Kuukausi: huhtikuu 2018

Tuomas Enbuske, ota mut messiin!

Hyvät Tuomas Enbuske, Mikael Jungner ja Hjallis Harkimo. Olette perustamassa uus… — ei vaan markkinaliberaalia puoluetta. Ottakaa minut siihen mukaan. Olen todella liberaali. Lisäksi minulla on samanlaisia luksusongelmia kuin teillä ja osaan valittaa niistä tosi hyvin.

Viimeksi kun Risto E.J. Penttilä kumppaneineen oli perustamassa nuorsuomalaista, samoin markkinaliberaalia puoluetta, soitin hankkeen jollekin sihteerille ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Lähetin sähköpostia ja kuvasin taustaani: taloustoimittaja, viestintäasiantuntija, vapaa yrittäjä, nelikymppinen, sanavalmis nainen. Enkä ollut silloin pahan näköinenkään, ainakaan noin keskivertopoliitikkoon verrattuna.
Kukaan ei koskaan vastannut minulle. Ette ehkä tarvinneet silloin kaltaistani? Nyt olette kyselleet lehtitietojen mukaan Suvi-Anne Siimestä mukaan hankkeeseenne.
No, en usko, että hän lähtee. Tuntuu, että hän on syönyt jo kaikki uskottavuuspisteensä poliitikkona, vaikka onkin kiva tyyppi, minunkin mielestäni.
Kysykääpä minua sen sijaan.
Olen kuusikymppinen eikä minulla ole paljoakaan menetettävää. Nelikymppisillä naisilla on vielä liikaa optioita elämässään, että olisivat sopivia niitä politiikassa tuhlaamaan. Lapset, perhe, ura, eläke ja kasvot ja sen semmoista.
Hyvät Tuomas & co. Minulla on vain voitettavaa. En ole kuitenkaan läheskään yhtä vanha kuin Seela Sella, joka hyvin kelpaa womenpowerin keulakuvaksi ihan kaupallisissakin tarkoituksissa. Politiikassa vaatimukset eivät muutenkaan ehkä ole yhtä suuret?
Minä olen tehnyt äijien työtä äijien kanssa. Taloustoimittaja-aikoinani minua kehuttiin siitä, että olen “melkein mies” ja “hyvä jätkä”. Jos olin sitä kolmikymppisenä niin kuvitelkaapas mitä olen nyt! Ja olen liberaali. Kysykää vaikka ystäviltäni. Minua eivät haittaa polyamoriat eivätkä kannabiksen käryt. Eikä minua enää haittaa äijäilykään. Se jos mikä on hyvä ominaisuus politiikassa. Etenkin sellaisessa puolueessa, jota te nyt puuhaatte.
Jutta Urpilaisesta ei koskaan tullut hyvää poliitikkoa, koska hän oli liian nuori, ja yritti kovasti olla vaikuttamatta naiselta samalla kun yritti hyödyntää naiseuttaan politiikassa. Sellaisesta seuraa, että on ihan kipsissä koko ajan, eikä kipsissä olevan oloinen ihminen voi johtaa joukkoja.
No niin, mutta minua liberaalimpaa kuusikymppistä naista ette tästä maasta löydä.Tai sitten kyseessä ovat henkilöt, jotka eivät ole yhteiskuntakelpoisia, toisin kuin minä.
Ainoa pulma on siinä “markkina” -sanassa. Markkinaliberalismi on hieno aate. Sen käytännön konkreettinen tulos on esimerkiksi Tyynenmeren pyörteissä kelluva jättiläismäinen muovilautta. Markkinat ovat hienoja voimia, jotka ohjaavat näkymättömällä kädellään asioita kohti yhtä parempaa tulevaisuutta. Pörssikursseja ohjaavat samat hienot voimat. Juuri kun tulevaisuus näyttää sädehtivältä onnelalta, markkinat romahtavat alta. Tätä pörssikurssien mekanismia on paljon tutkittu ja siinä on havaittu säännönmukaisuutta ja samankaltaisuuksia luonnon tuottamien muotojen, kuten lumihiutaleiden ja muiden kiteiden kanssa.
Myös ihmiskunnan historiassa romahdukset seuraavat aina edistystä, samaan tapaan kuin sopulilaumat muuttuvat itsetuhoisiksi kun niillä on liian hyvät oltavat.
1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku oli hienoa aikaa ja markkinaliberalismi näytti parhaat puolensa — ennen kuin tuli romahdus. Nyt meille on puolestaan käynyt niin, että Obama vaihdettiin Trumpiin. Niin kävi, vaikka se ei ole kenenkään etujen mukaista eikä kukaan tunnu olevan siitä vastuussa. Näkymätön käsi puuttui peliin.
En ihan tiedä, millainen tilaus tai tarve markkinaliberalismille juuri nyt on. Mutta koska olette perustamassa sellaista puoluetta ja minusta Suomen puoluekentällä on vajausta liberalismista, ilmoittaudun mukaan. Olettehan jo kysyneet Jyrki Lehtolaa myös?
Toivottavasti keksitään yhdessä joku konkreettinen asia, jota haluamme ajaa. Terassien aukiolojen vapauttaminen pakkolailla voisi olla yksi?

