Author: admin (page 1 of 6)

Mitä tapahtui Madonnalle?

Tätä on pohdittu somessa ja muissa medioissa  euroviisujen finaalista lähtien. Toivon, että se sama ei ikinä tapahdu minulle.

En ole koskaan ihmeemmin fanittanut Madonnaa artistina, mutta olen pitänyt häntä kannustavana esimerkkinä, ikätovereita kun olemme. Se muovinen ja epävireisesti laulava hahmo, joka kapusi piinallisen hitaasti portaita ylös ja alas euroviisujen finaalin väliaikaohjelman huipennuksena, ei ollut enää se sama. Näky  ahdistaa vieläkin. Näen siitä painajaisia.

Olen ihaillut Madonnaa ennen muuta provokaattorina, bisnesnaisena ja energiaa tulvivana ikonina. Viisikymppisenä ajattelin, että ei minulla ole hätää, Madonnankin poikaystävät nuorenevat vuosi vuodelta, eikä hän itse vanhene lainkaan. Nyt särkyi tämäkin illuusio.

Jos megatähti, jolla on varaa kaikkiin mahdollisiin apukeinoihin ja henkilökohtaisiin valmentajiin, ei pysty tuon parempaan, omat mahdollisuuteni pysyä jotenkin mukana tässä maailmassa ovat todella heikot. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni.

 Missä lavakarisma? Missä iän tuoma auktoriteetti? Missä huumori, joka antaa armoa vaikeissakin paikoissa?

Euroviisulavalla nähty hahmo oli vanhentunut ja samalla epävarma teini, joka ei osaa ottaa käyttöön uusia voimia ja aseita, kun vanhat eivät enää toimi ja nuoremmat ajavat ohi.  Se, mikä toimii kolmikymppisenä, ei toimi enää kuusikymppisenä. Säilöytyminen pelkästään plastiikkakirurgian avulla ei pelasta ketään. Tärkeää olisi, että eletty elämä ja kokemukset tuottaisivat henkilöön jotain uutta ja kiinnostavaa.

Mitä tämä omalta osaltani tarkoittaa, pohdin vieläkin.

Monet varmasti näkevät minut eli blogipersoonani samankaltaisena hahmona. Naisena, joka takertuu naurettavasti nuoruuteen eikä asetu ikäiselleen sopivaan malliin.

Sille en kyllä mahda oikein mitään. Elän vain tätä omaa ja ainutkertaista väärinpäin-elämääni, jossa teen nyt niitä asioita, joita en parikymppisenä voinut. Pakko tehdä niin, jotta elämästä ja persoonasta tulisi kokonainen, vaikkei se tietysti koskaan valmistukaan.

Kirjoittamiseen olen valmentautunut koko ikäni ja sillä elänyt, kuten Madonnakin laulamisella ja esiintymisellä. Kuitenkin vasta nyt voin kirjoittamalla ilmaista omia mielipiteitäni ja kysellä minua askarruttavia kysymyksiä, enkä vain käyttää kykyäni muiden asettamien tavoitteiden edistämiseen.

Jos olisin tällaisia blogeja aiemmin kirjoittanut, vaikkapa 1990-luvulla, en olisi varmastikaan saanut kiitosta työnantajilta enkä asiakkailta.

Elämäni on tullut siihen vaiheeseen, jolloin voin heittää kiristävät ja väärät vaatteet nurkkaan ja olla omanlaiseni. Ei ole niin paljon menetettävää, mutta voitettavaa kylläkin. Toivon, että Madonnakin löytää jonkun uuden suunnan ja vielä kohauttaa maailmaa muullakin kuin epäonnistumisilla.

Burleskikirjailija vastaa

Vastikään burleskia käsittelevän tietokirjan julkaissut kirjailija Marissa Mehr vastaa burleskia koskevaan blogiroiskaukseeni. Hyviä pointteja, joihin en vastaa, koska olen kolumnisti ja blogisti, en esseisisti.  Lukekaa ihmeessä!  Tärkeää, että keskustellaan.

Vastine Luksusongelmia-blogin kirjoitukseen

Burleskia? Ei kiitos.

Burleski on kuin karaoke. Kaikkein lahjattomimmatkin voivat nousta lavalle eikä heitä saa dissata.

