Seksiä suihkussa?

Uusin kolumnini Ilta-Sanomissa.  Lue, millaista seksiä ei kotona kannata kokeilla!

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005989351.html

 

Paras julkkis on surkimus

Millainen julkkis kelpaa suomalaisille? Miespuolinen urheilija tai muusikko, joka ei herätä kateutta kenessäkään. Saavutukset ja hyvät ominaisuudet pitää kompensoida esimerkiksi juomisella, sairaudella tai konkurssilla.

Matti Nykäsen kuolema sai minut miettimään asiaa, jota usein pohdin. Mäkikotkan kuolinuutinen oli kenties odottamaton, mutta reaktiot siihen odotettuja. Veikkaan, että kansallissankari on nyt rakastetumpi kuin koskaan ja julkista suremista kestää hautajaisiin saakka.

Matti Nykänen kelpasi kylläkin kansalle jo eläessäänkin, koska hän ei herättänyt kateutta muissa miehissä. Julkkiksen pitää olla sellainen, jota jokainen jätkä voi mennä olalle läiskimään baarissa tai huoltoasemalla. Sellainen, jonka saavutukset ovat kaikkien ymmärrettävissä, kuten euroviisuvoittaja tai urheilusankari. 

Mikään ydinfyysikko tai nykytaiteilija ei kelpaa kansallissankariksi, korkeintaan hetkellisesti, jos sattuu voittamaan jotain Nobel-tasoista.

Oikea, hyvä julkkis on kuten Vesa-Matti Loiri tai vaikkapa Kari Tapio-vainaja. Herkästä ja hienosta artistiminästään huolimatta vähän rumanpuoleinen ja helposti lähestyttävän oloinen. Sössöttävä ja huumeiden syömä hampaaton rock-legenda kelpaa myös.

Jos julkkisartisti on vähänkään komea, se pitää kompensoida alkoholismilla, ikääntymisellä, konkurssilla tai sairaudella,  joihin jokainen meikämandoliini voi samastua.

Danny ei näistä syistä yhtä ole hieno mies kuin edellä mainitut. Vaikka hän vanheneekin, hänen bisneksensä näyttävät  menestyvän ja kainalossa on entistä nuorempia naisia. Semmoinen on kadehdittavaa ja ärsyttävää. 

Älykkyys  julkkiksessa on myös epäilyttävää ja sitäkin pitää kompensoida. Esimerkiksi Jari Tervo on selvästi liian älykäs koko kansan julkkikseksi, vaikka ei olekaan komea. Tervo on kompensoinut älykkyyttään olemalla hauska televisiossa.

Älykkyys pitää tavalla tai toisella valjastaa koko kansan viihdyttämiseen. Ainoastaan silloin se on hyväksyttävää.

Nainen ei julkkiksena voi ikinä edetä “hieno mies” tai sankariluokkaan eikä voi myöskään kompensoida vanhenemistaan oikein mitenkään. Vanheneminen ei ole naisjulkkikselle hyväksi. Siksi kaikken  lenitojen, vickyrostien ja hannelelaurien pitää pysyä naftaliinissa, tukka ja meikit samantyylisinä hautaan saakka. Miespuolinen julkkis voi rauhassa rapistua, kaljuuntua ja kasvattaa kaljamahaa. Se on jopa toivottavaa.

Paras julkkis on siis mies ja ehdottomasti juuri sellainen kuin Matti Nykänen oli. Urheilu-ura on onnellisesti takana ja mitalit säilötty kansakunnan muistiin. Mies itse törttöili jatkuvasti  ja pysyi siksi  otsikoissa generoiden vitsejä ja tarinoita. Millään sähläämisellään hän ei kuitenkaan voinut ottaa suomalaisilta mitaleja  eikä aikanaan tuottamaansa kunniaa pois ja siksi hän sai kaiken anteeksi.