Pelastakaa edes Torni

Tornin Ateljee-baari on yksi Helsingin ikoneista. Ikävä kyllä omistaja ei arvosta sitä yhtä paljon kuin minä.

Kiistelty 1930-luvun pilvenpiirtäjä, jonka esikuvat olivat New Yorkissa. Huikea historia muun muassa valvontakomission päämajana. Hieno, elegantti rakennus ja sisämiljöö. Kaiken kruunaa kuuluisa Ateljee-baari, josta on näköala joka suuntaan.

Tornissa on vietetty loisteliasta elämää ja pidetty eksentrisiä juhlia. Se on ollut taitelijoiden ja boheemien suosima paikka. Lapuanliikekin siellä majaili. Kaikkea ovat sen seinät nähneet.

Helsingissä ei ole montaa muuta paikkaa, joita voisi edes hiukan verrata vaikka New Yorkin kuuluun Waldorf Astoria  -hotelliin. Tornissa on samaa menneen maailman nostalgiaa.

Sinne onkin mukava silloin tällöin kivuta fiilistelemään ja hengittämään oikein syvään omahyväistä helsinkiläisyyttään. Paikkaan liittyy paljon tärkeitä muistoja omankin elämäni eri vaiheista ja ihmisistä. 

Minusta on ihan kohtuullista, että niin ainutlaatuisessa paikassa drinkit ovat kalliita. Minusta niiden pitäisi olla vielä tuplasti kalliimpia. Se kuuluu asiaan, jotta miljöötä ja käyntiä osaisi asiaankuuluvasti arvostaa.

Kun itselläni oli Waldorf Astorian loisteliaassa salissa varaa vain kahvitteluun ja lasilliseen, se oli minusta ihan reilua. Pisti nöyräksi. Se on aina ollut ylemmän sosieteetin paikka ja hyvä, että perinteitä kunnioitetaan.

Ikävä kyllä Tornin omistaa Sokos Hotels.

S-ryhmä pilaa kaiken, mihin se koskee. Se muuttaa kullan tuhkaksi. S-ryhmän erikoiskyky on tehdä kaikesta keskinkertaista, hajutonta, mautonta ja mitätöntä. S-ryhmähän on pilannut myös ravintola Kappelin.

Sokos Hotelli tarkoittaa kaikkialta Suomesta tulvivia kokousmatkustajia, jotka ovat hankkineet edullisia ryhmätarjouksia. He pitävät aulabaarissa etko- ja jatkokokouksiaan ja puhuvat tylsää virkamiesjargonia. Fiilis on ihan sama missä tahansa S-hotellissa, oltiinpa Turussa tai Tampereella.

