu. Mielestäni sanoin paljon asioita, mutta hän toivoi enemmän “yksityiskohtia”.

Kuulemma niistä lukijat pitävät. Sanoin miettiväni asiaa, mutta en ole vieläkään keksinyt, millaisia yksityiskohtia osaisin kertoa. Yksityiskohtia mistä? Seksikokemuksistani?

Mitä kiinnostavaa olisi siinä, että kerron, että joku oli liian hermostunut eikä hommasta tullut mitään? Tai että joku jaksoi viisi kertaa putkeen? Tai että pisin seksisessio, mihin olen osallistunut, keksi neljä tuntia viisitoista minuuttia? En itse jaksaisi lukea sellaisia luetteloita. Sitä paitsi yleistykset ovat kiinnostavampia kuin yksityiskohdat.

Kuten Tolstoi sanoi perheistä, myös hyvät seksikokemukset ovat aina samanlaisia ja huonot ovat huonoja kukin omalla tavallaan.

Hyvässä seksissä on mielestäni kyse kemiasta ja vuorovaikutuksesta  – siitä että osallistujat jakavat jotain aidosti keskenään. Sanoin toimittajalle, että minulla ja kumppanillani on  mielestäni hyvää seksiä muun muassa siksi, että “kuvitamme “sitä samoin. Koen, että vaihdamme fantasioita ja mielikuvia – että voin lähettää hänen päähänsä ikään kuin filminpätkiä ja koen, että hän lähettää minulle omiaan.

Se ei luultavasti  ole konkreettisesti totta, mutta riittää että siltä tuntuu. Tuntumisestahan seksissä on kyse, vaikka tärkein sukupuolielin onkin korvien välissä. Niin kauan, kun kumppanini ei riko tätä kokemustani tekemällä tai sanomalla jotain siihen sopimatonta, voin  ihan rauhassa uskoa siihen.

Hyvä seksi on kuin ajatusten lukemista, kuin tanssia. Toinen tekee tai sanoo jotain, mitä toivoit tai mikä vielä parempaa, jotain, mitä et ikinä osannut edes toivoa, saati odottaa. Siinä se muistuttaa hyvää ja sujuvasi polveilevaa keskustelua, joka parhaimmillaan johtaa asiasta toiseen. Minä ainakin haluan tulla yllätetyksi, sopivassa määrin. Kuten paritanssissa (missä muuten olen tosi huono) on tärkeää mukautua toisen askeliin ja improvisoida, jos ne eivät mene ihan kohdalleen, samoin seksissäkin pitäisi mukautua kumppanin menoon ja fiilikseen, ihan jo omankin nautinnon vuoksi.

Hyvä seksi vaatii mielikuvitusta ja luovuutta. Ainakin minulle se on kokonaisvaltainen elämysmatka, josta ei voi tietää mihin se johtaa.

Tärkeää on, että voi luottaa siihen, ettei matkalla auto suistu tieltä. Siksi kokemus ja tietynlainen varmuus on hyväksi seksissä. Jollei sitä ole itsellä, sitä olisi hyvä olla toisella.

Tästä pääsenkin taas poliittisesti epäkorrekteihin asioihin eli kokemusten hankkimiseen. Olen ihmetellyt, miksi vanhemmat niin kovasti haluavat varjella lapsiaan seksikokemuksilta ja seksiterapeutit  ja psykologit laulavat samassa kuorossa. Ei ole kiire hankkia kokemuksia, ei kannata katsoa pornoa ja niin edelleen. Unohdetaan nyt ne taudeilta suojautumiset ja ehkäisyt. Niiden pitää olla kunnossa. Mutta kun ne on mahdollista hoitaa, miksi sukukypsyyden saavuttaneita ihmisiä pitää varjella opettelemasta elämän tärkeää taitoa vielä nykyaikana?

