Author: admin (page 2 of 12)

Mihin katosivat Rööperin äijät?

Punavuori oli ennen raakojen äijien ja kovien muijien kaupunginosa. Tiedättehän, pornokauppoja, pikkurikollisia ja sen semmoista. Siitä on tehty elokuviakin. Nyt on vain blondeja lattemammoja.

Punavuoren valtaväylää Iso Roobertinkatua remontoitiin pitkään. Nyt remontti on ollut valmis muutaman kuukauden ja lopputulos on pahempi kuin osasin pelätä. Roba on pilattu. Se muistuttaa nyt mitä tahansa turistikatua missä tahansa maailmassa. Paitsi että Roballa ei myydä halpaa rihkamaa eikä siellä ole edullisia ruokapaikkoja.

Robasta on tullut hyväosaisten lapsiperheiden puuhamaa. Minua se ei varsinaisesti haittaa, sillä olen onneksi jo sijoittanut asuinneliöihini täällä ja kuulun siten segregaation hyötyjiin. Jos haluan rouheampaa menoa, voin mennä etsimään sitä muualta. Kehitys kiinnostaa kaupunkisosiologisena ilmiönä.

Halvat baarit, klubit ja etniset ruokapaikat ovat saaneet väistyä uuden aallon hienostokirppareiden ja vegaaniravintoloiden tietä. Aitoa vanhaa Punavuori-tunnelmaa voi löytyä pätkittäin jonkun korttelin alueelta mutta tuskin enää kauaa, kun porvariston hillitty charmi hyökkää seuraavaksi Nosturin uudisrakennusten suunnasta.

Kun Arskat ja Ritut ovat jääneet ahtaalle kuin orangit keskelle avohakkuuta, mitä on tullut tilalle? Punavuoren kaduilla vyöryy vaaleita hiuksia, liehuvia lahkeita ja kalliita lastenvaunuja.

Täältä katsoen huoli suomalaisten lisääntymättömyydestä on täysin aiheetonta. Näyttää jopa siltä, että kansamme geenit ovat kohentuneet: länkisäärisistä metsäläisistä on jalostunut pitkäsäärinen hoikka ja vaaleahiuksinen eliittirotu. Tästä en uskallakaan sanoa enempää, kun nuo rotuasiat ovat kovin herkkiä.

Sukupuolikysymykset ovat myös hyvin sensitiivisiä, mutta voinen todeta, että päällepäin selkeästi naispuoliset ihmiset muodostavat täällä enemmistön. Ainakin enemmistön niistä, jotka näyttäytyvät kodin ulkopuolella. Viikonloppuna yritin löytää pöytää jostain brunssipaikasta,  huonolla menestyksellä. Kaikki olivat tupaten täynnä. Onneksi Bulevardin vanhanaikainen Ekberg pelasti, sillä sitä ei vielä ole stailattu ja siellä tarjoillaan myös lihapullia.

Siinä brunssipaikan etsiskelyssä uusimman vegaanikahvilan listaa tutkiessani ehdin tehdä hätkähdyttävän havainnon: ison ravintolasalin asiakkaissa ei sillä hetkellä ollut muita kuin nuoria ja nuorehkoja naisia, muutamilla vauvoja mukana. Ei yhtä ainutta miestä. Missä ovat miehet?

Jos päivisin liikkeellä on vain naisia lastenvaunujen kera, se on ihan ymmärrettävää, ovat vanhempainvapaan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta mihin miehet jätetään viikonloppuisin? Huhkivatko he ylitöissä, rehkivätkö salilla vai onko heidän vuoronsa olla lapsenvahteina? Vai onko vegaanius jotenkin enemmän naisten juttu?

Punavuori ainakin näyttää olevan enemmän naisten juttu ja naisilla on paljon sanomista siihen, mihin perhe asettuu asumaan. Tätä kirjoittaessani kuuntelen taustaäänenä lasten iloista mekastusta sisäpihalla. Se on kyllä ihanaa! On hyvä, että kantakaupungissa kasvaa taas lapsia, jotka ehkä aikuisinakin arvostavat urbaania elämäntapaa.

Persulippu liehuu!

Nyt on Helsingin Pride-viikko meneillään ja monessa paikassa näkee sateenkaarilippuja. Kävelylläni betonilähiössä näin ikkunassa toisenlaisen lipun.

Maleksin tihkusateessa läpi Kontulan karun keskustan ja silmäilin puolihuolimattomasti 1960-luvun jo hiukan rapistuneita kerrostaloja. Yhdessä asunnossa oli iso lippu mielenosoituksellisen oloisesti ikkunaan liimattuna. ”Katso, persulippu!”, melkein tokaisin ystävälleni, kunnes tajusin mitä olin sanomassa. ”Persulippu” ikkunassa oli nimittäin Suomen lippu!

Ensireaktioni oli paljon puhuva. Äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät ovat omineet Suomen lipun niin tehokkaasti, että sen näkeminen herättää minussa jo alitajuista torjuntaa, miltei inhoa. Tulkitsin vaistomaisesti ikkunaan liimatun isokokoisen lipun protestiksi joko Pride-viikkoa tai lähiötä nykyään kansoittavia maahanmuuttajia vastaan.

Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

En ole koskaan ollut kauhean isänmaallinen, ainakaan lapsuuteni jälkeen. Romanttinen ja haaveksiva isänmaallisuuteeni vaihtui teini-iässä nopeasti ”yleisdemokraattiseen” kansainväliseen solidaarisuuteen, joka myös lopahti nopeasti ajan hengen muuttuessa. Noina vuosina minuun ehkä kylvettiin myös epäluulo ihan kaikenlaisia liehuvia lippuja ja marssivia kulkueita kohtaan.

Suomen lippu on historialliselta taustaltaan myös valkoisen Suomen ja sisällissodan voittajien lippu. Se ei alun alkaenkaan ole ollut oikeasti koko kansan lippu. Se ei ole herättänyt minussa ihmeellisempiä kohottavia tunneväristyksiä, lukuun ottamatta joitain aivan poikkeuksellisia tilanteita, kuten suuri urheiluvoitto.

Olen kuitenkin suhtautunut lippuun neutraalin hyväksyvästi. Sen väritys on raikas ja pidän sen eleettömyydestä. Sinivalkoiset liput koulujen kevätjuhlapäivinä ovat herkkä näky juuri hiirenkorville puhjenneiden koivujen rinnalla sinistä taivasta vasten. Pitäisi varmaan puhua imperfektissä, sillä koko isänmaallinen kuvasto on muuttunut mielessäni entistä vastenmielisemmäksi.

Siinä, missä hetken aikaa, ehkä vielä 1990-luvun Nokia-huuman vuosina, pidin suomalaisia rehellisenä ja sivistyneenä pikku kansana, pidän nyt isoa osaa suomalaisista muukalaisvihamielisinä, muutosvastarintaisina, kateellisina ja takapajuisina. Somessa jylläävä sensuroimaton pulina ja vihapuhe on osoittanut, että sivistys on lievästi sanottuna melko ohutta.

Topeliaaninen aapiskirjakuvasto on mielestäni aina muistuttanut jotenkin rakenteellisesti natsipropagandaa. Suomalaisuusaate oli tsaarin sortoa vastaan keinotekoisesti nostatettua kansallistunnetta. Toisiaan kyräilevistä, vihamielisistä heimoista yritettiin muovata yhtenäinen kansa, jolle kehitettiin oma sankaritarusto.

Suomen taiteen kultakaudesta suuri osa palvoi tuota myyttistä olematonta ja esitti rahvaan ylevöitetyssä valossa. Heimoaatteen kelloja soitteli myöhemmin myös äärioikeistolainen Lapuanliike. Siniristilippu on olemassaolonsa aikana liehunut monen aatteen kunniaksi.

Lipun käyttäminen omana tunnuksena ja nostaminen tunnelmaa kohottamaan on yksi keino yrittää vakuuttaa tarkoitusperistään ja hakea hyväksyntää. Ärsyttää ja surettaa kuitenkin, että kansallinen symboli on surkeiden, vihaa uhoavien porukoiden mielenilmaisuissa ehkä lopullisesti menettänyt arvokkuutensa silmissäni.

P.S. Pride-viikko ja liput ovat ennenkin herättäneet minussa ajatuksia:

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/kenen-lippua-kannat/

Keitetäänpäs kahvit!

 

Terveisiä laiturinnokasta! Toisin sanoen olen poistunut mukavuusalueeltani Punavuoresta ja olen matkalla jossain ABC-Suomessa. Tämäkin ihmiskoe on tuottanut jo monia kiinnostavia havaintoja.

ABC-Suomi alkaa siellä, missä kuplani päättyy. Raja railona aukeaa, vaikka sitä ei olekaan karttaan piirretty. Tiedän olevani laajan ja tuntemattoman ”muun Suomen” puolella, kun huoltoasemilla ruokailijoiden tarjottimilla näkyy laseissa kotikaljaa, piimää tai – auta armias – maitoa! Tai siitä, että isojen markettien kahvipaikoilla istuu tuulipukuisia ukkoja turisemassa ja muistelemassa menneitä urotekojaan. Tajuan, että kaurismäkeläinen Suomi-kuva ei ole lainkaan niin vinksahtanut ja täynnä maagista realismia kuin luulin. Se on suurelta osin ihan täyttä totta.

Kun on ajanut kantatietä tuntikausia, samalla kiroten maisemaa hallitsevia kauppa- ja huoltoasemakejtujen räikeitä toteemipaaluja, alkaa kiukku hiljalleen laantua ja sielusta kummuta outoja muistoja. Maailmasta ja mielestä kuoriutuu uusia kerroksia.

Matka ABC-Suomeen on kuin tekisi aikamatkan lapsuuteensa. Siihen kuuluvat muoviset asiat, vahakangasliinat, räsymatot, saunaämpärit, ryijyt ja raanut, arkkupakastimet, seinäkellot, soutuveneet, kumisaappaat, pullapitkot, sokeripalat, pahkakupit ja koristepöllöt kirjahyllyissä.

