Author: admin (page 2 of 10)

Nyt on virtuaaliseksin aika

 

Jäikö rakkaasi rajasulkujen taakse? Ei hätää, voitte silti harrastaa virtuaaliseksiä.

Nyt kun kaikki kilvan keksivät korona-ajan selviytymiskeinoja, on minunkin laitettava lusikkani soppaan. Eilen tuli jo testattua ystävien kanssa, miten voimme jutustella lasillisella ”virtuaalibaarissa” kotisohvalta käsin. Videoyhteys netin kautta sopii myös seksiin.

Puuha vaatii hiukan valmistautumista ja siinä on omat tekniset haasteensa. Mutta mitäpä ei seksin eteen tekisi, vaikka vääntäytyisi outoihin asentoihin tietokoneen tai puhelimen kanssa. Selfiekepistä voi olla  hommassa suuresti apua. Onkohan ne jo myyty loppuun?

Valaistusta ja miljöötä voi nettiseksiä varten ehkä joutua hiukan säätämään. Seksituokio lasten lelujen keskellä keittiössä voi käydä oikeassa arjessa, mutta nettiseksistä se vie kyllä fiiliksen kokonaan.  Pitää myös valmistautua kuvan ajoittaiseen pikselöitymiseen tai yhteyden pätkimiseen. Huumorilla ja kärsivällisyydellä siitä selvitään.

Yksi tapa välttää online-sähläämistä on ottaa itsestään videoita ja lähetellä niitä kumppanilleen. Kohtaamisen hurma vähenee, mutta toisaalta videoita voi tehdä rauhassa ja ne voi editoida mieleisikseen.  Huonot kohdat pois. Voitte vaikka vaihdella videoita sopivassa chattipalvelussa, keskustella niistä ja saada ihan second level-virtuaalikokemuksen. Kullekin löytyy varmaan sopiva tapa, kunhan intoa ja mielikuvitusta riittää.

Tuntemattomien kanssa ei netissäkään kannata ryhtyä mihin tahansa, sillä ethän halua, että videosi putkahtaa julki ensi viikolla johonkin seksisivustolle? Itse asiassa harmittoman tuntuisesta virtuaaliseksistä voi jäädä paljon vakavamman seuraukset kuin tosielämän rankastakin sekoilusta.

Jos luottamus on kunnossa, ei kun tuumasta toimeen. Virtuaaliseksi ei voi koskaan olla aidon veroista, sillä tuoksut, maut ja kosketus jäävät puuttumaan ja homma pitää viimeistellä ihan omin avuin. On se silti tyhjää parempi.

Ei anneta viruksen hyydyttää seksielämää eikä näivetytä selibaatissa. Hyviä ja turvallisia seksihetkiä!

Tabuista suurin?

 

Tänään on pikkuveljeni syntymäpäivä. Hän asuu ihan lähellä kehitysvammaisten hoitokodissa. En kävisi häntä tervehtimässä, vaikka ei olisi virusvaroitustakaan. 

Veljeni syntyi happivajauksen vuoksi vaikeasti vammaisena ja  niin sanottuna valekuolleena, kun olin 4,5 -vuotias. Hänet hätäkastettiiin sairaalassa. Koska hänellä ei ollut geneettistä vammaa, ei hänelle myöskään voitu antaa mitään ennustetta tai elinajanodotetta.

Olin tuolloin pikkuinen saparopää, parikymppisten vanhempieni esikoinen ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Kaikkien lellikki ja silmäterä siis. Aina siististi puettu ja hyvin kammattu.

Kun veljeni syntyi, kaikki muuttui. Pikkuinen maailmani  romahti täysin. Kaikkien huomio keskittyi tulokkaaseen, jota minäkin kävin katsomassa, kun hän oli sairaalaan keskoskaapissa. En tiennyt mitä ajatella tuosta surkean näköisestä rääpäleestä, mutta jotain pahaa aavistin aikuisten huolestuneista äänensävyistä.

Kun veli tuli kotiin, äiti ruokki veljeä 1,5 tunnin välein, yötä päivää. Olin kotona heidän kanssaan. Päiväkotipaikkaa en saanut, koska äiti oli kotona. Veljen vammaisuus ei tuohon harkintaan vaikuttanut. On siis selvää, että jäin täysin vaille kaikkea huomiota ja huolenpitoa – minä joka en osannut edes kengännauhojani solmia. Kun veli nukkui, äitikin nukkui. Minut lähetettiin pihalle leikkimään, avain kaulassa.

Sisään ei ollut tulemista silloin, jos ovikellossa oli punainen rusetti. Se tarkoitti, että äiti nukkui eikä saanut häiritä. Ei vaikka oli polvi verillä, pissahätä tai pihan pojat kiusasivat. Onneksi jokunen naapurin täti välillä oli paikalla pelastamassa.

