Mikset kirjoita blogiisi, että paras kauneusvinkkisi on “laihduta”, kysyi ystävättäreni. No nyt kirjoitan. Hän on oikeassa, vaikka en itse olisi tätä ehkä kehdannut sanoa. Laihtumiseen kehottaminen on poliittisesti epäkorrektia.

Suhtautuminen ylipainoon on kaksinaamaista.   Naistenlehdet kirjoittavat samassa numerossa kehopostiivisuudesta ja  itsensä hyväksymisestä ja  jakavat seuraavalla sivulla laihdutusvinkkejä.   

Katselin vähän aikaa sitten vanhoja valokuviani. Joukossa oli myös koulu- ja luokkakuviani 1970-luvulta. Muistan, että joitakuita kavereistani pilkattiin lihaviksi. Nyt en voi käsittää sitä. Nykymittareilla he olisivat normaalipainoisia, Ehkä hiukan vantterarakenteisempia kuin muut, mutta eivät lihavia missään tapauksessa. Me muut olimme laihoja.

Sama havainto tulee, kun katsoo tv-dokumentteja 1960- ja 1970 -luvuilta. Vaikka olisi millainen massa ihmisiä kuvassa, joukossa ei ole yhtään epäterveen lihavaa.

Nyt kadulla joka kolmas vastaantulija on lihavampi kuin nuo 1970-luvun lihaviksi haukutut tytöt, minä itse mukaan lukien. Näkymä pahenee, jos siirryn täältä mukavuusalueeltani Punavuoresta muualle, itäiseen tai pohjoiseen Helsinkiin tai vielä kauemmas. Rankasti ylipainoiset nuoret  lyllertävät ohi trikoissaan ja lökäpöksyissään, bisset ja  sidukat kourassa. 

Kuka maksaa laskun?

On oikein, että erilaisuus tai ihanteesta poikkeaminen hyväksytään ja että ketään ei pilkata ulkonäön vuoksi. Nuorelle painosta huomautteleminen voi johtaa vaikkapa anoreksiaan tai mielenterveysongelmiin.  Mutta onko oikein, että yhä useammat  nuoret ihmiset mättävät surutta roskaruokaa ja eineksiä ja lihovat muodottomiksi? Kuka siitä on vastuussa?  He itse, yhteiskunta vai elintarviketeollisuus? Sanoisin, että kaikki kolme. Ja kuka laskun aikanaan maksaa? He itse ja yhteiskunta. Silloin nuoruudessani on muotia sanoa, että yhteiskunta olemme me.

Lasku tulee meille kaikille maksettavaksi, kun lihavuuden aiheuttamat sairaudet, kuten  diabetes, nivelvammat  ja sydän- ja verisuonitaudit yleistyvät. Olen lukenut, että  ylipaino lisää myös riskejä synnytyksissä. 

Tiedän, että lihavuuteen on muitakin syitä kuin ruokailutottumukset. Lääkitys, sairaudet, elämäntilanne… Itsellänikin on itäsuomalaiset geenit ja taipumusta lihomiseen. Joudun kiinnittämään huomiota syömiseeni myös siksi,  että ajoittain en pysty liikkumaan niin paljon kuin haluaisin.

Tupakoitsijat  on ajat sitten laitettu kuriin ja tupakkateollisuus maksaa haittaveroja. Elintarviketeollisuus saa edelleen rauhassa aiheuttaa terveysriskejä eikä pakkauksissa ole varoitustekstejä.

Tämä porukka, josta puhun, ei lue terveysblogeja tai aikakauslehtiä eikä syö terveellistä trendiruokaa, koska se on kallista.  He tarvitsisivat tietoa ja tukea laihtumiseen, eivätkä lihavuuden hyväksymistä.

Kolmosen ratikassa matkalla Eirasta Stockmannille ei näy iltapäivisin yhtään lihavaa koululaista, ainoastaan solakoiden suomenruotsalaisten teinien joukkioita.

Tämä on minusta yhtä vahva todiste köyhien luokkalihavuudesta kuin mikä tahansa tutkimus.

Silloin ennen kaikkien kotona syötiin säännölliset ateriat. Meillä se oli ruisleipää, perunaa ja kastiketta. Kouluruoka oli ällöttävää sillonkin, mutta söihän sitä nälkäänsä, koska ei ollut vaihtoehtoja. Ei ollut omaa rahaa eikä kotona herkkuja pursuilevaa jääkaappia, pakastimesta nyt puhumattakaan. Ruoka syötiin pöydässä eikä sohvalla tai kadulla kävellessä.

Yltäkylläisyys ja herkutteluuun keskittyvä ruokakulttuuri alkoi minun ja monen muunkin kohdalla vasta 1980-luvulla. Veikkaisin, että tämä  muutos näkyy myös koululaisten painokäyrissä.

Vietin keväällä yhteensä reilun viikon Italiassa ja Ranskassa. Söin hyvin. En yhtäkään jälkiruokaa tai jäätelöä, mutta kylläkin pari pizzaa ja pastaa aterioina ja aamiaisilla muutaman croissantin. Tulos oli kaksi kiloa lisää painoa. Siis viikossa! Ilman mitään varsinaista mässäilyä.

Vehnä on myrkkyä ja sokeri vielä pahempaa, minulle ainakin. Näin sanoo kehoni, johon haluan suhtautua positiivisesti ja varjella sitä noilta. Kaksi kiloa tarkoittaa minun kokoisellani ihmisellä jo sitä, että farkut puristavat, mekot eivät istu, peilikuva ärsyttää ja yleinen itseinho valtaa alaa. 

Pakko aloittaa taas hiilariton tai hyvin vähähiilarinen elämä. Viikon synnit kuitataan kahdessa, kolmessa viikossa, toivoisin. Itselleni ainakin se on paras hyvinvointi- ja kauneusvinkki.