Sivu 2 / 13

Mies tuli taloon

Mies muutti luokseni ja siivoojani sai potkut. Alkoi matkani maailmaan, jonka olin jo unohtanut.

Ensin oli vain kimppu punaisia ruusuja maljakossa, rivi miesten kosmetiikkaa kylpyhuoneessa, kengät ja hattu eteisessä. Sitten tulivat ikoni ja perhekuva. Seuraavaksi tulivat tietokone, kitara ja kassillinen vaatteita. Raivasin kaapista tilaa uuden asukkaan vaatteille. Yhdistetty mietiskelyhuoneeni ja kuntosalini pääsi oikeaan asumiskäyttöön.

Kun tulin treeneistä puhkiväsyneenä ja ajattelin ottaa torkut, mies olikin jo kotona ja imuroi vimmatusti. Tiskit olivat tiskatut ja keittiö kiilsi puhtauttaan. Asunnostani oli löytynyt lukuisia salaisia pölypesäkkeitä, joista olin ollut viattoman tietämätön ja kärsinyt astmaattisesta nuhasta ja allergiakohtauksista. Mukava filippiiniläinen siivoojani loihti kyllä kodin nopeasti järjestykseen, mutta nurkkien nuohoamiseen hänellä ei ollut aikaa, saati koneiden puhdistukseen.

Päätin hankkia pyykkikorin. Esineet keittiössäni alkoivat salaperäisesti vaihtaa paikkaa. Sinkkukämppäni alkoi muuntautua kodiksi. Pöydällä on aina tuoreita kukkia ja sänky pedattuna.

Jääkaappini täyttyi oluttölkeistä, pekonista, juustoista ja kananmunista. Ennen siellä oli lähinnä rahkajugurttia, salaattia ja tonnikalaa. Löysin itsenikin ihan uudesta puuhasta, sohvalta lökähousuissa lonkerotölkki kourassa nauramassa katketakseni kotimaiselle komediasarjalle. Minä, joka olen viimeiset kymmenen vuotta nyrpistänyt nenääni kaikelle muulle paitsi taide-elokuville ja laatusarjoille.

Minulle on yhtäkkiä selvinnyt, mitä muut ihmiset tekevät silloin, kun itse olen kärsinyt ahdistavasta fear of missing out -syndroomasta ja selannut koneeltani epätoivoisesti tapahtumia, keikkoja, elokuvia ja näyttelyjen avajaisia tai istuskellut baareissa ylikallista viiniä siemaillen. Aina ei tarvitse suorittaa. Ahdistuksen sijasta koti täyttyy nyt elämisen äänistä, naurusta ja musiikista.

Olen kaivellut muististani isoäidin reseptejä ja keittiössäni höyryävät nyt seljankat ja lihapadat. Kävin Hakaniemen hallissa ja ostin oikealta lihakauppiaalta pari kiloa kunnon ruokaa. Tuotantoeläinten kärsimykset saivat siirtyä toistaiseksi toiseen aivolohkoon.

Käristin siankylkeä ja ruskeaa kastiketta niin antaumuksella, että palovaroitin pärähti soimaan ja käry kiiri rappukäytävään. Niin se nimittäin kuuluu tehdä, että naapuritkin haistavat. Tuntien haudutuksen jälkeen tuloksena oli muheva läskisoosi, rakas helsinkiläinen perinneruoka, jonka myötä siirryin muistoissani isovanhempieni kalliolaiseen hellahuoneeseen.  Melkein itku tuli, kun lapoin kastiketta ruisleivän päälle ja kasasin sen päälle herneitä ja siankylkeä.

Muutakin kummaa on tekeillä. Opettelen sulkemaan kaapinovia ja purkinkansia, sammuttamaan valoja ulos lähtiessäni ja huuhtomaan astiat ennen kuin laitan ne tiskikoneeseen. Olen oppinut katsomaan kaupassa, mitä asiat maksavat ja rohjennut tarttua jopa alennettuihin tuotteisiin. Punainen tarra maitopurkissa ei ole enää varoitusmerkki, vaan kehotus harkita sen ostamista.

Mietin yhä, näenkö unta. Aamulla herään hyvin, hyvin hitaasti ja kertaan päässäni silmiäni avaamatta, kuka olen, mikä onkaan vuosi ja kuka on vieressäni nukkuva henkilö.

Kun kävin sairaalassa pikku operaatiossa, mies saattoi minut sinne ja odotti käytävällä kanssani, kunnes vuoroni tuli. Kun olin valmis, hän tuli hakemaan minua. Hän istui sujuvasti taksin etupenkille ja sanoi osoitteen puolestani ja perillä riensi avaamaan minulle oven ja kantoi kassini ja kyynärsauvani kotiin.  Kyllä, tämä oli normaalia minullekin joskus kauan, kauan sitten. Olin vain unohtanut, mitä oikea elämä on.

Ovessani on jo joulukranssi. Ja kohta kaksi nimeä.

 

Jäähyväiset Tinderille

Tätä blogitekstiä en olisi uskonut kirjoittavani, mutta elämä se osaa yllättää. Poistin Tinder-tilini. Huh, mikä helpotus ja huikea vapauden tunne.

Lähtöni kunniaksi ajattelin jakaa joitain vanhoja ja uudempiakin oppejani Tinderistä. Kokemukseni on, että koronanjälkeisenä aikana sovellus on muuttunut entistä huonommaksi tai ainakin vastaa entistä vähemmän sitä, mitä itse toivoisin.

Miehet kirjoittavat yhä vähemmän kuvauksia itsestään tai siitä, mitä ovat etsimässä. Ghostaaminen eli katoaminen kesken keskustelujen tai ensimmäisten treffienkin jälkeen on entistä tavallisempaa.