Kun saavun nykyiseen, omaan kesäasuntooni kesäkaupungissani, ensimmäinen ajatukseni on ”sauna päälle ja korkataanpas skumppa terdellä”. Nyt taas, kun olen pitkän ajomatkan jälkeen lähestymässä hiekkatiellä kohdetta nimeltä ”mökki”, pääsee suustani ihan outo lausahdus: ”Keitetään sitten tulokahvit”. Mitä ihmettä! Ja mielessä kangastelee salaa myös kunnon kimpale muikkukukkoa, voilla päällystettynä, totta kai.  Kas kun ei Elannon ruislimppu ja lauantaimakkara.

Keittimessä poriseva ja korahteleva suodatinkahvi oli lapsuuteni turvaääni, samoin kuin radion taukoamaton pajatus. ”Keitetäänpäs kahvit”, on rituaali, joka on jäänyt täysin unhoon kapselikeittimien ja lattemaidon vaahdotuksen täyttäessä keittiöt. Korvallinen pikku kahvikuppi on menneen maailman esine, joka ei käy kaupaksi edes kirpputoreilla.

Kun vieraat astuvat sisään kotini ovesta, minun maailmassani avataan viinipullo tai ojennetaan tulijalle pienpanimo-olut kouraan. Tässä toisessa maailmassa laitetaan kahvinkeitin porisemaan ja siivutetaan viineripitkoa. Huvittavaa on myös, että siinä missä suuri osa Suomea ei koskaan luopunutkaan koriste-esineillä täytetyistä tiikkisistä kirjahyllyistään ja raitamatoistaan, trendikkäin osa nuorisosta on keksinyt ne uudelleen ja rakentaa kodeistaan mummolani kopioita. Niin se käy.

Nyt ihmettelen olemistani tässä lumemaailmassa, missä oikea saippua vielä tuoksuu saunan pesuhuoneessa ja kärpäslätkä on tarpeellinen tavara. Kaukana kavala maailma. En viitsi taistella sisäistä suomalaistani vastaan. Tämä sama mökkiregressio näyttää vallanneen muutkin, kun korona on estänyt matkustelun ja urbaanit huvitukset.

Tunnen suvaitsevaa yhteenkuuluvuutta koko heimoon, vaikka tiedänkin sen olevan hyvin rajoittunutta. Suomi-idylliini eivät kuulu sellutehtaat, avohakkuut, rannoille nousevat lähiöt, kiinalaisten omistamat kaivokset tai tosi tv:t ja Seiskan otsikot tuntemattomista julkkiksista. Mutta tämä osuus kelpaa hyvin.

Kohta silppuan metsäpolulta keräämäni lampaankäävät ja pistän ne pannulle voissa tirisemään.

Näin pukeudut seksin jälkeen

Paljon nähdään maailmassa vaivaa seksikkään pukeutumisen eteen. Lähes yhtä tärkeää kuin houkutteleva seksiasu, on kuitenkin oikeaoppinen after sex  –asu.

Ai siis mikä? Nevöhööd? After sex –asun tarkoitus on korostaa rentoutunutta olotilaa ja syventää sekä ylläpitää kumppanien yhteenkuuluvuutta rakastelun leijuvassa jälkitilassa. Tähän tarkoitukseen ei sovellu mikä tahansa flanellipyjama. Sehän tuhoaisi tunnelman heti.

Saunan jälkeen voi pukeutua Finlaysonin pyyhkeeseen tai Tokmannin froteekylpytakkiin. Seksin jälkeen ei. Seksin jälkeen ei myöskään sovi sonnustautua lököttäviin verkkareihin tai kireisiin legginseihin tai muuhun normaaliin  suomalaiseen koti- tai vapaa-ajan asuun.

Elokuvissa after sex  –asuina nähdään useimmiten paljasta pintaa lakanoiden välissä. Se sopii, toki, etenkin jos lakanat ovat silkkiä. Ennen pitkää sieltä pitää kuitenkin kömpiä ylös.

On aivan liian arkipäiväistä kiskaista ylleen heti samat vaatteet, jotka hetki sitten riisuttiin. Tässä kohden astuu kuvaan after sex –asun tarve.

Jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin after sex  –asuksi kelpaa oikeastaan ainoastaan silkkinen aamutakki tai aito kimono.  Mikä parasta, tämä asu sopii kaikille sukupuolille. Miehelle sopii myös perinteinen aateliston suosima ns. tupakkatakki, kunhan se ei ole liian paksu eikä tunkkainen.

Pellavaa tai puuvillaa voi kankaana nipin napin harkita, jos väritys tai tekstuuri on erittäin aistikas. Näin harvemmin on. Keinokuitukin hyväksytään, jos sillä on oikeat tekniset ominaisuudet: hengittävyys ja kaunis laskeutuminen. Kankaan pitää olla kevyt ja ilmava, mutta ei liian kevyt. Värin tulee pukea kantajaansa ja sopia budoaarin tai makuuhuoneen hämyisään valaistukseen.

Tupsut, nyörit, punokset, leveät kauluskäänteet ja löysät hihat sopivat after sex –asuun. Ruudut, pallokuviot tai brändilogot eivät. After sex  –asu ei ole mainos eikä urheiluasu. Sen tulee antaa hiukan syntinen ja ajaton vaikutelma.

