Kuukausi: heinäkuu 2018

Varjoja paratiisissa

Kesä-Hangossa heinäkuun helteillä kaikki on täydellistä vai onko sittenkään?  Lue uusin blogipostaukseni täältä:

http://www.seikkailijattaret.fi/hulluksi-hangosta/

 

Paras kauneusvinkkini

Mikset kirjoita blogiisi, että paras kauneusvinkkisi on “laihduta”, kysyi ystävättäreni. No nyt kirjoitan. Hän on oikeassa, vaikka en itse olisi tätä ehkä kehdannut sanoa. Laihtumiseen kehottaminen on poliittisesti epäkorrektia.

Suhtautuminen ylipainoon on kaksinaamaista.   Naistenlehdet kirjoittavat samassa numerossa kehopostiivisuudesta ja  itsensä hyväksymisestä ja  jakavat seuraavalla sivulla laihdutusvinkkejä.   

Katselin vähän aikaa sitten vanhoja valokuviani. Joukossa oli myös koulu- ja luokkakuviani 1970-luvulta. Muistan, että joitakuita kavereistani pilkattiin lihaviksi. Nyt en voi käsittää sitä. Nykymittareilla he olisivat normaalipainoisia, Ehkä hiukan vantterarakenteisempia kuin muut, mutta eivät lihavia missään tapauksessa. Me muut olimme laihoja.

Sama havainto tulee, kun katsoo tv-dokumentteja 1960- ja 1970 -luvuilta. Vaikka olisi millainen massa ihmisiä kuvassa, joukossa ei ole yhtään epäterveen lihavaa.

Nyt kadulla joka kolmas vastaantulija on lihavampi kuin nuo 1970-luvun lihaviksi haukutut tytöt, minä itse mukaan lukien. Näkymä pahenee, jos siirryn täältä mukavuusalueeltani Punavuoresta muualle, itäiseen tai pohjoiseen Helsinkiin tai vielä kauemmas. Rankasti ylipainoiset nuoret  lyllertävät ohi trikoissaan ja lökäpöksyissään, bisset ja  sidukat kourassa. 

Kuka maksaa laskun?

On oikein, että erilaisuus tai ihanteesta poikkeaminen hyväksytään ja että ketään ei pilkata ulkonäön vuoksi. Nuorelle painosta huomautteleminen voi johtaa vaikkapa anoreksiaan tai mielenterveysongelmiin.  Mutta onko oikein, että yhä useammat  nuoret ihmiset mättävät surutta roskaruokaa ja eineksiä ja lihovat muodottomiksi? Kuka siitä on vastuussa?  He itse, yhteiskunta vai elintarviketeollisuus? Sanoisin, että kaikki kolme. Ja kuka laskun aikanaan maksaa? He itse ja yhteiskunta. Silloin nuoruudessani on muotia sanoa, että yhteiskunta olemme me.

Lasku tulee meille kaikille maksettavaksi, kun lihavuuden aiheuttamat sairaudet, kuten  diabetes, nivelvammat  ja sydän- ja verisuonitaudit yleistyvät. Olen lukenut, että  ylipaino lisää myös riskejä synnytyksissä. 

Tiedän, että lihavuuteen on muitakin syitä kuin ruokailutottumukset. Lääkitys, sairaudet, elämäntilanne… Itsellänikin on itäsuomalaiset geenit ja taipumusta lihomiseen. Joudun kiinnittämään huomiota syömiseeni myös siksi,  että ajoittain en pysty liikkumaan niin paljon kuin haluaisin.

Tupakoitsijat  on ajat sitten laitettu kuriin ja tupakkateollisuus maksaa haittaveroja. Elintarviketeollisuus saa edelleen rauhassa aiheuttaa terveysriskejä eikä pakkauksissa ole varoitustekstejä.