Kun veli selviytyi hengissä ja kasvoi, hänestä tuli suloisen näköinen enkelikiharainen pikkupoika. Hän ei mitenkään eronnut ikäisistään vielä parin vuoden ikäisenä. Hän vain ei oppinut puhumaan. Eikä kävelemään. Koska lääkärit olivat aluksi ennustaneet sokeutta ja ties mitä muutakin, mutta olleet väärässä, äiti jaksoi  sinnikkäästi pitää toivoa yllä.

Kun veli kasvoi, häntä alettiin kutsua cp-vammaiseksi ja spastikoksi. Hänellä oli pakkoliikkeitä eikä kävelemisestä tullut kunnollista koskaan. Puhe oli mölinää, lähinnä tunteiden ilmaisua äänteellisesti. Hän kaatuili holtittomasti ja hänellä olisi siksi takaraivo aina verillä. Minäkin opin puhdistamaan, desinfioimaan ja laastaroimaan veljen pään. Jossain vaiheessa hänelle hankittiin kypärä, jotta hän ei loukkaisi itseään niin pahoin.

Kun hän kasvoi edelleen ja minäkin kasvoin, sain viedä ja hakea häntä vammaisten päiväkodin kuljetusautolta, koska äiti ei olisi ehtinyt töistä tarpeeksi ajoissa. Olin tuolloin toisella kymmenellä ja sain hiukan taskurahaa avustani. Mahdoimme olla näky, minä ontuvaa ja kompastelevaa, metelöivää veljeäni taluttamassa ja hyssyttelemässä, ettemme herättäisi liikaa huomiota. Opin tuolloin katsomaan vastaantulijoita, tuijottajia  ja ivanaurajia uhmakkaasti, erilaista veljeäni suojellen ja puolustaen. Koulukavereita en kutsunut kotiin, jotta minua ei kiusattaisi. Perheemme eli aika eristyksissä veljen hankalan käytöksen vuoksi.

Opin puolustamaan myös äitiä ja myötätuntoni oli aina hänen puolellaan. Sain  kuitenkin huomionkipeydessäni raivonpuuskia, joista minua rangaistiin. Tästä en ole katkera, mutta siitä olen, että huoleton lapsuuteni vietiin. Äidin kaikki voimat, huomio ja toiveet kohdistuivat, ymärrettävästi, veljeen. Toiveet valuivat hiekkaan vuosien mittaan ja elämä siinä sivussa. Isä ei viihtynyt kotona kovin hyvin.

Koko perhe opettelimme viittomakieltä. Me opimme, veli ei. Hänen arvioitiin olevan symbolifunktiossa ja muussakin älyllisessä toiminnassa noin kaksivuotiaan tasolla. Yritin opettaa häntä lukemaan ja luulottelin, että meillä olisi joku keskinäinen, muilta salattu yhteisymmärrys. Minusta kasvoi lapsi, joka samastui aina kiusattuihin, heikkoihin ja vainottuihin.

Aikaa kului ja minusta tuli teini. Veljeni kasvoi vahvemmaksi ja hänen aggressiiviset kohtauksensa tulivat yhä äänekkäämmiksi ja vaikeammiksi hallita. Hänelläkin alkoi puberteetin oireita ja hän halusi jatkuvasti kosketella minua. Perheen ruokapöydässä kaikki esitimme korrektia, kun veli tarrasi minuun ja sai erektion.  Minua nolostutti, mutta en voinut suuttuakaan enkä poistua pöydästä. Piti olla kuin mitään ei olisikaan. Äidin tehtäväksi jäi saatella veli kylpyhuoneeseen, ties mitä tekemään. Minulle ei kerrottu, mutta arvelen nyt, että masturboimaan varmaankin. ”Ei veli mitään pahaa tarkoita”, minulle sanottiin.  Jotenkin häpeä jäi minun päälleni.

Tätä vaihetta kesti ehkä pari vuotta,  kun vanhemmat tekivät vaikean päätöksen ja veli sai laitospaikan. Pian sen jälkeen vanhemmat erosivat.

Jos käyn veljeä katsomassa, hän ei halua olla samassa huoneessa kanssani, vaan joudun maanitellen seurailemaan häntä paikasta toiseen. En tiedä miksi – luultavasti siksi, että vierailu rikkoo turvallisen päivärutiinin. Vierailut kuluvat siten, että pidän seuraa kahvipöydässä hänen hoitajilleen tai he minulle.

Kun äiti kuoli, lakkasin lopullisesti käymästä veljeä katsomassa. Petin samalla äidille aikoinaan antamani lupauksen huolehtia veljestä. Minulla on nyt muita huolehdittavia ja ahdistavat muistot tunkevat mieleeni vierailuilla. Kun kerroin tämän laitoksen vastaavalle henkilölle, hän sanoi ”Ymmärrän oikein hyvin.” Ensimmäisen kerran elämässäni joku antoi minulle henkisen vapautuksen vastuusta! Tabun sai sanoa ääneen.