Mitä after sex -asussa tehdään? Lojutaan sängyllä, matolla, sohvalla tai divaanilla. Tuijotellaan raukeasti kattoon ja kierretään kumppanin suortuvia etusormen ympärille. Jutellaan hupsuja. Viivytetään arjen saapumista, nautitaan omasta olosta ja hengitetään kevyesti raskaiden aromien täyttämää ilmaa. Vaelletaan jääkaapille täyttämään skumppalasi. Voidaan myös katsoa laatuelokuvaa tai -sarjaa. After sex  –asussa ei katsota puoli yhdeksän uutisia eikä mielellään mitään Temppareita myöskään.

Asianmukainen after sex  –pukeutuminen on kumppanin kunnioittamista. Emmehän mene cocktail-kutsuillekaan kulahtaneissa treenipöksyissä. Ja seksi on sentään paljon tärkeämpää!

Värikoodin vankina – nolo terassikokemus

Helsingin keskustassa asuvana on helppo uskotella itselleen, että Suomi ei ole luokkayhteiskunta. Maiseman vaihdos avaa toisen näkymän.

Vietän kesiäni Hangossa, joka on viime vuosina edelleen lisännyt suosiotaan ja ollut tänä kotimaanmatkailun kesänä varsinainen hittikohde. Ruuhkaa on hellepäivinä kaikkialla.Olen tietysti yrittäjien puolesta iloinen, vaikka ravintolajonoissa seisominen turhauttaakin.

Pienellä, yhden illan terassikierroksellani sain taas muistutuksen siitä, että Hanko toistaa historiaansa. Sehän oli aikanaan pääasiassa äveriäiden venäläisten kylpylävieraiden lomailupaikka. Paikallisten piti maksaa, jotta pääsivät kylpyläpuiston alueelle edes kävelemään.

Junarata halkoo kaupungin ja erottaa yhä duunareiden pohjoisen turistien eteläisestä Hangosta.  Nykyään Hangossa on kylpylän sijasta Regatta Spa, joka on kesäisin vain osakkaiden ja hotellivieraiden käytössä. Puistot ja rannat ovat sentään vapaita, vaikka uusien asuintalojen ympärille onkin ilmestynyt aitoja, joissa läpikulku kielletään. Hangon tunnetuin osa, Itäsatama ravintoloineen on käytännössä turistien valtaama kesäisin.

Istahdin uusimman, keitaaksi sisustetun kesäbaarin terassille – sille tavalliselle kello kuuden skumpalleni.  Lasillisen hinta päihitti helsinkiläisen kotikatuni kalleimmankin baarin taksat, mistä sinänsä tuli vauras ja ylellinen olo.

Siinä juomaa siemaillessani aloin kuitenkin tuntea oloni hiukan epämukavaksi. Ensin ajattelin, että sen täytyy johtua siitä, että olin ainoa yksin terassilla istuva nainen. Muut asiakkaat olivat seurueita tai pariskuntia. Mutta niinhän asia on yleensä Helsingissäkin, tuumin. Ei, se ei voinut olla syy.

Sitten tajusin, mistä epämukavuus johtui. Se johtui pukeutumisestani. Minulla oli ylläni mustat farkut, mustat juoksutossut ja tummasävyinen paita.

Hangon kesän virallinen pukukoodi on  ihan muuta: väreinä ovat sallittuja ainoastaan vaaleat värit tai kirkkaat sävyt valkoiseen yhdistettynä. Tummassa lookissani tunsin itseni suoraan jostain Tuska-festareilta tupsahtaneelta.

Kesä-Hangossa ovat naisille suositeltavimpia valkoiset tai pastellinväriset hörhelöasut. Iltaisin voi olla myös bling blingiä, paljetteja ja kultasandaaleja.  Miehillä asuna voi olla vaikkapa polvipituiset hillityt ruutushortsit yhdistettynä pikeepaitaan.

Kesä-Hanko täyttyy reippaan urheilullisista purjehtija-golfarityyppisistä hyvinvoivista, äänekkäistä ja onnellisista ihmisistä. Vähän kuin ruotsalaiset. Solsidan, tiedättehän. Olenkin joskus vitsaillut, että Hangossa on kesäisin maailman suurin blondikeskittymä ja se voi jopa pitää paikkansa.

Kaduilla ja rannoilla vyöryvä pastellimaailma sai minutkin aiemmin hellepäissäni ostamaan jokakesäisen Hanko-asun, jota sitten Helsingissä matkalaukkuani purkaessani ihmettelin ja kiikutin pikimmiten kierrätykseen. Kymmenessä vuodessa olen onneksi tullut immuuniksi näille vaikutteille.

Yläluokka on aina halunnut erottua rahvaasta pukeutumisellaan. Nykyään kun kaikki pukeutuvat melko saman kaavan mukaan, tehokkain tapa on erottua värikoodilla. Kalleimpien merkkivaatteiden logot kun eivät erotu kovin kauas, ainakaan harjaantumattomalla silmällä.

Siirryinkin  rantabaarista sitten vaivihkaa tavallisen väen suosimaan hämärään kaljapubiin, missä tummanpuhuvasti pukeutunut kantaporukka päivystää, satoi tai paistoi. Mainitsin vieressä istuneelle tuntemattomalle herralle testanneeni uutta terassia, jolloin sain repliikiksi huudahduksen: ihan väärissä vaatteissa! Siellähän kuuluu olla valkoisissa! Niinpä. Ensi kerralla muistan.

