Kuukausi: toukokuu 2018

Kesähelsinkiläisen taakka

Kesähelsinkiläinen huhkii. Hän ui, saunoo, fillaroi, grillaa, osallistuu katufestareille ja kaupunginosien kyläjuhliin, myy kledjujaan kirppiksellä, retkeilee saarissa ja ottaa vimmaisesti aurinkoa Stadikalla tai Kumpulassa.

Hätätilassa jokin muukin uimapaikka käy, mutta mielellään ei. Mikään muu ei ole yhtä yhteisöllistä, yhtä aitoa eikä yhtä stadilaista. Paitsi Sompasauna ehkä. Siinä on vain se miinus, että mutsini ja faijani eivät käyneet siellä, kun sitä ei silloin ollut.

Oikealla kesähelsinkiläisellä on kavereita Kivinokassa tai Lammassaaressa, ettei tarvitse maalle lähteä ikinä. Laru ei käy, se on liitosalue. Ihan vaan tiedoksi. Siellä stadilaisen siirtolapuutarhan kymmenen neliön mökissä otetaan sitten yhteisöllisesti kesää vastaan, naukkaillaan juhannuksena snapsia ja vietetään  elokuussa rapujuhlia ja venetsialaisia. Tuo maalaisten tapa on ihan kiva lisä kesän suoritusohjelmaan. Yksi aihe lisää hilpeään yhteisölliseen juhlintaan. Kesää pitää pitkittää mahdollisimman kauan, sillä talvella on niin vaikea olla yhteisöllinen ja osallistua.

Kun lumet ovat hädin tuskin sulaneet, helsinkiläisen kesävaistot heräävät. Hän laittaa aurinkolasit päähän ja lähtee haistelemaan kevättä. Seuraava askel on pallogrillin esiin kaivaminen, viimeistään vappuna. Sen ja harissachilihummusmarinoitujen tofuvartaiden ja luomutuotettujen hapanoluiden kanssa näyttäydytään Kaivopuistossa ja moikkaillaan muita kesähelsinkiläisiä. Mutta ei pröystäillä. Kesähelsinkiläinen ei ikinä rahtaisi puistoon mukanaan saunaa pyörillä, esimerkiksi. Raja menee siinä kannettavassa tai kertakäyttögrillissä. 

Turhaa tavaraa ei kuulu kantaa mukanaan, sillä stadilainen tankkaa ruumistaan ja sieluaan julkisilla ravitsemuspaikoilla. Se on yhteisöllistä. Eikä hän lähde niin kauas, että omia eväitä tarvitsisi mukaan. 

Kesähelsinkiläinen on niin yhteisöllinen, että puhuu itsekseen tai puhelimeensa terassin pöydässä vaikka auringonnousuun saakka, jollei kukaan satu olemaa kuulolla. Hiljaisuus on pahinta, mitä kesähelsinkiläinen tietää.

Ennen stadilaisen pakollinen kesämesta oli Suomenlinna, jonne lähdettiin jo toppatakkikeleillä fiilistelemään. Nyt on onneksi avattu myös Lonna ja Vallisaari. Kun nekin on jo niin domestikoitu, että tarjolla on mindfullnessjoogaa, parisuhdeuintia ja Epic Foodsin ruokaa, on kylläkin aika sanoa, että ne on niin nähty. Let´s mennään porukalla Isosaareen. Sinne menee botski. “Ootteko jo käyny? Se on ihan mahtava mesta.”

Veneretki saareen onkin luontoretkeilyn äärilaita kesähelsinkiläiselle. No, syksyllä voi käydä Sipoonkorvessa sieniretkellä ja etsiskellä parkkipaikkaa kuin Kauppatorilla ikään, mutta kesähelsinkiläisellä ei ole sinne mitään asiaa. Siis ei mitään. Ellei nyt ole häät tai jotain.

Kesähelsinkiläinen pysyy reviirillään, mutta on aktiivinen. Tätä pitää korostaa. Vain maalaiset jumahtavat ekalle aurinkoiselle terassille.  Kesähelsinkiläinen näyttäytyy niissä kaikissa, jotta voi moikkailla mahdollisimman montaa tuttuaan.

Kun helsinkiläinen ikääntyy, hän ei ehkä sitten enää jaksa fillaroida hampaat irvessä baanaa pitkin Regatalta Löylyn ja Altaan kautta Sompasaareen, päätyä Teurastamolle yönuotiolle turisemaan ja snägärin kautta kotiin.

