Kuukausi: maaliskuu 2018

Saako nainen sanoa kyllä?

Lyhyen bloggarihistoriani tähän asti luetuin juttu käsitteli seksiä. Jatketaan siis samaa rataa.

Luin naistenlehdestä miehestä, joka oli kuuden vuoden aikana käynyt sadoilla nettitreffeillä, ennen kuin löysi naisen, jonka kanssa meni naimisiin. Hän kertoi, että sänkyyn oli menty keskimäärin kolmansilla treffeillä.

Vastako kolmansilla, mietin mielessäni.

Jutusta sai käsityksen, että tapaamiset järjestettiin usein illallisten merkeissä ravintoloissa. Jos deitin tapaa vaikkapa kaksi kertaa ravintolassa ja kerran elokuvissa, on tähän tutustumiseen kulunut vähintään satanen. Ja jos homma ei sitten toimikaan, investointi on mennyt ihan hukkaan.

Koska lehtijutun mies oli etsinyt vakituista kumppania vuosien ajan, hänelle oli oletettavasti käynyt näin muutamankin kerran. Oletan myös, että tavoitteet ovat molemmilla deittalijoilla olleet samansuuntaiset: vakituisen kumppanin löytäminen, koska treffit eivät ole jääneet niihin ensimmäisiin tai toisiin.

Mihin tällaisia seremonioita tarvitaan? Itse käytän rahaa mieluiten asioihin, joista tiedän, mitä saan. Siksi en esimeriksi lottoa. Olisipa kiusallista istua kolmatta kertaa ravintolassa saman tyypin kanssa epätietoisuuden vallitessa.

Jos etsii tosissaan kumppania, eikö aika kannattaisi käyttää tehokkaasti? Etenkin jos biologinen kello tikittää. Järki sanoisi, että jos etsii isää tai äitiä tuleville lapsilleen, kannattaa olla ripeä, sillä etsiskely kestää joka tapauksessa jonkin aikaa.

Olen itsekin harrastanut vuosien ajan nettideittailua, ja tavannut myös kumppanini sitä kautta. Nettideiteillä tulee helposti huteja, kun ihmistä ei ole nähnyt livenä. Mutta piankos se selviää ja tilanteesta voi lähteä pois. Ei tarvitse todellakaan tavata monta kertaa havaitakseen, että tyyppi EI miellytä.

Me ihmiset olemme monimutkaisia  olentoja. Eleet, ilmeet, tuoksut, katseet ja monet asiat, joita kaikkia emme ehdi tietoisesti rekisteröidä, antavat viitteitä siitä,  onko suhteessa mitään mahdollisuuksia. Viimeistään noin puolen tunnin keskustelun jälkeen luultavasti tietää, miellyttääkö kumppaniehdokas ja onko tunne molemminpuolinen.

Silti voi käydä niin, että kiinnostavalta vaikuttaneen tyypin kanssa homma  ei   sitten toimikaan. Jos tähän deittailuun on kulunut paljon aikaa, pettymys tai turhautuminen on paljon suurempaa. Yhdet treffit unohtuvat nopeasti.  Siitä vaan seuraaville!

Sitäpaitsi, tällaisista ei-niin-hyvistä kokemuksista voi kuitenkin jäädä jonkinlainen ystävyys, kaveruus tai kiva tuttavuus. Mutta jos homma tyssää vasta kolmansilla treffeillä huonoon seksiin, jompi kumpi todennäköisesti kokee noloutta, häpeää  tai muuta epämukavuutta eikä ehkä halua enää tavata.

Koska nettideittailu on yhä jonkinlainen tabu, en ole jutellut aiheesta monenkaan ystäväni kanssa. He saattavat mainita käyneensä Tinder-treffeillä, muttta ei sitä kovin helposti tule kysyneeksi, että menittekö sänkyyn ekoilla treffeillä.

Rohkaistuin nyt kysäisemään tätä minua askarruttavaa asiaa miespuoliselta, itseäni paljon nuoremmalta ystävältäni. Hän vahvisti, että lukemani on totta. Naiset eivät pääsääntöisesti suostu sänkyyn ensitreffeillä.  “Miehille ja naisille on edelleen eri säännöt”, hän sanoi.

Siis mitä? Kapinoiko sukupolveni nuoruudessa ihan turhaan, kun mikään ei ole muuttunut? Miksi ryhdyimme feministeiksi ja vouhotimme naisten seksuaalisesta vapaudesta? Nuorten naisten pitää yhä vuonna 2018 varjella mainettaan ja säästellä itseään? Ei voi olla totta… Kuka näitä sääntöjä oikein laatii?