Tärkeää on myös, että sankarijulkkis on tehnyt koko ikänsä yhtä ja samaa asiaa, sitä josta hänet tunnetaan. Muutokset herättävät suomalaisella epäluuloja. Urheilija tai ex-missi voi kyllä ruveta “artistiksi”, koska  se on enemmänkin semmoista puuhastelua, mutta ei mihinkään vakavampaan. Jos Matti Nykänen olisi mennyt politiikkaan ja vaikka jotenkin pärjännyt siellä, hän olisi luultavasti herättänyt ärtymystä tai halveksuntaa tai molempia. 

Älä valita, vaihda elämää!

Tyhmyydet kannattaa tehdä vasta kypsällä iällä, kun on jo varmisteltu elämän peruspilarit. Sitten voikin pitää kaiken uusiksi.

Yleinen käsitys on, että nuorena on hyvä hölmöillä, että sitten aikuisena on rauhoittunut ja juoksut juostu. Minusta kannattaa tehdä ihan päinvastoin. Nuorena on kivaa ja jännittävää joka tapauksessa, koska, no, on nuori ja kaikki on uutta. Keski-iässä alkaa  useimmilla olla hiukkasen tylsää joka tapauksessa. Tässäkö tämä nyt oli?

Viisikymppisenä koin itsekin, että olen tyhjän päällä. Kaikki minkä eteen olin ponnistellut, tuntui valuneen hukkaan. Menestyjän viittaa oli yhä raskaampi kantaa. Sisäisesti koin epäonnistuneeni. Oli sellainen “takana loistava tulevaisuus”-olo. Minusta oli hyvää vauhtia tulossa “täti” ellei peräti “mummo”.  Minuus oli ihan hukassa.

Tuossa tilanteessa ei auta  muu, kuin vaihtaa jotain: asuntoa, työtä, kumppania tai näitä kaikkia.

Kaukomatka Aasiaan tai Huippuvuorille ei ole mikään ratkaisu, ainoastaan tilapäinen lykkäys. Itse muutin perheasunnosta vuokrayksiöön, ryhdyin elämään sinkkuelämää ja  istuskelemaan baareissa. Laihdutin 20 kiloa, muutin hiusväriä ja pukeutumistyyliä. Ryhdyin deittailemaan netissä. Tutustuin uusiin ihmisiin, jotka eivät tienneet minusta mitään. En myöskään kertonut itsestäni enempää kuin oli pakko. 

Tein ihmiskoetta itselläni. Oli kiinnostavaa testailla, minkä vaikutuksen tein ilman ammattia, titteliä tai muuta kuorrutusta.

Oli mukava kuulla kehuja nuorilta ihmisiltä, etenkin naisilta. Sain enemmän hyvää palautetta kuin koko siihenastisen työurani aikana. Baaritutut tiedetään, sanotte. Kyllä, mutta kun heitä on riittävän paljon, seuloutuu joukosta myös ystäviä.

Kaikenlaista retkilläni sattui, mutta mitään en kadu. Se oli kyllä aika noloa,  kun tunnetun kalliolaisen räkälän portsari ei kerran päästänyt minua sisään. Otin sitten taksin kotiin. Teininä olisin joutunut harhailemaan Hesingin yössä ja ehkä sammunut lumihankeen.

On paljon fiksumpaa tehdä tyhmyyksiä ihan tahallaan, vastoin parempaa  tietoaan, kuin tehdä niitä ihan silkkaa kokemattomuuttaan.

Kun ottaa riskejä vasta vanhempana, ei pilaa koko omaa ja mahdollisesti vielä syntymättömien lastensa tulevaisuutta. Varttuneempana on myös varaa hiukan ylellisempään hölmöilyyn ja kalliimpiin nautintoihin kuin teininä. Kaikesta saa enemmän irti eikä ole niin angstinen olo koko ajan. Suosittelen.

Riskinottoni oli ilmeisestikin hallittua, sillä koen että se kannatti. Minulla on nyt enemmän ja erilaisia ystäviä kuin ennen, ihmissuhteeni ovat jotenkin kasassa ja asun unelmieni asunnossa, josta en edes haaveile muuttavani pois.

“Olet teini-ikäisempi kuin kukaan tuntemani”, sanoi ystäväni hiljattain. Otin sen suurena kohteliaisuutena.