Kerron tämän surkean tarinan siksi, että vammaisuudella on toinenkin puoli. Vammaisia on myös monenlaisia, kaikkia ei voi laittaa samaan kastiin. Erilaisuus ei aina ole rikkaus. Kaikki eivät ole herttaisia ja valoisia down-lapsia, esimerkiksi. Toivon, että kaikki vanhemmat, jotka tietoisesti päätyvät  hankkimaan ja pitämään vammaisen lapsen, tietävät mitä ovat tekemässä. Ajat ovat toki toiset ja perheille toivottavasti annetaan enemmän tukea ja apua, myös sisaruksille.

Ympäristön ei pitäisi tuomita, syyllistää tai mitenkään muutenkaan puuttua perheiden ja vanhempien valintoihin. Heillä on taakkansa muutenkin.

Nyt hänelle se kertokaa…

Miten voi kertoa tuntemattomalle miehelle, että hänen pitäisi korjata itsessään joku asia? Ei siis luonne tai mielipiteet, vaan joku ihan konkreettinen asia.

Juteltiin ystävän kanssa menneistä huonoista deittikokemuksista. Esiin tuli monia seikkoja, joihin deitit kaatuivat. Pulmat olisivat olleet vältettävissä, jos miehet olisivat osanneet katsoa itseään kriittisesti.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta ihminen voi yrittää tehdä parhaansa annetuilla edellytyksillä.  Ei ole esimerkiksi pakko tulla treffeille vanhalta viinalta haisten. Ei kannata tulla myöskään tuoreelta viinalta haisten. Hiukset voi pestä ja kammata. Sukat voi ja kannattaakin vaihtaa.

En suosittele myöskään kantamaan mukanaan muovikassillista kaljatölkkejä. Itse asiassa ei suosittele kantamaan treffeillä tai julkisesti muutenkaan minkäänlaista muovikassia. Muovikassi ei ole herrasmiehen – eikä ladyn – asuste.  Pahin vaihtoehto muovikasseista on Alkon kassi. Tämän olen tiennyt vaistomaisesti aina, mutta vakuutuin, koska uusi guruni Asfa-Wossen Asserate on asiasta samaa mieltä teoksessaan Sivistynyt käytös. Voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille.

Huonoja juttuja ovat myös lököttävä puku, pipo päässä sisätiloissa, tahrainen paita, hajoamistilassa olevat lenkkarit tai hoitamaton parta. Nenän tai korvien kaivaminen on myös sopimatonta.

Mutta itse asiaan. Miten voi kertoa deitille ensitreffeillä, että hänen pitäisi korjauttaa hampaansa? Tai miten voi sanoa kohteliaasti, että herrasta huokuva ominaistuoksu on hmmm… pikemminkin haju?  Melkein yhtä paha kuin haju, voi olla myös niin sanottu miesten tuoksu eli halpa partavesi, jota on lorauteltu oikein kunnolla. Koska treffit ovat kumminkin pilalla, voisi kai sitä asiasta sanoakin. Toisaalta se on myöhäistä jo. Itse laittaisin ongelman mahdollisimman nopeasti kiertoon ja toivoisin miesparan puolesta, että joku muu hoitaisi asian.

Kävin Doc point  -festarilla katsomassa mainion venäläisen dokkarin Seduction, jossa esiteltiin miesten metsästystä venäläiseen tyyliin. Yksityiset koulut tarjoavat nuorille naisille opastusta miesten miellyttämisessä. Opetuksen aiheita olivat muun muassa seksikkäästi pukeutuminen, riisuutuminen, liikehtiminen, tanssiminen ja oikeat otteet seksin aikana.  Opastusta annettiin myös tekoitkun tuhertamiseen ja avuttoman esittämiseen tiukan paikan tullen.

Ehkä näinä aikoina, kun parinmuodostus on uhattuna,  miehillekin voisi tarjota opastusta naisten miellyttämiseen? Ehkä jopa ihan peruskoulussa? Vanhat kunnon herrasmieshyveet ovat ajat sitten painuneet unohduksiin.

Paras seksivinkkini

Saan paljon yhteydenottoja tuntemattomilla lukijoilta, enimmäkseen miehiltä. Monet kertovat elävänsä seksittömässä liitossa. Minulla on heille yksi neuvo ylitse muiden.

Pitkissä liitoissa tulee usein ongelmia seksihalujen eriparisuudesta.  Voi olla, että kaikki eivät vain tarvitse seksiä yhtä paljon, mutta usein on kysymys siitä, että pariskunta on ajautunut hankalaan oletusten kierteeseen. Oletetaan, että toinen ei halua yhtä paljon eikä samoja asioita.  Asiaa ei uskalleta ottaa puheeksi ­– ehkä siitä syystä, että pelätään oletusten saavan vahvistusta ja vähäisenkin toivon katoavan.