Nuoria pitäisi pikemminkin kannustaa harjoittelemaan seksiä, tietysti itselleen mieluisten ja turvallisten kumppanien kanssa. Jos asia ei olisi niin tabu, vanhemmatkin pysyisivät paremmin kärryillä teiniensä puuhista. Jos sitä ensimmäistä kertaa lykkää liian pitkälle, voi tulla estoja tai kokemus saa liian suuret mittasuhteet.

Olen lukenut, että Antiikin Kreikassa ja Roomassa, tietenkin siellä joutilaan ylhäisön parissa, oli tavallista, että ihmisillä  (lue: ainakin miehillä) oli nuoria suojatteja, joita he mentoroivat myös seksitaidoissa. Sillä, että saattoivat olla enimmäkseen samaa sukupuolta, ei ole nyt tässä yhteydessä merkitystä.

Myös ainakin elokuvien perusteella ihan vielä nykypäivänkin Italiassa on ollut tapana viedä poikia bordelliin kokeneiden naisten opetettaviksi. Miksei tytöillekin voitaisi suoda samaa mahdollisuutta? Neitsyyden “menettäminen” kun ei ole kovinkaan miellyttävää. Itse toivoisin, että olisin päässyt omastani hiukan osaavammassa käsittelyssä, kuin mihin aikoinani jouduin. Tai en niinkään joutunut, vaan varta vasten hankkiuduin. Olin silloin järkeillyt, että neitsyydestä pitää päästä eroon mahdollisimman pian, jotta se ei ole haittana sitten, kun löydän jonkun, jonka kanssa haluan oikeasti seurustella. Ihan loogista, eikö?

Lue keskustelua aiheuttanut haastatteluni Imagesta:

https://www.apu.fi/artikkelit/kylla-kiitos?fbclid=IwAR1J8DCAN9LszD1wUlIOrdVBTrrSwEVvAk01i1Qw3woQxgf_z0dSj3qtI8E

 

Älkää huoliko, on minussa myös sisäistä kauneutta!

Arvoisat Ilta-Sanomien ja Me Naisten kommenttipalstan kirjoittajat! Kiitoksia palautteestanne. Ajattelin vastata näin yhteisesti kaikille.

Nettikommenteissanne kannatte huolta henkisestä ja fyysisestä terveydestäni. Voin ihan hyvin, kiitos. Myös limakalvoni voivat hyvin, toisin kuin jotkut teistä arvelevat. Juu kyllä voivat, iästäni huolimatta. Gynekologini on samaa mieltä kanssani. Sain viimeksikin kehuja sisäisestä kauneudestani.

Harrastan muutakin liikuntaa kuin seksiä. Olen edelleen hyvissä väleissä perheeni kanssa ja aikuiset lapseni ovat parhaita ystäviäni. Ja kyllä, lapsenlapseni saavat tavata minua. Aviomieheni ei ole kynnysmatto, hän kunnioittaa itseään, minä häntä ja hän minua. Monet muutkin kunnioittavat häntä, enimmäkseen kylläkin ihan muista syistä kuin minun vuokseni.

Minulla ei ole seksitauteja eikä ole koskaan ollutkaan. En ole esineellistänyt itseäni – mitä se tarkoittaneekin – enkä ketään muutakaan. Tiedoksi niille, jotka puolestaan epäilevät minua hyväksikäyttäjäksi, nettideittailuun tarvitaan ihan alun alkaenkin kaksi vapaaehtoista.

En ole ahdistellut ketään, en edes virtuaalisesti. En myöskään maksa seksistä, ainakaan toistaiseksi.

Olen saanut elämässäni osakseni paljon rakkautta. En koe sisäistä onttoutta enkä tyhjyyttä. Sen sijaan täysi kalenteri aiheuttaa usein ongelmia.

Tässä taisivat olla päällimmäiset. Kaiken kaikkiaan päiväni iltapäivälehtijulkkiksena meni aika odotetusti.

Havaitsin heti, milloin lyhyeen puhelinhaastatteluuni perustuva juttu ilmestyi verkkoon, sillä samalla hetkellä alkoi tulvia viestejä joka tuutista. Puhelimeen, messengeriin, whatssappiin, sähköpostiin ja mitä näitä nyt on.