Isän opetuksia

Näin juhannuksena kuten muinakin juhlapäivinä tulee mieleen lapsuusmuistoja. Isän opetukset olivat erilaisia kuin äidin, mutta tärkeitä nekin.

Olen tässä blogissa ja kirjassani viitannut moniin äidin viisaisiin neuvoihin. Isä on ollut hiukan sivuroolissa, niin kuin isät minun lapsuudessani usein olivatkin.  Hänen vaikutuksensa oli kuitenkin suuri ja huomaan noudattavani monia hänen ohjeitaan edelleen.

Isän neuvot eivät liittyneet ihmissuhteisiin vaan käytännön asioihin ja siihen, miten ollaan ihmisiksi. Isältä opin, että tukka pitää olla siististi kammattu. Aamulla herätessä pestään ensimmäiseksi kasvot ja hampaat ja avataan ikkuna. Näin teen edelleen. Myös sänky pedataan heti. En koskaan oppinut petaamaan omaan sänkyäni riittävän hyvin, tiiviiksi neliömäiseksi paketiksi, vaan tulos muistutti isän mukaan ”kaksikyttyräistä dromedaaria”. Tämä pitää yhä paikkansa ja harmittelen sitä päivittäin.

En tiedä mistä isän siisteys- ja viikkausopit olivat peräisin, kotoa vai armeijasta. Asevelvollisuutensa isä suoritti laivastossa, omien sanojensa mukaan koska siellä oli ”mageimmat kledjut”. Kieltämättä näin on minunkin mielestäni.  Isä oli myös nuorena innokas partiolainen, sieltä tuli kai innostus erämaihin ja luonnossa liikkumiseen.  Tästä viehtymyksestään huolimatta isä oli kuitenkin perin pohjin kaupunkilainen. Kesät vietettiin yleisillä uimarannoilla, missä harjoitettiin ruskettumisen jaloa taitoa, oikeilla öljyillä, asentoa vaihtaen ja pyyhettä auringon kierron mukaan käännellen.

Isä opetti, että kenkien pitää olla puhtaat ja kiillotetut ja että parhaat kengät ovat lakerikengät. Sunnuntaina pukeudutaan pyhävaatteisiin eikä kylään mennä koskaan epäsiistinä. Tytöt pukeutuvat juhlapäivinä mekkoon. Piste. Vieraisille mennessä viedään aina isäntäväelle kukkia tuliaisiksi.

Isä oli aina hyvin ja siististi pukeutunut, turhamainenkin. Aamuisin ennen töihin lähtöä hän höyrytti hiuksiaan kiehuvan vesikattilan yläpuolella, jotta saisi kiharansa ojennukseen. Hän silitti usein itse paitansa, koska äidin jälki ei ollut riittävän hyvää.

Luontoon liittyviä oppejakin tuli, kuten onkiminen. Tärkeä osa onkimista meidän perheessämme oli saaliin kunnioitus. Kala piti tainnuttaa ja tappaa. Vain brutaalit moukat suomustavat kalansa elävinä tai heittävät ne veneen pohjalle kitumaan ja sätkimään.

Isä opetti, että luontoon ei saa jättää pienintäkään roskaa eikä telttapaikalle jälkiä vierailustaan. Maatuvat asiat kuten paperin saattoi kuitenkin haudata sammalen alle. Isä opetti pystyttämään teltan ja tekemään nuotion. Myös oikeaoppisen saunavihdan sitomisen hän opetti. Se piti punoa kokoon pajunvitsoilla, siihen ei missään tapauksessa saanut käyttää narua.

Isäni oli taiteellinen ja kannusti minua piirtämään. Hän opetti, miten varjostuksia tehdään ja miten kynällä mitataan mallin mittasuhteita. Minulla on edelleen kaapissa häneltä jääneet käyttämättömät pastellivärit. Liian hienot käytettäviksi.

Koska pikkuveljeni oli vaikeavammainen ja levoton, hänen kanssaan oli vaikea lähteä koko perheen retkille. Isä ottikin minut joskus mukaansa yksin. Ne olivat juhlahetkiä. Kävimme ulkona syömässä, Linnanmäellä tai kylässä sukulaisilla. Usein isä piipahti terassille ja minä sain jäätelön. Näillä reissuilla opin, miten tarjoilijaa viitotaan ilman, että se vaikuttaa töykeältä. Tippiä kuului jättää. Opin, että tuntemattomille kuuluu puhua, vaihtaa ainakin muutaman sananen samassa tai viereisessä pöydässä istuvien kanssa.

Myös yhden juhannuksen muistan, olimme kahden Seurasaaressa.  Illalla kun kokko loimotti, kaiuttimista kaikui perinteistä haikeaa suomalaista kesämusiikkia, Georg Malmstenia ja sen semmoista.  ”On armas mulle aallon tie”, sen minäkin osasin. Hytisin siinä rantakalliolla kylmästä ja isä kiesi kätensä ympärilleni. Siinä oli turvallista olla kerrankin, isän kainalossa ja hyräillä kaihoisaa musiikkia.