Pisteeksi iin päälle vaihdoin sukunimeni takaisin tyttönimeeni. Google ei hetkeen tiennyt minusta mitään. Tuntui sairaan hyvältä. Kohta täytyy varmaan taas laittaa kaikki sekaisin.

Ystävyyssalkku kuralla?

Taloustoimittajana ajattelen asioita usein investointeina. Ystävyys on yksi kannattavimmista. Sen pahin vihollinen on hallitseva parisuhde.

Paljon puhutaan vanhusten yksinäisyydestä, eikä turhaan. Etenkin miehet voivat huonosti yksin jäätyään. Miesten ystävyys kun perustuu ryhmissä toimimiseen, ei niinkään kahdenkeskisiin tilitystuokioihin, kuten naisten ystävyys.

Usein käy niin, että aktiivinen nuori mies jättää vähitellen poikien menot kun parisuhde alkaa. Viimeistään kaljoittelut  ja peli-illat joutuvat mustalle listalle lasten syntyessä. Isyys velvoittaa. Kun toiminta loppuu, loppuvat kaveritkin.

Nainen pystyy äitiysaikanakin pitämään ystävyyssuhteita yllä    ainakin toisten äitien kanssa. Lapsiperhe tapaa toisia lapsiperheitä, joita yhdistää naisten välinen kontakti. Kun tämä vaihe on ohi, miehelle ei jää mitään käteen. Naiselle jää hyvässä lykyssä pari sydänystävää, joiden kanssa jatkaa lasten elämän seuraamista ja lopulta vertailla kahvipöydässä lastenlasten kuvia.

Ystävät pitää hankkia ajoissa, eikä havahtua sitten, kun heitä ei enää ole. Vain osa ihmissuhteista on sellaisia, jotka pysyvät läpi vuosikymmenten ja kestävät vaikeudet ja sairaudet.

Mikään ei ole ankeampaa kuin ihminen, joka katkerana valittaa eron jälkeistä tyhjyyttä, muumioituu kotiin tai  takertuu aikuisiin lapsiinsa ja elää heidän kauttaan. Näistä mielensäpahoittajista tulee taakkoja kaikille läheisille.

Miettikää siis ajoissa, kuka teitä viihdyttää ja pitää kädestä, kun olette vanhoja.  Kuka pitää teidät ajassa kiinni ja opettaa uusia taitoja? Kuka käy kaupassa, vaihtaa lamput ja kantaa raskaat taakat? Eivät välttämättä lapset, joilla on omat perheensä ja menonsa. Kun lapset lähtevät pesästä, ei pidä jäädä seiniä tuijottelemaan.

Kuten sijoitussalkussa on syytä olla usean toimialan osakkeita, on ihmissuhdesalkussa oltava eri vaiheessa olevia, erilaisia ystävyyksiä. Osa on väistämättä huteja, osa voi kasvaa arvoon arvaamattomaan. Jos kaikki ystävät ovat työkavereita tai opiskeluajoilta periytyviä, tilanne on aika riskaabeli.

Huonossa ystäväsalkussa on vain sama sukupuolta olevia samanikäisiä ihmisiä, joka vanhenevat yhtä aikaa, ja jossain vaiheessa rivit harvenevat.

Jotta ystävyyssalkkua pääsee kasvattamaan, pitää se kaikkea hallitseva parisuhde ensin kaataa jalustaltaan ja raivata tilaa muulle elämälle. Moni ajattelee, että ystävät pysyvät, vaikka heihin ei pitäisi yhteyttä. Näin ei ole. Omista ystävistä täytyy pitää kiinni kynsin hampain ja hankkia myös uusia ystäviä. On erittäin vaikea löytää pariskuntaystäviä, joilla kaikilla synkkaisi keskenään.

Ja jos tulee ero, ystävätkin menevät jakoon. Tähän on vain yksi lääke: baanalle vaan, silmät auki ja hymyä peliin. Kypsällä iällä kumppanin ei enää tarvitse  täyttää  kaikkia isyys-tai äitiyskriteerejä. Riittää, että on hauskaa silloin kun nähdään.