Silloin on toivottavasti edelleen ihan ookoo esiintyä mustaksi kärvähtäneenä Rituna tai Arskana, juoda bisseä ja pelata korttia Stadikan nurtsilla. Se on kuitenkin ihan eri genre kuin joku Riksun torinlaitakipsalla hengailtu. Tämä on kultivoitunutta toimintaa ja siinä siirretään sukupolvien perintöä seuraaville.

Oikea kesähelsinkiläinen ei ikinä vetäisi verhoja eteen aurinkoisena kesälauantaina. Ne on ihan muut, jotka tuijottavat tositeeveetä ja kuuntelevat verkkareissaan hevimusaa sisällä. Kesähelsinkiläinen avaa verhot ja ikkunat, hengittää syvään, laittaa suojakertoimet naamaan, pakkaa reppuun simmarit ja lähtee suorittamaan kesää. Ihan kuten faija opetti.

Mökki kuntoon muiden rahoilla

Kirjoitan tätä Hangon vapaa-ajan asuntoni terassilla, jonka tuliterää sisustusta verottaja mukavasti sponsoroi. Samoin kuin seuraavia hankintojani, jotka ovat varmaankin infrapunalämmitin ja uusi pesukone.

Olen nimittäin airbnb-majoittaja ja voin vähentää vuokratuloistani kuluja ja hankintoja verotuksessa. Kun olen tätä harrastanut vielä muutaman vuoden, vapaa-ajan asuntoni alkaa olla siinä kunnossa kuin toivoisinkin. Eikä itse ole tarvinnut tehdä mitään!

Minun ole tarvinnut maksaa senttiäkään, päinvastoin, saan tuloja kulujenkin jälkeen. Ja jo nytkin kun huoneistossani vierailen, astun siivottuun ja putipuhtaaseen huoneistoon, jossa on kaapit pullollaan pestyjä ja silitettyjä lakanoita ja pyyhkeitä. Ah ihanuutta!

Onnekseni minulla on nimittäin paikallinen majoittajakumppani, oikea aarre, joka hoitaa kaiken työn: siivoaa ja vie pyykin pesulaan ja tekee hankinnat. Hän saa oman palkkionsa airbnb-systeemistä suoraan, eikä minun tarvitse edes rahaa siirtää tililtä toiselle. Ikiliikkuja tosiaan on keksitty. Tämä on win-win-win, sillä verottajakin saa osansa, kun rehellisesti ilmoitan tuloni veroilmoituksessa.

No missä tässä se ongelma on? Ei minulla, mutta monilla muilla on. Mökkikausi on taas alkamassa ja vastenmieliset kunnostustyöt edessä. Tuhannet kuolinpesät ja perheet riitelevät mökeistään ja kinaavat  kustannuksista ja töiden jakamisesta. Pilaavat lomansa ja  aiheuttavat itselleen pahaa mieltä.

Ratkaisu voisi olla laittaa mökki osaksi aikaa airbnb:hen tai muuta kautta vuokralle ja ottaa paikallinen yrittäjä hoitamaan vieraiden vastaanotot ja siivoukset. Majoittaja voi teettää kunnostus- ja parannustöitä ammattilaisilla ja vähentää kulut verotuksessaan. Etu on suurempi kuin kotitalousvähennys, josta ei voi vaikkapa uutta pesukonetta vähentää.  Ihan luksusta, mutta kummallisen harva tähän tarttuu.  Samalla tulisi konmaritettua ne vuosikymmenten aikana nurkkiin ja vajoihin kertyneet turhat rihkamat ja pahkakupit vieraiden tieltä.

Mökeistä on huutava pula airbnb:ssä. Turistit maksaisivat mieluusti suuriakin summia kun pääsisivät alkeellisiinkin oloihin puhtaiden vesien äärelle. Suomalainen on ilmeisesti niin kade, että jos ei ehdi itse käyttää mökkiään, niin eivät sitä muutkaan saa käyttää. 

Mökkiin liittyy myös paljon kaltaiselleni kaupunkilaisille käsittämätöntä tunnelatausta.

Mökillä tiivistyvät  sukupolvien käsitykset ja piintymät siitä, miten asiat kuuluu oikeasti tehdä. Ne ovat joka mökillä erilaiset ja sukumökkiin astuessaan vieras tuntee itsensä tunkeilijaksi, jollei ihan viholliseksi.