Burleskia ei saisi arvostella, koska se on syrjittyjen ja alistettujen, kuten naisten, tapa ilmaista itseään turvallisessa ilmapiirissä. Arvostelen nyt kuitenkin. Kaikissa taidemuodoissa on helmiä ja ei-helmiä. Huono burleski on samaa kuin niin sanottu ite-taide.  Missä menee raja taiteen ja ei-taiteen välillä? Minusta se menee siinä kohdassa, missä taitelija ei itse tajua olevansa lahjaton.

Minusta se, että plus-kokoiset naiset nousevat lavalle esittelemään itseään kimaltavissa sirkusasuissa tai ilman asua lainkaan, ei ole yhtään viihdyttävää. En pidä myöskään koulukiusaamisesta. Burleskissa monet esiintyjät tekevät sen itse, nolaavat itsensä ja yleisö kannustaa.

Ymmärrän kyllä, että se voi olla jollekulle yksilölle vapauttava kokemus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että burleskia pidetään feministisenä taiteenlajina. Mitä feminististä on siinä, että naiset pukeutuvat asuihin, joihin miehet heitä ovat vuosisatoja pakottaneet, esiintyvät niissä toisilleen ja lopuksi riisuuntuvat? Miksi burleski on taidetta, mutta seksiklubien tankotanssijat ovat vain viihdyttäjiä tai hyväksikäytettyjä?

 Minusta burleski ylläpitää erityisen kierolla tavalla yllä käsitystä, että naisen pitää kuorruttaa itsensä glitterillä ja kiemurrella tiukoissa asuissa ollakseen haluttava.

Se, että tämä ”oikeus” on nyt ihan kaiken näköisillä ja -ikäisillä naisilla, ei minusta edistä naisten asemaa pätkääkään. Naisten kannattaisi panostaa asemansa parantamiseen työelämässä ja yhteiskunnassa, eikä purkaa turhaumiaan poseeraamalla  lavalla vähissä vaatteissa. Voin sanoa tämän näin suoraan, koska olen nainen.

Itseilmaisu on tietenkin ihan ok. Itsekin ilmaisen itseäni mielelläni piirtämällä, mutta eipä tulisi mieleenikään laittaa teoksiani esille.  Pukuleikkejäkin voin leikkiä makuuhuoneessani.

Nykyään on vallalla ajatus, että ihan kaikki osaavat kaikkea ilman mitään ponnistuksia. Tosiasiassa lahjakkaatkin ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä kaikilla taiteen saroilla.

En myöskään pidä kiusoittelun ajatuksesta. Minusta on epäreilua kiusoitella miehiä ja sitten moittia heitä tungetteleviksi. Monia naisia kiihottaa ajatus itsensä esittelemisestä. Niin myös miehiä. Miehet saavat rangaistuksen, jos esittelevät elimiään julkisesti. Kun nainen riisuuntuu, se on muka kapinallista ja sitä tulee kannustaa.

Joo, kärjistin, mutta ehkä pointtini siitä hiukan selkisi. En haluaisi, että naiset itse edistävät tällaista roolimallia.

EDIT: Kirjailija Marissa Mehrin vastine blogiini.  

Vastine Luksusongelmia-blogin kirjoitukseen

Toksinen feminiinisyys

Toksisesta, eli myrkyllisestä ja haitallisesta maskuliinisuudesta puhutaan nyt kaikkialla. Toksinen feminiinisyys on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Siinä missä toksinen maskuliinisuus saa miehet kähmimään ja raiskaamaan, toksinen feminiinisyys saa naiset kikattelemaan ja esittämään vähäjärkistä. Toksinen maskuliinisuus tarjoaa machoa miehen mallia. Toksinen feminiinisyys taas tarjoaa tytöille ihanteita, joita jäljitellessään he tuskin murrosikäisinä sonnustautuvat paljastaviin vaatteisiin, kireisiin leggingseihin ja painaviin irtoripsiin.

Toksinen feminiinisyys saa naiset kilpailemaan keskenään, puukottamaan toisiaan selkään ja sulkemaan toisiaan pois sisäpiireistä. Siinä missä pojat leikkivät ja harrastavat ryhmissä, tytöillä on taukoamatta menossa ”kolmas pyörä” -niminen pudotuspeli, jossa joku on aina liikaa.