Kun tulin aikuiseksi, saatoimme istua lasillisella.  ”Irish Coffee kuuluu tarjoilla isosta lasista, pellavaliinaan käärittynä”, isä kertoi. ”Hienoissa ravintoloissa se osataan”. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta joka kerta isä muistutti tästä. Ihan tärkein oppi oli kuitenkin, että taksin tilaamista ei tarvitse hävetä. Ja kun jotain tehdään, se tehdään tyylillä. Kuten silloin, kun isä kyllästyi Lapin vaellukseensa kesken matkan, hän otti taksin Rovaniemelle ja karautti suoraan ravintola Pohjanhoviin. Siitäkin peukku isälle. Esimerkki ei unohdu.

Deittailuoppeja miehille

 

Tuleeko minusta nyt Lenita kakkonen? Pakko vain tilittää siitä, miten huonokäytöksisiä suomalaiset miehet ovat naista lähestyessään.

Kirjani ansiosta olen saanut julkisuutta molemmissa iltapäivälehdissä. Olen tästä tyytyväinen, toki, sillä jutut olivat klikkiotsikoita lukuun ottamatta ihan hyviä. Toisen jutun ilmestymisen havaitsin siitä, että puhelimeeni alkoi tulla viestejä jo aikaisin aamulla. Sain treffiehdotuksia ja kehuja tuntemattomilta miehiltä.  Monet ehdotukset olivat varsin suorasukaisia. ”Estä tämä soittaja” -toiminto on ollut taas ahkerassa käytössä.

Näistä miesten oma-aloitteisista yhteydenotoista ja muusta deittailuviestinnästä voisin helpostikin kirjoittaa toisen kirjan. Selvästikin olisi tarvetta sille, että miehet paremmin ymmärtäisivät, miten naista kannattaa lähestyä, olivatpa aikeet mitkä hyvänsä.

Nyt kun koronan vuoksi Tinder on tarjonnut ilmaisen passitoiminnon, jonka ansiosta käyttäjät voivat sijoittaa itsensä minne tahansa kartalla, on minullekin tullut matcheja ympäri maailmaa. Vertailuaineistoa lähestymistavoista siis on. Puheet suomalaisen miehen jöröydestä eivät ole todellakaan liioiteltuja. Suomalainen mies on vaitelias, mutta jos suunsa avaa, on ihan liian usein puheissaan tökerö tai suorastaan törkeä. Latinonkulttuurin miehet puolestaan osaavat puhua kohteliaasti, aloittavat säännönmukaisesti jollain kehulla ja osoittavat mielenkiintoa myös naisen persoonaa ja ajatuksia kohtaan.

En kaipaa lipeväkieleistä imartelua, mutta en myöskään halua, että ihan normaali jutustelu päättyy siten kuin eräänkin kanssa: ” Anna pillua tai suksi vittuun”. “Mitäs puuma” tai “Haluatko munaa”, eivät myöskään ole toimivia aloituksia. Usein tulee mieleen kysyä, eikö äiti opettanut mitään.

Suomi on päällisin puolin tasa-arvoinen maa, mutta pintaa syvemmältä rasistinen ja sovinistinen. Mistä tämä voi johtua? Olemme harvaan asuttu, syrjäinen maa. Lisäksi olemme olleet suurvaltojen alamaisia ja tykinruokaa. Meillä ei ole ollut vuosisataista omaa hovia, mistä käytöstavat olisivat levinneet.

Onko kysymys jostain suomalaistetusta madonna-huora perinteestä?  Muun muassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kansallistrilogiassa esiintyy löyhätapainen Aune Leppänen, jonka kanssa kahdenkin sukupolven miehet hankkivat ensikokemuksiaan. Madonnaa ja pyhimysmäistä äitiä puolestaan edustavat Koskelan Alma ja Elina. Onko siis deittipalvelussa seuraa hakeva nainen lähtökohtaisesti ”huora”, jonka tunteita ei tarvitse ottaa huomioon?

Vai onko kyse alemmuuskompleksista? Suomalainen nainen uurastaa, käy töissä, siivoaa ja hoitaa kodin ja lapset. Mies voi tuntea itsensä turhaksi ja kerää aggressioita, jonka sitten purkaa naisvihana.

Oli syy mikä hyvänsä, olisi huutava tarve sille, että joku opettaisi nuorille miehille, miten naista kannattaa lähestyä. Deittailutaitoa voisi opettaa pojille jo koulussa. Se ei kauheasti eroa siitä, miten ihmisiä ylipäätään kannattaa lähestyä. Kysele, mutta älä heti liian henkilökohtaisia. Älä käytä törkeää kieltä. Kuuntele, esitä jatkokysymyksiä. Kerro itsestäsi, mutta älä luennoi. Älä kysy koska voit tulla käymään, vaan kysy mieluummin voimmeko tavata ja missä. Kehu ja kannusta. Tuo jotenkin ilmi, miksi naisen kannattaisi kiinnostua sinusta. Älä ikinä lähetä kalunkuvia pyytämättä. Tässä tärkeimmät.

Kirjani voit ostaa täältä: https://basambooks.fi/sivu/tuote/naisen-kolmas-elama/2733954

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006519419.html

https://www.iltalehti.fi/seksuaalisuusjasuhteet/a/b067ec82-623d-4426-a667-ded7ab31d3f5

Eksä, uhka vai mahdollisuus?