Arki voi olla kiireistä varsinkin ruuhkavuosina, eikä sopivaa yhteistä hetkeä tunnu löytyvän. Vapaahetkinä odotetaan toiselta jotain signaalia tai aloitetta. Jos sitä ei tule, turhaudutaan ja vähitellen katkeroidutaan. Huonon kierre on valmis.

Yksinkertaisin tapa hoitaa asia kuntoon on vain ryhtyä harrastamaan seksiä, ilman sen kummempia tunnelmavirityksiä. Ei ole väliä sillä, kumpi aloitteen tekee. Seksistä ei pidä tehdä arvovaltakysymystä, vaan jokainen voi ihan itse toimia sen eteen, että saa, mitä haluaa. Voi myös sopeutua siihen, että toteuttaa toisen toiveita.

Omassa pitkässä liitossani toimi järjestely, jossa seksiä oli joka päivä samaan aikaan iltapäivällä. Seksiä eivät silloin häirinneet työt eivätkä iltamenot. Kaikille ei päivittäinen autuaallinen tuokio ole mahdollinen, mutta varmaankin pari iltaa viikossa onnistuu kaikille.

 Neuvoni on siis: merkitkää seksi kalenteriin. Jos on aikaa kuntosalille, on aikaa seksiinkin. Kysymys on prioriteeteista. Jos seksiä pitää tärkeänä, sille löytyy kyllä aikaakin.

Kun seksihetki on kalenterissa, siitä ei tarvitse neuvotella eikä miettiä, haluttaako kumppania juuri silloin. Asiaa voi pitää itsestään selvänä.  Seksin ei aina tarvitse olla täydellistä, vaan riittää, että on yhteinen tahto ja pyrkimys.  Ja kun seuraavakin kerta on kalenterissa valmiiksi, ei tarvitse masentua, jos aina ei kaikki suju nappiin. Tiedän, että säännöllisyys tuo seksiin myös vaihtelua ja leikkisyyttä, kun se ei ole epätoivoista paineiden purkua tilaisuuden tullen. Kukapa jaksaisi joka päivä rakastella samalla tavalla samassa asennossa.

Kun seksi tulee tavaksi, siitä tulee myös nautinnollisempaa ja rennompaa. Mielikuvitus alkaa laukata. Ihmettelenkin, miksi naistenlehdet ovat täynnä jooga-, ruokavalio- ja jumppaohjeita, mutta tätä yksinkertaista seksineuvoa ei juuri kukaan hehkuta. Seksi on ainakin omalle hyvinvoinnilleni yhtä tärkeää kuin sopiva ravinto ja liikunta. Sen eteen pitää nähdä hiukan vaivaa, mutta se palkitsee.

Pariskunta, jolla ei ole seksiä, on kuin sammutettu lamppu. Huvittelen joskus mielessäni vertailemalla ravintoloissa istuvia pariskuntia ja arvailemalla heidän seksielämänsä laatua. Uskon nimittäin vahvasti, että seksi pitää pariskunnat toisistaan kiinnostuneina  niin, että se näkyy päällekin päin. Kun pariskunnalla menee sängyssä hyvin, eivät katseet harhaile, eivätkä tuijota lasittuneesti  tyhjyyteen, vaan kumppania silmiin.  Ei tiuskita eikä mökötetä turhista. Seksi on hyvän olon syy, ei seuraus.

Onko vauvakato miesten syytä?

Pelottaa kirjoittaa tätä tekstiä, koska joudun käyttämään siinä vauva-sanaa. Kirjoitan kuitenkin, sillä aihe on niin herkullinen: kenen syytä on vauvakato Suomessa?

Helsingin Sanomissa on keskusteltu paljon siitä, miksi Suomessa on vauvakato ja mitä sille tulisi tehdä. Osansa keskusteluun antoi tänään psykoterapeutti ja seksologi Heidi Valasti.  Hän on kirjoituksessaan sitä mieltä, että nuoret miehet on kasvatettu naisen vallalle alisteisesti ja että tämä on yksi syy vauvakatoon.

Miesten seksuaalinen haluttomuus on lisääntynyt, koska seksi on valjastettu lisääntymistarkoitukselle. Miehet kokevat olevansa ikään kuin naisen jatkeita. Näissä oloissa miehet sanovat ”ei” siittiöidensä jatkojalostamiselle vauvaksi.

Rohkea väite. Mutta, en voisi olla enempää samaa mieltä! Miehenä oleminen on nykyään paljon vaativampaa kuin aikaisemmin.

Ei riitä, että osaa niin sanotut miesten työt. Lisäksi pitää olla kiinnostunut myös asioista, jotka ennen olivat naisten valtakuntaa kuten hoivaaminen, kokkaaminen, sisustus ja pukeutuminen.

Isyys vasta vaikeaa onkin, kun pitäisi ottaa paikkansa kaikkitietävän naisen rinnalla ja tukena.