Metoo-kampanjan myötä on kaikille vihdoin käynyt ilmeiseksi, että osa tasa-arvoa on oikeus sanoa ”ei.” Odottelemme vielä ehkä ensi vuosituhannelle, että naisella olisi oikeus sanoa myös ”kyllä” ilman, että siitä tulisi hänelle ikäviä seurauksia. Olisikohan tässä kansanliikkeen paikka?

Sitä odotellessa, hyvät siskot: ei osteta sikaa säkissä!

Kuntosalin kauhut

Kuntosalilla on monenlaisia ärsyttäviä tyyppejä.  Tarkista, oletko yksi heistä.

Suomalainen tilan ja yksityisyyden käsitys on yleensä aika selvä. Välimatkaa naapuriin jätetään julkisilla paikoilla mielellään metrin verran ja vain pakon edessä tiivistetään. Baaripöydässä tuoppia ei saa siirtää näkymättömän keskiviivan yli tai kumpikin tuntee olonsa kiusaantuneeksi. Kannattaa muuten testata, tuoppi siirtyy omalle puolelleen viimeistään silloin, kun käyt vessassa.

Pari poikkeusta etäisyyskäsityksiin kuitenkin on. Metrin sääntö ei päde kaupungilla kävellessä eikä kuntosalilla. Kaupungilla suomalainen tuijottaa järkähtämättömästi eteensä eikä poikkea reitiltään vastaantulijan vuoksi, jolloin saattaa tulla fyysistä kosketusta. Esimerkiksi New Yorkissa, missä suurkaupungin ruuhkakäyttäytyminen on monilla jo geeneissä, vastaantulija tekee jo etäältä väistöliikkeitä ja pyytelee anteeksi. Ainoastaan siksi, että on ilmeistä, että jos hän jatkaisi samalla kurssilla, tulisi törmäys! I´m sorry, I´m sorry, on New Yorkin katujen taukoamaton taustamumina. Meillä on hiukan matkaa tähän.

Kuntosalilla pukuhuoneen liian kapeat kaapit pistävät ilmeisesti systeemimme täysin sekaisin. Koska yksilölle varattu 40 senttimetrin penkkitila kaapin edessä ei riitä kenellekään, metrin sääntö lentää romukoppaan saman tien ja villin lännen meininki tulee tilalle.

Salilla on monenlaista tilanvaltaajaa, joiden luokittelu on minulla vielä kesken. Havaittuja tyyppejä ovat joogaaja, somettaja, naispari, kyykkääjä, keppihyppelijä ja akrobaatti. Nämä lajit esiintyvät vain naisille tarkoitetuilla kuntosaleilla.

Joogaaja tarvitsee käyttöönsä yhden sijasta kolme mattoa, koska hän asettuu niille poikittain. Jos mahdollista, neljännen maton hän varaa puhelimelleen ja vesipullolleen. Hän on hyvin rasittava, sillä zen-tilastaan johtuen hän ei havaitse mitään ympärillään tapahtuvaa eikä hänen henkistynyttä olemustaan tohdi häiritä. Ei, vaikka tarvitsisi välttämättä ihan vain yhden maton. Joogaajan harjoitukset kestävät hyvin pitkään.

Somettaja istuu hypnotisoidun oloisena punnerruspenkillä tai laitteessa kännykkää selaillen ja varaa laitetta sometusalustakseen. Hän suorittaa valtaustaan hyvin sofistikoidusti – tekee muutaman liikkeen tai punnerruksen silloin tällöin, jottei paljastuisi ja joutuisi poistumaan paikoiltaan. Näitä yksilöitä pitää ymmärtää, sillä oletan kuntosalin olevan heidän ainoa oma hetkensä, pako sietämättömistä kotioloista.

Naispari on kuntoiluintensiteetiltään samankaltainen kuin somettaja, siis laiska, mutta pitää taukoamatonta kälätystä. Ystävykset oleilevat viereisissä laitteissa ja varaavat niitä molempia pitkään yhtäjaksoisesti kunnes siirtyvät varaamaan seuraavia viereisiä laitteita. He ovat somettajaa pahempi ilmiö, sillä he vievät enemmän tilaa ja pitävät kovempaa ääntä. Sama oletus salille tulon motiiveista pätee sekä heihin että somettajaan. Kotona on varmaankin kivampi sanoa menevänsä kaverin kanssa salille kuin baariin. Puhuminen on kuitenkin se pääasia.