Toksinen feminiinisyys voi ilmetä missä iässä hyvänsä. Nuoret se saa esittämään seksinukkeja, keski-ikäisissä se saa aikaan siivouskohtauksia.

Kun toksinen feminiinisyys ottaa vallan, koti sisustetaan tuoksukynttilöillä ja sydämenmuotoisilla tyynyillä, nurkat kuurataan, astiat pestään ensin käsin ja sitten koneessa, verhot vaihdetaan kahdesti vuodessa ja pyyhkeetkin silitetään. Olenpa kuullut naisesta, joka pesi kynsiharjalla mökin rantakivet ja -kalliot. Toksinen feminiinisyys vaatii, että näihin askareisiin osallistuu naisen lisäksi koko perhe.

Toksinen feminiinisyys aiheuttaa anoreksiaa ja täyttää plastiikkakirurgien vastaanotot. Ei niitä silikoneja ja rasvansiirtoja oteta miehiä varten, vaan toisia naisia varten. Ei myöskään laihdutusvimma ole miesten keksimää. Tietääkseni monia miehiä miellyttävät muodokkaat naiset enemmän kuin langanlaihat ja rinnattomat. Sitä paitsi, useimmille riittäisi ihan vain kiva nainen, ilman mahdottomia ulkonäkövaatimuksia.

Vain feminiinisyysmyrkytyksen saanut nainen miettii, onko hänellä tarpeeksi litteä vatsa, jotta kelpaisi vessapanoksi kokaiininpöllyisessä yökerhossa. Olen kuullut tällaistakin pohdintaa.

Naistenlehdet ovat toksisen feminiinisyyden pahimpia pesimispaikkoja. Niiden päätoimittajat ja toimittajat ovat naisia. Myös niiden jutut kertovat enimmäkseen naisista.  No, mitä saamme? Tekosyvällisiä juttuja lätkävaimoista, misseistä, malleista tai elämäntapavalmentajista. Valkohampaiset naiset on stailattu ja fotoshopattu esittämään ihannenaista pastellinvärisissä vaatteissa.  Samassa lehdessä on työläitä ja lihottavia pääsiäis-, joulu- ja juhannusreseptejä höystettynä jumppa- ja laihdutusohjeilla.

Toksinen feminiinisyys tuottaa kateutta ja tyytymättömyyttä, jossa mikään ei koskaan riitä.

Se saa naiset esittämään prinsessaa, vaatimaan miehiltä palveluksia ja maksattamaan heillä laskujaan.  Kun toksinen feminiinisyys iskee äiti-ihmiseen, hän unohtaa muun maailman ja vajoaa vaippamerkkien ja lastentarvikkeiden ihmemaahan. Lapsen nukkuessa hän kirjoittelee keskustelupalstoille vihapuheita toisista äideistä.

Kirjoitus on julkaisu Ilta-Sanomissa 27.4.2019

Saako nainen hymyillä?

Ollakseen uskottava naisen tulee välttää hymyilemistä.  Hymyilevä nainen on tyrkky tai bimbo.

Kuljin hiljattain Hagelstamin legendaarisen kirjadivarin ohi. Ikkunassa oli Marja-Liisa Vartion teos, jonka kannessa oli hänen kovin synkältä ja surulliselta näyttävä kuvansa. Joskus 1950-60 luvuilla naisen piti tosiaan olla kovin vakava, mietin. Kauniin naisen piti näyttää joku tuikealta tai epätoivoiselta, jotta kävisi oikeasta kirjailijasta.

Mainosten valkoiset hammastahnahymyt rantautuivat Suomeen aikanaan Yhdysvalloista. Hymyilevällä ihmisellä siis saattoi myydä jotain. Ei kuitenkaan vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta.

Onko hymyilevä nainen uskottava nytkään? Sitä sopii kysyä edelleen Suomessa. Naispuoliset esikoiskirjailijat esitellään edelleen haaveilevina runotyttöinä tai rankan lapsuuden läpikäyneinä  kovismimmeinä. Kummatkaan eivät tunnetusti hymyile.  

Tänäänkin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla  kameraan tuijottaa tiukkailmeinen lähiökirjailijatar  Hanna-Riikka Kuisma nahkatakissaan. Mutta, hetkinen, ehkä kirjailijat eivät ylipäätään saa hymyillä – elleivät nyt satu olemaan humoristeja.