Kun itse sain esikoiseni hyvin nuorena vuonna 1976, lapsen isä jäi vuodeksi hänen kanssaan koti-isäksi. Hyvin sujui, mutta se oli silloin erittäin harvinaista.  Tapa, jolla me molemmat lasta hoidimme ja kasvatimme, melko huolettomasti ja oman järjen mukaan, ei kelpaisi nykypäivänä.

Emme tienneet mitään lastentarvikkeiden kilpavarustelusta, luomuruuasta, imetyksen välttämättömyydestä, vaippamerkkien eroista tai muusta, mistä en ole varmaan kuullutkaan.

Tuntuu, että nykypäivänä vanhemmuus on valtava suoritus, jolle äidin lisäksi myös isän pitää täydellisesti omistautua, tietenkin äitien ja muiden naisten sanelemilla ehdoilla, ikään kuin äidin pikku apulaisena. En ihmettele, että monet miehet kavahtavat tehtävään ryhtymistä nähtyään ikätovereidensa kohtalon kantoreppujen ja vaippavuorien keskellä.

Muutenkin parisuhteessa naiset ovat vahvoilla, sillä he eli me emme enää ole riippuvaisia miehistä ja voimme valita kumppanimme vapaasti. Ne, joita kukaan nainen ei valitse, ovat heikossa asemassa. Mies kärsii yksin elämisestä enemmän kuin nainen. Ne, jotka joku on valinnut miehekseen ja lastensa isäksi, joutuvat ponnistelemaan pitääkseen paketin kasassa.

Vaatimukset, joita miehelle nykyään parisuhteissa esitetään, ovat kovia verrattuna muutaman vuosikymmenen takaisiin. Ei enää riitä, että tuo leivän kotiin ja vie lapset sunnuntaina puistoon. Miehet kasvavat aikuisiksi valmiiksi syyllistettyinä sukupuolestaan, kuten Heidi Valasti kirjoituksessaan sanoo.  Silloin, kun mennään kokonaan naisten ehdoilla, miestä tarvitaan parisuhteessa lähinnä assistentiksi ja näyttelyesineeksi.

Kirjoitin tästä aiemmin Ilta-Sanomiin otsikolla Edustusmies:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006016693.html

Heidi Valastin kirjoitus Helsingin Sanomissa:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006393290.html

Korvaavatko seksilelut kumppanin?

Olin päättänyt jättää seksiaiheet hetkeksi, mutta tämän päivän Helsingin Sanomat suorastaan provosoi kirjoittamaan niistä. Lehdessä on peräti kaksi laajaa artikkelia aiheesta; toinen deittisovelluksista, toinen seksileluista.

Jälkimmäisessä jutussa Kaalimato-yritys mainostaa tuotteitaan.  Keskityn tähän artikkeliin, sillä nettideittailusta olen kirjoittanut jo monta kertaa aiemmin.  Paperilehdessä Hesarin jutun otsikko on: Nykyään suomalaisia kiinnostavat seksivälineet eivät yhdynnät. (Kyllä, se on kirjoitettu noin ilman pilkkua tai ajatusviivaa tai muuta.) No, kielioppi sikseen.

Jutun pääsisältö on, että ihmisten välinen seksi korvautuu kasvavassa määrin yksin harrastettavalla välineurheilulla, jossa apuna ovat vibraattorit, dildot, tekovaginat ja sen semmoiset. Ymmärrettävää toki on, että näin käy, koska yhteiskunnallisista syistä sinkkuus ja yksin eläminen yleistyy. Kumppania ei tahdo kaikille löytyä, vaikka olisi mitä sovelluksia puhelimessa.

Arvatkaapa kuka on jutun haastateltu asiantuntija? Tietenkin Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula, Suomen ainoa virallinen seksiasiantuntija, joka on jo vuosikymmeniä tiennyt kaiken suomalaisten seksielämästä tilastojen valossa. Hänen sanomansa tässä artikkelissa on, että “halut ovat samat kuin ennenkin”. Helpottavaa!

Pöyristyin kuitenkin siitä, että jutussa Kaalimato-yrittäjä Nina Nousiainen kertoo nykyihmisten haluavan panostaa omaan aikaan parisuhteessakin. Oman ajan vaaliminen menee niin pitkälle, että oma aika ulottuu myös seksiin.

“Kumppanin kanssa seksiin ryhtyminen vaatii aikaa ja panostamista. Halutaan oikea tunnelma, esileikit ja sitten vielä joku suoritus. Se voi kaikkinensa olla työläs ajatus”, Nousiainen kommentoi.

Nyt ei tahdo löytyä sanoja. Kuka siis on keksinyt tällaisia sääntöjä, jotka tekevät maailman luonnollisimmasta asiasta työlään suorituksen? Eipä olisi itselle juolahtanut tuollainen ajatus mieleen. Onko tässä kyse samasta asiasta, kuin että lautaselta syöminen pöydän ääressä tuntuu työläältä ja on helpompi syödä pikaburgeria sormin sohvalla löhöten?