Me naiset-lehden tuoreessa kyselyssä yli 40 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että kumppani ei saisi olla eksänsä ystävä. Jo nyt on kumma ajatus.

Itse olen karjalaisesta suvusta, jossa eksät ja nyksät olivat sukujuhlissa sulassa sovussa ja isoäitini piti yhteyttä joihinkin isäni eksiin pitkäänkin.  Perheeseen otettua ei sieltä hevin poistettu.

Olen itse myös elänyt uusperheessä, jossa meidän molempien eksien kanssa piti sopia lasten aikatauluista, hankinnoista ja muutenkin pitää yhteyttä. Eihän se aina kitkatta sujunut. Vääntöä tuli välillä lomista ja joulujen vietoista, mutta eksien paikkaa ei kuitenkaan kyseenalaistettu, vaan yritettiin luovia parhaamme mukaan.

Miksi ihmeessä eksä ei saisi olla ystävä? Tämä liittyy dogmaattiseen ja rajoittavaan parisuhdekäsitykseen, jossa ihmisellä ei saisi olla muita merkittäviä ihmissuhteita kuin oma senhetkinen kumppani. Jos tulee ero, entinen kumppani pitäisi heittää pois kuin romu kierrätyslavalle.

Kuitenkin takana voi olla vuosia yhteistä elämää ja ehkä on tehty myös niin sanottua parisuhdetyötä, jossa kumppanit särmät on hiottu sileiksi.  On yhteisiä ystäviä, matkoja, muistoja ja ehkä lapsiakin.

Eron jälkeen monet jäävätkin edelleen ystäviksi, mutta kun uusi kumppani ilmestyy kuvioihin, yhteydenpidolle pitäisikin yhtäkkiä tehdä loppu.

Kukaan ei tunne kumppaniasi luultavasti yhtä hyvin kuin hänen eksänsä. Siinä se uhka lieneekin. Kumppanin pitäisi pyyhkiä pois koko entinen elämänsä ja aloittaa uusi suhde puhtaalta pöydältä. Elämän aikana kertyneet ihmissuhteet ovat kuitenkin arvokas resurssi ja turvasatama kriisin kohdatessa. Eksäkin ansaitsee kunnioitusta, jos kumppanisi häntä kerran arvostaa.

Meillä suomalaisilla, etenkin miehillä, on muutenkin niukasti läheisiä ystäviä.

Itse neuvoisin pysymään väleissä eksän kanssa, jos se vain on mahdollista. Kukapa olisi parempi kuuntelija kuin juuri eksäsi, joka tuntee huonot puolesi ja heikkoutesi. Hän osaa tukea vaikeuksissa ja voi ehkä esittää ongelmaan rakentavampia ratkaisuja kuin ystävättäresi, jotka ovat ehdoitta ja ehkä sokeastikin sinun puolellasi. Yleensä nimittäin parisuhdeongelmissa on kaksi osapuolta, eikä kumpikaan välttämättä ole väärässä.

Toki on myös hankalia eksiä, jotka puolestaan eivät tahdo hyväksyä entisen kumppanin uutta onnea. He voivat tehdä elämästä todella hankalaa. Heitä voi kuitenkin edes hiukan ymmärtää, sillä he ovat menettäneet tai menettämässä jotain. Uusi kumppani sen sijaan on saamapuolella ja voisi suhtautua asioihin suurpiirteisesti.

Jos vaadit, että kumppanisi ei olisi eksänsä kanssa missään tekemisissä, kaivat suhteelle kuoppaa.  Tämä on yleensä ensimmäisiä törmäyskohtia suhteessa. Viisas kumppani antaa eksän pitää paikkansa toisen elämässä eikä saata tätä kiusallisten valintojen eteen. Aika sitten hoitaa tehtävänsä, jos on hoitaakseen.  Väkisin johonkin muottiin tungettu ihminen, jonka päätösvaltaa rajoitetaan, kokee olonsa ahdistuneeksi.

”If you can´t beat them, join them.” Tämä bisneksessä usein käytetty neuvo pätee parisuhteisiinkin.

https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/kumppani-ei-saa-olla-kaveri-eksan-kanssa-jos-suomalaisilta-kysytaan

Samassa kyselyssä myös kolmasosa oli sitä mieltä, että ensimmäisillä treffeillä ei pidä olla seksiä. No, arvaatte että olen eri mieltä. Perusteluja aiemmassa blogikirjoituksessani:

https://www.luksusongelmia.fi/yleinen/saako-nainen-sanoa-kylla/

Ikäerosuhde on kovilla

Ikäerosuhteita pidetään pinnallisina, mutta ne voivat olla jopa syvällisempiä kuin saman ikäisten suhteet. Kun tekee poikkeavan valinnan, sitä joutuu enemmän pohtimaan.

Sain eilen osallistua  Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelman keskusteluun ikäerosuhteista. Vieraina olivat lisäkseni seksologi  Tiina Vilponen ja toimittaja Venla Rossi.  Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että ikäerosuhteisiin liittyy paljon ennakkoluuloja ja vääriä oletuksia. Puheenvuoroissa tuli esiin näkökulmia, joita ulkopuoliset eivät ehkä tule ajatelleeksi.