Tavallisin Tinder-tapaus on pelkkä kuva ja nimi, parhaimmassa tapauksessa perässä pitkä rivi emojeita ja linkki Insta-kuviin. Kirjoitustaitoinen mies alkaa olla jo ilahduttava poikkeus. Älykäs mies Tinderissä on kuin kajastava renessanssin aavistus keskellä sysimustinta keskiaikaa.

Useimmat miehet ovat Tinderissä ilmeisesti ilman mitään tarkoitusta, ”avoimin mielin”, kuten kulunut sanonta kuuluu. Tulkitsen sen niin, että he odottavat, että joku ehdottaisi suoraan seksiä tai lähettäisi kuvia jossain muussa sovelluksessa.

Miehet, jotka vain ovat Tinderissä vailla mitään tarkoitusta, ovat sitä luultavasti myös elämässä. Ajelehtivat ja odottavat, että joku sattuma kävelisi heidän elämäänsä kuin lottovoitto, ilman että edes kuponkia on muistettu täyttää.

Itse olin siellä tositarkoituksella eli ihan oikeasti kumppania etsimässä. Sovelluksen turhauttava plärääminen alkoi jo viedä liikaa aikaa ja voimia.

Osa miehistä tykkää mekaanisesti jokaikisestä profiilista ja vaivautuu tutkimaan vasta matchit. Siksi sovellus puhelimessani oli täynnä mykkiä kuvia. Jotkut ilmeisesti keräävät matcheja kuin Pokemoneja ja odottavat että kohdalle pamahtaisi napakymppi Picachu ennen kuin vaivautuvat juttusille. He eivät poista osumia koskaan, mutta eivät myöskään aloita keskusteluja. Jos aloittavat, ehdottelevat liian suorasukaisesti ja tökerösti jo ensimmäisessä viestissään.

Jos Tinderissä aikoo pärjätä eli löytää sieltä deitin, on pakko käyttää hommaan noin yksi työpäivä viikossa. Kyllä, näin se menee, ellei satu kohdalle ihmeellinen tuuri. Lauantai on paras päivä. Perjantaina ollaan joko liian väsyneitä tai istutaan kavereiden kanssa baarissa. Arkipäivinä sovellusta ei moni ilmeisesti käytä lainkaan.

Olen edelleen, yli kymmenen vuoden Tinder-kokemuksella, hämmästynyt siitä, miten ihmisten elämät ovatkaan niin viikonpäiväriippuvaisia. Olen kenties menettänyt kaiken kosketuksen todellisuuteen, kun olen niin kauan työskennellyt itse valitsemissani aikatauluissa. Ymmärrän, että lapsiperheiden arki on kiireistä ja aikataulutettua, mutta että myös sinkkumiesten, sitä ihmettelen.

Muina viikonpäivinä kuin lauantaisin Tinderissä törmää lähinnä moniongelmaisiin syrjäytyneisiin tai täysverisiin pelimiehiin. Onko työelämä niin rankkaa, että arki-iltaisin vain kaadutaan sohvalle? Vai ovatko arki-illat täynnä urheiluharrastuksia tai bänditreenejä? Kenties. Minun ei sitä onneksi tarvitse tietää.

No, onneksi Tinderissä on myös hyviä puolia. Ahkeruus palkitaan. Poistuin Tinderistä, koska löysin sieltä sen, mitä olin etsimässä. Hyvä ei tule helpolla, kuten sanotaan. Voimia siis teille, jotka vielä swaippailette kuumeisesti. Jaksaa, jaksaa!

Temppelini Yrjönkadulla

Ihmiset menevät kirkkoihin hiljentymään ja mietiskelemään, hakemaan rauhaa ja henkisyyttä. Minä menen samassa tarkoituksessa Yrjönkadun vanhaan uimahalliin.

Olen käynyt Yrjönkadun uimahallissa lapsesta saakka. Se on olennainen osa minun Helsinkiäni, samoin kuin Uimastadion, Pihlajasaari tai Ekbergin kahvila. Kasvavassa ja uudistuvassa kaupungissa Yrjönkadun uimahalli on vanhan maailmani muuttumaton keidas.

Rakastan koko hallirakennusta, sen vanhoja kaakeleita, pylväitä ja vessojen urinaaleista huokuvaa pistävää desinfiointiaineen hajua. Vanha viisarivaaka eteisessä tervehtii tulijoita kuin patsas ja punnitsee grammantarkasti edelleen. Pienten, vuokrattavien pukukoppien ovissa on rautaiset verkot, joiden läpi näkee ulos, mutta voi samalla olla omassa rauhassaan. Niin pientä luksusta, mutta uusissa halleissa sitä ei ole.

Kun tänään pitkästä aikaa laskeuduin sinivihreään veteen, pukukopin avainta kantava kumilenkki nilkassani,  tunsin syvää rauhaa ja liikutusta. Allas oli täynnä vanhoja naisia vesijuoksemassa hitaasti pareittain, kuten aina. Joskus minua on ärsyttänyt hitaasti mateleva jono, jossa energiaa kuluu ohittamistilaisuuksien väijymiseen. Tänään ei ärsyttänyt mikään, sillä nyt olen itsekin hidas, toipilas nilkkaleikkauksen jälkeen.

Oli rauhoittavaa kuunnella naisten rupattelua ja tasaista puheensorinaa, joka kaikuu hallin seinistä ja täyttää tilan ihmisäänillä.