Tämä porukka, josta puhun, ei lue terveysblogeja tai aikakauslehtiä eikä syö terveellistä trendiruokaa, koska se on kallista.  He tarvitsisivat tietoa ja tukea laihtumiseen, eivätkä lihavuuden hyväksymistä.

Kolmosen ratikassa matkalla Eirasta Stockmannille ei näy iltapäivisin yhtään lihavaa koululaista, ainoastaan solakoiden suomenruotsalaisten teinien joukkioita.

Tämä on minusta yhtä vahva todiste köyhien luokkalihavuudesta kuin mikä tahansa tutkimus.

Silloin ennen kaikkien kotona syötiin säännölliset ateriat. Meillä se oli ruisleipää, perunaa ja kastiketta. Kouluruoka oli ällöttävää sillonkin, mutta söihän sitä nälkäänsä, koska ei ollut vaihtoehtoja. Ei ollut omaa rahaa eikä kotona herkkuja pursuilevaa jääkaappia, pakastimesta nyt puhumattakaan. Ruoka syötiin pöydässä eikä sohvalla tai kadulla kävellessä.

Yltäkylläisyys ja herkutteluuun keskittyvä ruokakulttuuri alkoi minun ja monen muunkin kohdalla vasta 1980-luvulla. Veikkaisin, että tämä  muutos näkyy myös koululaisten painokäyrissä.

Vietin keväällä yhteensä reilun viikon Italiassa ja Ranskassa. Söin hyvin. En yhtäkään jälkiruokaa tai jäätelöä, mutta kylläkin pari pizzaa ja pastaa aterioina ja aamiaisilla muutaman croissantin. Tulos oli kaksi kiloa lisää painoa. Siis viikossa! Ilman mitään varsinaista mässäilyä.

Vehnä on myrkkyä ja sokeri vielä pahempaa, minulle ainakin. Näin sanoo kehoni, johon haluan suhtautua positiivisesti ja varjella sitä noilta. Kaksi kiloa tarkoittaa minun kokoisellani ihmisellä jo sitä, että farkut puristavat, mekot eivät istu, peilikuva ärsyttää ja yleinen itseinho valtaa alaa. 

Pakko aloittaa taas hiilariton tai hyvin vähähiilarinen elämä. Viikon synnit kuitataan kahdessa, kolmessa viikossa, toivoisin. Itselleni ainakin se on paras hyvinvointi- ja kauneusvinkki.

Voi teitä, Tinder-pojut!

Minulla on ollut puhelimessani Tinder jo vuosikausia. Jokin aikaa sitten päivitin sen höyrypäissäni Tinder Goldiin ja unohdin koko jutun. Kun vilkaisin sovellusta pitkästä aikaa, minulla on näköjään varastossa yli 2 000 tykkäystä. Huh, kuka jaksaa edes plarata niitä läpi…

Olen muistutellut mieleeni, millaisia olivatkaan nuo Tinder-keskustelut. Ihan sama, mitä löpinää laitoin profiiliini, olinpa fiksu ja akateemisesti koulutettu tai ihan vaan friends with benefits -pohjalta liikkeellä, englanniksi tai suomeksi, samaa ennalta arvattavaa tarinaa sieltä tulee.  

“Keskustelu” voi junnata päiväkausia tällä linjalla:

– Moi! Mitäs kuuluu? 

– Ihan hyvää kiitos, sulle? 

– Ihan ookoo vähän väsyttää. 

– Ai kui? 

– Meni myöhään kaverien kaa 

– Ai jaa. Itsekin tykkään käydä baareissa. Missä päin asut? 

– Tääl kantsussa

– Kiinnostavaa, ei ole kovin tuttu mesta. Itse asun Punavuoressa. Viihdytkö siellä? Mitäs tykkäät tehdä?

– Nooh noit musahommia ja urheiluu

– Ahaa. Asutko yksin?

– Frendin kaa.

Jne jne.

