Kuukausi: joulukuu 2018

Miten mies keskeytetään?

Miten mies keskeytetään seurueessa? En tiedä. Miten nainen saa puheenvuoron? Kysymällä jotain, johon mies voi vastata.

Olen tässä syksyn mittaan käynyt monissa tilaisuuksissa, joissa on ollut mahdollisuus havainnoida miesten ja naisten erilaista puhetta ja käytöstä. Kokouksissa, illallisilla, kokkareilla, baaripöydissä, pikkujouluissa ja niin edelleen.

Homma menee niin, että seurueen miehet esittävät kukin vuorollaan jonkinlaisen puherituaalin. Kukin kertoo hauskan vitsin, muistelon tai sattumuksen. Mitä ylempänä hierarkiassa mies on, sitä pidempiä jaarituksia hänelle sallitaan.

Puheevuoro kiertää miesringissä kuin viestikapula ja kukin osaa ottaa paikkansa ajallaan, joidenkin lausumattomien askelmerkkien mukaisesti. Jos nainen yrittää siihen väliin, joku taatusti keskeyttää hänet tai alkaa puhua päälle. 

Ohittaminen on yksi tapa vaientaa. Kukaan ei kommentoi naisen puhetta vaan joku miehistä aloittaa kokonaan uuden keskustelun. Miehille on myös kehittynyt loistava kyky napata naisen puheesta yksi sana tai vuosiluku ja siirtää sitä kommentoimalla puheenvuoro itselleen. Naisen täytyy olla vähintään avaruusfysiikan tohtori ja lisäksi kovaääninen, jotta saisi edes jonkun tokaisun esitetyksi. Pitkiä puheenvuoroja ei kannata edes suunnitella, naiselle annetaan paljon vähemmän aikaa esittää sanottavansa.

Ilmeisesti repliikkikierros tai useampi hoidetaan alta pois, jotta miehet saisivat oman paikkansa ryhmässä selville tai yhteisesti hyväksytyksi. Kysymys ei ole varsinaisesta kilpailusta, vaan ryhmänmuodostuksesta ja sosiaalisesta rapsuttelusta. Naisillahan ei ole paikkaa tässä hierarkiassa. Sitä ei siis tarvitse kummemmin testailla.

Loppuillan maistissa naista jo kuunnellaan, usein maireasti hymyillen ja alentuvasti. Silloin toisaalta on turha alkaa pätemään, ei mene mikään perille kuitenkaan ja sama vanha nokkimisjärjestys on taas seuraavan tapaamisen alussa voimassa.

Tämä sääntö pätee tilaisuuksiin, jossa miehiä on enemmän tai yhtä paljon kuin naisia. Jos naisia on selvästi enemmän, miehet saattavat kyllä  vaieta ihan yrittämättäkin tai seurustelevat vain keskenään. Mutta jos se seurueen ainoa mies yllättäen avaa suunsa, häntä kyllä kuunnellaan kiinnostuneena.

Olin tässä semmoisessakin seurueessa, jossa vieras mies vastasi puolestani kysymykseen, joka esitettiin minulle ja joka koski minulle läheistä aihetta. Hän esitti sanansa seurueen muille miehille ja lisäksi närkästyi, kun korjasin hänen virhettään. Toisessa taas miehet esittivät ominaan havaintoja, jotka olin heille aiemmin kertonut ja joihin he eivät silloin uskoneet. Kolmannessa miehet kertoivat tarinaa tilanteesta, jossa olin ollut paikalla, mutta he eivät muistaneet läsnäoloani.

Jos aikoo saada asialleen tai itselleen huomiota miesvoittoisessa seurueessa, usein ainoa tapa saada sitä, on esittää kysymys. Miehet nimittäin rakastavat kysymyksiin vastaamista, vaikka eivät asiasta mitään tietäisikään. Mansplaining, tiedättehän.

Valitettavasti tämäkin on lyhytaikainen ilo, sillä kohta turina miesten kesken on taas käynnissä ja  pian pitää esittää uusi kysymys. Tästä jatkuvasta kyselemisestä saattaa tulla käsitys, että nainen olisi jotenkin tyhmempi kuin mies.

Kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa naiset yleensä aloittavat puheenvuoronsa nöyrästi sanoilla  “anteeksi” tai  “saako kysyä”. Miehet eivät välttämättä edes odota puheenvuoroa, saati pyytele anteeksi vaan korottavat vain ääntään eivätkä luovuta. Ehkä käytän loppuikäni tämän taktiikan opetteluun.

Eipäs jumiteta siellä kassalla

Näin juhlakaudella Helsinkikin vaikuttaa ajoittain suurkaupungilta. Vain ruuhkakäyttäytyminen on edelleen ihan hakusessa. Se johtuu siitä, että maalaiset ovat tulleet kaupunkiin.