Auta armias jos et muista huljutella jalkojasi ovensuussa, heiluttelet väärin jotain kärpäsverhoja tai käännät väärää namikkaa saunalla. Joka mökillä on omat omituiset virityksensä. Toimimattomastakin voi tulla jotenkin pyhää, kun sen esi-isä Jalmari on kyhännyt. Tämä pyhyys lienee syynä siihen, että mökki on yksinkertaisesti liian intiimi asia vieraalle vuokrattavaksi.

Mökit ovat ainakin minusta kuitenkin ihan erityistä kansallisomaisuutta, joka nyt ikävä kyllä mätänee, lahoaa ja pusikoituu, kun puuhakas sukupolvi on väsähtänyt tai poistunut muille maille.

Minusta käyttämättömän omaisuuden voisi laittaa verolle. Tai se olisi ainakin harkitsemisen arvoinen idea, jonka juuri nyt keksin. Ehkä se pistäisi vauhtia asioihin. Mutta joka tapauksessa ehdotan, että pidetään mökit kunnossa vuokratuloilla ja tarjotaan samalla töitä maakuntien pienyrittäjille tai työttömille.

Hyvä kohde Hangossa

Kunnon kotiruokaa

Joskus tekee mieli kunnon kotiruokaa. Kuten siikaa mätikastikkeessa.

Tänään söin sellaista Karljohan-ravintolassa Yrjönkadulla. Lounaslistalla oli myös naudan kieltä. Arvostan suuresti sitä, että kaikki ruhon osat käytetään hyödyksi. Jos eläin on kasvatettu ja teurastettu, on kunnioittavaa syödä se kokonaan eikä vain sisäfileitä.

Päädyin kuitenkin siikaan. Sekin oli melkein tuhti annos, noin lounaaksi, kermaisella kastikkeella ja perunamuusilla höystettynä. Mutta kun tulee Yrjönkadun uimahallista hyvin kuntoilleena ja saunoneena, nälkä on kiljuva ja tekee mieli jotain kunnon ruokaa eikä mitään piperryksiä.

Kunnon ruoka on sellaista, jota vuorineuvokset ennen vanhaan söivät. Kateenkorvaa, vorschmackia, mätiä, rapuja ja niin pois päin. Ruokaa, joka oli aikaan köyhien murkinaa, mutta josta sittemmin tuli hienoa. Nyt sellaiset ruokalajit ovat vaarassa vaipua unohduksiin samoin kuin  valkoiset pöytäliinat ja pellavaiset lautasliinat.                                                                               

Karljohan on minulle nostalgiaa. Ravintola on ollut samassa paikassa aina. Minun muistissani se tarkoittaa 1990-luvun alkua. Silloin työpaikkani oli ihan kulman takana ja kävimme siellä usein lounaalla. Jokapäiväiseen käyttöön paikka ei kylläkään sovi ainakaan istumatyöläiselle, sillä keittiössä käytetään kermaa ja voita. Ihan kunnolla.

Omistajarouva työskentelee edelleen ravintolassaan ja saa tilausten huutelemisella keittiöön ja muulla emännöinnillään aikaan jotenkin ranskalaisen tunnelman. Hän ei ole muuten vanhentunut päivääkään niistä ajoista, jolloin siellä useammin vierailin!

Karljohan on ainakin lounasajan ulkopuolella varttuneiden asiakkaiden suosiossa. Johtunee juuri perinteitä kunnioittavasta ruokalistasta ja  suhteellisen korkeista hinnoista. Kaksikymppiä lounaasta on todella paljon ydinkeskustassakin. Hyvää ruokaa saa paljon halvemmallakin, mutta Karljohan on kokonaisvaltainen kokemus, ainakin meille, jotka tunnemme sen vanhastaan. Lohtupaikka.  

Karljohan  olisi mitä mainion paikka myös sunnuntain perhepäivälliselle, mutta eihän se silloin ole auki. Niinkuin ei ole juuri mikään muukaan paikka keskustassa, etnisiä lukuunottamatta.

Etninen ruoka oli joskus erikoista, nyt eksotiikkaa on ainakin näillä kulmilla vanhanajan kotimainen ruoka pihvi ja muusi -tyyliin. Jos se on hyvin tehtyä, siitä voi maksaa hiukan ekstraa

Plussat

  • miljöö
  • omistajan läsnäolo
  • osoite
  • konstailematon kunnon ruoka

Miinukset

  • turhan isot annokset
  • kalliit hinnat

 

© 2018 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