Siellä ei puhuttu Sanna Marinin kekkereistä eikä boomerien syrjimisestä. Siellä muisteltiin koronan viemiä läheisiä, puhuttiin vierailuista hoivakodeissa ja raskaista kuukausista sisälle suljettuina. Moni muukin tunsi iloa siitä, että yhteiset tilat ovat taas avoinna.

Tuossa samassa altaassa olen koululaisena uinut uimaopettajan kovassa kurissa, seissyt kylmissäni pelokkaana rivissä altaan reunalla vuoroani odottaen. Siellä olen teininä hävennyt alastomuuttani luokkatovereiden edessä, mutta ulos tullessani tuntenut kuuluvani joukkoon.

Viime vuosina olen polkenut altaassa edestakaisin monissa tunnetiloissa, milloin euforian, milloin surun tai ahdistuksen vallassa. Olen vedessä juostessani käynyt läpi elämääni, tehnyt päätöksiä ja saanut uusia ideoita. Sain niitä tänäänkin. Vesi on alkuvoimainen elementti. Se kannattelee ja ympäröi kuin äidin turvallinen syli.

Missään muualla kuin uimahalleissa ja yleisissä saunoissa ei voi tuntea yhtä järkähtämätöntä ja luonnollista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Kun riisumme vaatteemme, olemme kaikki yhdenvertaisia. Rypyt, arvet, kyhmyiset polvet ja vatsamakkarat menettävät merkityksensä. Kun saunan lauteilla löylyastian vieressä istuva nainen kysyy, saako heittää, siihen ei kuulu vastata kieltävästi. ”Niin kauan saa heittää, kun oma nahka kestää,” toistelivat äitini ja isoäiti. Saunan lauteilla istutaan siivosti ja annetaan muille rauha. Niitä näitä voi jutella, mutta riitaa ei saa haastaa.

Kun astuin takaisin ulos Yrjönkadun puisesta ovesta, ylitin kadun ja kuljin viistosti hiekkakujaa halki Vanhan kirkkopuiston, maailma tuntui hetken aikaa hallittavalta, sopuisalta ja turvalliselta. Siitä alkoi hyvä sunnuntaipäivä, kuten niin usein ennenkin.

Kipsipäiväkirjan uumenista

Blogini on ollut tauolla, koska elämässäni on ollut suuri suru. Nyt se on hiukan helpottanut, mutta tilalle on tullut muuta ikävää, nimittäin kipsi.  Kipsi muuttaa maailmankuvaa monin tavoin.

Nilkkani on leikattu, jo seitsemännen kerran ja virun kipsissä seuraavat seitsemän viikkoa. Olen siis enemmän tai vähemmän vankina kotanani.

Tämän ajan olen päättänyt käyttää kirjoittamiseen. Ensin ajattelin julkaista blogikirjoituksen joka päivä, mutta teksti polveilee nyt niin omia latujaan ja syöksyy välillä sellaisiin syvyyksiin, että päätin kirjoittaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi, Kipsipäiväkirjaksi. Ehkä sen joku julkaisee aikanaan kirjana tai ehkä julkaisen sen itse, jää nähtäväksi.

Ensimmäisen viikon aikana olen pohtinut muun muassa kipsin aiheuttamaa muutosta identiteetissä, muistellut matkaani Kanarian saarille äitiäni hautaamaan, miettinyt ikääntymistä ja tutkinut surua. Kiinnostavaa nähdä, mihin päädyn  vai käykö niin, että yksi teema vie mennessään. Kirjoittaminen on tapa olla olemassa, kun muutakaan ei nyt ole tarjolla. Päivät kuluvat nopeasti eikä kirjoittamisen virta ole vielä kertaakaan katkennut, paitsi pakollisiin keskeytyksiin tai silkkaan väsymykseen iltaisin.

Kaivoin pitkästä aikaa esiin myös kynät, vesivärit ja siveltimet. Kipsi jalassa voi siis ruokkia luovuutta, kuten joutilaisuuden sanotaankin tekevän.

Aiheuttaa se silti myös ikäviä tuntemuksia ja kokemuksia. Kun minua toistaiseksi kuljetetaan pyörätuolissa invataksilla paikasta toiseen, tunnen itseni ikälopuksi. Vaistomaisesti tarraudun pyörätuolin kahvoihin, kun tuolia nostetaan portaissa ja ele näyttää varmaan säälittävältä.

Kun taksikuski jättää minut pyörätuolissa jalkakäytävälle hakeakseen maksupäätettä autosta, ohikulkijat väistävät ja sivuuttavat minut kuin betoniporsaan, sivuilleen vilkuilematta. Hyvä, etteivät koirat nosta jalkaa kohdallani. Pahinta on se, kun kuljettaja tulee takaisin maksupäätteen kanssa ja alkaa kovalla äänellä selittää, miten pankkikorttia käytetään. Apua! Minäkö en osaisi käyttää pankkikorttia, minä, jonka erityisosaamista juuri maksu- ja luottokorttien plärääminen on ollut jo 1980-luvulta! Ja kyllä, lähimaksu on tuttu, liiankin tuttu. Ja kyllä, jos se ei toimi, muistan tunnuslukuni, vaikka unissani.

Miten kipsi jalassa voi muuttaa pärjäävän ihmisen täysin kyvyttömäksi muiden silmissä? Toivottavasti ei kukaan tuttu kulje ohi, ajattelin häpeissäni taksikuskin tentatessa ja yritin suoriutua pois kadulta mahdollisimman nopeasti.

Kipsijalkaisen elämä on paitsi noloa, myös täynnä kulkuesteitä, julkisten kulkuneuvojen optimointia, istumapaikkojen kyttäämistä,  vastaantulijoiden varomista ja avun pyytämisen opettelemista. Kyynärsauvoilla liikkuva on kaupassa tai buffet-pöydässä täysin avuton yksinään.