Jos vuorovaikutus, sanatonkin, tuntuu kovin työläältä, ei varmaan tosiaan kannata olla missään parisuhteessa. Sooloseksi välineillä tai ilman on mielestäni tietenkin ihan ok ja normaalia, myös parisuhteessa muun ohessa.  Mutta jos kumppania ei tarvita edes seksiin, niin mihin sitten?

Tämä täti sanoo nyt, että kyllä ollaan aika hakoteillä, jos seksivälineet alkavat syrjäyttää oikeaa, ihmisen välistä seksiä siitä syystä, että seksi koetaan “työlääksi”.

Seksi ei mielestäni ole suoritus. Sillä ei tarvitse olla käsikirjoitusta. Se vain tapahtuu. Se on elämys, sisäinen matka, kokemus ja parhaimmillaan kaikkein syvintä vuorovaikutusta.  Ihan next level vaikkapa normikeskusteluun verrattuna! Veikkaan, että jos ihmiset harrastaisivat enemmän seksiä,  mindfulness-kursseilla ja self help -oppailla olisi vähemmän kysyntää.

En oikeasti ymmärrä, mitä työlästä seksissä on ja mitä tunnelman luomista siihen vaaditaan. Vaaditaanko järveen pulahtamiseen jotain tunnelmaa? Järjestys on mielestäni ihan päinvastainen. Seksiä varten ei tarvitse etukäteen luoda yhtään mitään tunnelmaa, vaan seksi nimenomaan luo tunnelman. Se on ilmainen hyvinvoinnin ja mielihyvän lähde, joka ylläpitää ja vahvistaa suhdetta. Paristoilla käyvä muovilelu ei tähän kykene.  

https://www.hs.fi/kaupunki/kerava/art-2000006383343.html

Miksi naisten pitää olla varovaisia?

 

Olen havainnut, että naistenlehdissä on alettu julkaista yhä enemmän rahaa koskevia juttuja. Tervetullut uusi aihepiiri, mutta miksi naisia neuvotaan niissä säästämään?

Säästämällä ja pikkurahoja sijoittelemalla ei rikastu, mutta voi tietenkin saada jonkun vararahaston tai pesämunan. Minusta olisi parempi kehottaa naisia ottamaan enemmän riskejä ja antaa ohjeita yrittäjäksi ryhtymiseen. Miksi naisten pitää aina venyttää penniä ja olla hyviä taloudenpitäjiä? Ensin ollaan kilttejä tyttöjä, pärjätään koulussa, suoritetaan opinnot loppuun ja lopuksi vielä säästetään palkasta vähän joka kuukausi.

Naisten pitäisi perustaa enemmän kasvuun tähtääviä yrityksiä. Suomessa ei voi rikastua työllä, ellei nyt puhuta ihan muutamista huipputehtävistä pörssiyhtiöissä. Niitä aukeaa vain harvoille, mutta kuka tahansa, jolla on ideoita, voi ryhtyä yrittäjäksi. Naisten yritykset ovat valtaosin pieniä ja työllistävät vain heidät itsensä. Naisia pitäisi kannustaa kasvattamaan yrityksiään ja palkkaamaan työntekijöitä – vaikka sekin on tietenkin riski. Elämä on.

Naisten pitäisi myös uskaltaa ottaa riskejä yksityiselämässään. Minä olen ottanut niitäkin ja yhtäkään en kadu. Mikä ei tapa, se vahvistaa, sanoo vanha suomalainen sananlaskukin.

Katsoin hiljattain ensimmäisen Frozen- elokuvan, jonka pitäisi antaa roolimalleja tytöille. Jätin leffan kesken, sillä jo ennen puoliväliä prinsessa oli ihastunut päätä pahkaa komeaan prinssiin, joka paljastui huijariksi. Siis vieläkö tytöille syötetään tällaista puppua?  Että ei pidä ottaa sitä ensimmäistä kohdalle sattuvaa tai huonosti käy. Että pitää ensin teettää sulhasehdokkailla kaikenlaisia testejä.

Itse neuvoisin pikemminkin tarttumaan tilaisuuksiin ja antamaan ihmisille, myös miehille, mahdollisuuksia. Elämästä ei kuitenkaan tule valmista ikinä eikä se varsinkaan noudata mitään käsikirjoitusta.

Jos jää odottelemaan täydellistä ilmestystä, voi jäädä se elämä elämättä. Tai sitten biologisen kellon tikittäessä langetaan vielä hullumpaan vaihtoehtoon kuin joskus aiemmin olisi tehty. Miksi naisten pitää aina olla niin harkitsevia ja kunnollisia? Eivät miehetkään ole ja pärjäillä porskuttelevat ihan kummasti.

Siispä otetaan riskejä, tehdään tyhmyyksiä, rikastutaan, rakastutaan, erotaan, köyhdytään ja otetaan kokemuksista opiksi!

En tee kuolinsiivousta, koska elämäni ei ole roska!