Akrobaatti on kuntosalilla selvästikin väärässä paikassa, mutta ei tunnu välittävän siitä. Akrobaatti on pro-tasoa ja ylpeä siitä. Hän kuuluisi maajoukkueen harjoitusleirille. Käsilläseisonnat ja muut tasapainotemput vaativat tilaa ympärilleen jo ihan teoreettisen kaatumisvaaran vuoksi. Akrobaatin sisäänpäin kääntynyt, keskittynyt ilme muistuttaa, että itse olet vain säälittävä sunnuntaikuntoilija. Pysyttele etäällä ja odota.

Kyykkääjä on havaituista tyypeistä vastenmielisin. Hän ei välitä siitä, että olet lattialla tekemässä vatsaliikkeitä, vaan kyykkää ja tekee ojentajadippejä estottomasti punnerruspenkillä naamasi yläpuolella, miltei istahtaa päällesi. Ainoa keino selviytyä tästä on poistua kauemmaksi. Hän ei poistu eikä siirry.

Keppihyppelijä taas valtaa eniten tilaa, sillä hän on kepin vuoksi leveässä asennossa kuin ristiinnaulittu. Lisäksi hän tanssahtelee keppi olkapäillä sivuttain taskuravun tavoin. Ei kun alta pois muut.

Mikäkö olen itse? No, minä ja personal trainerini saatamme myös viedä jonkin verran tilaa ja pitää ääntä, mutta vastaavasti muut salilla olijat saavat ilmaista ohjausta, mistä heidän pitäisi olla vain kiitollisia.

“Vielä viisi. Loppusuoralla ollaan. Jaksaa, jaksaa…Hyyyvä!”

Ai, luulin sun pojaksi

Tullaanpas nyt kaapista ulos heti alkuun, niin tiedetään missä mennään. Olen nimittäin semmoinen puuma. Kumppanini on minua puolet nuorempi – siis 30-vuotias. 

Eikö hän olekaan sun poika? Onkos toi sun uusi toyboy ? Näitä on kuultu.

Tässä olisi tyrkyllä se normitapa lähestyä asiaa. Että antakaa pliis meidän olla rauhassa. Olemme kuin mikä tahansa pariskunta. Katsokaa vaikka tasavallan presidenttiä! Eikö ole soma  tuo Niinistö-Haukion perhe. Tai muistatteko Paavo Lipposen  ja Päivin? Entäs Pekka Haavisto ja Antonio?  Eihän ikäero mitään merkitse.

En lähde näin helppoon. Ikäerolla ON merkitystä. Minulle ainakin.  Kun olin  aivan nuori, minua kiinnostivat vanhemmat miehet ja muutenkin itseäni vanhemmat ihmiset. Ihailin, kunnioitin, halusin oppia ja omaksua. Nyt minua kiinnostavat itseäni nuoremmat ihmiset. Huomasin tämän taipumukseni viidenkympin korvilla, silloin kun elämäntilanne salli miettiä asioita uusiksi ja tavallaan myös  pakotti siihen.

Tajusin, että lehti on kääntynyt ja oppi  tuleekin nyt itseäni nuoremmilta. Huomasin myös, että on paljon nuoria miehiä, joita kypsemmät naiset kiinnostavat. Kiitos aviomiehelleni, joka auttoi minua silloin havaitsemaan asian. Siinähän on paljonkin järkeä. Nainen säilyy toimintakykyisenä keskimäärin pidempään kuin mies, joskaan ei lisääntymiskykyisenä. Kaikki nuoret miehet eivät halua lisääntyä tai se ei ole ainakaan ykkösprioriteetti samassa iässä kuin monille naisille. Kokenut nainen on sinut seksuaalisuutensa kanssa ja nuori mies on loputtoman utelias ja jaksava. Tämän nyt tietää jokainen naistenlehti- ja kyökkipsykologi, ainakin teoriassa. Niin tylsää, ettei viitsisi tässä edes toistaa. Käytännön toteutus on kuitenkin jäänyt harvojen harteille.

Mitä uutta syntyy kahden samanlaisen kohtaamisesta? Firmoissakin kammotaan “siiloutumista”  ja keksitään keinoja olla vuorovaikutuksessa naapuridivisioonan kanssa. Erilaisuudesta syntyy uutta ja kiinnostavaa. Kun puhutaan ikäeropareista, nuorempi leimataan helposti onnenonkijaksi. Sana sinänsä on muuten hauska, miksei onnea saisi onkia? Onnen tavoittelu on ihmisoikeus. Mutta tällä tarkoitetaan taloudellisen hyödyn tavoittelua. Vanhemmalla osapuolella on tyypillisesti enemmän rahaa tai statusta, josta nuorempi voi hyötyä. Jos se sopii molemmille ja tuottaa molemmille iloa, sehän on vain hyvä. Ei tarvitse hampaat irvessä taistella jokaisesta sentistä.

