Tag: Helsinki

Eipäs jumiteta siellä kassalla

Näin juhlakaudella Helsinkikin vaikuttaa ajoittain suurkaupungilta. Vain ruuhkakäyttäytyminen on edelleen ihan hakusessa. Se johtuu siitä, että maalaiset ovat tulleet kaupunkiin.

Ratikat ovat täynnä matkalaukkujen kanssa risteilylle suuntaavia puuskuttavia ihmisiä, jotka tukkivat käytävät ja ovet. Kaduilla kulkee suuria ryhmiä, joiden askellus on holtittoman haparoivaa, eikä alkoholilla edes ole mitään osuutta asiaan. Pikkujouluviettäjiä ja ostosmatkalaisia. jotka saavat jonon aikaan vaikka keskellä Esplanadia.

Sanon tätä  oviaukoissa pyörivää toppatakkikansaa vantaalaisiksi. Espoolaisiksi puolestaan sanon niitä beesissä ulsterissa kulkevia, joihin törmää lähinnä autohalleissa ja paremmilla palvelutiskeillä.  Pyydän anteeksi molemmilta. Vantaalainen voi yhtä hyvin olla Tampereelta tai Oulusta, se ei asiaa muuksi muuta.

Viimeistään kävelystä tunnistaa junantuomat, etenkin firman seminaareihin saapuneet. Heillä ei  ole yleensä kiire mihinkään. Siinä vain tallustellaan ihan rauhassa lörpötellen keskellä katua ja huudellaan ryhmän etupäästä hännille. Jokaista ikkunaa sopii jäädä tuijottelemaan.

Pysähtyminen tehdään mielellään siten, että takana tulija ei pysty sitä ennustamaan – yhtäkkiä ja töksähtäen, tuumaakaan sivulle väistämättä.

Paikallinen joutuu siinä perässä tanssimaan siksakkia kuin taskurapu ja lopulta pyytämään, että pääsisi  ryhmän ohi.

Oma lukunsa ovat sitten itseään kaupunkilaisina pitävät haahuilevat hipsterit, joita ainakin täällä Punavuoressa näkee laumoina liikkumassa huppuihin, pipoihin, ylisuuriin viittoihin ja jättikaulaliinoihin sonnustautuneena. Heilläkään ei ole koskaan kiire eivätkä he havaitse maailmaa oman ryhmänsä ulkopuolella, koska sitä ei heille ole olemassa.

Lastenvaunuhipstereistä ei ole poliittisesti korrektia puhua, mutta heitäkin on paljon, siis paljon kerralla, he liikkuvat etenkin lounasaikaan ja heillä on myös paljon lisävarusteita mukanaan.

Miespuolisilla on aikaa makustella partaansa hypistellen baarimikon kanssa koko kilometrin mittainen IPA-APA -lista läpi. Naispuoliset taas jahkailevat sormi suussa ruokavalintojaan.  Onko tässä sitä ja eihän ole tätä. Onhan se varmasti vegaanista ja gluteenitonta? Kun ryhmä on vihdoin saanut päätöksiä aikaan, kukin maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti keskustelee keskenään  loputtoman pitkään  siitä, kuka jäi kenellekin viisi senttiä velkaa.

Haluan huomauttaa, että tällainen käytös ei sovi suurkaupunkiin, missä aika on rahaa.

Mistäkö tuntee  oikean suurkaupunkilaisen? Siitä, että hän kulkee määrätietoisesti ja ripeästi eteenpäin, katse nauliutuneena tyhjyyteen. Jalat tuntevat reitin, ei sitä tarvitse ihmetellä siinä matkan varrella. Hän ei myöskään juutu oviaukkoihin kännykkänsä tutkimaan. Vaikka hänellä ei olisi hajuakaan osoitteesta, hän antaa ulospäin rivakan ja suuntavaistoisen vaikutelman.

Kassajonossa hän varautuu maksamaan vuorollaan kaivamalla lompakon esiin ajoissa.
Hän ei myöskään jähmety kassalle ruokalistoista kyselemään. Hän katsoo jo kauempaa, mitä listalla on ja valmistelee kysymyspatteristonsa kuntoon ennen kuin menee siihen jonoon jumittamaan.

Suurkaupunkilainen on tehokas kuin koneen osa. Hän ei yritä olla leppoisa. Olettehan te lukeneet paavolaisenne ja nähneet chaplininne.

Kaupunkilainen  ääntää tilauksensa selkeästi ja kuuluvalla äänellä, asento on mielellään etunojainen. Muualta tullut sen sijaan pysyttelee kaukana tiskistä ja haparoi hämillisesti sanoja, kysyy kaikkien ruokalajien sisältöä eikä lopulta ota niistä mitään, vaan tilaa sen pullakahvin.

No olenko itse sitten täydellinen? En ihan. Kulissini romahtaa, kun tulee maksun paikka.