Kun viimeksi kävin Ateljee- baarissa, masennuin. Tunnelma huipulla oli kuin Narinkkatorilla. Isot, meluisat turistiryhmät  paksuine toppatakkeineen ja valtavine reppuineen ravasivat ahtaassa salissa edestakaisin terassilta toiselle. Ohi mennessään ryhmät tönivät seinän viereen ahtautuneita asiakkaita. Ovet paukkuivat, pöydät tärähtelivät, viini läikkyi. Portaat olivat tukossa koko ajan. Useimmat näköalaturisteista eivät ostaneet mitään.

Jo hissin ovella pitäisi pitäisi periä pääsymaksu niiltä, jotka tulevat vain näköaloja katsomaan tai legendaarista vessaa testaamaan. Toinen portaikko ja vähintään puolet baarista pitäisi rauhoittaa oikeille asiakkaille. Vähän respektiä.

Hyvä Sokos Hotels. Kaikkiin paikkoihin ei pidä soveltaa samaa, abc-tyyppistä, kaiken latistavaa brändiohjausta. Hotelli Torni on historiallisen Helsingin kruunu ja Ateljee-baari sen jalokivi. Historia on pääomaa, joka kertyy hitaasti vuosikymmenten aikana, mutta sen voi tuhota silmänräpäyksessä. Viisas omistaja kasvattaa pääomaansa!

Miten minusta tuli prinsessa

Minulla on sellainenkin luksusongelma, että luulen syntyneeni eri yhteiskuntaluokkaan kuin mihin olen oikeasti syntynyt. Se on Lyydia-tädin syytä.

Jos minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en oikein osaa päättää. Olen tavallaan kotoisin Kalliosta, missä isovanhempani asuivat ja molemmat vanhempani kasvoivat. Itsekin vietin Kallion mummolassa paljon aikaa ja kävin Sörnäisissä harrastuksissa. Kallio on yksi sielunmaisema.

Tunnen kuitenkin olevani oikeasti kotoisin täältä Punavuoresta, missä nyt asun. Asuin täällä pari-kolmevuotiaana ja maisemat syöpyivät muistiini. Kun olen palannut tänne asuttuani yli 20 eri osoitteessa, tunnen olevani kotona taas.  Lapsuus ja nuoruus betonilähiöissä ei pystynyt tätä sisäistä kokemusta huuhtomaan, vaan olen tehnyt tänne paluumatkaa koko ajan.

Noina varhaislapsuuden ratkaisevina vuosina Uudenmaankadulla  asuessamme minulla oli lapsenhoitaja, Lyydia-täti. Tuo hyvää tarkoittava, nöyrästi palveleva Lyydia-täti sai minut uskomaan, että kuulun parempien ihmisen kastiin.

Enhän minä ymmärtänyt, että sisäpihan perällä ollut yksiömme sijaitsi Rööperissä, työväenluokkaisessa kaupunginosassa (kyllä, olen niin vanha!) ja että nuoret, vain vähän päälle kaksikymppiset vanhempani kamppailivat silloin alituisten rahahuolien keskellä. Minullahan oli henkilökohtainen palvelija, kamarineiti.

En tiedä, mistä Lyydia-täti oli kotoisin,  mutta epäilen, että hän oli Venäjältä vallankumousta paennut emigrantti. Ikänsä puolesta olisi ainakin voinut olla. Hän oli pieni, hento ja lintumainen, jo kumaraan painunut nainen, jonka tavat olivat menneestä maailmasta.

Hän puhutteli vanhempiani “herraksi” ja “rouvaksi”. Minua ehkä neidiksi? Ainakin hän kohteli minua kuin kuninkaallista. Äitini kauhisteli usein myöhemmin, miten minä juoksutin vanhaa haurasta naista ympäri Sinebrychoffin puistoa.