Yritin ennen leikkausta hankkia kotiapua, jotta joku kerran viikossa kävisi kaupassa, siivoaisi ja veisi roskat ulos. Kaupungin taholta minut ohjattiin jonnekin seniorisivuille (seniori, mikä hyytävä sana), jossa ei kyllä ollut tarjolla mitään kotipalveluja omalla asuinalueellani. Olkoon, jatkan mainion filippiiniläisen siivoojani ja rakkaiden ystävieni turvin.

Hämmästyttää kuitenkin. Eikö ole mahdollista, että ei-seniori, siis nuori tai nuorehko ihminen jäisi kotiin mottiin koronan, kipsin tai muun sairauden vuoksi? Ei ilmeisesti.

Varoitan teitä kaikkia, jotka ette vielä ole vanhoja: sinä päivänä, kun muut alkavat nähdä teissä potentiaalisen vanhuksen, menetätte täysivaltaisuutenne.  Pitäkää huoli siitä, että teillä on tarpeeksi rahaa jossain hyvin sijoitettuna, myös likvidissä muodossa ja riittävästi auttavaisia ystäviä lähistöllä!

Parasta olisi olla vetreä puoliso, mutta sellaiset asiat eivät ole ihan itse valittavissa. Yhteiskunta on rakennettu pariskuntien varaan. Muistatteko, kun koronan tiukimpien rajoitusten aikana otettiin käyttöön termi ”vakiintunut parisuhde”? Vain sellaisessa olevat olisivat saaneet nähdä toisiaan. Pariskunta on yksikkö, joka tekee ilmaista hoivatyötä toistensa eteen. Onhan se kätevää.  Mutta sen varaan ei silti voi elämäänsä rakentaa.

 

Luokkapettymys

Olen elämässäni tehnyt sosiaalisen loikan köyhyydestä hyväosaisuuteen. Voin vakuuttaa, että se ei ole mikään onnellisuustakuu.

Ihminen, joka vaihtaa ympäristöä ja viiteryhmää, on aina ulkopuolinen.  Samalla tavoin kuin ulkomaille muuttanut seilaa kahden kotimaan ja kulttuurin välissä, luokkanousun tehnyt miettii ja puntaroi jatkuvasti arvojaan ja asenteitaan. Lapsena opitut tavat sopeutua istuvat lujassa. On vaikea samastua ihmisiin, jotka ovat päätyneet samaan tilanteeseen aivan eri reittejä.

Minut on kasvatettu eräänlaisen ylevöityneen köyhän osaan. Lapsuudessani ja etenkin vanhempieni lapsuudessa köyhän piti vielä olla nöyrä, siisti ja hyvätapainen osoittaakseen olemassaolon oikeutuksensa. Lisäksi aina ja kaikkialla piti ottaa muut huomioon: ahtaissa kaupunkikodeissa, yhteisillä pihoilla, yleisillä uimarannoilla, harrastuksissa ja julkisissa kulkuneuvoissa.

Niin sanotuista ”paremmista ihmisistä” puhuttiin hiukan tuhahdellen, mutta samalla pelonsekaisella kunnioituksella. Halu pyrkiä kohti parempaa elämää oli suuri. Itselleni tavoiteltu edistys tarkoitti koulutusta ja enemmänkin, sivistystä, jotka eivät suinkaan ole sama asia. Kannatti opiskella ahkerasti, jotta pääsi vihreälle oksalle. Itselleni se todellakin kannatti, sillä opintojen kautta pääsin unelmien työpaikkaan johtavaan sanomalehteen ja siten osaksi eliittiä jo ennen valmistumistani.

Koin 1970-luvun yliopiston tasaveroiseksi paikaksi, jossa oli ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ilmeisesti asia ei enää ole ihan niin, sillä yhteiskunnassa hyvä- ja huono-osaisuus ovat alkaneet jälleen kasautua ja jyvät erotellaan akanoista yhä varhaisemmin. Hyväosaiset perheet panostavat lasten koulumenestykseen ja harrastuksiin ja nuoria tuetaan aivan toisella tavalla kuin omassa nuoruudessani. Synnyin kenties lyhytaikaiseen viattomuuden aikaan, Kekkos-Suomeen, jolloin tasa-arvo vaikutti toteuttamiskelpoiselta ihanteelta.

No, tämä ei ollut aiheeni, vaan se, miten ulkopuolisuuden tunne riivaa minua koko ajan enemmän. Luokkatodellisuus kärjistyy ja tulee räikeästi esiin kesäkaupungissani, jonne ylempi keskiluokka tungeksii kesäisin. Uneliaan eteläisen satamakaupungin kadut täyttyvät hetkeksi Volvoista ja Mersuista ja vierassatamat kalliista veneistä. Minne ylempi keskiluokka rynnistää ja pesiytyy, sinne nousee aitoja ja kulkuesteitä, jättimäisiä terasseja ja valvontakameroita. Roska-astiat täyttyvät. Ravintolat ottavat listoilleen koirien annoksia. Woltin lähettejä ei vielä ole näkynyt, mutta se lienee vain ajan kysymys. Tämä on kuin maailma pienoiskoossa.

Puheenaiheet pastelliväreihin pukeutuneiden purjehdus- tai tennisporukoiden nousuhumalaisissa pöydissä eivät kuitenkaan laadullisesti lainkaan poikkea edukseen duunarien kaljakuppiloiden turinoista. On ihan sama, puhutaanko Tallinnan sataman viinanhinnoista vain Negronien ja Bellinien matkoilla opituista oikeaoppisesta sekoittamisesta. Itsekeskeistä, sielutonta tyhjien tynnyreiden kovaäänistä kolinaa.  Hyväosaisuus ei tee ihmisistä sivistyneitä – kuten ei köyhyys jalosta.

