Äidin neuvot olivat hyviä. Harmi, että olen tajunnut ne vasta myöhemmin.
Nuorena, ensimmäisessä avioliitossani taistelin vimmaisesti tasa-arvokysymyksistä. Silloin olin tiukka feministi ja vasemmistolainen. Liitto oli myrskyisä ja usein jouduin turvautumaan äidin lohdutukseen ja turvaan. Vielä kolmikymppisenäkin saatoin ottaa taksin ja ajaa äidin luo itkemään.
Kotona riideltiin muun muassa siitä, kuka hoitaa lasta, tekee kotityöt ja tienaa rahaa. Yksi syy olivat ihanteelliset odotukseni toveruudesta ja kaiken jakamisesta, jotka eivät toteutuneet. Mies oli lähtökohtaisesti ns. edistyksellinen, muta kummallakaan meistä ei vain ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea kodinhoitoon oikeastaan kuuluu. Itse en ollut juurikaan tehnyt kotitöitä tiskaamista lukuunottamatta ja mieskin oli oppinut kotonaan vain miesten töitä.
Arjen raskaus pikkulapsen kanssa yllätti. Riidat olivat sellaisia, että tavaroita lenteli, seiniin tuli reikiä ja kirosanat sinkoilivat. Äidiltä sain tällaisen, silloin konservatiiviselta tuntuneen neuvon, ettei kotitöistä kannata riidellä. Se tekee, joka ehtii tai jolta homma sujuu paremmin. Sopu on tärkeämpi, kuin se, menevätkö kaikki työt nyt ihan tasan ja onko koti tiptop.
“Samalla vaivalla kun nalkutat ja riitelet, olisit jo tehnyt asian”, hän sanoi. Ja oikeassa oli. Paha mieli riidasta on paljon pahempaa kuin paha mieli siitä, että toinen ei auta. Auttamattomuus voi johtua osaamattomuudesta, ei välttämättä pahasta tahdosta.
Äiti teroitti myös, että miehen miellyttämistä ei myöskään tarvitse kauheasti pelätä.
“Ei siitä naisen arvo tai kunnia mene, jos tekee miehelle voileivän ja laittaa olutpullon pöytään”, äiti sanoi. “Päinvastoin, arvosi hänen silmissään nousee, kun haluat ilahduttaa. Hän varmaan ilahduttaa sinua jollain muulla tavalla. Sitäpaitsi, nälkäinen mies on huono juttukumppani.”
Miehet eivät tosiaankaan aina tajua olevana nälkäisiä, tulevat vain kiukkuisiksi kuin lapset ja saattavat huomaamattaan haastaa riitaa. Lienee aineenvaihduntakysymys. Siihen vipuun ei pidä mennä.
Riitaa tuli myös myöhäiseksi venyneistä kotiintuloista, katoamisista ja kännäämisestä – kuten monessa muussakin suomalaisperheessä. “Humalaisen miehen kanssa ei kannata keskustella”, äiti sanoi. “Jos on jotain moittimista, se kannattaa säästää aamuun. Yöllä tulee itsekin sanoneeksi asioita, jotka kaduttavat. ” Jos tilanne on valmiiksi riitaherkkä, humala moninkertaistaa katastrofin mahdollisuuden.
Voileipien (lue illallisten) tekemisestä olen elämäni aikana selvinnyt huomattavasti paremmin kuin tuosta jälkimmäisestä koetinkivestä. Kun on tuntikausia valvonut, odottanut ja kerännyt kiukkua tai ahdistusta, on todella vaikea pitää suunsa kiinni kun huojuva kumppani kolisee eteisessä aamuyöstä.
Olen ollut nuoresta asti uranainen ja yrittäjä. Kun ajasta on ollut niukkuutta, kotitöistä on tullut tingittyä. Onnekseni en ole siivoushullu ja pidän luovasta epäjärjestyksestä, niinpä ei tarvitse kumppanillekaan siitä koko ajan nalkuttaa. Jos vaateläjät tai tai muut rojukasat alkavat liiaksi ärsyttää, psyykkaan itseäni ajattelemalla: “Jos nuo olisivat poissa ja mies niiden mukana, olisitko onnellisempi?”
Ehkä tasa-arvo pitää ensin saavuttaa, jotta siitä voi hiukan hellittää.
Hyvä on, jos talous antaa mahdollisuuden järjestää kummallekin hiukan omaa tilaa. Ja ovi siihen väliin. Kukin vastaa sitten omien tilojensa siisteydestä tai siivottomuudesta. Usein ratkaisut voisivat olla yksinkertaisia, jos voi irrottautua normatiivisista asumisajatuksista. Yksiössä se on vaikeaa.
Itse olen antanut tyttärilleni kuulemma vain kaksi mieliin painunutta neuvoa. Laitan ne nyt julkiseen jakoon.
Neuvo 1: Kun valmistelet juhlia, laita ensin itsesi valmiiksi ja kata sitten vasta pöytä.
Neuvo 2: Vakuutusten pitää olla kunnossa.