Ratikat ovat täynnä matkalaukkujen kanssa risteilylle suuntaavia puuskuttavia ihmisiä, jotka tukkivat käytävät ja ovet. Kaduilla kulkee suuria ryhmiä, joiden askellus on holtittoman haparoivaa, eikä alkoholilla edes ole mitään osuutta asiaan. Pikkujouluviettäjiä ja ostosmatkalaisia. jotka saavat jonon aikaan vaikka keskellä Esplanadia.

Sanon tätä  oviaukoissa pyörivää toppatakkikansaa vantaalaisiksi. Espoolaisiksi puolestaan sanon niitä beesissä ulsterissa kulkevia, joihin törmää lähinnä autohalleissa ja paremmilla palvelutiskeillä.  Pyydän anteeksi molemmilta. Vantaalainen voi yhtä hyvin olla Tampereelta tai Oulusta, se ei asiaa muuksi muuta.

Viimeistään kävelystä tunnistaa junantuomat, etenkin firman seminaareihin saapuneet. Heillä ei  ole yleensä kiire mihinkään. Siinä vain tallustellaan ihan rauhassa lörpötellen keskellä katua ja huudellaan ryhmän etupäästä hännille. Jokaista ikkunaa sopii jäädä tuijottelemaan.

Pysähtyminen tehdään mielellään siten, että takana tulija ei pysty sitä ennustamaan – yhtäkkiä ja töksähtäen, tuumaakaan sivulle väistämättä.

Paikallinen joutuu siinä perässä tanssimaan siksakkia kuin taskurapu ja lopulta pyytämään, että pääsisi  ryhmän ohi.

Oma lukunsa ovat sitten itseään kaupunkilaisina pitävät haahuilevat hipsterit, joita ainakin täällä Punavuoressa näkee laumoina liikkumassa huppuihin, pipoihin, ylisuuriin viittoihin ja jättikaulaliinoihin sonnustautuneena. Heilläkään ei ole koskaan kiire eivätkä he havaitse maailmaa oman ryhmänsä ulkopuolella, koska sitä ei heille ole olemassa.

Lastenvaunuhipstereistä ei ole poliittisesti korrektia puhua, mutta heitäkin on paljon, siis paljon kerralla, he liikkuvat etenkin lounasaikaan ja heillä on myös paljon lisävarusteita mukanaan.

Miespuolisilla on aikaa makustella partaansa hypistellen baarimikon kanssa koko kilometrin mittainen IPA-APA -lista läpi. Naispuoliset taas jahkailevat sormi suussa ruokavalintojaan.  Onko tässä sitä ja eihän ole tätä. Onhan se varmasti vegaanista ja gluteenitonta? Kun ryhmä on vihdoin saanut päätöksiä aikaan, kukin maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti keskustelee keskenään  loputtoman pitkään  siitä, kuka jäi kenellekin viisi senttiä velkaa.

Haluan huomauttaa, että tällainen käytös ei sovi suurkaupunkiin, missä aika on rahaa.

Mistäkö tuntee  oikean suurkaupunkilaisen? Siitä, että hän kulkee määrätietoisesti ja ripeästi eteenpäin, katse nauliutuneena tyhjyyteen. Jalat tuntevat reitin, ei sitä tarvitse ihmetellä siinä matkan varrella. Hän ei myöskään juutu oviaukkoihin kännykkänsä tutkimaan. Vaikka hänellä ei olisi hajuakaan osoitteesta, hän antaa ulospäin rivakan ja suuntavaistoisen vaikutelman.

Kassajonossa hän varautuu maksamaan vuorollaan kaivamalla lompakon esiin ajoissa.
Hän ei myöskään jähmety kassalle ruokalistoista kyselemään. Hän katsoo jo kauempaa, mitä listalla on ja valmistelee kysymyspatteristonsa kuntoon ennen kuin menee siihen jonoon jumittamaan.

Suurkaupunkilainen on tehokas kuin koneen osa. Hän ei yritä olla leppoisa. Olettehan te lukeneet paavolaisenne ja nähneet chaplininne.

Kaupunkilainen  ääntää tilauksensa selkeästi ja kuuluvalla äänellä, asento on mielellään etunojainen. Muualta tullut sen sijaan pysyttelee kaukana tiskistä ja haparoi hämillisesti sanoja, kysyy kaikkien ruokalajien sisältöä eikä lopulta ota niistä mitään, vaan tilaa sen pullakahvin.

No olenko itse sitten täydellinen? En ihan. Kulissini romahtaa, kun tulee maksun paikka.

Hups,  taisi tulla väärä kortti? Täähän onkin Alepa eikä K-kauppa. Hetki vain, kaivan sen täältä jostain… Sori, nämä kynnet ovat vähän tiellä. Liikaa kortteja, heh. Pitäisi hommata uusi lompakko. Ööh… Mikäs tää nyt on, ai tää olikin salikortti, ovat ihan samanväriset. Hetki vielä

© 2018 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