Kokemuksesta on myös hyötyä ihmissuhteissa. Monet kompastuskivet ovat jo tuttuja eikä maailma kaadu yhtä helposti kuin nuorena. Vanhempana osaa olla myös aidosti kiitollinen siitä mitä saa, koska tietää jo, että ihan kaikki ei elämässä onnistu.

Ikäero on kiehtova. Puhun nyt vain omasta, en kumppanini puolesta. Häntä saattavat minussa kiehtoa muutkin asiat, niinkuin hänessäkin minua. Mutta melko varmaa on, että jos olisin häneen törmännyt saman ikäisenä, ei siitä olisi mitään suurempaa syntynyt. En siis ole hänen kanssaan ikäerosta huolimatta vaan lähtökohtaisesti ikäeron vuoksi.

Nyt kun olen ajat sitten täyttänyt osuuteni lisääntymisketjussa, voin katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Kun en alitajuisesti, biologisesti tai käytännössäkään etsi isää tuleville lapsilleni, voin etsiä jotain ihan itselleni vain eikä tarvitse miettiä kauanko tämä kestää. Mikään tässä iässä ei enää kuitenkaan kestä kauhean kauan.

Ennen naureskeltiin homoille. Nyt homot kelpaavat kunhan vain menevät naimisiin ja luopuvat moraalittomasta vaihtoehtokulttuuristaan ja  hämäristä klubeistaan. Vammaisseksi, vanhusseksi, esineisiin kohdistuva seksuaalisuus, itsensä kanssa naimisiin meneminen. Lesbot, transut, transseksuaalit, biseksuaalit, aseksuaalit ja mitä näitä nyt on.

Kun naureskelette minulle, niin muistakaahan, että naureskelette yhdelle seksuaaliselle suuntautumiselle ja saatatte jonain päivänä hävetä sitä. Toistaiseksi yritän ottaa kaiken ilon irti friikkinä olemisesta. Jonkunhan se pitää tehdä.

Täällä vähän samasta aiheesta:

http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksiartikkelit/201803222200823542_rk.shtml?_ga=2.84633436.414336914.1521900545-1648091011.1493042674

 

 

Puhu hänelle!

“Ovatko kaikki suomalaiset miehet homoja?”, ihmetteli italialainen tuttavani. Hänestä vaikutti siltä, että miehet ovat baareissa kiinnostuneita lähinnä toisistaan.  Niinpä.

Pistäydyn mielelläni baareissa, yksinkin. Aiemmin tiesin pari paikkaa, joissa oli iloinen fiilis ja puheensorina, ja joissa sai lähes aina ihan fiksua juttuseuraa. Molemmat ovat lopettaneet, joten olen vähentänyt noita pistäytymisiä. Eilen taas tuli hyvä muistutus siitä, miksi.

Tuli mieleeni tasa-arvon päivän kunniaksi piipahtaa lasillisella tutussa korttelibaarissa. Mielessäni väikkyi ideaalikuva seutukunnan kodikkaasta olohuoneesta, jossa voin vaihtaa muutaman sanan muiden ihmisten kanssa ja parhaassa tapauksessa tutustun johonkuhun lähikulmilla asuvaan.  Kiva olisi hetki jutustella lasin ääressä ennen kuin menee tyhjään kotiin. No, kuinka käy?

Tiskit ja pöydät oli täytetty suomalaiseen tapaan, nurkat ensin, yksi ihminen pöytää kohden, kuin nappulat jonkun lautapelin loppuvaiheessa. Yksin istuvat miehet tuijottavat tiukasti lasia, pöytää, tai matsia tv-screeniltä. Sisääntulijaa vilkaistaan sellaisella neljännessilmäyksellä, tiedättehän, sellaisella jossa pää ei liikahda milliäkään, vain silmä liikkuu ja ilme paljastaa aivoissa käyvän ankaran arvioinnin tulijan laadusta.

Ainoa ryhmä myöhään maanantai-iltana on baaritiskiin nojaileva äijärinki, joka turisee keskenään. Ainoa nainen baarissa on minun lisäkseni tiskin takana töissä. Tyypillistä. Naisia näkee tällaisissa paikoissa asiakkaina lähinnä viikonloppuisin. He saapuvat paikalle ryhminä tai miesystävän kanssa. Yksin baariin saapuva nainen on yhä paarialuokkaa. Vaikea muistaa, että henkisesti elämme yhä jotain 1950-60 lukua.

Minähän en välitä, vaan istahdan viinilasini kanssa ainoaan mahdolliseen paikkaan, sohvaryhmään.