Nyt varmaan ajattelette, että tuli huorittelua ja vihaviestejä. Ei suinkaan! Eri-ikäiset miehet vain osoittivat ihailua ja mielenkiintoa ja halusivat tutustua.

Minulle tuli enimmäkseen enemmän tai vähemmän suorasukaisia deittiehdotuksia ja jonkin verran ihan vain kehuja. Ei tainnut tulla yhtäkään oikeasti törkeää viestiä, kuvista puhumattakaan. Paljon ala-arvoisempaa tavaraa tulee tavallisista deittipalveluista. Olen sellaiseen ihan tottunut, enkä millään muotoa pahastunut. Aika masentavaa olisi ollut, jos mitään ehdotuksia ei olisi tullut!

Kuva: Sanna Lehto

Myös useampi nainen  otti yhteyttä. Kiitän vertaistuesta. Olin vilpittömän ilahtunut tarinoistanne. Arvelen, että saan teistä parikin uutta ystävää, joiden kanssa vaihtaa kokemuksia. Tällaisista ikäerojutuista tai seksideiteistä kun ei naistenkaan kesken kovin helposti puhuta. Joskus jopa vaikuttaa, että naiset vahtivat toistensa moraalia hanakammin kuin miehet, ainakin minun ikäluokassani. Kahvilla siis tavataan, siskot!

Ikävä kyllä minun  oli innokkaan viestittelyn takia ihan pakko muuttaa Facebookin yksityisyysasetuksiani, vaikka kannatankin periaatteessa avoimuutta ja olen ollut uhkarohkea tässäkin asiassa. Harmittelen, että minulta jäävät nyt ehkä tällaiset spontaanit kannustukset saamatta. Mutta näillä tähän mennessäkin tulleilla pärjää pitkään. Blogini palautelomake on edelleen hyvä tapa  ottaa yhteyttä.

En myöskään kadu haastattelua, vaikka minusta jääkin nyt erittäin kyseenalainen Google-jälki etenkin kun jutun otsikossa ei mikään asia tarkkaan ottaen pitänyt paikkaansa. Tekevälle sattuu.

Olen ilmeisesti parantumaton masokisti, sillä mietin tässä parhaillaan, minkä tabun tai harhaluulon kimppuun hyökkäisin seuraavaksi. Ehdokkaita on aika paljon. Perästä kuuluu vai miten se sanotaan.

Ilta-Sanomien juttu:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005886341.html

Keskustelun aloittanut Imagen juttu:

https://www.apu.fi/artikkelit/kylla-kiitos?fbclid=IwAR0JYV5KvRK7FaMbWu6dHTDiWFvjlKE_aA7HZY69a8cPEfO6iWMbCWhyhoU

Parhaat vinkit: mitä päälle pikkujouluihin?

Halloween on taas täällä. Ja apua, pikkujoulut! No, ei hätää. Sama asu käy molempiin.

Muistatteko Jutta Urpilaisen verkkosukissa Iltalehden kuvassa? Jutan puolesta toivon, että ette muista. Kuitenkin, juuri semmoinen on suomalainen pikkujoulu. Pikkutuhma ja mauton. Etten sanoisi pikkumusta.

Pikkujoulut tuntuvat työelämässä olevan iso juttu. Näin yrittäjänä, kun joka päivä on juhlaa, ei ihan pysty eläytymään tähän mieliä kiihdyttävään ja kutkuttavaan odotukseen, mutta ei sitä voi väistääkään, sillä vaatekauppojen ikkunat ja juhla-asuilla lastatut tummanpuhuvat vaaterekit tunkevat päälle joka paikassa.

Myös pikkujouluasun pitää olla sellainen, että sitä ei voi väistää ja siihen täytyy tunkeutua, ellei peräti ahtautua ja kiemurrella sisään. Hiukan liian piukka, mieluusti keinokuituinen, hiostava ja kaikin puolin riittävän tyrkky. Sanalla sanoen, katseet kääntävä.