Hups,  taisi tulla väärä kortti? Täähän onkin Alepa eikä K-kauppa. Hetki vain, kaivan sen täältä jostain… Sori, nämä kynnet ovat vähän tiellä. Liikaa kortteja, heh. Pitäisi hommata uusi lompakko. Ööh… Mikäs tää nyt on, ai tää olikin salikortti, ovat ihan samanväriset. Hetki vielä

Kesähelsinkiläisen taakka

Kesähelsinkiläinen huhkii. Hän ui, saunoo, fillaroi, grillaa, osallistuu katufestareille ja kaupunginosien kyläjuhliin, myy kledjujaan kirppiksellä, retkeilee saarissa ja ottaa vimmaisesti aurinkoa Stadikalla tai Kumpulassa.

Hätätilassa jokin muukin uimapaikka käy, mutta mielellään ei. Mikään muu ei ole yhtä yhteisöllistä, yhtä aitoa eikä yhtä stadilaista. Paitsi Sompasauna ehkä. Siinä on vain se miinus, että mutsini ja faijani eivät käyneet siellä, kun sitä ei silloin ollut.

Oikealla kesähelsinkiläisellä on kavereita Kivinokassa tai Lammassaaressa, ettei tarvitse maalle lähteä ikinä. Laru ei käy, se on liitosalue. Ihan vaan tiedoksi. Siellä stadilaisen siirtolapuutarhan kymmenen neliön mökissä otetaan sitten yhteisöllisesti kesää vastaan, naukkaillaan juhannuksena snapsia ja vietetään  elokuussa rapujuhlia ja venetsialaisia. Tuo maalaisten tapa on ihan kiva lisä kesän suoritusohjelmaan. Yksi aihe lisää hilpeään yhteisölliseen juhlintaan. Kesää pitää pitkittää mahdollisimman kauan, sillä talvella on niin vaikea olla yhteisöllinen ja osallistua.

Kun lumet ovat hädin tuskin sulaneet, helsinkiläisen kesävaistot heräävät. Hän laittaa aurinkolasit päähän ja lähtee haistelemaan kevättä. Seuraava askel on pallogrillin esiin kaivaminen, viimeistään vappuna. Sen ja harissachilihummusmarinoitujen tofuvartaiden ja luomutuotettujen hapanoluiden kanssa näyttäydytään Kaivopuistossa ja moikkaillaan muita kesähelsinkiläisiä. Mutta ei pröystäillä. Kesähelsinkiläinen ei ikinä rahtaisi puistoon mukanaan saunaa pyörillä, esimerkiksi. Raja menee siinä kannettavassa tai kertakäyttögrillissä. 

Turhaa tavaraa ei kuulu kantaa mukanaan, sillä stadilainen tankkaa ruumistaan ja sieluaan julkisilla ravitsemuspaikoilla. Se on yhteisöllistä. Eikä hän lähde niin kauas, että omia eväitä tarvitsisi mukaan. 

Kesähelsinkiläinen on niin yhteisöllinen, että puhuu itsekseen tai puhelimeensa terassin pöydässä vaikka auringonnousuun saakka, jollei kukaan satu olemaa kuulolla. Hiljaisuus on pahinta, mitä kesähelsinkiläinen tietää.

Ennen stadilaisen pakollinen kesämesta oli Suomenlinna, jonne lähdettiin jo toppatakkikeleillä fiilistelemään. Nyt on onneksi avattu myös Lonna ja Vallisaari. Kun nekin on jo niin domestikoitu, että tarjolla on mindfullnessjoogaa, parisuhdeuintia ja Epic Foodsin ruokaa, on kylläkin aika sanoa, että ne on niin nähty. Let´s mennään porukalla Isosaareen. Sinne menee botski. “Ootteko jo käyny? Se on ihan mahtava mesta.”

Veneretki saareen onkin luontoretkeilyn äärilaita kesähelsinkiläiselle. No, syksyllä voi käydä Sipoonkorvessa sieniretkellä ja etsiskellä parkkipaikkaa kuin Kauppatorilla ikään, mutta kesähelsinkiläisellä ei ole sinne mitään asiaa. Siis ei mitään. Ellei nyt ole häät tai jotain.

Kesähelsinkiläinen pysyy reviirillään, mutta on aktiivinen. Tätä pitää korostaa. Vain maalaiset jumahtavat ekalle aurinkoiselle terassille.  Kesähelsinkiläinen näyttäytyy niissä kaikissa, jotta voi moikkailla mahdollisimman montaa tuttuaan.

Kun helsinkiläinen ikääntyy, hän ei ehkä sitten enää jaksa fillaroida hampaat irvessä baanaa pitkin Regatalta Löylyn ja Altaan kautta Sompasaareen, päätyä Teurastamolle yönuotiolle turisemaan ja snägärin kautta kotiin.