Mitä enemmän on ystäviä, sitä suuremmat mahdollisuudet on löytää uusia. Tähän kuluu aikaa, vaivaa ja joskus rahaakin. Itselläni meni kymmenen vuotta uuden ihmissuhdeverkoston luomiseen, kun tiivis parisuhde jäi historiaan. Enkä kuvittele edelleenkään, että se oli nyt tässä.

Parisuhdekiloista

Olen aloittanut Ilta-Sanomien Plus-liitteen kolumnistina, mutta jatkan blogin kirjoittamista edelleen tässä osoitteessa.  Jos kiinnostaa, mitä Ilta-Sanomiin kynäilen, laitan tänne linkin  siellä julkaistuista.

Alla ensimmäinen aiheesta parisuhde ja lihominen. Jos haluat lukea aiempia blogitekstejäni, vieritä sivua vain alaspäin, siellä ne ovat kaikki!

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005967621.html?cs=email

 

Testosteroni takaisin

Tutkimusten mukaan miesten testosteronitaso on hälyttävästi laskussa. Ei sitä olisi tarvinnut tutkia, olisivat kysyneet minulta.

Pitkän empiirisen tutkimusjaksoni perusteella voin sanoa, että suomalaisten miesten testosteronitaso on nykyään todella alhainen. Asian voi ihan silmämääräisestikin havaita jokaisella ABC-asemalla tai lähi-Alepan kassalla.

Nuoret miehet istuvat lähiöiden ja kirkonkylien kuppiloissa tylsistyneinä, synkkinä ja syrjäytyneinä. Ruokavalio koostuu pitsasta, ranskiksista, hampurilaisista. Kotiruoka on parhaimmillaan kaupan makaronilaatikkoa. Juomana sokerilimut ja halvin hanaolut. Siinä se kaljamaha kasvaa  vuosien mittaan ja  ennen pitkää ainoa, mikä seisoo on aivotoiminta.

Tutkimusten mukaan testosteronitason laskuun on suurena syypäänä juuri ylipaino, mutta myös stressi ja univaje.  No, stressihän tulee kenelle hyvänsä Kelan kaavakkeita täytellessä ja asumistukia anellessa.

Unirytmit ovat tietenkin ylösalaisin kun pitää ajankuluksi kaiket yöt pelata nettipelejä toisella puolella maailmaa asuvien samanlaisten kanssa. Liikunta tapahtuu sohvan ja jääkaapin välillä.

Lisäksi puolet ikäluokasta syö mielialalääkkeitä ja popsii muitakin kemiat sekoittavia pillereitä ihan huvikseen tai paremman tekemisen puutteessa. Joko  siksi, että tuntuisi joskus joltain tai siksi, ettei hetkeen tuntuisi miltään. Tyttöystävääkään ei löydy,  kun ei ole mitään,  mitä morsiamelle tarjota.

Kun ei miehellä ole ollenkaan seksiä, ei kai sitä testosteroniakaan turhan pantiksi kehity – mitä sillä passivoitunut uunipankkopoika tekisikään? Menisi raitille mellakoimaan?

Entä sitten ne työelämässä pärjäävät miehet? Ensin on täytynyt läpäistä seula: käydä peruskoulut, lukiot ja korkeakoulut, missä kaikki testosteronin tuotantoon viittaavaa toiminta tai käytös on sopimatonta ja haitallista.

Työelämässä on armoton kilpailu päällä, yt-neuvottelut uhkaavat ja päälle päätteeksi tulevat pitkät työmatkat. Usein täytyy työn perässä vaihtaa paikkakuntaakin. Ihme, jollei stressitaso nouse huippuunsa.

Ja kun sen elämänsä naisen vihdoin löytää, alkaa perhe-elämä kauppareissuineen, yövalvomisineen ja vaippakasseineen. Ne onnekkaat miehet, joilla on työ ja perhe, nössöytyvät ihan vain tästä syystä.  Vaimo kieltäytyy kuukausi- jopa vuosikaupalla seksistä ja omistautuu äitiydelle. Miehen tehtävä kotona on olla lähinnä naisen assistentti.

Testosteronista on muutenkin perheenisälle  pelkkää haittaa liikenneruuhkissa ja prismajonoissa.