Hän yritti juosta kiinni oravaa, jonka olin päättänyt saada itselleni. “Sinähän haet minulle vaikka kuun ja tähdet taivaalta”, olin komentanut täti parkaa. Olin tietenkin kuullut tuon ilmauksen aikuisilta, jotka naureskelivat Lyydian palvelualttiudelle. Muistan tuon syyspäivän hyvin, koska minua nuhdeltiin käytöksestäni kotona kovasti.

Muistan myös aamun, jolloin kiukuttelin  pöydässä jäähtyneen aamupuuroni kanssa. Isä oli  töihin lähdössä ja menetti hermonsa.  En tarkkaan muista, miten hän ajatteli minua rangaista, mutta Lyydia-täti tuli apuun. “Herra ei saisi olla niin ankara tytölle”, Lyydia mumisi lattiaan tuijottaen. Sehän tepsi. Faija lähti ovet paukkuen ja jäimme tädin kanssa kahden leikkimään. Pelastus.

Lyydia vei minut kerran kotiinsa, missä kimalsi ja välkkyi. Kissankulta kenties, mutta suuren vaikutuksen ne ihmeelliset pikkuesineet Lyydian kotona tekivät. Posliininuket, pikkuruiset kultapunoskorit ja pitsiliinat. Koin, että oli suuri kunnia saada kutsu tädin kotiin, jossa oli niin hienoja tavaroita, että niihin ei saanut koskea.

Varmaan oli Lyydia tädin vaikutusta sekin, että minusta tuli nirso ja turhamainen pikkutyttö, joka istui rusetti päässä hiekkalaatikon reunalla kenkiään jatkuvasti puhdistellen. Pidin tavaroitani lukkojen takana, jotta kovakouraiset ja remuavat leikkikaverini eivät koskisi niihin.

Tämä tuli mieleeni kun luin aamulla varhaiskasvatuksen merkityksestä ja liian suurten ryhmien ongelmista päiväkodeissa. Ja tulee mieleeni joka kerta, kun kuljen Koffin puiston poikki.

Jokaisella lapsella pitäisi edes hetken aikaa olla Lyydia-täti, joka uskoo suojattinsa olevan prinssi tai prinsessa. Nyyh.

Miehen kanssa – äidin neuvot.

Äidin neuvot olivat hyviä. Harmi, että olen tajunnut ne vasta myöhemmin.

Nuorena, ensimmäisessä avioliitossani taistelin vimmaisesti tasa-arvokysymyksistä. Silloin olin tiukka feministi ja vasemmistolainen. Liitto oli myrskyisä ja usein jouduin turvautumaan äidin lohdutukseen ja turvaan. Vielä kolmikymppisenäkin saatoin  ottaa taksin ja ajaa äidin luo itkemään.

Kotona riideltiin muun muassa siitä, kuka hoitaa lasta, tekee kotityöt ja tienaa rahaa. Yksi syy olivat ihanteelliset odotukseni toveruudesta ja kaiken jakamisesta, jotka eivät toteutuneet. Mies oli lähtökohtaisesti ns. edistyksellinen, muta kummallakaan meistä ei vain ollut käsitystä siitä, mitä kaikkea kodinhoitoon oikeastaan kuuluu. Itse en ollut juurikaan tehnyt kotitöitä tiskaamista lukuunottamatta ja mieskin oli oppinut kotonaan vain miesten töitä.

Arjen raskaus pikkulapsen kanssa yllätti. Riidat olivat sellaisia, että tavaroita lenteli, seiniin tuli reikiä ja kirosanat sinkoilivat. Äidiltä sain tällaisen, silloin konservatiiviselta tuntuneen neuvon, ettei kotitöistä kannata riidellä. Se tekee, joka ehtii tai jolta homma sujuu paremmin. Sopu on tärkeämpi, kuin se, menevätkö kaikki työt nyt ihan tasan ja onko koti tiptop. 

“Samalla vaivalla kun nalkutat ja riitelet, olisit jo tehnyt asian”, hän sanoi. Ja oikeassa oli. Paha mieli riidasta on paljon pahempaa kuin paha mieli siitä, että toinen ei auta. Auttamattomuus voi johtua osaamattomuudesta, ei välttämättä pahasta tahdosta.