Suomessa ei hymyilevään ihmiseen luoteta. Etenkin hymyilevä nainen on ihan höyhensarjaa, suusta tulee pelkkiä saippuakuplia. No missit ja malli ovat aina saanet hymyillä.  Jos he sitten keski-iässä ovat saaneet jonkun lenitamaisen uran aikaiseksi, hymyilyä ei tarvitse lopettaa, muuten kyllä mieluusti.

Nuoren naisen pitää ansaita oikeutensa hymyillä, eikä hän saa sitä ehkä koskaan. Tosi syvässä on käsitys, että kuvassa hymyilevä nainen jotenkin tyrkyttää itseään tai on käytettävissä.

Siksi hymyily on nuorelle naiselle vaarallisempaa kuin keski-ikäiselle tai vanhemmalle. Nuoren naisen pitää olla tuikea, tiukkapipoinen tai muuten vain otsa rypyssä pärjätäkseen miesten maailmassa. Ja jos hän ei ole sellainen luonnostaan, sellainen hänestä kyllä ennen pitkää tulee.

Pärjätäkseen miesten maailmassa naisen on näytettävä asiantuntijalta. Asiantuntija pukeutuu ikävästi ja huomioita herättämättömästi. Hän puhuu monotonisesti ja käyttää vaikeita sanoja.  Naispuolisella asiantuntijalla on välttämätöntä olla huivi kaulassa tai iso kaulakoru. Bleiseripakko ei poistunut koskaan kokonaan, mutta sen voi hätätilassa korvata Marimekolla tai vastaavalla kulmikkaalla suomalaisvaatteella, jossa ei saa olla ripaustakaan seksikkyyttä tai väri-iloa.

Hymy ja  rento pukeutuminen sallitaan ainoastaan viihdyttäjille, kuten radiojuontajille tai artisteille. Lääkärille tai ekonomistille ei. Jos nainen on alansa kiistaton huippu ja raivannut tiensä vaikkapa korkeimpaan yritysjohtoon, hän voi pikkuhiljaa alkaa pukeutua naisellisemmin, mutta kallista makua osoittaen, sillä tietyllä paholaismaisella tavalla.

Tähän päästäkseen pitää kyllä olla ihan globaalilla pörssiyhtiötasolla. Esimerkiksi ministeriys ei riitä. Naisministerin ei tietenkään sovi hymyilläkään, sillä hänhän on koko ajan leikkaamassa jonkun etuuksia ja siksi hänen pitää lähtökohtaisesti näyttää anteeksipyytävältä tai puolustautuvalta. Ei ihme, jos hymyt ovat hiukan teennäisiä.

Ihmisten esineellistämisestä

Yleensä ei kannattaisi lukea netissä saamaansa palautetta. Siitä tulee hetkeksi ikävä olo. Toisaalta, jos jotkut väitteet toistuvat usein, niitä voi alkaa pohtia.

Minua on moitittu kirjoitusteni perusteella siitä, että esineellistän ihmisiä, siis miehiä. En ihan tajua tuota moitetta, sillä rakastan esineitä. Etenkin kauniita esineitä. Esineet ovat myös hyödyllisiä ja käyttökelpoisia. Mitä tarkoittaa ihmisen esineellistäminen?

Tällaisia syytöksiä tuli etenkin kolumnistani, jossa kerroin maksaneeni joskus takavuosina seksistä nuorelle miehelle. En varsinaisesti haluaisi palata aiheeseen, mutta luultavasti saamani leima pysyy minussa ikuisesti. Käytinkö siis valtaa häntä kohtaan ja esineellistin häntä?

Minusta tilanne oli joko tasa-arvoinen tai sitten hän ”esineellisti” ja käytti hyväkseen minua. Hän myi sellaista, mistä arveli minun voivan maksaa ja tarjosi oma-aloitteisesti palveluksiaan. Minä olin tuolloin vielä sellaisen harhan vallassa, että yli viisikymppinen nainen ei voi saada seksiä maksamatta siitä.  Katsoisin, että miehellä oli tuossa tilanteessa enemmän valtaa ja hän käytti sitä hyödykseen. Ei siinä minusta silti kumpikaan ollut minkään ”esineellistämisen” tai muunkaan vääryyden uhri.