Toista oli ennen, kun jokaiselle riskille nuorukaiselle löytyi ruumiillista työtä ja joku paikka yhteisössä. Aina saattoi siirtää jotain lautakasaa paikasta toiseen, käydä talkoissa tai remontoida  sukulaisen vajaa.

Muistan lukeneeni, että pitkään jatkuva seksi vain yhden naisen kanssa laskee miehen testosteronitasoa. Hyvinkin mahdollista. Sen yhdenkään kanssa ei myöskään saisi olla yhdyntäkeskeistä urheilua, vaan pikemminkin herkkää hellyyttä ja läheisyyttä sohvannurkassa. Ei semmoiseen mitään mieshormoneja tarvita.

Yhteiskunta perustuu yksiavioiseen parisuhteeseen. Suorittavat työt vähenevät ja kouluttamattomat miehet putoavat kelkasta. Pulaa on lähinnä koodareista ja hoiva-alan työntekijöistä. Nykyinen elämäntapa ja sen mukainen luonnonvalinta siis suosii miehiä, joilla on alhainen testosteronitaso. Ei sen tajuaminen mitään rakettitiedettä ole.

Asian korjaamiseksi pitäisi tehdä vähintäänkin  vallankumous. Sitä odotellessa ihmiskunta varmaan jalostaa itsensä sukupuuttoon ellei ilmastonmuutos ehdi ensin.

 

Helsingin Sanomien juttu aiheesta:

https://www.hs.fi/tiede/art-2000005949311.html

Miten mies keskeytetään?

Miten mies keskeytetään seurueessa? En tiedä. Miten nainen saa puheenvuoron? Kysymällä jotain, johon mies voi vastata.

Olen tässä syksyn mittaan käynyt monissa tilaisuuksissa, joissa on ollut mahdollisuus havainnoida miesten ja naisten erilaista puhetta ja käytöstä. Kokouksissa, illallisilla, kokkareilla, baaripöydissä, pikkujouluissa ja niin edelleen.

Homma menee niin, että seurueen miehet esittävät kukin vuorollaan jonkinlaisen puherituaalin. Kukin kertoo hauskan vitsin, muistelon tai sattumuksen. Mitä ylempänä hierarkiassa mies on, sitä pidempiä jaarituksia hänelle sallitaan.

Puheevuoro kiertää miesringissä kuin viestikapula ja kukin osaa ottaa paikkansa ajallaan, joidenkin lausumattomien askelmerkkien mukaisesti. Jos nainen yrittää siihen väliin, joku taatusti keskeyttää hänet tai alkaa puhua päälle. 

Ohittaminen on yksi tapa vaientaa. Kukaan ei kommentoi naisen puhetta vaan joku miehistä aloittaa kokonaan uuden keskustelun. Miehille on myös kehittynyt loistava kyky napata naisen puheesta yksi sana tai vuosiluku ja siirtää sitä kommentoimalla puheenvuoro itselleen. Naisen täytyy olla vähintään avaruusfysiikan tohtori ja lisäksi kovaääninen, jotta saisi edes jonkun tokaisun esitetyksi. Pitkiä puheenvuoroja ei kannata edes suunnitella, naiselle annetaan paljon vähemmän aikaa esittää sanottavansa.

Ilmeisesti repliikkikierros tai useampi hoidetaan alta pois, jotta miehet saisivat oman paikkansa ryhmässä selville tai yhteisesti hyväksytyksi. Kysymys ei ole varsinaisesta kilpailusta, vaan ryhmänmuodostuksesta ja sosiaalisesta rapsuttelusta. Naisillahan ei ole paikkaa tässä hierarkiassa. Sitä ei siis tarvitse kummemmin testailla.

Loppuillan maistissa naista jo kuunnellaan, usein maireasti hymyillen ja alentuvasti. Silloin toisaalta on turha alkaa pätemään, ei mene mikään perille kuitenkaan ja sama vanha nokkimisjärjestys on taas seuraavan tapaamisen alussa voimassa.