Pikkujouluna muutoin asiallisen kulmikas suomalainen nainen heittää arkiminänsä nurkkaan ja irrottelee kerrankin. Siis pukeutuu niin huorahtavasti kuin suinkin uskaltaa. Ja uskaltaahan suomalainen nainen mitä vain, kun kerran päättää.

Avara kaula-aukko? Toki. Minihame? Ilman muuta. Korkeat tolppakorot? Tottakai. Mustat kynnet? Kyllä. Mustaa huulipunaa? Miksei. Mustat verkkosukat? Kyllä, ehdottomasti. (Kimaltavat sukat ajavat saman asian myös). Vaikutelma viimeistellään tummilla rajauksilla ja tymäkällä luomivärillä. Mikään ei pikkujouluissa ole liian överiä, siitä lähdetään.

No, ne vampyyrihampaat voi ehkä jättää kotiin.

Aina ajankohtainen ja säväyttävä tehokeino on glitter. Pikkujouluissa kuuluu kimaltaa.

Pikkujoulun riehakkaasta karkelosta on Nobel-juhlen himmeänsilkkinen eleganssi kaukana. Suomalainen juhlistaa iltaansa välkkymällä kuin rapistuvan lähiötalon parvekkeelle unohtuneet jouluvalot.

Siis, jos asusi on kimaltava, piukka ja musta, ei pienintäkään hätää. Sulaudut joukkoon. Jos musta ei jostain syystä onnistuisi, myös violetti tai viininpunainen käyvät. Tässä ovat nyt ne vaihtoehdot. Eipäs edes mietitä mitään muuta siellä!

Materiaali asussa on mielellään joustavaa ja ohutta, ettei siellä diskossa heiluessa pikkutunneilla tule liian kuuma.
Hihaton toppi käy kaikille ikään ja kiloihin katsomatta! Tämä asu on myös juhlintaystävällinen. Se on kehittynyt huippuunsa vuosikymmenien kokemuksen myötä.

Oikeaoppisessa pikkujouluasussa rinnuksille läikkynyt glögi tai syliin kaatunut punaviini ei näy eikä tunnu missään.

Kireät joustovaatteet eivät rypisty, jos illallispöydässä joutuu hikoilemaan monenkin ruokalajin ajan.

Myös aamuyön jatkoilla syntyneet mahdolliset biotahrat on helppo huuhtaista vessan hanan alla eikä kotona kukaan pääse huomauttelemaan.

Oikein pukeutuneena otat kevyesti vastaan työkaverien mauttomat vitsit ja pomojen teennäiset puheet. Ja ei kun Rymy-Eetuun pöydille tanssimaan! Happy Halloween

Ensitreffit Tinderissä

Minulle sanotaan usein, että nettideittailu vaatii rohkeutta. Olen eri mieltä. Livenä deittailu vaatii.

Kerroin viime viikolla lehtijutussa elämästäni, joka on onneksi muidenkin kuin vain itseni mielestä kiinnostavaa. Saamani palaute on ollut pääosin hyvin kannustavaa. Pika-analyysin perusteella kaksi asiaa on noussut esiin: 1) olen rohkea, kun kerron nimelläni ja kuvillani seksikokemuksistani. 2) olen rohkea, kun uskallan harrastaa nettideittejä.

Enpä tiedä tuosta jälkimmäisestä, Minusta nettideittailu on erittäin selkeää ja helppoa ja lisäksi turvallista. Ilmoituksessa tai profiilissa on helppo kirjoittaa toiveistaan ja kertoa itsestään olennaiset asiat. On paljon turvallisempaa valikoida saapuneista vastauksista tai tarjolla olevista kasvoista ja profiileista ne miellyttävät, kuin livenä tehdä epävarmoja, mahdollisesti pieleen meneviä  lähestymisyrityksiä.

Valikoima on deittipalveluissa paljon suurempi ja kiinnostavampi kuin siellä yökerhon tai lähipubin nurkassa aamutunneilla, kun suuri pariutumisrituaali käynnistyy.  Jos  on laillani kiinnostunut eri-ikäisistä ihmisistä kuin itse on, tässä nimittäin ovat ne vaihtoehdot.