Vastapäätä istuva mies räplää puhelintaan kulmat kurtussa. Istun aikani siinä hiljaa, mutta minulla on todella huono hiljaisuuden sietokyky ja “ollaan niin kuin ei nähtäisi eikä kuultaisi mitään” -tilanteet käyvät hermoilleni. Yritän avata keskustelua säästä ja muusta parikin kertaa, mutta tuloksetta. Mies vastaa yhdellä sanalla ja jatkaa kännykän kanssa puuhaamistaan.

Täsmennyksenä, en millään muotoa yritä tunkeilla saati iskeä tätä heppua, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Puhuisin vastapäätä istujalle ilman muuta, olipa hän mies tai nainen, yksin tai ryhmässä, nuori tai vanha. Kuuluu käytöstapoihin. Joskus kyllä mietin, missähän ne olen oikein oppinut, kun eivät näytä vastaavan yleistä käsitystä käytöstavoista.

Olen melko varma, että jos olisin ollut äijä ison kolmostuopin kanssa, juttu oli alkanut luistaa paljon paremmin. Italialainen tuttavani valitti muuten myös, että suomalaiset miehet ovat humalassa rasittavan tuttavallisia ja haluavat kaveerata hänen kanssaan. Ei tosiaan ihme, jos hän tuli tuohon homojohtopäätökseen.

Olen ikäni ihmetellyt myös tätä suomalaista tapaa “mennä ulos pitämään hauskaa” viikonloppuisin. Parhaimpiinsa laittautuneet nuoret miehet ja naiset istuvat tiukasti omissa ryhmissään eivätkä juuri vilkuile muihin pöytiin. Ryhmäkuri on ankara. Jos mies naapuripöydästä yrittää jutella jonkun naisten ryhmän jäsenen kanssa, hänet kyllä siitä häädetään viimeistään naisen tyttökavereiden voimin. “Hei kuule, meillä on meidän juttu kesken, saadaanko olla rauhassa.”

Miehet eivät suhtaudu sentään avoimen vihamielisesti, mutta yleensä välinpitämättömästi, eivätkä osaa ottaa tulijaa mukaan jutusteluunsa. Vaihtavat pari sanaa ja kääntyvät taas sen älyttömän kiinnostavan kamunsa puoleen. Havaintojeni mukaan baareissa tutustuminen on vähentynyt entisestään nettideittailun myötä. Miksi tosiaan puhua jollekulle randomille kun voi plärätä Tinderiä?

Istutaan ihan vaan omissa porukoissa -vaihe on suomalaisten soidinmenojen ykkösvaihe. Kakkosvaihe alkaa aamuyön puolella seuraavassa baarissa tai yökerhossa, missä estot on huuhdottu pois. Siellä sitten notkutaan, rehvastellaan, kähmitään, sössötetään, kompastellaan, kaadetaan tuoppeja, oksennellaan ja kuseskellaan kadulle ennen taksijonoon siirtymistä. Hyvällä tuurilla on pokattu joku, jonka luo mennään harrastamaan huonoa känniseksiä.

En vain opi tajuamaan, mikä on homman pointti.

Apua, vegaanit kiusaa

Vegaanibuumi on vallannut kahvilat ja tehnyt syömisestä entistä epäterveellisempää.

Välttelen viljoja, palkokasveja, sokeria ja hiilihydraatteja muutenkin. Kuulostaa helpolta tehtävältä, vaan ei ole. Kun menen kahvilaan, vitriinit pullistelevat leivonnaisia. Viljaa ja sokeria on tarjolla monessa muodossa. Trendikkäämmissä paikoissa  on nykyään pullien ja raakakakkujen joukossa värikäs rivistö smoothieita. Ilahdun niistä aina, mutta yleensä tulee pettymys, kun tenttaan henkilökuntaa. Vihersmoothiessakin on melkein aina sokeria.

Ennen, siis vielä pari vuotta sitten, salaatit pelastivat minut pulasta. Eivät pelasta enää, sillä lounassalaatit ainakin täällä meillä päin on miltei järjestään ruokaistettu kvinoalla, kuskusilla, bulgurilla, pavuilla, linsseillä ja muilla hiilaripommeilla.

Kun olen ihmetellyt tätä ja antanut palautetta, henkilökunnan vastaus on yleensä se, että niin monet ovat kasvissyöjiä tai vegaaneja. He haluavat salaattiinsa proteiinia. Selvä. Voisivatko ne proteiinit olla sitten erikseen eikä valmiiksi sekoitettuna salaattipuurona, jossa on ihan liikaa makuja ja raaka-aineita sekaisin?

