Kesähelsinkiläinen huhkii. Hän ui, saunoo, fillaroi, grillaa, osallistuu katufestareille ja kaupunginosien kyläjuhliin, myy kledjujaan kirppiksellä, retkeilee saarissa ja ottaa vimmaisesti aurinkoa Stadikalla tai Kumpulassa.

Hätätilassa jokin muukin uimapaikka käy, mutta mielellään ei. Mikään muu ei ole yhtä yhteisöllistä, yhtä aitoa eikä yhtä stadilaista. Paitsi Sompasauna ehkä. Siinä on vain se miinus, että mutsini ja faijani eivät käyneet siellä, kun sitä ei silloin ollut.

Oikealla kesähelsinkiläisellä on kavereita Kivinokassa tai Lammassaaressa, ettei tarvitse maalle lähteä ikinä. Laru ei käy, se on liitosalue. Ihan vaan tiedoksi. Siellä stadilaisen siirtolapuutarhan kymmenen neliön mökissä otetaan sitten yhteisöllisesti kesää vastaan, naukkaillaan juhannuksena snapsia ja vietetään  elokuussa rapujuhlia ja venetsialaisia. Tuo maalaisten tapa on ihan kiva lisä kesän suoritusohjelmaan. Yksi aihe lisää hilpeään yhteisölliseen juhlintaan. Kesää pitää pitkittää mahdollisimman kauan, sillä talvella on niin vaikea olla yhteisöllinen ja osallistua.

Kun lumet ovat hädin tuskin sulaneet, helsinkiläisen kesävaistot heräävät. Hän laittaa aurinkolasit päähänsä ja lähtee haistelemaan kevättä. Seuraava askel on pallogrillin esiin kaivaminen, viimeistään vappuna. Sen ja harissachilihummusmarinoitujen tofuvartaiden ja luomutuotettujen hapanoluiden kanssa näyttäydytään Kaivopuistossa ja moikkaillaan muita kesähelsinkiläisiä. Mutta ei pröystäillä. Kesähelsinkiläinen ei ikinä rahtaisi puistoon mukanaan saunaa pyörillä, esimerkiksi. Raja menee siinä kannettavassa tai kertakäyttögrillissä. 

Turhaa tavaraa ei kuulu kantaa mukanaan, sillä stadilainen tankkaa ruumistaan ja sieluaan julkisilla ravitsemuspaikoilla. Se on yhteisöllistä. Eikä hän lähde niin kauas, että omia eväitä tarvitsisi mukaan. 

Kesähelsinkiläinen on niin yhteisöllinen, että puhuu itsekseen tai puhelimeensa terassin pöydässä vaikka auringonnousuun saakka, jollei kukaan satu olemaa kuulolla. Hiljaisuus on pahinta, mitä kesähelsinkiläinen tietää.

Ennen stadilaisen pakollinen kesämesta oli Suomenlinna, jonne lähdettiin jo toppatakkikeleillä fiilistelemään. Nyt on onneksi avattu myös Lonna ja Vallisaari. Kun nekin on jo niin domestikoitu, että tarjolla on mindfullnessjoogaa, parisuhdeuintia ja Epic Foodsin ruokaa, on kylläkin aika sanoa, että ne on niin nähty. Let´s mennään porukalla Isosaareen. Sinne menee botski. “Ootteko jo käyny? Se on ihan mahtava mesta.”

Veneretki saareen onkin luontoretkeilyn äärilaita kesähelsinkiläiselle. No, syksyllä voi käydä Sipoonkorvessa sieniretkellä ja etsiskellä parkkipaikkaa kuin Kauppatorilla ikään, mutta kesähelsinkiläisellä ei ole sinne mitään asiaa. Siis ei mitään. Ellei nyt ole häät tai jotain.

Kesähelsinkiläinen pysyy reviirillään, mutta on aktiivinen. Tätä pitää korostaa. Vain maalaiset jumahtavat ekalle aurinkoiselle terassille.  Kesähelsinkiläinen näyttäytyy niissä kaikissa, jotta voi moikkailla mahdollisimman montaa tuttuaan.

Kun helsinkiläinen ikääntyy, hän ei ehkä sitten enää jaksa fillaroida hampaat irvessä baanaa pitkin Regatalta Löylyn ja Altaan kautta Sompasaareen, päätyä Teurastamolle yönuotiolle turisemaan ja snägärin kautta kotiin.

Silloin on toivottavasti edelleen ihan ookoo esiintyä mustaksi kärvähtäneenä Rituna tai Arskana, juoda bisseä ja pelata korttia Stadikan nurtsilla. Se on kuitenkin ihan eri genre kuin joku Riksun torinlaitakipsalla hengailtu. Tämä on kultivoitunutta toimintaa ja siinä siirretään sukupolvien perintöä seuraaville.

Oikea kesähelsinkiläinen ei ikinä vetäisi verhoja eteen aurinkoisena kesälauantaina. Ne on ihan muut, jotka tuijottavat tositeeveetä ja kuuntelevat verkkareissaan hevimusaa sisällä. Kesähelsinkiläinen avaa verhot ja ikkunat, hengittää syvään, laittaa suojakertoimet naamaan, pakkaa reppuun simmarit ja lähtee suorittamaan kesää. Ihan kuten faija opetti.