Jouluna on aikaa miettiä syvällisiä, kuten kuolemaa. Olen päättänyt, etten ikinä tee kuolinsiivousta, vaikka päiväni olisivat kuinka luetut. Eletty elämä ei ole roska, vaan suurin lahja, minkä voin jälkipolville jättää.

Kaikenlainen siivous, minimalisimi ja konmarittaminen on muotia.Elisabeth Rehn muun muassa kertoi Helsingin Sanomille tehneensä kuolinsiivouksen.

Sen ajatus on tehdä jälkeenjäävien puolesta suursiivous, jotta heidän ei tarvitsisi käydä läpi kaikkea elämän varrella kerääntynyttä tavaraa ja dokumenttia. Kuolinsiivouksessa mapitetaan ja lajitellaan. Siivotaan kenties kaikki, mikä ei ihanteelliseen perhekuvaan sovi? Jätetään hohtavan siisti jälki.

Minulle ajatus kuolinsiivouksesta on vieras. Että päättäisin muiden puolesta, mikä oli elämässäni tärkeää? Minusta se on oman itsensä sensurointia.

Olen kiitollinen isälleni, että hän ei sellaista tehnyt. Surun ja hämmennyksen keskellä oli lohdullista tutkia kaikessa rauhassa isän lompakkoa, laatikoita ja vaatekaappeja. Näin, että minä ja lapseni olivat olleet isälle tärkeitä, vaikka hän ei osannut eläessään asiaa ilmaista. Lapsenlapsen kuva lompakossa, kuva äidistäni ja isän myöhemmistä puolisoista, isoisän sotilaspassi pöydällä.

Pienet, tahattomasti jätetyt viestit ja muistot piirsivät uuden, inhimillisemmän ja täydemmän kuvan isästä ihmisensä. Jos hän olisi itse valinnut, jälki olisi voinut olla toisenlaista ja vähemmän kiinnostavaa.

Tein isäni puolesta kuolinsiivousta ja viihdyin turhankin pitkään hänen asunnossaan. Piirsin tuntikausia hänen pöydässään, hänen jättämillään hienoilla lyijykynillä ja piirustuspapereilla ja tunsin saavani häneen yhteyden, jota en ollut sitten lapsuuden kokenut. Tutkin vaatteita ja astioita ja muistin, missä juhlissa ja pöydissä olin ne aiemmin nähnyt. Nuhjaantuneet vaatteet itkettivät eniten.

Minä myös haluan jättää itsestäni autenttisen ja todellisen jäljen. Laatikoissani, kaapeissani, puhelimessani ja tietokoneellani on mitä on, sitten kun on. En ryhdy jälkiäni kuoleman varalta siivoamaan.

Kaapeissani ovat rakkauskirjeeni ja teinivuosieni päiväkirjani. Ensirakkauteni, kouluvihkoni, salatut suhteet,  avioeron raastavat vaiheet, leikekirjani toimittajan uran alkuvuosilta, isän ja äidin vanhat valokuvat.

Siellä ovat todisteet seksielämästäni ja sairauksistani. Kaapeistani löytyvät sellaisetkin asiat, joita en itse tahdo nykyisin kestää katsoa.  Ja tulevat myös, joista en vielä tiedä.

Haluan jättää lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarina, joka on tosi ja koskematon. He saavat nähdä, mikä minulle elämässä oli tärkeää ja millaista aineistoa se tuotti. Kuva ei ehkä ole sellainen, jonka itse itsestäni piirtäisin, mutta jätän arvioinnin muille. En aio itse häivyttää itseäni ja todisteita eletystä elämästäni, vaikka ne tuntuisivat kuinka hävettäviltä juuri nyt.

Se, mikä on kulkenut mukanani vuosikymmenestä ja muutosta toiseen, on selvästikin ollut minulle arvokasta. Kaikki ei ole ylevää, kaikkea en ole osannut tai halunnut kertoa.

Mitä meille jäisi, jos kaikki olisivat tehneet kuolinsiivouksen? Ei ehkä kovinkaan paljon kiinnostavaa, vaan kunkin ajan moraalin ja ihanteiden mukaista, soveliasta aineistoa.  Jokainen poltettu tai tuhottu kirje ja valokuva poistavat ulottuvuuksia elämästä, mahdollisuuksia ymmärtää poismenneiden motiiveja ja solmia tarinan vaiheita.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin tutkia tuntemattoman kotia hänen poissa ollessaan? Tietenkin tutkia tutun ihmisen kotia hänen poissa ollessaan. Sen mahdollisuuden haluan jättää niille, jotka jälkeeni jäävät.

https://www.hs.fi/elama/art-2000006330102.html

Miehetkö muka mustasukkaisia?

Ilta-Sanomien kolumnissani pohdin, millaista on naisten mustasukkaisuus. Naiset voivat olla mustasukkaisia miltei mistä tahansa ja pyrkivät kuningattareksi kuningattaren paikalle.  Miehet tyytyvät paikkaansa lauman hierarkiassa.