Äiti teroitti myös, että miehen miellyttämistä ei myöskään tarvitse kauheasti pelätä.

“Ei siitä naisen arvo tai kunnia mene, jos tekee miehelle voileivän ja laittaa olutpullon pöytään”, äiti sanoi. “Päinvastoin, arvosi hänen silmissään nousee, kun haluat ilahduttaa. Hän varmaan ilahduttaa sinua jollain muulla tavalla. Sitäpaitsi, nälkäinen mies on huono juttukumppani.”

Miehet eivät tosiaankaan aina tajua olevana nälkäisiä, tulevat vain kiukkuisiksi kuin lapset ja saattavat huomaamattaan haastaa riitaa. Lienee aineenvaihduntakysymys. Siihen  vipuun ei pidä mennä.

Riitaa tuli myös  myöhäiseksi venyneistä kotiintuloista, katoamisista ja kännäämisestä – kuten monessa muussakin suomalaisperheessä. “Humalaisen miehen kanssa ei kannata keskustella”, äiti sanoi. “Jos  on jotain moittimista, se kannattaa säästää aamuun. Yöllä tulee itsekin sanoneeksi asioita, jotka kaduttavat. ” Jos tilanne on valmiiksi riitaherkkä, humala moninkertaistaa katastrofin mahdollisuuden.

Voileipien (lue illallisten) tekemisestä olen elämäni aikana selvinnyt huomattavasti paremmin kuin tuosta jälkimmäisestä koetinkivestä. Kun on tuntikausia valvonut, odottanut  ja kerännyt kiukkua tai ahdistusta, on todella vaikea pitää suunsa kiinni kun huojuva kumppani kolisee eteisessä aamuyöstä.

Olen ollut nuoresta asti uranainen ja yrittäjä.  Kun ajasta on ollut niukkuutta, kotitöistä on tullut tingittyä. Onnekseni en ole siivoushullu ja pidän luovasta epäjärjestyksestä, niinpä ei tarvitse kumppanillekaan siitä koko ajan nalkuttaa. Jos vaateläjät tai tai muut rojukasat alkavat liiaksi ärsyttää, psyykkaan itseäni ajattelemalla: “Jos nuo olisivat poissa ja mies niiden mukana, olisitko onnellisempi?”

Ehkä tasa-arvo pitää ensin saavuttaa, jotta siitä voi hiukan hellittää.

Hyvä on, jos talous antaa mahdollisuuden järjestää kummallekin hiukan omaa tilaa. Ja ovi  siihen väliin. Kukin vastaa sitten omien tilojensa siisteydestä tai siivottomuudesta. Usein ratkaisut voisivat olla yksinkertaisia, jos voi irrottautua normatiivisista asumisajatuksista. Yksiössä se on vaikeaa.

Itse olen antanut tyttärilleni kuulemma vain kaksi mieliin painunutta neuvoa. Laitan ne nyt julkiseen jakoon.

Neuvo 1: Kun valmistelet juhlia, laita ensin itsesi valmiiksi ja kata sitten vasta pöytä.

Neuvo 2: Vakuutusten pitää olla kunnossa.

Valomerkki

Meillä on päissämme sisäinen valomerkki, joka pakottaa tekemään asiat ennen määräaikaa. Tai ainakin ravintoloiden henkilökunnalla on.

Tätä kirjoittaessani istun tamperelaisen hotellin aamiaishuoneessa, yritän lukea sanomalehteä ja nautiskella toisesta kahvikupillisesta. Se on melko mahdotonta, sillä astioiden kolina ja pölynimurin hurina ympärillä on hyvin häiritsevää. Aamiaisen päättymisaika lähestyy ja henkilökunta on aloittanut tarmokkaan siivouksen eli käytännössä asiakkaiden karkottamisen tilasta jo hyvissä ajoin.