Olen ehkä ollut elämässäni liian kauan taloustoimittaja, koska minusta on ihan luonnollista tarkastella myös ihmissuhteita vaihdannan välineinä.

Valuutan ei tarvitse olla rahaa, se voi olla ihan mitä tahansa, mitä toinen tarvitsee. Valtaa, statusta, hellyyttä, ymmärtämystä… Hyvässä ihmissuhteessa puntit menevät osapuolten kesken tasan. Elämässä ja suhteissa tulee vaiheita, jolloin vaakakuppi voi heilahtaa tilapäisesti, mutta elinkelpoinen suhde korjaa itse itsensä taas tasapainoon.

Äitini sanoi minulle, kun olin teini-ikäinen, että onnistuneissa parisuhteissa osapuolet ovat yleensä ulkonäköstatukseltaan samanveroisia.  Olen tarkkaillut pariskuntia ja tullut siihen tulokseen, että äiti oli aika lailla oikeassa. Hän oli tämän varmaan katkerasti saanut kokea omassa parisuhteessaan, jossa isä oli turhamainen ja komeana pidetty naistenmies ja äidillä oli taas paljon niin sanottua sisäistä kauneutta. Nämä ”valuutat” eivät olleet heidän pelissään samanarvoisia. Ero siitä tuli.

Mietin myös usein keski-ikäisiä pariskuntia, joita näen kadulla tai kahviloissa. Paljon näkee sellaisia, joissa toinen on vanhentunut, lihonut tai muuten rähjääntynyt selvästi toista nopeammin.

Pariskunta, joka oli alun alkaen tasaveroinen, voi vuosien myötä eriparistua niin, että suhteen dynamiikka ei enää toimi, ellei joku muu seikka toimi puskurina.

Usein toimii, eikä kaikki ole sitä, miltä ulospäin näyttää. Toisella voi olla heittää peliin jotain, mikä tasaa eriparisuutta.

Itselläni on kokemusta ikäerosuhteista, tälläkin hetkellä elän sellaisessa. Kumppanini on minua puolet nuorempi. Pidän erittäin todennäköisenä, että meidät vaikkapa kadulla näkevät vastaantulijat hämmentyvät tai ärsyyntyvät.  Itse tunnen oloni normaaliksi ja tilanteen luonnolliseksi. Tarjoaisin kummastelijoille vaikkapa sellaista selitystä, että suhteessa, joka herättää paljon pahennusta, täytyy olla jotain erityistä, jotta osapuolet altistavat itsensä sosiaaliselle paineelle.

Minne kannattaa sopia Tinder-treffit?

Kannattaako ensitreffeillä mennä kahville, kävelylle vai hienoon ravintolaan illalliselle?  Vai jonnekin ihan muualle? Minulla on selvä, kokemukseen perustuva mielipide. Kerron sen Ilta-Sanomien kolumnissani. Toivottavasti jaksat kilkata linkkiä!

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006075553.html

Pakko dokata tänään!

Olen aina ihmetellyt viikonpäiväjuomista. Miksi pitää vetää pää täyteen juuri lauantaina? Nyt sen keksin. Siksi, ettei sunnuntaita kestä ilman kunnon krapulaa.

Olen kokeillut. Jos herää sunnuntaina virkeänä ja miettii, miten päivänsä parhaiten viettäisi, lannistuu kyllä nopeasti.

Ulos reippailemaan? Taivaalta tulee räntää, vettä tai rakeita. Jollei tule nyt juuri, niin kohta kuitenkin. Siihen pitää varautua ja kerrospukeutua kaikkien mahdollisten sääilmiöiden varalle. Ja sitten raahautua jonnekin luontoon. Tosi vaivalloista, ainakin kaupunkilaiselle.

No perheen kanssa syömään? Niinhän ne muuallakin Euroopassa tekevät. Jahas, kaikki ravintolat ovat kiinni paitsi naapurin työntekijöitä riistävä nepalilainen.  Brunsseja on jokunen, mutta brunssiaika päättyy about silloin kuin itse olisin valmis lähtemään sinne, joskus kahden, kolmen maissa.

Ostoksille? Vain tylsät kauppakeskukset ovat auki sunnuntaisin. Ne ovat täynnä meluisia, nahistelevia lapsiperheitä. Sunnuntaina pitäisi kokea jotain kohottavaa, eikä joutua todistamaan perhehelvettiä.