Surullisinta on se, että me hyväosaiset emme osaa lainkaan arvostaa ulottuvillamme olevia asioita. Jos ei edes ole lapsuuden muistoja edes hiukan toisenlaisesta todellisuudesta, on ehkä turha odottaa ihmiskunnalta globaalia empatiaa, vääryyksien korjaamista tai äkillistä herätystä ilmastonmuutoksen edessä.

Iän myötä itse palaan lapsuuteni juhlahetkiin. Pyöräilen syrjäisemmälle uimarannalle ja muistelen retkieväinä ollutta Elannon ruisleipää ja lauantaimakkaraa. Odotan sateita ja syksyä, jolloin pääsen metsään keräämään sieniä ja perkaamaan niitä tienposkessa termoskannukahvin voimin. Muistan viedä eväsroskat mennessäni, sillä isä opetti, että luontoon ei jätetä mitään. Se oli sittenkin suurinta sivistystä.

Turhaakin turhempaa

Olen elämässäni oppinut täysin hyödyttömiä asioita ja omaksunut tarpeettomia tapoja.

Mitä hyötyä on siitä, että osaan käyttää rapuveistä ja absinttilusikkaa? Entä siitä, että osaan silittää ja taitella pellavaiset pöytäliina? Että tiedän, mikä on miesten prässihousujen optimaalinen lahkeenpituus ja osaan solmia solmion? Että osaan kiillottaa kengät ja ommella napin paikoilleen, niin että se ei revi kangasta?

Osaan myös kiertää spagetin sievästi haarukan ympärille ja syödä sitä ryystämättä. Osaan kaataa kuohuviinilasiin oikean määrän juomaa ja tiedän, miten kuplia estetään haihtumasta, jos pullo ei tyhjene yhdellä kertaa.  Tiedän, että Chardonnay-rypälettä ei pidetä enää arvossa, vaan muodissa on Riesling, mutta uskallan silti tilata sitä. Tiedän että etikettisääntöjen rikkominen on sallittua vain, jos rikkoja tietää olevansa epäsovinnainen. Osaan kohottaa maljoja ja pitää pöytäpuheita.

Tiedän, että äyriäispastan kanssa ei saa syödä parmesaania ja tiedän, missä vaiheessa pizzan paistamista juusto lisätään. Erotan halpamozzarella burratasta. Osaan tilata pihvini medium miinuksena ja vaatia, että parsat lautasellani ovat al dente.  Tiedän, että oikeaan bouillabaisseen käytetään ainakin kolmea valkoista kalalajia. Tiedän, milloin on blinien ja mateen sesonki ja koska taas sinisimpukat ovat mehevimmillään. Osaan paistaa maksaviipaleet roseeksi ja hauduttaa läskisoosin. Tiedän, että ruokapöydässä pitää vallita kepeä puheensorina.

Tiedän, mikä on pukukoodi matineassa ja mikä taasen iltajuhlassa ja minkä väriset sukat pitää olla mihinkin kellonaikaan. Osaan irrottaa steariinitahrat vaatteista silitysraudalla ja ommella nailonsukkien silmänpaot hiuksella.

Osaan kirjoittaa yhdyssanat oikein. Osaan tehdä ytimekkäitä otsikoita aikakauslehtiin. Osaan kirjoittaa tilatun tekstin merkin tarkkuudella oikeaan, annettuun mittaan. Tiedän, että hyvässä uutisotsikossa on mieluiten verbi. Osaan laatia tasariviotsikoita ja ripotella väliotsikot paikoilleen tekstin lomaan.

Osaan kirjoittaa kohteliaan sähköpostin asianmukaisine puhutteluineen, mutta osaan myös vaihtaa välimerkittömään viestittelykieleen. Tiedän, milloin mikäkin tyyli on paikallaan ja näen vaivaa säätääkseni viestini vastaanottajan mukaan. Mietin sosiaalista mediaa käyttäessäni, voiko postauksestani pahastua tai voiko sen käsittää väärin.

En koskaan vetelehdi kotonani verkkareissa vaan korkeintaan vähän mukavammissa farkuissa. Nukun yöpaita päällä ja aamulla käytän lisäksi aamutakkia. Vaihdan vaatteita keskimäärin kolme kertaa päivässä. En kävele alasti kotonani ja jos on pakko, pidän verhot edessä. En koskaan näyttäydy uimarannan baarissa tai kahvilassa uimapuvussa, vaan pukeudun sitä varten.  En kävele shortseissa kaupungilla. En juo suoraan tölkistä maitoa tai mitään muutakaan ja enkä oluttakaan pullon suusta mielelläni edes saunassa. En lähde kauppaan enkä roskia viemään ilman meikkiä tai tukka pesemättä. Käyn joka aamu suihkussa, harjaan hampaat, pesen ja kuivaan hiukset, tuuletan makuuhuoneen ja petaan sängyn. Juon mielelläni lasillisen kuohuviiniä kello kuudelta sen merkiksi, että päivä vaihtuu iltaan.

Tervehdin kaikkia rapussa tai pihalla vastaan tulevia ihmisiä, myös huoltomiehiä ja siivoojia. Jos ihmisillä on lapsia seurassaan, tervehdin myös heitä ja esittäydyn.  Katson ovista kulkiessani, onko joku takanani ja jos on, odotan ja pitelen ovea enkä läimäytä sitä kiinni tulijan edestä

Niin, siis mitä väliä? Ei niin mitään, ei todellakaan. Turhuuksien roviolle vaan kaikki tyynni.