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006324963.html?fbclid=IwAR1KmRJRcTQaEUNLJUwuyjw5gte3TjXn5Iww9PF7dL92jWUeVDBltoL5g_8

Ikuinen pikkujoulu –  muistoja työelämästä

Olen sairaslomalla kipsi jalassa jo viidettä viikkoa ja on ollut aikaa hautoa synkkiä ajatuksia. Katsoin Weinstein-dokkarin, luin Veijo Baltzarista ja mieleeni palautui kaikenlaisia sattumuksia työelämästä 1980-ja 1990-luvuilta.

Muistot löyhkäsivät tympeiltä kuin krapula-aamu enkä ihmettele, että olen työntänyt ne jonnekin muistin takanurkkiin. Tuntuu, että työelämässä oli ennen ikuinen pikkujoulu. Miehet saivat puhua tuhmia, kertoa seksistisiä vitsejä, lähennellä ja ehdotella. Jos siitä pahastui, oli tiukkapipoinen femakko.

Nuorena alle kaksikymppisenä kesäharjoittelijana YLE:llä istuin työpöytäni ääressä, kun takaa tuleva mies kiersi kätensä vyötäröni ympärille ja hiplasi hiuksiani. Siinä ihan muiden nähden, lievästi vaivautuneelta näyttävän pomoni silmien edessä. ”Teillähän on täällä uusi tyttö!”, hän myhäili ja tepasteli siinä pöytäni ympärillä arvioiden minua kuin jossain hevosnäyttelyssä.

Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain kuulemma siksi, etten ollut femakko enkä pahan näköinen.

Siellä Helsingin Sanomien taloustoimituksessa saikin olla karskia ja hyvää jätkää, jotta pärjäsi ajoittain ainoana naisena porukassa. Yhdelläkin yritysvierailulla matkustimme VR:n salonkivaunulla ja joku ”pojista” oli valinnut matkaohjelmaksi katsottavaksi kovaa pornoa. No, se filmi keskeytettiin aika pian. Läpällä ja kännissä, semmoistahan se on pikkujouluissa vieläkin.

Ollessani Hesarin edustajana yrityksen järjestämässä seminaarissa jossain Rukalla, asuimme isossa hiihtomajassa. Meille naisille, legendaariselle Anna-Kaisa Hermuselle ja minulle, oli varattu yhteinen makuuhuone. Pikkutunneilla yritin nukkua, kun Anna-Kaisa oli vielä jossain toisaalla.

Huoneeseen hiipparoi juopunut yrityspomo, joka yritti väen väkisin änkeytyä sänkyyni. Eikä hän tehnyt tätä edes salaa muilta, vaan siellä iso remmi muita miehiä istui pöydässä ja näkymä huoneeni ovelle oli avoin. Heppu yritti samaa vielä toisenkin kerran.

Toisella reissulla yksityislentokoneessa vieressäni istui iäkkäämpi Nokia-pomo, joka ihasteli tiiviisti profiiliani ja laittoi kätensä polvelleni.

Ei silloin Hesarin taloustoimittajana tuntenut itseään aina mahtavan mediatalon vallankäyttäjäksi tämän hyvävelikerhon kanssa asioidessaan.

Kommentit naistoimittajan ulkonäöstä olivat ihan sallittuja ja härskejä vitsejä kerrottiin siekailematta.

Ajat olivat toiset, kyllä. Viina virtasi ja edustustilejä käytettiin. Hyvä viinapää oli toimittajan paras avu, sillä usein tärkeimmät asiat kerrottiin epävirallisesti vasta muutaman grogin ja ginin jälkeen, lounastilaisuuksissakin. Silti nuo ja muutamat muut lähentely-yritykset ovat jääneet tahmeina ja tympeinä mieleeni.

Olin noina aikoina ikäisekseni kokenut ja jo perheenäiti, mutta silti jotenkin avuton tuollaisissa tilanteissa, vaikkei se ehkä näkynyt päälle päin. En ihmettele, että vakavampi hyväksikäyttö jättää naisiin pysyvät jäljet.Muistot ajasta ainoana naisena viestintäyrityksen osakkaana ovat niin monet, etteivät tähän mahdu. Jatkuva alatyylisten juttujen kertominen työpaikalla, tytöttely ja vähättely on vallankäyttöä , alistamista ja sanallista häirintää sekin.

Voi vai kuvitella, miltä Baltzarin hovissa on nuorista naisista tuntunut. Itsekin näin kulttuurineuvoksen viime vuonna läheisessä UFFissa vaateostoksilla nuorten tyttöjen kanssa ja hämmennyin näkemästäni ja kuulemastani. Enpä tajunnut, että Baltzarin kukkoilu vaatekaupassa oli osa julkisilla varoilla rahoitettua toimintaa.

Older posts Newer posts

© 2020 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