Kumppanin etsiminen livenä on ihan valtavan työlästä, usein lannistavaa jaa lisäksi epäterveellistä puuhaa. Se on kuin päivästä toiseen jatkuvat firman pikkujoulut.

En minä ainakaan tutustu potentiaalisiin seksikumppaneihin paikoissa, joissa normaalisti liikun: en kuntosalilla, en uimahallissa, en lounaskahvilassa tai taidegallerian avajaisissa. En yleensä edes siellä avajaisten jatkoilla, vaikka olenkin seurallinen ja puhelias luonteeltani.

Vaatii paljon enemmän kanttia kävellä baarin poikki tekemään tuttavuutta kuin aloittaa kotisohvalla Tinder-keskustelu. Tinder-matchin voi poistaa yhdellä painalluksella, jos jutut eivät miellytä. Mutta millä poistat hankalaksi heittäytyneen stalkkerin, jonka kanssa erehdyit juttusille lähibaarissa?

Nuorille kumppanin etsintä on helpompaa, kun liikkuvat ryhmissä paikasta toiseen, törmäilevät baarikierroksillaan toisiin ryhmiin ja voivat jutustella vapaasti keskenään ilman suurempaa paheksuntaa. Puuman yöllinen metsästysretki sen sijaan kysyy lujaa itseluottamusta ja henkistä valmentautumista, eikä läheskään aina johda tuloksiin.

Sanoisin, että ikäisilleni ja ylipäätään aikuisille ihmisille nettideittailu on käytännössä ainoa tapa tutustua uusiin ihmisiin, etenkin jos haluaa välttää draamoja ja työpaikkaromansseja.

Muistan, kuinka innostunut olin vuosia sitten, kun näin tuttavani ensimmäisen kerran käyttävän silloin vielä upouutta Tinder-sovellusta. Vau, se kertoo kuinka lähellä toinen on! Voit jutella vain sellaisten kanssa, jotka tykkäävät kuvastasi! Voit valita minkä ikäisiä ihmisiä se näyttää! Voit säätää hakuetäisyyden vaikka vain kilometriksi, jos haluat!  Miten hienoa!

Sovellus mullisti seuranhakutavat peruuttamattomasti, ainakin omalla kohdallani. Sovellus on myös kehittynyt ja monipuolistunut. Nykyään monet yhdistävät Tinder-profiilinsa Instaan tai muihin sovelluksiin. Voin nähdä tyypin koko kuvagallerian, yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tehdä paljon enemmän johtopäätöksiä kuin vain parista tarkoitukseen valitusta profiilikuvasta. Se on ylivertainen tapa tutustua, vaikka sitä pinnalliseksi moititaankin.

Itselläni on Tinderin maksullinen Gold-versio, josta näen kaikki saamani tykkäykset. Niitä on nyt pitkälle toista tuhatta. Voisiko olla helpompaa tapaa etsiä seuraa, kun poimia sieltä sopivia? Pyyhkäisen ja bling, puhelimeeni ilmestyy se “moi” tai vastaava keskustelunavaus. Eipä siihen suurta rohkeutta tarvita. 

Astetta suurempaa päättäväisyyttä tarvitaan treffien sopimiseen ja siihenhän homma usein tyssääkin. Suostun tapaamaan vain julkisilla paikoilla enkä edes viitsi matkustaa sitä varten kovin pitkälle. Se on monelle nuorelle miehelle vaikea pala. Entä jos kaverit näkee?

Ketä kiinnostaa? Itselläni on eri-ikäisiä tuttavia molemmista sukupuolista. Voin olla lasillisella graafikon, kuvaajan, personal trainerin tai ihan vain ystävän kanssa. Ei se Helsingin kokoisessa kaupungissa herätä kenessäkään ihmeempää kiinnostusta. Hankalia hetkiä ovat ne, kun joku tuttu tulee juttelemaan, enkä muista treffikumppanin nimeä esitelläkseni hänet. Onneksi he itse yleensä muistavat.