P.S. Tiedän, että turhuuksien roviot roihusivat munkki Savonarolan aikana Firenzessä ja käytin sanontaa edellisessä lauseessa turhan löysästi.

Oikeus päättää elämänsä

Nyt ei ole luksusongelma. Läheiseni teki itsemurhan. Yritän suhtautua tapahtuneeseen ja hyväksyä sen.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin asioista, joita pidetään yksityisinä. Nyt sattui kohdalleni hirvittävä ja tuskallinen asia, jota olen pohtinut herkeämättä lähes kuukauden. Olen edelleen suunniltani ja hukassa.

Joka aamu herään painajaista muistuttavaan todellisuuteen, omaan elämääni, joka on muuttunut ajoittain sietämättömäksi. Olen vuorotellen ahdistunut, surullinen, pettynyt, vihainen ja toivoton. Jotain kuitenkin on kirkastunut mielessäni. Anteeksianto.

Itsemurhaa pidetään joskus pelkurimaisena tai häpeällisenä tekona. Jäljelle jääville läheisille jää loppuikäiseksi taakaksi paljon surua, kysymyksiä ja syyllisyyttä. Tällaiseen tekoon ei ole helppo nähdä perusteluja, niin täysin ristiriidassa se on elämän säilyttämisen ja selviytymisen ihanteidemme  ja vaistojemme kanssa.

Kukaan ei kuitenkaan tee peruuttamatonta päätöstä kevyin perustein. Jos ihmisellä on pitkään niin paha olla, että elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, on hänellä oikeus tehdä siitä loppu. Ihmisellä on oikeus määrätä omasta elämästään, myös sen lopettamisesta.

Kukaan muu ei voi nähdä toisen pään sisään, tuntea hänen tunteitaan tai jakaa hänen käsitystään oman elämänsä arvokkuudesta.  Meidän tulee kunnioittaa ihmisen näin suurta, vaikeaa ja raskasta päätöstä. Itsemurha ei ole häpeällinen teko, joskus se voi olla suurta sankaruutta. Se voi olla myös rakkauden teko. Se voi jossain tilanteessa olla armoa itseään ja läheisiään kohtaan, vaikka jättääkin lähtemättömät jäljet.

En halua tässä vaiheessa enempää avautua tästä raskaasta aiheesta täällä blogissani, joka on kuitenkin kepeänä genrenä alkanut. En halua pitää julkista surupäiväkirjaa. En tiedä jatkanko kirjoittamista ja jos, niin koska. Pidän nyt varmaankin hiukan taukoa.

Hyvää joulun odotusta, pitäkää huoli rakkaistanne!

Tv-sarjojen ärsyttävät kliseet

 Olen kyllästynyt amerikkalaisiin sarjoihin, joissa on aina samat mokat ja vinksahtanut maailmankuva. En usko, että presidentin vaihtuminen tuo asiaan yhtään helpotusta.

 Esimerkiksi, miksi naisilla on aina liian pitkät hihat? Tiedättehän sen kohtauksen, jossa sankaritar on käpertynyt sohvannurkkaan villapuserossa, jossa on avara pääntie, usein olkapäät paljastava ja lisäksi ylipitkät hihat joista hän hakee turvaa. Paleleva ihminen ei käyttäydy niin. Jos tällä haluttaisiin kuvata hetkellistä epätoivon hetkeä, se olisi ok, mutta hänellä on ne liian pitkät hihat kuitenkin kaikissa muissakin villapuseroissaan ja kaikissa kohtauksissa. Ehkä tällä halutaan alleviivata naisen lintumaista siroutta ja haavoittuvuutta?

Miksi autonovia ei koskaan suljeta? Poliisisarjoissa etsivät säntäävät kiireesti ulos autoista ja jättävät poikkeuksetta ovet auki. Takaa-ajetut puolestaan riuhtaisevat lähimmän auton oven auki ja löytävät avaimen virtalukosta.

Miksi elokuvissa värillisten pariskuntien nainen on aina miestä vaaleampi? Usein värillisenä esiintyvät naiset ovat niin vaaleaihoisia, että heitä ei edes afroamerikkalaisiksi tunnista. Eipä silti, omasta mielestäni asia ja koko ihonväri on yhdentekevä, mutta näin ei ole Yhdysvalloissa. Onko naisen vaaleampi iho siis joku myönnytys naiseudelle vai pidetäänkö sitä yksinkertaisesti kauniimpana? Olisi mukava nähdä vaihteeksi yönmusta nainen ja lattekahvin värinen mies.

Miksi naiset juoksevat murhaajia karkuun korkokengissä? Jokainen järkevä nainen riisuisi ne ensi töikseen. Mutta elokuvissa piikkarit pysyvät jalassa, vaikka kiivetään katoilla ja tasapainoillaan kierreportaissa jossain varastorakennuksessa.

Miksi tv-sarjoissa voi näyttää verisiä tamponeita ja yhdyntöjä, mutta ei naisen rintoja? Olipa kyseessä kuinka raju seksikohtaus tahansa, naisella on rintaliivit yllään. Joku oikeustapaus lienee taustalla.

Miksi kaksikymppisten opiskelijoiden vanhemmat näyttävät tv-sarjoissa heidän isovanhemmiltaan? Miksi miesnäyttelijä on noin 65 ja naisnäyttelijä noin 55 kun he esittävät varhaisteinin vanhempia? Onko Yhdysvalloissa 40+ uusi normaali ikä hankkia lapsia?  Voi olla joissain piireissä, mutta ei suinkaan yleisesti.