Ollakseen trendikästä, ruuan pitää ilmeisesti olla tunnistamatonta mössöä, jota mussutetaan jonkun pitaleivän tai muun flatbreadin päällä tai välissä.

Kunnia vegaanien valinnalle ja hyville pyrkimyksille. Arvostan. Niin sanottu sipsikaljavegaanius on kuitenkin  joillekin tapa syödä epäterveellistä, prosessoitua ruokaa  ilman omatunnontuskia ja saada bonuksena maailmanpelastajan sädekehä. Pizzat, pastat, burgerit ja ranskalaiset. Tortillat, pitaleivät, sushit, burritot, sandwichit. Soijanakit, seitanit ja kaikenlaiset nyhdöt. Bisset, siiderit, colat ja energiajuomat.

Veikkaan, että tulokset vegaanibuumista ovat nähtävissä kahdenkymmenen vuoden päästä tauti- ja ylipainotilastoissa. Huvitankin itseäni usein kuvitteellisella aikakoneella. Muunnan mielessäni kahvilan söötit otsatukkatytöt  ja iloiset partaveikot viisikymppisiksi tädeiksi ja sediksi. Verenpaine, diabetes, metabolia, nivelvaivat ja sitä rataa. Hyi miten ilkeää minulta!

En usko,  että näillä eväillä syntyvä ruokaympyrä on läheskään yhtä hyvä kuin se Eviran virallinen totuus, johon en siihenkään usko. Pärjäämme hyvin ilman leipää ja perunaa. Pidän parhaana metsästäjä-keräilijän ruokavaliota, joka vallitsi ennen maanviljelyksen keksimistä. Mieluiten luomua. Riistaa, kalaa, vihanneksia, marjoja, sieniä.  En haluaisi yhtään tukea eläinten teollista kasvattamista enkä ruuan pilaamista lisäaineilla!

En pysty ihanteitani itsekään noudattamaan, sillä kunnollisen, tuoreen ruuan metsästäminen kaupoista on jo vaikeampaa kuin  oli esi-isillämme savanneilla ja viidakoissa. Ravintola-annoksia joutuu lähes aina säätämään tai sitten täytyy tehdä poikkeuksia poikkeusten perään ja kärvistellä. 

Näillä kulmilla ainoa silmissäni nuhteeton ravintola on Werner Bulevardilla: hiilloksella kypsytettyä ruokaa, lihaa, kalaa ja vihanneksia. Tiedän, mitä nyt ajattelette. Niinpä. Kalliiksi käyvät periaatteet. Tosin en ole Wernerissäkään kysellyt, mistä liha on peräisin. Kerran kysyin Korkeavuorenkadun kortteliravintolassa ja sain kokilta  reippaan vastauksen: tukusta. Jep.

Ihana mies

Olen tässä miettinyt parisuhdeasioita. Jos naisten toiveet kerättäisiin yhteen, paras niitä täyttämään olisi  varmaan kastroitu mies. Kuohilaassa ei olisi miehen haittapuolia, mutta hän suorittaisi kuitenkin soveliaita palvelutehtäviä.

Kastroitu mies  olisi kohtelias ja sävyisiä. Hän siemailisi kanssamme viileää valkoviiniä ja nautiskelisi hyvästä ruuasta, jonka olemme tietenkin yhdessä kokanneet Glorian Ruoka&Viini -lehden ohjeiden mukaan. Jos välttelisimme alkoholia, hän joisi yrttiteetä, kääntyisi kanssamme vegaaniksi ja osallistuisi kuutamoöinä parijoogaan meren rannalla.

Koska hänellä ei olisi liiemmälti testosteronia, hänen seksihalunsa voisivat olla hiukan laimeat, mutta hellyyttähän me naiset  ennen muuta kaipaamme ja sitä jäämme niin usein parisuhteessamme kaipailemaan.

Mies olisi kiva kaveri kotisohvalla ja nauraisi kanssamme uusimmalle Siskonpedin tuotantokaudelle. Leffassa hän kyynelehtisi romanttisen elokuvan äärellä yhteistä suklaalevyä syöden. Ei tarvitsisi pelätä turvalliseen, kotoisaan kainaloon käpertymistä, koska siitä ei homma mihinkään etenisi. Yhdessä kömpisimme  puhtaiden lakanoiden väliin sisustuslehtiä selaillen.

Häntä kelpaisi näyttää kavereille ja kuljettaa tapahtumissa! Ei tarvitsisi pelätä käytöshäiriöitä. Kutsuilla hän osallistuisi meidän kulloiseenkin keskusteluumme. Tai no, olisi hiljaa ehkä, mutta ei kuitenkaan mielenosoituksellisesti.