Me Naiset innostui aiheesta. Lue haastatteluni täältä:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/seksi/avoimessa-liitossa-elava-kirsi-hytonen-61-hakee-seksiseuraa-nuorista

Miksi riisuuduin Imagen kuviin?

Poseeraan tänään ilmestyneen Image-lehden kannessa alusvaatteisillani nuoren miehen kanssa. Miksi ihmeessä? Ilmeisesti siksi, että olen 60+ nainen ja kirjoittanut avoimesti seksistä.

Onko 61-vuotiaan naisen seksuaalisuus niin hätkähdyttävä asia, että se on kansikuvan arvoinen? Ja juuri tuollaisen kuvan, missä esiinnyn, jossa nainen on ikään kuin tyrkyllä – se kuvan keskipiste ja arvioinnin kohde? Millä vuosituhannella oikein elämme?

“Miksi minua rangaistaan siitä, että olen tämän ikäinen nainen ja kirjoitan seksistä ja olen kertonut nettideittailusta ja suhteestani nuoreen mieheen?”, kysyin kuvaajan studiolla.

“Eikö ole jo tarpeeksi rohkeaa, että olen kirjoittanut ja puhunut avomielisesti haastattelussa? Eikö mikään riitä? Pitääkö minut vielä riisua ja nolata? Tekisittekö näin, jos olisin Mikael Jungner tai Tuomas Enbuske? Jos olisin mies, komentaisitteko minut alushoususilleni poseeraamaan nuorten mimmien kanssa? “

“Kyllä”, sanoi Imagen AD.

No se jää nähtäväksi. En oikein usko, että ikäistäni miestä riisuttaisiin vallan ja arvovallan merkeistä, puvustaan, paidastaan ja solmiostaan yhtä helposti ja eikä mies siihen myöskään suostuisi, ellei olisi Matti Nykänen tai vastaava julkkis. Minä en ole, olen taloustoimittaja. Suostuin kuitenkin, sillä minulla oli sanottavaa.

Toivon, että ihmiset pysähtyvät hetkeksi miettimään. Toivon, että jotkut kiinnostuvat ja lukevat jutun. Samalla pelkään leimautuneeni.

Jutussa paljastan paljon enemmän kuin kuvissa, mutta se ei tunnu yhtään miltään. Olen kirjoittaja ja sanatyöläinen, en malli. Kuva on paljon vahvempi viesti kuin sanat ja se voidaan myös käsittää väärin.

Jos olisin itse saanut suunnitella kuvan, olisin siinä itse täysissä pukeissa ja pojat alastomia – jos nyt jonkun kerran täytyy olla. Olisin kääntänyt perinteisen asetelman päälaelleen. Mutta ei minulta kysytty ja työssäni olen tottunut luottamaan visualistien ja kuvaajien ammattitaitoon. Ihmettelen kuitenkin yhä, miten tässä näin pääsi käymään.

Kaikki alkoi blogistani. Ensin kirjoitin sitä nimimerkillä. Pian siitä tiesi niin moni, että nimimerkki alkoi tuntua turhalta. Aloin kirjoittaa nimelläni. Ryhdyin julkaisemaan blogia city.fi:ssä. Sitten Image halusi tehdä jutun minusta ja suostuin. Ajattelin, että minulla on asiaa, mikä kyllä kannattaa painaa ihan paperillekin. Ja lopulta olin näköjään valmis mainostamaan ajatuksiani myös kuvillani.

Minulla on mielestäni tärkeä ilosanoma kerrottavana. Haluan julistaa, että naisen seksuaalisuus ei pääty nelikymppisenä eikä edes vaihdevuosiin. Ja enemmänkin: että seksi vain paranee iän myötä kun kokemus ja itsevarmuus kasvaa. Uskon myös, että hyvä seksi pitää nuorena ja vireänä ja on muutenkin kaikin puolin terveellistä, myös aivoille.