Miksi puolestaan nelikymppisten kuusikymppiset vanhemmat esitetään muinaisjäänteinä, jotka joutaisivat hoivakotiin ainakin mielipiteidensä ja arvomaailmansa puolesta. Miksi vanhemmat esitetään aina ja ikuisesti kotona tekemässä kiitospäivän ateriaa – tietenkin siinä samassa kodissa, missä lapset aikoinaan varttuivat. Heidän elämässään ei ole lasten lähdettyä tapahtunut yhtään mitään.

Miksi harmiton syrjähyppy käynnistää  apokalyptisen katastrofin? Koko maailma nyrjähtää sijoiltaan ja psykopaatti murhaaja joko vaanii oven takana tai vaihtoehtoisesti pettäjä muuttuu sellaiseksi. Kokonaisia monen tuotantokauden mittaisia sarjoja on rakennettu pettämisen hirvittäville seurauksille, ei koskaan anteeksiannon puhdistavalle vaikutukselle. Jokaisella perheellä on luurankoja kaapissa vain odottamassa paljastumistaan.

Jos mieleenne tulee lisää, kertokaa. Voin tehdä jatko-osan.

Tämä kirja on must!

Luin juuri Mirja Hämäläisen tietokirjan Avoimet suhteet. Sen pitäisi olla pakollinen ainakin lukiolaisille ja pariterapeuteille, mutta siitä hyötyvät ihan kaikki muutkin.

Avoimet suhteet -kirja (*Kosmos) on kattava ja huolellisesti tehty tietokirja avoimien ja polyamoristen suhteiden monista eri muodoista ja niihin liittyvästä kulttuurista. Vaikka itsellänikin oli avoin avioliitto, en koskaan perehtynyt aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Olisi kyllä kannattanut. Jos olisin lukenut etukäteen Hämäläisen teoksen, olisi ainakin muutama virhe voinut jäädä tekemättä.

Tälle kirjalle totisesti on tarvetta ja sosiaalinen tilaus!  Hämäläisen kirja vastaa moniin kysymyksiin, pohtii älykkäästi ja haastaakin, mutta hyvin rauhalliseen sävyyn ja vakuuttavasti. Hämäläisen kirjassa esitetään suhdemallien moninaisuus ja se käsittelee sekä monogamian että polyamorian historiaa.

Koska avoimet suhteet ovat yhä tabu ja monogamia on normi, avoimista suhteista ei keskustella rennosti edes ystävien kesken. Tietoa ja muiden kokemuksia saa kuulla, jos haluaa osallistua johonkin yhteisölliseen keskusteluun. Itseäni semmoinen ei houkuttele, eikä varmaan kaikkia muitakaan. Some-keskusteluissa, vaikkapa suljetussakin ryhmissä, tulee helposti väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia. En usko, että edes kaikki pariterapeutit ovat riittävän perehtyneitä monisuhteisuuteen ja siihen liittyvään problematiikkaan.

Koska en ole varsinaisesti  ”harrastanut” avoimia suhteita, vain syöksynyt sellaisiin, en tuntenut esimerkiksi käsitettä yksisarvisen metsästäjä. Jos oikein ymmärsin, se kuvaa mies-naispariskuntaa, joka etsii suhteeseensa kolmanneksi naista, joka ei vaadi samanlaisia oikeuksia ja asemaa suhteessa kuin alkuperäisellä pariskunnalla on. Tällaisen naisen löytäminen on äärimmäisen vaikeaa – siitä yksisarvinen-nimitys. Kirjassa on paljon muutakin sanastoa, hauskaakin. Tiesittekö esimerkiksi mitä ovat kitchen table polyamory tai pivot?

Opin, että polyamoriassa on monia alalajeja ja että monisuhteisuudessakin voi olla paljon sääntöjä. Minut hiukan yllätti, kuinka yksityiskohtaisesti ihmiset voivatkaan seksuaalisen suuntautumisensa määritellä ja kuinka tarkkoja rajoja ja sopimuksia monikkosuhteissa voidaan asettaa.  On tietenkin selvää, että kun suhteessa on useampia henkilöitä, sopimisen ja neuvottelun määrä kasvaa. Mutta että jotkut neuvottelevat ja määrittelevät suhteensa niin järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti kuin Hämäläisen kirjassa kuvataan, sitä en ollut ajatellut. Itsellä kun on taipumusta käsitellä ongelma silloin kuin se tulee kohdalle pikemmin kuin ennakoida kaikkia vaihtoehtoja.

Myös avoimissa ja polyamorisissa suhteissa voidaan pettää. Pettäminen kun pohjimmiltaan on luottamuksen tai sopimuksen rikkomista. Pettäminen ei häviä mihinkään, vaikka suhteen rajoja laajennetaan. Kaikissa suhteissa pitäisi pohtia, minkä osapuolet kokevat pettämiseksi.

Kirjan lukeminen tekisikin hyvää pariskunnille, jotka eivät ole koskaan edes miettineet avointa suhdetta (onko heitä?) tai suhtautuvat ajatukseen ehdottoman torjuvasti. Hämäläisen kirja avaa tehokkaasti sitä, että avoimissa suhteissa elävät eivät suinkaan ole holtittomia, piittaamattomia tai moraalittomia. Päinvastoin: normista poikkeavan valinnan tekeminen vaatii harkintaa ja rohkeutta sekä monien eettisten kysymysten kohtaamista. On kunnioitettavaa etsiä oma, itselle sopiva elämäntapa sen sijaan, että nielaisisi kakistelematta itsestään selvänä pidetyn yksiavioisen heterosuhteen mallin.