Taidenäyttelyt? Nähty jo kaikki.

Elokuvat? Sama. Ohjelmistossa on yleensä ehkä kaksi kiinnostavaa kerrallaan.

Konsertit, teatterit? Ei esityksiä tai liput myyty loppuun jo puoli vuotta sitten.

Kyllä se vaan on helpointa herätä tilassa, jossa  ensimmäinen ja ainut ajatus on löytää se perkeleen buranapurkki.

Ja sen jälkeen, että missä se tasoittavan ottaisi. Ajatuskin ruuasta etoo, kunnes kuvotus ja jyskytys hiljakseen vaihtuu sairaalloiseen pizzanhimoon. Tai minkä tahansa muun rasvaisen tai epäterveellisen mätön hinkuamiseen. Ja krapulapano, sehän on ihan oma lajinsa!

Ei pidä myöskään väheksyä henkistä yhteyttä, jota tässä tilassa kokee muiden suomalaisten kanssa. Itsellenihän tällainen yhteisyyden tunne on harvinaista herkkua – olen nimittäin kaikissa mielipide- ja elämäntapakyselyissä aina jossakin alle viiden prosentin marginaalissa. Mutta sunnuntaikrapulan voin helposti jakaa ja kokea hetken tavallisuuden turvallista ja rauhoittavaa tylsämielisyyttä.

Sunnuntaikrapula on  suomalaisten suuri yhteinen katharsis, vähän kuin urheilu. Kenen tahansa kanssa voi ottaa puheeksi, että mitä tulikaan eilen tehtyä ja missä oltua. Aina löytyy kohtalotovereita ja sielunkumppaneita.

Alkoholi kuuluu suomalaisten neutraaleihin ja arvovapaisiin puheenaiheisiin. Tuntemattomien  kanssa ei sovi ottaa puheeksi uskontoa, politiikkaa eikä tasa-arvokysymyksiä, seksistä nyt puhumattakaan. Alkoholi sen sijaan on aina sopiva aihe ja kännivitseille nauravat nekin, jotka eivät itse juo. On varmaan pakko, ei täällä muuten kestäisi.

Kaikkialla juodaan kaiken aikaa. Sitä mukaan kun työelämä on raitistunut, alkoholi on hiipinyt ihan kaikenlaisiin perhejuhliin ja tapaamisiin. Lainsäätäjän ja viranomaisten mielestä dokaaminen on ihan ok, etenkin jos alkoholi nautitaan jossain muualla kuin ravintolassa. Mutta auta armias, jos joku haluaa maksansa pilaamisen sijasta vaikkapa pössytellä pilveä. Siitä ei tule krapulaa eikä mene työpäiviä hukkaan, onpa jopa löydetty tutkimuksissa terveyshyötyjä. Mutta semmoinen nyt vain ei käy, sehän on ihan rikollista meininkiä!

Siispä, kunnes ajat ja tavat muuttuvat, otetaan nyt kaikki irti yhteisestä örveltämisestä ja vietetään vapaapäivänämme krapulapäivää sohvalla, kauhtuneet verkkarit jalassa. Tähän sitten se bissetölkin suhahdus.

Joskus on pakko vaihtaa

Joskus se vain on edessä. Vaihto nuorempaan, vaikka olisi kuinka hyvä suhde takana. Homma ei vaan enää pelitä eikä löydy enää uutta virtaa. Puhun nyt kampaajasta.

Kampaajan vaihto on henkisesti todella vaikea asia. Olen kokenut sen jo liiankin monta kertaa. Minua, kuten varmaan useimpia muitakin naisia vaivaa sinnikäs ja täysin tarpeeton kampaajauskollisuus. Huono omatunto kalvaa armottomasti, jos edes välillä käy jollain muulla.

Oma kampaaja tietenkin havaitsee syrjähypyn heti ja useimmiten alkaa moittia sen toisen kädenjälkeä. Ihan ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta asiakkaalle äärimmäisen kiusallista. Siinä sitten saa nolostella ja kiemurrella tuolissaan, että miksi tämmöinen virhe nyt tuli tehtyä.