Toivoisin, että tavoittaisin nimenomaan ikäiseni naiset, sillä kokemukseni mukaan suurimmat ajatusmuurit ovat juuri sillä suunnalla.

Monet naiset eivät usko omaan vetovoimaansa. Haluaisin kannustaa epävarmoja luottamaan itseensä ja kokeilemaan asioita, joita eivät ole ennen kokeilleet. Monet eivät varmastikaan ymmärrä, miksi joku ei asetu ruotuun eikä luovuta. Miksi joku jahtaa nuoria miehiä ja tekee itsestään naurettavan, vaikka voisi jo melkein ryhtyä täyspäiväiseksi mummoksi?

En tiedä, miksi. Teen vain, mitä minun täytyy, mikä oikealta ja hyvältä tuntuu. En pyri esikuvaksi enkä varsinkaan halua maalitauluksi tai sylkykupiksi. Aion nauttia elämästä täysillä omien mahdollisuuksieni mukaan. En aio ryhtyä vielä pitkään aikaan, toivottavasti en koskaan, sukupuolettomaksi viisaaksi vanhaksi naiseksi tai pelottavaksi akaksi. Kukaan lähipiirissäni ei ole minua toistaiseksi tuominnut tai arvostellut, vaikka tietävät suunnilleen kaiken sen, minkä jutussa kerron.

Odotan pelonsekaisella jännityksellä, mitä tuleman pitää, jos mitään. Toivon, ettei tule paskaa postiluukusta, eikä kovin paljon vihaviestejä.

Me naiset tarttui myös aiheeseen:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/seksi/kirsi-61-etsii-netista-seksiseuraa-nuorista-miehista-ja-kannustaa-muita?fbclid=IwAR1UF9GCkofG-tSKPv8UlrL6L7VUtrFRwXSH2-FnlUt1dUU_4mMN7njLP-A

Kello kuuden skumppa

Se on nytkin edessäni. Helmeilevänä, kimaltelevana, rutikuivana ja jääkylmänä. Ilman sitä elämä olisi ankeaa.

Kello kuuden skumppa on minulle kuin briteille high tea. Välttämättömyys. Elämän jäsentäjä. Kello kuuden skumppa erottaa työn ja vapaa-ajan, päivän ja illan, arjen ja juhlan – paitsi että nautin sen aivan viikonpäivästä riippumatta.

Kello kuuden skumppa vapauttaa minut kaikista velvollisuuksista, antaa ajatusten soljua suitsimatta omaa rataansa niiden noin viidentoista minuutin ajan, jotka sen juomiseen korkeintaan käytän. Kunnioitan kuohuvaa maljaani tyhjentämällä sen nopeasti, sillä mikään ole laimeampaa ja alakuloisempaa kuin lasissa väljähtynyt ja lämmennyt kuohuviini.

Kello kuuden skumpan aikana on tilaa miettiä illan puuhia ja valita mielessään ruokapaikkaa ja -seuraa. Tämän päivän koetukset on kunnialla kestetty, huomiseen on vielä niin paljon aikaa, ettei sitä kannata murehtia. Hetki leijailee kevyesti ilmassa.

Olisiko tänään vuorossa intialaista, japanilaista vai italialaista? Laittaisinko kasuaalin asun vai jotain hienompaa? Tekisinkö sittenkin kotiruokaa? Alepa vai K-Market? Vai mobiilisovelluksella pelastettu ylijäämäannos, melkein ylevä ekoteko?

Nautin jokapäiväisen juomani yleensä yksin, mutta ihan mielelläni myös seurassa, silloin kun muut tempaisevat afterwork-oluensa. Skumppalasillisen juominen vain valitettavasti kestää vähemmän aikaa kuin ison tuopin, joten seuran vuoksi saattaa tulla tilattua toinenkin. Se on ehdottomasti liikaa.

Kuohuviinin helmeilevä autuus on yhtä lyhyt hetki kuin aamun arastelevan sarastuksen vaihtuminen häikäiseväksi paisteeksi.