Ainakaan hän ei missään tapauksessa örisisi nurkassa kaljatölkki kourassa muiden äijien kanssa urheilusta puhumassa, eihän? Hän ei piereskelisi, röyhtäilisi eikä haisisi mieshielle. Varmaan sukkapyykkikin vähenisi.

Hän ei harrastaisi mitään, mihin tarvitaan muita miehiä, kuten joukkueurheilua, mistä ei seuraa kuitenkaan muuta kuin kännäämistä kaveri-illoissa. Koska hänen kilpailuviettinsä olisi vähäinen, hän ei myöskään tulisi työnarkomaaniksi eikä joutuisi uraputkeen.

Hänet kannattaisi  toki kastroida vasta lisääntymisen jälkeen, sillä lapsiahan me haluamme. Sen jälkeen mies käy oikeastaan melko tarpeettomaksi ja rasittavaksi.

Haluamme tosin vaihtaa miehen kanssa yhdessä vaippoja lapsellemme ja työnnellä viimeisen trendin mukaisia lastenvaunuja lattekahvilasta toiseen. Mies voi myös mieluusti kanniskella lasta repussa tai kantoliinassa, niin että muut naiset kadehtivat saalistamme. Muuten mies vain lisää äitiyden raskasta taakkaa entisestään vaatimalla huomiota ja ruokaa.

Kastroidulle miehelle ei tarvitsisi varata kotoa edes miesnurkkausta, miesluolasta puhumattakaan, vaan hän viihtyisi samassa sisustuksessa kuin mekin eikä tahraisi valkoisia sohvanpäällisiä. Hän kastelisi fiikuksia ja peikonlehtiä, kasvattaisi herneenituja ikkunalaudalla ja pyyhkisi pölyt yhteisestä Arabian astiakokoelmastamme.

Hän lähtisi varmasti suostuvaisesti vaateostoksille ja pukeutuisi sillä tavalla kuin toivomme, vaikka vähän samaan tyyliin kuin me itse. Sporttisesti tai hipsteristi, trendiväreihin.

Kastroitu ukko ei hurahtaisi viidenkympin villitykseen, ei perustaisi uutta perhettä nuoremman naisen kanssa eikä lähtisi kavereidensa kanssa tien päälle etsimään hukattua nuoruuttaan.

Ja kun lapset olisi saateltu aikuisiksi ja lentäneet pesästä, mies ryhtyisi kanssamme harrastamaan uusia asioita kuten antiikkia,  puutarhanhoitoa tai teatteria. Kastraatin kanssa eläessämme meidän ei ehkä tarvitsisikaan hankkia spanielia tyhjän pesän syndroomaa paikkailemaan! Säästyisimme samalla pakkoliikunnalta ja  sängyssäkin olisi paremmin tilaa.

Ainoa miinus tosiaan on, että seksihalut voisivat hänellä olla aika vähäiset. Mutta eipä  mies sitten lankeaisi muihinkaan naisiin. Ja se on toki koko homman juju. Sillä jos saamme valita kahdesta vaihtoehdosta: mies voi kiinnostua muistakin naisista tai mies ei kiinnostu naisista ollenkaan, valitsemme todennäköisesti jälkimmäisen. Ja parasta olisi, että oma mies olisi kastroitu, mutta naapurin ei. Sillä flirttihän on elämän suola ja nainen kaipaa kohteliaisuuksia ja huomiota.

Tässä on nyt teknologialle hiukkasen haastetta…

Lopuksi haluan huomauttaa, että kirjoitin tämän ennen kuin olin nähnyt Kauhea nainen -elokuvan.

Sushista tuli sössöä

Taas on nurkille avautunut uusi sushibuffet, ties kuinka mones.  Paheksun  jyrkästi.  Ai miksi? Koska rakastan sushia ja japanilaista ruokaa muutenkin.

Kävin ensimmäisen kerran Tokiossa joskus 1990-luvun vaihteessa. Maistoin siellä ensimmäisen kerran sushia, johon jäin koukkuun ensipuraisulla. Samalla reissulla tykästyin myös kuumaan sakeen, joka on lohtujuomaani edelleen, jos flunssa iskee.

Helsingissä taisi silloin olla kaksi japanilaista ravintolaa. Kun vein matkani innoittamana sushia take away -boksissa maisteltavaksi epäluuloisille työkavereilleni (yäk, raakaa kalaa!) en olisi ikimaailmassa voinut uskoa, että sushista tulee elinaikanani pizzaan verrattavaa perusmättöä. Jos joku olisi silloin ennustanut niin, olisin nauranut katketakseni.