Tämä sääntö pätee tilaisuuksiin, jossa miehiä on enemmän tai yhtä paljon kuin naisia. Jos naisia on selvästi enemmän, miehet saattavat kyllä  vaieta ihan yrittämättäkin tai seurustelevat vain keskenään. Mutta jos se seurueen ainoa mies yllättäen avaa suunsa, häntä kyllä kuunnellaan kiinnostuneena.

Olin tässä semmoisessakin seurueessa, jossa vieras mies vastasi puolestani kysymykseen, joka esitettiin minulle ja joka koski minulle läheistä aihetta. Hän esitti sanansa seurueen muille miehille ja lisäksi närkästyi, kun korjasin hänen virhettään. Toisessa taas miehet esittivät ominaan havaintoja, jotka olin heille aiemmin kertonut ja joihin he eivät silloin uskoneet. Kolmannessa miehet kertoivat tarinaa tilanteesta, jossa olin ollut paikalla, mutta he eivät muistaneet läsnäoloani.

Jos aikoo saada asialleen tai itselleen huomiota miesvoittoisessa seurueessa, usein ainoa tapa saada sitä, on esittää kysymys. Miehet nimittäin rakastavat kysymyksiin vastaamista, vaikka eivät asiasta mitään tietäisikään. Mansplaining, tiedättehän.

Valitettavasti tämäkin on lyhytaikainen ilo, sillä kohta turina miesten kesken on taas käynnissä ja  pian pitää esittää uusi kysymys. Tästä jatkuvasta kyselemisestä saattaa tulla käsitys, että nainen olisi jotenkin tyhmempi kuin mies.

Kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa naiset yleensä aloittavat puheenvuoronsa nöyrästi sanoilla  “anteeksi” tai  “saako kysyä”. Miehet eivät välttämättä edes odota puheenvuoroa, saati pyytele anteeksi vaan korottavat vain ääntään eivätkä luovuta. Ehkä käytän loppuikäni tämän taktiikan opetteluun.

Eipäs jumiteta siellä kassalla

Näin juhlakaudella Helsinkikin vaikuttaa ajoittain suurkaupungilta. Vain ruuhkakäyttäytyminen on edelleen ihan hakusessa. Se johtuu siitä, että maalaiset ovat tulleet kaupunkiin.

Ratikat ovat täynnä matkalaukkujen kanssa risteilylle suuntaavia puuskuttavia ihmisiä, jotka tukkivat käytävät ja ovet. Kaduilla kulkee suuria ryhmiä, joiden askellus on holtittoman haparoivaa, eikä alkoholilla edes ole mitään osuutta asiaan. Pikkujouluviettäjiä ja ostosmatkalaisia. jotka saavat jonon aikaan vaikka keskellä Esplanadia.

Sanon tätä  oviaukoissa pyörivää toppatakkikansaa vantaalaisiksi. Espoolaisiksi puolestaan sanon niitä beesissä ulsterissa kulkevia, joihin törmää lähinnä autohalleissa ja paremmilla palvelutiskeillä.  Pyydän anteeksi molemmilta. Vantaalainen voi yhtä hyvin olla Tampereelta tai Oulusta, se ei asiaa muuksi muuta.

Viimeistään kävelystä tunnistaa junantuomat, etenkin firman seminaareihin saapuneet. Heillä ei  ole yleensä kiire mihinkään. Siinä vain tallustellaan ihan rauhassa lörpötellen keskellä katua ja huudellaan ryhmän etupäästä hännille. Jokaista ikkunaa sopii jäädä tuijottelemaan.

Pysähtyminen tehdään mielellään siten, että takana tulija ei pysty sitä ennustamaan – yhtäkkiä ja töksähtäen, tuumaakaan sivulle väistämättä.

Paikallinen joutuu siinä perässä tanssimaan siksakkia kuin taskurapu ja lopulta pyytämään, että pääsisi  ryhmän ohi.

Oma lukunsa ovat sitten itseään kaupunkilaisina pitävät haahuilevat hipsterit, joita ainakin täällä Punavuoressa näkee laumoina liikkumassa huppuihin, pipoihin, ylisuuriin viittoihin ja jättikaulaliinoihin sonnustautuneena. Heilläkään ei ole koskaan kiire eivätkä he havaitse maailmaa oman ryhmänsä ulkopuolella, koska sitä ei heille ole olemassa.