Toivoisin, että kirja päätyisi mahdollisimman monen nuoren luettavaksi, sillä nuoruudessa pohditaan identiteettiä ja valintoja. Monogaamiselle parisuhdeoletukselle pitäisi esittää tietoon ja tutkimukseen perustuvia vaihtoehtoja. Monogamia ei ole mikään luonnonlaki, vaikka onkin juuri nyt länsimaissa vallitseva suhdemuoto.

Ai niin, Mirja Hämäläinen haastatteli minuakin kirjaan.

https://www.iltalehti.fi/suhteet/a/c1aacae5-1a72-4ea1-8e71-885c5611755f

Säädyttömät suhteet

Naisille tarjotaan viihteeksi tuhkimotarinoita, joissa varakas mies pelastaa köyhän tytön. Miksei asia toimisi päinvastoin? Miksi pärjäävät aikuiset naiset niin usein etsivät ”tasoistaan” seuraa?

Olen lukenut ja kuullut monien 50+ -ikäisten, eronneiden ja uudelleen parisuhdemarkkinoille päätyneiden naisen valittavan, että heille ei ole sopivaa miesseuraa tarjolla. Sopiva tarkoittaa menestynyttä, hyvännäköistä, siististi pukeutuvaa, oikean ikäistä ja korkeasti koulutettua. Ei haittaa, jos hän on kaikilla yhteiskuntakelpoisuuden mittareilla naista ylempänä, mutta se haittaa, jos hän on hierarkiassa selkeästi alempana, epäsäätyinen.

Tähän ei ole mitään järkevää syytä. Kyse on parisuhteen vanhentuneista normeista: miehen kuulu muka olla statukseltaan hiukan naisen yläpuolella, koska häntä arvioidaan taloudellisen turvan tuojana ja isäehdokkaana. 50+ nainen ei tarvitse mieheltään kumpaakaan noista ominaisuuksista. Pärjäävä ja koulutettu nainen nimenomaan ei tarvitse elättäjää, vaan voi vapaasti etsiä ihan toisenlaista miestä, nimittäin mieleistään. Sitäkin voi kysyä, tarvitseeko itsellinen keski-ikäinen nainen perinteistä parisuhdetta vai pikemminkin kevyitä tapailusuhteita, mutta se on jo toinen stoori.

Keski-ikäisenä nainen voisi yllättää ja tehdä toisenlaisia valintoja kuin nuorempana, sillä elämäntilannekin on toinen. Keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla on lisäksi huutava pula noista ”tasokkaiksi” luokitelluista akateemisista, sporttisista yli 182-senttisistä miehistä. Jos seuraa aikoo saada, on hellitettävä tiukoista vaatimuksista.

Toivelistasta voi vetää ensiksi yli vaikkapa koulutuksen ja iän – ja kappas, deittipalvelut ovatkin tulvillaan seuralaisehdokkaita.

Kun aikanaan lähdin nettideittailemaan, halusin tavata nimenomaan nuorempia miehiä. Nuoria ei voi luokitella saavutetun yhteiskunnallisen aseman mukaan, koska he eivät ole sinne asti ehtineet. He ovat vielä toteutumattomia lupauksia ja voivat sellaisiksi jäädäkin, mutta varmasti ei sitä ei voi tietää. Todennäköisesti nuoret eivät ole vielä kyynistyneet tai yt-neuvotteluissa parkkiintuneet kuitenkaan. Ja mitä vikaa on duunariammateissa tai keikkatöissä? Jonkunhan nekin on tehtävä ja monelle miehelle sopivat suorittavat työt paremmin kuin opiskelu.

Osa ihmiskoettani, josta kerron kirjassani Naisen kolmas elämän –nautinnon vuodet, on ollut tutustua ennakkoluulottomasti kaikenlaisiin ihmisiin. Olen vieraillut treffeilläni radanvarren lähiöissä, kehyskunnissa ja toisissa kaupungeissa. Olen nähnyt monenmoisia yksiöitä ja kimppakämppiä ja havainnoinut asumisen erilaisia standardeja.

Kumppanini ei tarvitse olla samanlainen kuin minä tai muut tuttuni, vaan mielellään ihan erilainen. Minua ei haittaa, jos kumppanini on vaikkapa joillain mittareilla syrjäytynyt, jos hän on muuten mielenkiintoinen ja minulle sopiva. Ystävien kesken on tärkeää, että juttu luistaa, elämäntavat ovat samanlaisia ja maailmankatsomukset kohtaavat, mutta rakkaudessa on ihan omat lakinsa.

Millä kriteereillä suhteen onnistumista pitäisi mitata? Minusta ainakin hyvällä seksillä ja yhteensopivalla kemialla, halulla tehdä suhteesta hyvä paikka molemmille, yhdessä viihtymisellä ja molemminpuolisen mielenkiinnon pysymisellä yllä. Nämä riittävät, eikä niillä ole mitään tekemistä rahan, vallan tai statuksen kanssa.  Minun maailmassani pennitön uneksija voi olla paljon kiinnostavampi tapaus kuin urapolulla hampaat irvessä suorittava ekonomi tai insinööri. Mitä epätodennäköisempi liitto, sitä mielenkiintoisempi tarina.

Epäsäätyinen suhde on myös romanttisempi, siitähän tuhkimotarinat juuri ammentavat! Roolit saduissakin voisi hyvin kääntää päälaelleen: kuningatar voisi nostaa rinnalleen renkipojan. Näinhän tosielämässä on käynytkin, tosin vain kulisseissa, kun degeneroituneet siniveriset eivät ole suoriutuneet aviollista velvollisuuksistaan.

 

 

» Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2024 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