Skumppahetki on herkkä ja hauras. Yksi lasillinen kirvoittaa huolettoman toiveikkaita ideoita ja itsetyytyväisen nokkelan, ilahduttavan kevyen ja irrallisen olon. Toinen lasillinen alkaa muistuttaa jo vappupäivän väljähtynyttä kohmeloa.

Kello kuuden skumpan aikana olen hetken kaiken yläpuolella. Henkiseltä vuorenhuipultani voin tyynesti tarkkailla kun muurahaiset ahertavat kauppakassit kädessä ja kulkevat kiireisinä edestakaisin pitkin Punavuoren valtaväylää.

Minulle kelpaa cava tai prosecco, halpa tai kallis, kullankeltainen tai platinanvaalea, shampanjakin käy, jos on sattumoisin tarjouksessa. Juoman laadulla ei ole niin väliä, mutta paikalla, missä sen nautin, on paljonkin väliä.

Maksan mielelläni toista kymppiä lasillisesta, jos vetovoimaisella terassilla on tilaa. Kolmen euron tarjouskaan ei houkuttele paikkaan, missä synkeät mörrimöykyt murjottavat hanaoluidensa ääressä. Myöskin örinä, turhanpäiväinen täytepuhe ja liiallinen tupakansavu pilaavat atmosfäärin.

Itsekin poltan sikarin silloin tällöin, itse asiassa useinkin, mutta naapuripöydästä itsepintaisesti luikerteleva kemikaaleilla kyllästetyn kevytsavukkeen haju ei sovi juhlahetkeeni, vaan tuo siihen tuhruisen keittiön arkipäiväisen tuoksahduksen. Jostain syystä näin ei koskaan tapahdu Pariisissa eikä Milanossa.

En maksa vain juomasta, vaan myös imagoni koristelusta, johon kuuluvat aistikkaat ympäristöt ja tyylikkäät ihmiset. Kaltaisiani lienee muitakin, sillä lasillisen hinta kotikadullani vaihtelee huikeasti vain muutaman kymmenen metrin matkalla. Baarit tietävät tarkalleen sisustuksensa ja asiakaskuntansa arvon – ja asiakkaat omansa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Huolella pönkitetty maailmanomistajan tunnelma voi silti mennä pilalle. Usein esimerkiksi siitä syystä, että muut asiakkaat käyvät röyhkeästi kysymässä, voiko pöydästäni ottaa tyhjän tuolin. Yksi kerrallaan tuolit häviävät ja kultaus kehyksissäni varisee. Voi surkeutta!

Juuri mikään ei voi olla latistavampaa ja masentavampaa kuin istua yksin pöydässä, josta kaikki tuolit on viety muihin, hilpeämpiin ja onnekkaampiin pöytiin.

En voi esittää, että ystäväni on vessassa, tai riehakas seurueeni vasta tulossa. Tuoliton pöytä julistaa kovaäänisesti, että olen yksin, yksinäinen. Yksituolista pöytää ei pysty mitenkään naamioimaan vapaaehtoiseksi omassa seurassaan viihtymiseksi.

Entä jos sanoisin kysyjälle, että ei, ikävä kyllä tuoli ei ole vapaa. Mitä sitten kun hän puolen tunnin päästä katsoo olkansa yli ja näkee minun yhä istuvan yksin?

Tulisin leimatuksi valehtelijaksi tai mikä vielä pahempaa, henkilöksi, jonka kanssa sovittuun tapaamiseen ei tarvitse tulla. Näyttäisin säälittävästi siltä, että deittini on tehnyt oharit. Arvokkuuteni olisi riistetty yhtä tehokkaasti kuin sillä, että tuoli olisi viety. Kertokaa hyvät ihmiset, jos tiedätte jonkun soveliaan tavan estää kanssaihmisiä viemästä tuoleja pöytäni ympäriltä! Käsilaukku tuolilla ei riitä. Se on toki kokeiltu.

» Vanhemmat artikkelit

© 2018 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