Luulisin, että vaikkapa roomalaisessa hotellissa voisin istahtaa aamiaispöytään vielä viisi minuuttia  ennen aamiaisajan virallista päättymistä ja ehtisin  silti siemailla cappuccinoni kaikessa rauhassa. Pikkolot ja kokit nojailisivat keskenään tiskiin, katsoisivat ehkä futismatsia, vitsailisivat ja kysyisivät ohikulkiessaan, onko kaikki bene ja haluaako signora toisen kahvin.  Heille minun aamiaiseni pitkittyminen olisi vain tervetullut lekottelutauko.

Suomalaisen ketjuhotellin henkilökunta tekee työtään koneen ja kellon tarkkuudella. Luksus ja  brändilupauksen ”onnellistaminen” on kaukana siitä yrmeästä kärryjen työntelystä, jota asiakas joutuu todistamaan. Se on pienestä kiinni.

Sama tapahtuu myös lounasaikaan buffetpaikoissa. Jos menee lounaalle puoli tuntia ennen sen päättymistä, on jo kiire kerätä lautanen kukkuroilleen heti, sillä antimet alkavat hävitä pöydästä kulho ja tarjotin  kerrallaan. Lounasajan päättyessä pöytä on jo putipuhdas ja kiiltäväksi pyyhitty.

Tällaista lounaista pitäisi saada alennusta samaan tapaan kuin viimeistä myyntipäivää lähestyvistä elintarvikkeista!  Ateria, joka nautitaan keskellä siivousprojektia lautasten kilinän säestyksellä, ei ole täysipainoinen ateria. Siinähän menee jo ruuansulatus sekaisin, kun kiirehtii syömistään ja vahtii, katoaako se suosikkiruoka ennen kuin ehtii santsata.

Baareissa ilmiöllä on toinen nimi ja se on vielä epämiellyttävämpi. Valomerkki. Sen jälkeen ei tarjoilla juomia ja sulkemisaikaan on yleensä vielä puolisen tuntia. Ihan reilua, noin periaatteessa.

Ajatus lienee alunperin ollut, että viimeisten juomien tilaamisen jälkeen ne ehtisi vielä juoda rauhassa. Käytännössä pöytien siivous ja tuolien mielenosoituksellinen nostelu pöytien päälle alkaa kuitenkin viimeistään silloin. Paikat pitää saada siisteiksi ennen sulkemista.

Minusta loogista olisi, että siivoustyö tehtäisiin vasta ravintolan sulkeuduttua, kun asiakkaat ovat poistuneet. Suomessa nyt vain on tapana tehdä työt asiakkaan nenän edessä. Ilmeisesti henkilökunnan työaika päättyy samalla hetkellä kuin paikka suljetaan tai sitten he vain haluavat lähteä kotiin mahdollisimman aikaisin. Se on tietysti inhimillistä, mutta ei kovin hyvää palvelua.

Mikä voi olla ankeampaa kuin yrittää kiskaista se viimeinen drinkki tyhjenevässä salissa, jossa rävähtää yhtäkkiä täysi valaistus päälle ja siivous alkaa? 

”Ehtii vielä hyvin ennen valomerkkiä tilata”, sanoi baarimikko tulijoille viisi minuuttia sitten. Tilata ehti, mutta eipä oikein nauttia tilaustaan. Raju illuusion loppu iskee – äsken vielä sali oli hämyisä ja ihmiset jutustelivat hilpeästi.

Siinä sitten havaitset olevasi valokeilassa tyhjässä salissa ja tunnet itsesi  moniongelmaiseksi b-kansalaiseksi.  Vähän  semmoinen ähäkutti-fiilis tulee. Hiivit hiljaa ja huomiota herättämättä ulos. Laskuhumalahan siitä seuraa väistämättä ja  vimmainen tarve mennä snägärille raivoaan purkamaan.

Jos baareista poistuminen olisi miellyttävämpää, väkivaltarikoksetkin saattaisivat vähentyä.

 

© 2018 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