Silloinkin, jos on hakenut vain latvojen tasoittamista tai hätäavuksi väriä muulta kuin omalta kampaajaltaan, pitää sen oman kampaamon ikkunan ohi livahtaa huomaamatta kyyristellen tai mieluiten vaihtaa kadun toiselle puolella.

Mitä se ajattelee jos näkee? Miten nyt selitän tämän sille?

Täysin mahdoton tilanne on sellainen, että olet hätäpäissäsi ja pakon edessä ottanut ajan saman kampaamon toiselta kampaajalta ja pitänyt hänen työstään enemmän. Mitään niin julmaa kuin vaihtaa saman salongin sisällä toiseen henkilöön, ei voi kenellekään tehdä. Yritin kerran. Ei kantti kestänyt.

Helpompaa kuin joutua selittelemään tai piilottelemaan, on yksinkertaisesti olla menemättä koskaan enää sille entiselle. Rankkaa, mutta niin se vain on. Siksi vaihtamista pitääkin harkita huolella, ettei joudu huonojen irtosuhteiden armoille. Hyvä konsti on käydä vaikkapa föönauttamassa tukkansa uudella ehdokkaalla.

Jos tulee tätimäinen pallo tai muuten tönkkö, unohda koko juttu. Jos sen sijaan tulee hyvä ja lisäksi jotain visioita muutoksista, niin kannattaa harkita. 

Jos kampaaja lörpöttelee omista asioistaan heti ensitapaamisella, juokse ajoissa karkuun, sillä tulossa on armoton helvetti, joka pahenee kerta kerralta.

Kampaajan tuolista ei pääse pois, vaikka kuinka ärsyttäisi. Pahinta on, jos hän utelee ja  edellyttää vastavuoroista avautumista.

Itsestään selvää on, että kampaajani pitää olla mies. Tällä kokemuksella en enää edes yritä luottaa naisiin. En tiedä, mikä siinä on, mutta samoin kuin mieskokit, myös mieskampaajat loihtivat keskimäärin kiinnostavampia luomuksia. Toivoisin hartaasti voivani sanoa, että molemmat ovat yhtä hyviä, mutta minun kohdalleni on kyllä sattunut enemmän hyviä mieskampaajia.

Itse asiassa kaikki todella hyvät ovat olleet miehiä. Voihan olla, että kampaajan uralle hakeutuvalla miehellä on enemmän paloa ja intohimoa ammattiin kuin naisilla? Koskaan en myöskään ole joutunut kuulemaan mieskampaajan parjaavan sukulaisiaan ja naapureitaan tai tilittävän parisuhdeongelmiaan.

Miehistäkin nouseva junioristylisti on parempi vaihtoehto kuin jo kannuksensa hankkinut ja seurapiireihin ja näytöksiin erikoistunut menestyjä.

Sellaisilla ei ole enää kunnianhimoa, voivatpa olla leipääntyneitäkin ja innottomia ehdottelemaan vakioasiakkaille muutoksia

Sen sijaan vasta uraansa  luovalla on näyttämisen halua ja tarvetta uusille referensseille. Hyvässä lykyssä hän näkee kasvoissasi jotain, mitä entinen ei nähnyt ja osaa kehystää ne juuri oikein.

Tällaisen aarteen löysin tänään. Ai mistä? No en kerro! Hyvä kampaaja on kuin sienipaikka. Sitä ei kerrota kuin perheenjäsenille ja ihan parhaille ystäville. Jos sitä alkaa kaikille suosittelemaan, niin kohta sillä ei ole aikoja kuin puolen vuoden päästä ja hinnat ovat nousseet.

Apua, entä jos se entinen lukee tämän? Entä jos se nyt suuttuu?

Joo, maksoin seksistä. So what?

Kolumnini maksullisesta seksistä oli hetken Ilta-Sanomien luetuin juttu. My 15 minutes fame… Olen samaa mieltä   monenkin kommentoijan kanssa siitä, että jos tekstin olisi kirjoittanut mies, se olisi ollut paljon pahempi juttu. Sitä juuri halusin tuoda esiin.

Ja teille, jotka kannatte huolta tekstin ”pojasta”, voin vakuuttaa, ettei hän vaikuttanut todellakaan kovin hyväksikäytetyltä, eikä tietääkseni päätynyt ammattilaiseksi.

Lue kolumni:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000006039519.html

 

Older posts

© 2019 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