Päivän, parin tauko. Sitten voi tulla yllättäen joku ”mitäs Kirsi?” -tyyppinen rohkeahko avaus.Tätä small talkia kun aikansa jatkuu, kysyn joskus, mitä olet hakemassa. Vaihtoehtoiset vastaukset ovat yleensä:

  1. en oikein mitään
  2. ihan fiilispohjalta 
  3. mitä ite?

Onko nyt niin, että nuorilla miehillä on ihan liikaa tarjontaa, kun eivät viitsi eväänsä liikauttaa?

Miksi he sitten ovat tykänneet kuvistani? Keräävätkö he osumia kuin Pokemon-hahmoja ja vertailevat sitten keskenään? Onko heillä vinksahtaneen korkea itsetunto? Vai ovatko he vain hämillään? 

Käykö kimppakiva?

Ainoa tapa saada nämä vetelät tinderpojut hereille on ehdotella törkeän suoraan tai ilmoittaa olevansa hakemassa ihan vaan kunnon panokaveria. Tärkeintä on ilmaista selkeästi, että ei missään tapauksessa odota mitään sitoumuksia tai etsi mitään pysyvää. Siitä sitten seuraa, että kysytään samantien: ”Sopisko nyt? Laita sun numero.”

 Kuvittelevatko he, että tosiaan kutsuisin pelkän kuvan perustella jonkun suoraan kotiini, koska olen varmaan niin hirveässä puutteessa, että ovat luojan lahja minunlaiselleni?

Tinder-pojujen yksi rasittava alalaji ovat tuhmien puhujat ja utelijat, jotka tivaavat, tykkäätkö siitä ja siitä ja millaisia leluja minulla ehkä heitä varten on. Ja käykö kimppakiva, kun frendikin on tossa messissä.

Kuvittelen utelijat baaritiskille kavereidensa kanssa tirskumaan vastauksilleni ja yllyttämässä toisiaan kysymään lisää. Siksipä en tuollaisiin vastaa tällä kokemuksella enää mitään.

Eräs parikymppinen puolestaan ilmoitti, että vanhemmat naiset eivät yleensä halua seksiä. Jahas. Rohkenen epäillä hänen otostaan ja asiantuntemustaan tässä kysymyksessä.

Hei kato mua ja mun pyssyä!

Ihmettelen myös miesten itsestään valitsemia kuvia. Se ensimmäinen profiilikuva on yleensä ihan jees, mutta seuraavissa heilutaankin sekalaisissa känniryhmissä bissetölkit kädessä, näytetään keskisormea tai pirunsarvia. Ja muutakin on kierretty kuin tahkoa – kuvia on kaiken maailman lomakohteista rannoilta ja vuorilta. Tai sitten esiinnytään erilaisten ajoneuvojen keralla ja lätkäkaukaloissa. Hyvin tavallista on myös esiintyä kuvissa armeijan vermeissä ja mieluiten aseen kera. Ihan kuin ylpeät vanhemmat esittelisivät poikansa saavutuksia sukualbumista! 

Jotkut haluavat antaa itsestään kiltin ja rehdin vaikutelman ja poseeraavat koiran tai jopa kissan kanssa. Viimeksi mainittu varmaan toimii. Prätkä- ja autokuvat tuskin vetoavat naisiin kovinkaan paljon. Kuvavalinnat kertovat, mikä hepuille itselleen on elämässä tärkeintä.

 Pyyhkäisen automaattisesti vasemmalle aina, kun kuvassa on auto. Tai kourassa se bisse.

Lienee niin, että miehillä on omat alfakisat menossa Tinderissäkin eikä heille tule mieleen, että naisilla ranking-perusteet kumppanin etsinnässä ovat hiukan toiset kuin jätkäporukoiden keskinäisissä pullisteluissa.

Pitäisiköhän seuraavaksi ryhtyä Tinder-konsultiksi? Ai niin, tällä kohderyhmällähän ei ole varaa maksaa palveluksista.

© 2018 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