Taas on nurkille avautunut uusi sushibuffet, ties kuinka mones. Paheksun jyrkästi. Ai miksi? Koska rakastan sushia ja japanilaista ruokaa muutenkin.
Kävin ensimmäisen kerran Tokiossa joskus 1990-luvun vaihteessa. Maistoin siellä ensimmäisen kerran sushia, johon jäin koukkuun ensipuraisulla. Samalla reissulla tykästyin myös kuumaan sakeen, joka on lohtujuomaani edelleen, jos flunssa iskee.
Helsingissä taisi silloin olla kaksi japanilaista ravintolaa. Kun vein matkani innoittamana sushia take away -boksissa maisteltavaksi epäluuloisille työkavereilleni (yäk, raakaa kalaa!) en olisi ikimaailmassa voinut uskoa, että sushista tulee elinaikanani pizzaan verrattavaa perusmättöä. Jos joku olisi silloin ennustanut niin, olisin nauranut katketakseni.
Onhan se tosiaan melko koominen näky, kun raavaat suomalaiset duunarinköriläät jonottavat lounastunnillaan kukkuraisia lautasellisia sushia ja taiteilevat annostensa kanssa sirot syömäpuikot isoissa kourissaan.
Ihailen japanilaista värisilmää ja estetiikan tajua. Ruoka ei ole ainoastaan vatsantäytettä vaan myös visuaalinen ja aistillinen, jotenkin rituaalimainen, kohottava kokemus. Siksi koen sushibuffetin konseptin vanhan, hienon ruokakulttuurin häpäisemisenä. Kyllähän Japanissakin sushit joissain paikoissa kulkevat liukuhihnalla tiskin vieressä ja lasku maksetaan nautittujen lautasellisten värin ja määrän mukaan. Sushit on kuitenkin tehty ravintolan keittiössä paikan päällä eivätkä tule pakastimesta tai kylmäketjusta.
Perinteisen sushikokin koulutus kestää vuosia ja tie alkaa oppipojasta. Veitsi ei saa lipsahdella, ja riisin keitto on taidetta sekin. Kokkioppilas saa aluksi opetella pelkkää riisin oikeaoppista keittämistä. Riisissä pitää olla juuri sopiva määrä etikkaa sekä täsmälleen oikea kypsyys, rakenne ja lämpötila.
Itsellänikin on keittiönlaatikossa viuhka, jolla sushiriisi löyhytellään haaleaksi. Jääkaappiin riisiä ei ikipäivänä pitäisi laittaa. Hirveältä näytti, kun Stockan alakerran sushibaarissa rullat otettiin asiakkaan nähden suoraan kylmiöstä, isoista pakkauksista ja ladottiin lautaselle muovihanskat kädessä. Jotenkin tuli ruumishuone mieleen, ja ruokahalu meni saman tien.
Miten on ylipäätään mahdollista, että niinkin erikoisesta ruuasta on tullut arkipäiväistä mättöä? Joskus sitä ajattelee, että ruoka on hyvä kulttuurilähettiläs. Että kun suomalainen maistaa sushia, hän kiinnostuisi siitä. Että sushipaikkojen taso nousisi asiakkaiden tietämyksen ja oppimisen myötä.
Mutta eihän se niin mene, vaan tasan päinvastoin. Kyllähän suomalainen pilaa keittiön kuin keittiön ja kaikki etninen, mitä täällä tarjotaan, on rankasti sovellettua. Toisin sanoen ruoka maistuu yhtä mielenkiintoiselta kuin edamjuusto ja einesnakki. Koskahan sushibuffet valtaa ABC-asemat?
No, ovat amerikkalaisetkin osansa tehneet sushin pilaamisessa alkamalla lisätä siihen majoneesia. Tämä kalifornialainen sushityyli on minusta kuitenkin jotenkin oikeutettu, koska Yhdysvaltain länsirannikolla on japanilainen vähemmistö, jolla on mahdollisuus vaikuttaa sikäläiseen sushikulttuuriin. Ties, vaikka olisivat tuonkin itse keksineet.
Niinhän se on, että jos jossain on ammottava tyhjiö, kuten siinä kohdassa, missä pitäisi olla suomalainen ruokakulttuuri, se täyttyy jollakin. Sushi on nyt peruuttamattomasti suomalaistettu, täysin viehätysvoimansa kadottanut ruokalaji. Seuraavaksi vuorossa lienee Ramen-keitto, jonka keittämisen vaikeudesta on tehty kokonainen elokuva! En vitsaile. Näin kaupungilla jo Ramen-buffetin.
Jos sushiperinne kiinnostaa, YouTubessa on hyvä dokumenttielokuva iäkkäästä tokiolaisesta sushikokista. https://www.youtube.com/watch?v=Yu-RogMGslg
