Minulla on sellainenkin luksusongelma, että luulen syntyneeni eri yhteiskuntaluokkaan kuin mihin olen oikeasti syntynyt. Se on Lyydia-tädin syytä.

Jos minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en oikein osaa päättää. Olen tavallaan kotoisin Kalliosta, missä isovanhempani asuivat ja molemmat vanhempani kasvoivat. Itsekin vietin Kallion mummolassa paljon aikaa ja kävin Sörnäisissä harrastuksissa. Kallio on yksi sielunmaisema.

Tunnen kuitenkin olevani oikeasti kotoisin täältä Punavuoresta, missä nyt asun. Asuin täällä pari-kolmevuotiaana ja maisemat syöpyivät muistiini. Kun olen palannut tänne asuttuani yli 20 eri osoitteessa, tunnen olevani kotona taas.  Lapsuus ja nuoruus betonilähiöissä ei pystynyt tätä sisäistä kokemusta huuhtomaan, vaan olen tehnyt tänne paluumatkaa koko ajan.

Noina varhaislapsuuden ratkaisevina vuosina Uudenmaankadulla  asuessamme minulla oli lapsenhoitaja, Lyydia-täti. Tuo hyvää tarkoittava, nöyrästi palveleva Lyydia-täti sai minut uskomaan, että kuulun parempien ihmisen kastiin.

Enhän minä ymmärtänyt, että sisäpihan perällä ollut yksiömme sijaitsi Rööperissä, työväenluokkaisessa kaupunginosassa (kyllä, olen niin vanha!) ja että nuoret, vain vähän päälle kaksikymppiset vanhempani kamppailivat silloin alituisten rahahuolien keskellä. Minullahan oli henkilökohtainen palvelija, kamarineiti.

En tiedä, mistä Lyydia-täti oli kotoisin,  mutta epäilen, että hän oli Venäjältä vallankumousta paennut emigrantti. Ikänsä puolesta olisi ainakin voinut olla. Hän oli pieni, hento ja lintumainen, jo kumaraan painunut nainen, jonka tavat olivat menneestä maailmasta.

Hän puhutteli vanhempiani “herraksi” ja “rouvaksi”. Minua ehkä neidiksi? Ainakin hän kohteli minua kuin kuninkaallista. Äitini kauhisteli usein myöhemmin, miten minä juoksutin vanhaa haurasta naista ympäri Sinebrychoffin puistoa.

Hän yritti juosta kiinni oravaa, jonka olin päättänyt saada itselleni. “Sinähän haet minulle vaikka kuun ja tähdet taivaalta”, olin komentanut täti parkaa. Olin tietenkin kuullut tuon ilmauksen aikuisilta, jotka naureskelivat Lyydian palvelualttiudelle. Muistan tuon syyspäivän hyvin, koska minua nuhdeltiin käytöksestäni kotona kovasti.

Muistan myös aamun, jolloin kiukuttelin  pöydässä jäähtyneen aamupuuroni kanssa. Isä oli  töihin lähdössä ja menetti hermonsa.  En tarkkaan muista, miten hän ajatteli minua rangaista, mutta Lyydia-täti tuli apuun. “Herra ei saisi olla niin ankara tytölle”, Lyydia mumisi lattiaan tuijottaen. Sehän tepsi. Faija lähti ovet paukkuen ja jäimme tädin kanssa kahden leikkimään. Pelastus.

Lyydia vei minut kerran kotiinsa, missä kimalsi ja välkkyi. Kissankulta kenties, mutta suuren vaikutuksen ne ihmeelliset pikkuesineet Lyydian kotona tekivät. Posliininuket, pikkuruiset kultapunoskorit ja pitsiliinat. Koin, että oli suuri kunnia saada kutsu tädin kotiin, jossa oli niin hienoja tavaroita, että niihin ei saanut koskea.

Varmaan oli Lyydia tädin vaikutusta sekin, että minusta tuli nirso ja turhamainen pikkutyttö, joka istui rusetti päässä hiekkalaatikon reunalla kenkiään jatkuvasti puhdistellen. Pidin tavaroitani lukkojen takana, jotta kovakouraiset ja remuavat leikkikaverini eivät koskisi niihin.

Tämä tuli mieleeni kun luin aamulla varhaiskasvatuksen merkityksestä ja liian suurten ryhmien ongelmista päiväkodeissa. Ja tulee mieleeni joka kerta, kun kuljen Koffin puiston poikki.

Jokaisella lapsella pitäisi edes hetken aikaa olla Lyydia-täti, joka uskoo suojattinsa olevan prinssi tai prinsessa. Nyyh.