Lyhyen bloggarihistoriani tähän asti luetuin juttu käsitteli seksiä. Jatketaan siis samaa rataa.
Luin naistenlehdestä miehestä, joka oli kuuden vuoden aikana käynyt sadoilla nettitreffeillä, ennen kuin löysi naisen, jonka kanssa meni naimisiin. Hän kertoi, että sänkyyn oli menty keskimäärin kolmansilla treffeillä.
Vastako kolmansilla, mietin mielessäni.
Jutusta sai käsityksen, että tapaamiset järjestettiin usein illallisten merkeissä ravintoloissa. Jos deitin tapaa vaikkapa kaksi kertaa ravintolassa ja kerran elokuvissa, on tähän tutustumiseen kulunut vähintään satanen. Ja jos homma ei sitten toimikaan, investointi on mennyt ihan hukkaan.
Koska lehtijutun mies oli etsinyt vakituista kumppania vuosien ajan, hänelle oli oletettavasti käynyt näin muutamankin kerran. Oletan myös, että tavoitteet ovat molemmilla deittalijoilla olleet samansuuntaiset: vakituisen kumppanin löytäminen, koska treffit eivät ole jääneet niihin ensimmäisiin tai toisiin.
Mihin tällaisia seremonioita tarvitaan? Itse käytän rahaa mieluiten asioihin, joista tiedän, mitä saan. Siksi en esimeriksi lottoa. Olisipa kiusallista istua kolmatta kertaa ravintolassa saman tyypin kanssa epätietoisuuden vallitessa.
Jos etsii tosissaan kumppania, eikö aika kannattaisi käyttää tehokkaasti? Etenkin jos biologinen kello tikittää. Järki sanoisi, että jos etsii isää tai äitiä tuleville lapsilleen, kannattaa olla ripeä, sillä etsiskely kestää joka tapauksessa jonkin aikaa.
Olen itsekin harrastanut vuosien ajan nettideittailua, ja tavannut myös kumppanini sitä kautta. Nettideiteillä tulee helposti huteja, kun ihmistä ei ole nähnyt livenä. Mutta piankos se selviää ja tilanteesta voi lähteä pois. Ei tarvitse todellakaan tavata monta kertaa havaitakseen, että tyyppi EI miellytä.
Me ihmiset olemme monimutkaisia olentoja. Eleet, ilmeet, tuoksut, katseet ja monet asiat, joita kaikkia emme ehdi tietoisesti rekisteröidä, antavat viitteitä siitä, onko suhteessa mitään mahdollisuuksia. Viimeistään noin puolen tunnin keskustelun jälkeen luultavasti tietää, miellyttääkö kumppaniehdokas ja onko tunne molemminpuolinen.
Silti voi käydä niin, että kiinnostavalta vaikuttaneen tyypin kanssa homma ei sitten toimikaan. Jos tähän deittailuun on kulunut paljon aikaa, pettymys tai turhautuminen on paljon suurempaa. Yhdet treffit unohtuvat nopeasti. Siitä vaan seuraaville!
Sitäpaitsi, tällaisista ei-niin-hyvistä kokemuksista voi kuitenkin jäädä jonkinlainen ystävyys, kaveruus tai kiva tuttavuus. Mutta jos homma tyssää vasta kolmansilla treffeillä huonoon seksiin, jompi kumpi todennäköisesti kokee noloutta, häpeää tai muuta epämukavuutta eikä ehkä halua enää tavata.
Koska nettideittailu on yhä jonkinlainen tabu, en ole jutellut aiheesta monenkaan ystäväni kanssa. He saattavat mainita käyneensä Tinder-treffeillä, muttta ei sitä kovin helposti tule kysyneeksi, että menittekö sänkyyn ekoilla treffeillä.
Rohkaistuin nyt kysäisemään tätä minua askarruttavaa asiaa miespuoliselta, itseäni paljon nuoremmalta ystävältäni. Hän vahvisti, että lukemani on totta. Naiset eivät pääsääntöisesti suostu sänkyyn ensitreffeillä. “Miehille ja naisille on edelleen eri säännöt”, hän sanoi.
Siis mitä? Kapinoiko sukupolveni nuoruudessa ihan turhaan, kun mikään ei ole muuttunut? Miksi ryhdyimme feministeiksi ja vouhotimme naisten seksuaalisesta vapaudesta? Nuorten naisten pitää yhä vuonna 2018 varjella mainettaan ja säästellä itseään? Ei voi olla totta… Kuka näitä sääntöjä oikein laatii?
Metoo-kampanjan myötä on kaikille vihdoin käynyt ilmeiseksi, että osa tasa-arvoa on oikeus sanoa “ei.” Odottelemme vielä ehkä ensi vuosituhannelle, että naisella olisi oikeus sanoa myös “kyllä” ilman, että siitä tulisi hänelle ikäviä seurauksia. Olisikohan tässä kansanliikkeen paikka?
Sitä odotellessa, hyvät siskot: ei osteta sikaa säkissä!