Silloin on toivottavasti edelleen ihan ookoo esiintyä mustaksi kärvähtäneenä Rituna tai Arskana, juoda bisseä ja pelata korttia Stadikan nurtsilla. Se on kuitenkin ihan eri genre kuin joku Riksun torinlaitakipsalla hengailtu. Tämä on kultivoitunutta toimintaa ja siinä siirretään sukupolvien perintöä seuraaville.

Oikea kesähelsinkiläinen ei ikinä vetäisi verhoja eteen aurinkoisena kesälauantaina. Ne on ihan muut, jotka tuijottavat tositeeveetä ja kuuntelevat verkkareissaan hevimusaa sisällä. Kesähelsinkiläinen avaa verhot ja ikkunat, hengittää syvään, laittaa suojakertoimet naamaan, pakkaa reppuun simmarit ja lähtee suorittamaan kesää. Ihan kuten faija opetti.

Pelastakaa edes Torni

Tornin Ateljee-baari on yksi Helsingin ikoneista. Ikävä kyllä omistaja ei arvosta sitä yhtä paljon kuin minä.

Kiistelty 1930-luvun pilvenpiirtäjä, jonka esikuvat olivat New Yorkissa. Huikea historia muun muassa valvontakomission päämajana. Hieno, elegantti rakennus ja sisämiljöö. Kaiken kruunaa kuuluisa Ateljee-baari, josta on näköala joka suuntaan.

Tornissa on vietetty loisteliasta elämää ja pidetty eksentrisiä juhlia. Se on ollut taitelijoiden ja boheemien suosima paikka. Lapuanliikekin siellä majaili. Kaikkea ovat sen seinät nähneet.

Helsingissä ei ole montaa muuta paikkaa, joita voisi edes hiukan verrata vaikka New Yorkin kuuluun Waldorf Astoria  -hotelliin. Tornissa on samaa menneen maailman nostalgiaa.

Sinne onkin mukava silloin tällöin kivuta fiilistelemään ja hengittämään oikein syvään omahyväistä helsinkiläisyyttään. Paikkaan liittyy paljon tärkeitä muistoja omankin elämäni eri vaiheista ja ihmisistä. 

Minusta on ihan kohtuullista, että niin ainutlaatuisessa paikassa drinkit ovat kalliita. Minusta niiden pitäisi olla vielä tuplasti kalliimpia. Se kuuluu asiaan, jotta miljöötä ja käyntiä osaisi asiaankuuluvasti arvostaa.

Kun itselläni oli Waldorf Astorian loisteliaassa salissa varaa vain kahvitteluun ja lasilliseen, se oli minusta ihan reilua. Pisti nöyräksi. Se on aina ollut ylemmän sosieteetin paikka ja hyvä, että perinteitä kunnioitetaan.

Ikävä kyllä Tornin omistaa Sokos Hotels.

S-ryhmä pilaa kaiken, mihin se koskee. Se muuttaa kullan tuhkaksi. S-ryhmän erikoiskyky on tehdä kaikesta keskinkertaista, hajutonta, mautonta ja mitätöntä. S-ryhmähän on pilannut myös ravintola Kappelin.

Sokos Hotelli tarkoittaa kaikkialta Suomesta tulvivia kokousmatkustajia, jotka ovat hankkineet edullisia ryhmätarjouksia. He pitävät aulabaarissa etko- ja jatkokokouksiaan ja puhuvat tylsää virkamiesjargonia. Fiilis on ihan sama missä tahansa S-hotellissa, oltiinpa Turussa tai Tampereella.

Kun viimeksi kävin Ateljee- baarissa, masennuin. Tunnelma huipulla oli kuin Narinkkatorilla. Isot, meluisat turistiryhmät  paksuine toppatakkeineen ja valtavine reppuineen ravasivat ahtaassa salissa edestakaisin terassilta toiselle. Ohi mennessään ryhmät tönivät seinän viereen ahtautuneita asiakkaita. Ovet paukkuivat, pöydät tärähtelivät, viini läikkyi. Portaat olivat tukossa koko ajan. Useimmat näköalaturisteista eivät ostaneet mitään.

Jo hissin ovella pitäisi pitäisi periä pääsymaksu niiltä, jotka tulevat vain näköaloja katsomaan tai legendaarista vessaa testaamaan. Toinen portaikko ja vähintään puolet baarista pitäisi rauhoittaa oikeille asiakkaille. Vähän respektiä.

Hyvä Sokos Hotels. Kaikkiin paikkoihin ei pidä soveltaa samaa, abc-tyyppistä, kaiken latistavaa brändiohjausta. Hotelli Torni on historiallisen Helsingin kruunu ja Ateljee-baari sen jalokivi. Historia on pääomaa, joka kertyy hitaasti vuosikymmenten aikana, mutta sen voi tuhota silmänräpäyksessä. Viisas omistaja kasvattaa pääomaansa!

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