Tiina Vilponen toi esiin käsitteen vähemmistöstressi. Ikäerosuhde on yhteiskunnassamme edelleen poikkeus ja sellaisessa olevat kokevat ympäristön taholta paineita, joita normaalina pidettyyn parisuhteeseen ei kohdistu. Paine asettaa sen osapuolille kuormittavia vaatimuksia ja voi jopa heikentää suhdetta.

Tätä eivät kummastelevat ja tuijottelevat ja somessa ilkeästi kommentoivat  ihmiset ehkä tule ajatelleeksi: heidän käytöksellään voi olla vaikutusta pariskunnan suhteeseen ja sen tulevaisuuteen. Vilponen kehotti meitä kaikkia muistamaan, että olemme vastuussa siitä, millaisia seurauksia negatiivisella suhtautumisellamme voi olla toisten ihmisten elämään.

Hän toi esiin myös sen, että ikäerosuhteita arvostellaan usein siksi, että niillä ei nähdä tulevaisuutta. Ikään kuin tällaisen suhteen osapuolet olisivat autuaan tietämättömiä ikäerostaan ja sen seurauksista pitkällä aikavälillä.  Venla Rossi kertoi, että hän itse liitossaan vanhemman miehen kanssa kokee ikäeron myös vapauttavana. Hän voi ajatella, että kyseessä ei ole ehkä hänen elämänsä viimeinen parisuhde.

Monogaamisessa ja tiukan parisuhdenormatiivisessa ajattelussamme tällainen ajatus ei ole yleinen. Yleisesti ajatellaan, että saman ikäisen pariskunnan tulee elää koko elämänsä yhdessä ja vanheta samaan tahtiin. Valitettavasti näin ei aina käy, vaikka se olisi tavoitteenakin. Elämä voi yllättää etenkin ehtoopuolellaan, vaikkapa sairauksilla.

Vilponen kertoi, että tutkimusten mukaan ikäeropariskunnat ovat toisiinsa jopa sitoutuneempia kuin saman ikäiset. Myös mustasukkaisuutta esiintyy vähemmän, mikä voi tuntua yllättävältä. Se on toisaalta ihan loogista, sillä juuri ympäristön aiheuttamien paineiden ja odotusten vuoksi ikäeropariskunnan on pakko käsitellä suhdettaan, sen motiiveja ja tulevaisuutta syvällisemmin kuin ehkä muiden. Poikkeava valinta on perusteltava sekä itselle että muille ja sitä joutuu koko ajan punnitsemaan.

Ihmisten elinikä on pidentynyt ja hyviä, terveitä vuosia on enemmän kuin ennen. Sen myötä tilaa jää muullekin kuin perinteiselle parisuhteelle, johon mentiin nuorena, hankittiin lapset ja ikäännyttiin yhdessä lapsenlapsia hoivaten. Nyt viisikymppinen voi olla tilanteessa, jossa lapset ovat jo maailmalla eikä lapsenlapsista ole tietoakaan.

Tässä elämänvaiheessa voi vaikka aloittaa uuden parisuhteen, jolla on ihan eri tavoitteet kuin nuoruuden liitolla. Tästä haluan itse puhua. Se, että nainen keski-ikäisenä valitsee suhteen nuorempaan mieheen, herättää edelleen paheksuntaa. Luulen, että paheksunnan suuri syy on juuri se, että jokainen ymmärtää, ettei tällaisen suhteen tarkoitus ole perheen perustaminen, vaan jokin ihan muu. Näitä ihan muita syitä voidaan pitää itsekkäinä ja turhanpäiväisinä.

Suomessa vallitsee kärsimykseen kulttuuri. Asioita ei saisi tehdä sen vuoksi, että ne ovat nautinnollisia ja tuottavat hyvää oloa. Arvostettavia ovat asiat, joita ”kuuluu tehdä” ja suorittaa hampaat irvessä oikeassa järjestyksessä. Elämästään täysillä nauttiva keski-ikäinen nainen herättää joissakin kanssaihmisissä ärtymystä. Jos oma elämä on katkeruuden ja jämähtäneen parisuhteen raskauttamaa, toisen onnea voi olla vaikea sulattaa.

Ikäerosuhteelle etsitään siksikin epäilyttäviä motiiveja, kuten se, että jompikumpi käyttää toista hyväkseen. Nuoren miehen voidaan epäillä käyttävän vanhempaa naista hyväkseen. Ikään kuin keski-ikään ehtinyt nainen ei olisi kypsä ja viisas ihminen! Kaikissa suhteissa vaihdetaan jotain asioita ja vaihtokaupan pitää olla tasapainossa, jotta suhde kestäisi. Ikäero voi tietenkin olla tärkeä osa suhteen dynamiikkaa. Joissain muissa  suhteissa se voi olla vaikkapa turvallisuus, talous tai vanhemmuus. Ulkopuoliset voivat vain arvailla toisten parisuhteiden peruskiviä. Arvailu on sallittua, tuomitseminen ei.

Keskustelu kuunneltavissa Areenassa:

https://areena.yle.fi/1-50512878?fbclid=IwAR314IWHox8USUb-VewNmQcNaus-MY4S1xpBLbg4BVYy8P-ryQZyaDUjyJU

Naisen kolmas elämä – nautinnon vuodet

OSTA KIRJA >

Older posts Newer posts

© 2021 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