Lastenvaunuhipstereistä ei ole poliittisesti korrektia puhua, mutta heitäkin on paljon, siis paljon kerralla, he liikkuvat etenkin lounasaikaan ja heillä on myös paljon lisävarusteita mukanaan.

Miespuolisilla on aikaa makustella partaansa hypistellen baarimikon kanssa koko kilometrin mittainen IPA-APA -lista läpi. Naispuoliset taas jahkailevat sormi suussa ruokavalintojaan.  Onko tässä sitä ja eihän ole tätä. Onhan se varmasti vegaanista ja gluteenitonta? Kun ryhmä on vihdoin saanut päätöksiä aikaan, kukin maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti keskustelee keskenään  loputtoman pitkään  siitä, kuka jäi kenellekin viisi senttiä velkaa.

Haluan huomauttaa, että tällainen käytös ei sovi suurkaupunkiin, missä aika on rahaa.

Mistäkö tuntee  oikean suurkaupunkilaisen? Siitä, että hän kulkee määrätietoisesti ja ripeästi eteenpäin, katse nauliutuneena tyhjyyteen. Jalat tuntevat reitin, ei sitä tarvitse ihmetellä siinä matkan varrella. Hän ei myöskään juutu oviaukkoihin kännykkänsä tutkimaan. Vaikka hänellä ei olisi hajuakaan osoitteesta, hän antaa ulospäin rivakan ja suuntavaistoisen vaikutelman.

Kassajonossa hän varautuu maksamaan vuorollaan kaivamalla lompakon esiin ajoissa.
Hän ei myöskään jähmety kassalle ruokalistoista kyselemään. Hän katsoo jo kauempaa, mitä listalla on ja valmistelee kysymyspatteristonsa kuntoon ennen kuin menee siihen jonoon jumittamaan.

Suurkaupunkilainen on tehokas kuin koneen osa. Hän ei yritä olla leppoisa. Olettehan te lukeneet paavolaisenne ja nähneet chaplininne.

Kaupunkilainen  ääntää tilauksensa selkeästi ja kuuluvalla äänellä, asento on mielellään etunojainen. Muualta tullut sen sijaan pysyttelee kaukana tiskistä ja haparoi hämillisesti sanoja, kysyy kaikkien ruokalajien sisältöä eikä lopulta ota niistä mitään, vaan tilaa sen pullakahvin.

No olenko itse sitten täydellinen? En ihan. Kulissini romahtaa, kun tulee maksun paikka.

Hups,  taisi tulla väärä kortti? Täähän onkin Alepa eikä K-kauppa. Hetki vain, kaivan sen täältä jostain… Sori, nämä kynnet ovat vähän tiellä. Liikaa kortteja, heh. Pitäisi hommata uusi lompakko. Ööh… Mikäs tää nyt on, ai tää olikin salikortti, ovat ihan samanväriset. Hetki vielä

Heippa, täällä Kirsi, 61 v!

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v.  Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka  etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi  sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta.  Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua.  Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki,  ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani,  kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä. 

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä –  ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan. 

Hei Pirkko, nukkebordelli on ihan ok!

Millainen mies käy nukkebordellissa, kauhistelee Pirkko Arstila Iltalehdessä. Minä tiedän millainen, enkä paheksu häntä pätkääkään. Nukkebordelleja tulee varmasti lisääkin.

Nukkebordelli on ilmeisesti Pirkon ja monen muunkin mielestä jotain vielä pahempaa kuin oikea bordelli. Minun on vaikea nähdä asiaa noin. Näen sen ihan päinvastoin.

Nukkebordellissa ei  ainakaan liiku tauteja eivätkä työntekijät ole riistettyjä ihmiskaupan uhreja. He eivät  ole epätoivoisia huumeaddikteja eivätkä  hyväksikäytettyjä alaikäisiä.

Nuket eivät kärsi, eivät saa traumoja eivätkä tunne kipua tai tuskaa. Ne ovat vain esineitä. Eikö ole parempi, että tarpeiden tyydytykseen käytetään esineitä eikä esineellistettyjä ihmisiä?

Nukkebordellissa käyvät asiakkaat eivät minusta eroa juuri pornon katselijoista, korkeintaan edukseen. No, tuo oli kärjistys, mutta  pornoteollisuus ei kyllä saa ihan puhtaita papereita. Uskon, että oikeita ihmisiä hyödyntävässä pornobisneksessä on edelleen mukana lieveilmiöitä, rikollisuutta ja  hyväksikäyttöä  ainakin enemmän kuin harmittomissa nukkebordelleissa.

Nukkebordellinen paheksuminen on vähän sama juttu kuin sähkösavukkeiden kieltäminen terveyssyihin vedoten – ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä, voiko jollain olla kivaa ihan ilman riskejä?

Luulen, että nukkebordellien paheksuminen oikeastaan  johtuu juuri siitä, että niissä ei ole kerrassaan mitään paheksuttavaa, mainitsemistani syistä. Se, mitä paheksutaan, on itseisarvoisen nautinnon hakeminen. Kun sitä haetaan tavalla, missä ei ole mitään uhreja tai muita yleisesti hyväksyttäviä syitä paheksuntaan, se on ilmeisesti vallan sietämätöntä.

Onhan se sietämätön ajatus, että seksi on itseisarvoisen nautinnollista ja että ihmisillä (lue miehillä), on seksuaalisia tarpeita, jotka he voivat nyt tyydyttää silikoniesineiden kanssa.  Että voi noin vain kävellä  huolettomasti sisään jostain ovesta ja  hoitaa homman nuken kanssa ja vieläpä ihan laillisesti!

Seksin saamisen kun pitäisi olla miehelle vaikeaa, vaatia ponnisteluja ja erilaisia suorituksia ja naisen tavoittelemista, suostumusta ja hyväksyntää. Eihän se nyt vain käy päinsä, että seksiä voi noin vain hankkia, ilman että on ensin käynyt läpi erilaisia rituaaleja ja testejä.

Nukkebordellin pyörittäjänkin täytyy puolustella asiakkaitaan sillä, että he ovat jotenkin vajavaisia tai sosiaalisesti rajoittuneita henkilöitä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta seksiin. Tai sillä, että heillä on outoja fantasioita, joita ei voi muulla tavoin tyydyttää. 

No, onhan seksi ison barbinuken kanssa sinänsä jo jonkinlainen fantasia. Kaikki eivät ehkä haluakaan kohdata oikeaa ihmistä, vaan nimenomaan nuken. Jos lisäksi haluaa  tehdä jotain muuta mahdollisesti haitallista, kuten vaikkapa kuristaa, eikö ole parempi tehdä sitä nuken kanssa?

Miksi bdsm-leikit suostuvaisten ja halukkaiden ihmisten kesken ovat ok, mutta jos toinen osapuoli on nukke, ne eivät ole ok? Haloo, missä logiikka?

Onko ok harrastaa seksiä  päänsä sisällä, tai  jonkun biteistä tehdyn virtuaaliolennon tai hologrammin kanssa, mutta ei muovinuken kanssa?

Ja nyt kaikki Pirkot ja muut, käsi sydämelle. Jos itse ette enää haluaisi seksiä miehenne kanssa  tai ette voisi sitä hänelle tarjota, toivoisitteko hänen

a) hankkivan rakastajattaren

b) menevän bordelliin

c) menevän nukkebordelliin?

Vaihtoehtoa “toivoisin, että hänelläkään ei olisi seksiä ollenkaan”, ei tässä nyt anneta. Minusta vaihtoehto c on näistä kolmesta selvästi turvallisin ja siihen luultavasti kuluu vähiten rahaa. Minusta voimmekin oikein mainiosti toivottaa nukkebordellit tervetulleiksi, ihan vaikka omaan naapurustoon.

Iltalehden  juttu:

https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/ddec8738-0c2f-4f75-8a15-11bdf944f345

» Vanhemmat artikkelit

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