Onhan se tosiaan melko koominen näky, kun raavaat suomalaiset duunarinköriläät jonottavat lounastunnillaan kukkuraisia lautasellisia sushia ja taiteilevat annostensa kanssa sirot syömäpuikot isoissa kourissaan.

Ihailen japanilaista värisilmää ja estetiikan tajua. Ruoka ei ole ainoastaan vatsantäytettä vaan myös visuaalinen ja aistillinen, jotenkin rituaalimainen, kohottava kokemus. Siksi koen sushibuffetin konseptin vanhan, hienon ruokakulttuurin häpäisemisenä. Kyllähän Japanissakin sushit joissain paikoissa kulkevat liukuhihnalla tiskin vieressä ja lasku maksetaan nautittujen lautasellisten värin ja määrän mukaan. Sushit on kuitenkin tehty ravintolan keittiössä paikan päällä eivätkä tule pakastimesta tai kylmäketjusta.

Perinteisen sushikokin koulutus kestää vuosia ja tie alkaa oppipojasta. Veitsi ei saa lipsahdella, ja riisin keitto on taidetta sekin. Kokkioppilas saa aluksi opetella pelkkää riisin oikeaoppista keittämistä. Riisissä pitää olla juuri sopiva määrä etikkaa sekä täsmälleen oikea kypsyys, rakenne ja lämpötila.

Itsellänikin on keittiönlaatikossa viuhka, jolla sushiriisi löyhytellään haaleaksi. Jääkaappiin riisiä ei ikipäivänä pitäisi laittaa. Hirveältä näytti, kun Stockan alakerran sushibaarissa rullat otettiin asiakkaan nähden suoraan kylmiöstä, isoista pakkauksista ja ladottiin lautaselle muovihanskat kädessä. Jotenkin tuli ruumishuone mieleen, ja ruokahalu meni saman tien.

Miten on ylipäätään mahdollista, että niinkin erikoisesta ruuasta on tullut arkipäiväistä mättöä?  Joskus sitä ajattelee, että ruoka on hyvä kulttuurilähettiläs. Että kun suomalainen maistaa sushia, hän kiinnostuisi siitä. Että sushipaikkojen taso nousisi asiakkaiden tietämyksen ja oppimisen myötä.

Mutta eihän se niin mene, vaan tasan päinvastoin. Kyllähän suomalainen pilaa keittiön kuin keittiön ja kaikki etninen, mitä täällä tarjotaan, on rankasti sovellettua. Toisin sanoen ruoka maistuu yhtä mielenkiintoiselta kuin edamjuusto ja einesnakki. Koskahan sushibuffet valtaa ABC-asemat?

No, ovat amerikkalaisetkin osansa tehneet sushin pilaamisessa alkamalla lisätä siihen majoneesia. Tämä kalifornialainen sushityyli on minusta kuitenkin jotenkin oikeutettu, koska Yhdysvaltain länsirannikolla on japanilainen vähemmistö, jolla on mahdollisuus vaikuttaa sikäläiseen sushikulttuuriin. Ties, vaikka olisivat tuonkin itse keksineet.

Niinhän se on, että jos jossain on ammottava tyhjiö, kuten siinä kohdassa, missä pitäisi olla suomalainen ruokakulttuuri, se täyttyy jollakin. Sushi on nyt peruuttamattomasti suomalaistettu, täysin viehätysvoimansa kadottanut ruokalaji.  Seuraavaksi vuorossa lienee Ramen-keitto, jonka keittämisen vaikeudesta on tehty kokonainen elokuva! En vitsaile. Näin kaupungilla jo Ramen-buffetin.

Jos sushiperinne kiinnostaa, YouTubessa on hyvä dokumenttielokuva iäkkäästä tokiolaisesta sushikokista. https://www.youtube.com/watch?v=Yu-RogMGslg

Seksiä, enemmän seksiä!

Luin aamun Hesaria ja blogisuoni pullistui otsassa ihan pakottavasti. Päästäänkin heti alkuun ihan perimmäisiin kysymyksiin. Pitkäaikainen terapeuttini Johanna Ervast sanoo Hesarin jutussa (ja Väestöliiton blogissaan), että seksi kerran viikossa lauantaisaunan jälkeen on ihan ok.

Hän sanoo myös, että aikuinen ihminen jaksaa kyllä odottaa, jos toista ei huvita.

Hmm… Nyt väitän vastaan ja tarmokkaasti!

Allekirjoitan kyllä  ajatuksen sopimusseksin vapauttavuudesta, se poistaa turhan säätämisen. Ei tarvitse koko ajan sanattomasti tai muulla tavoin neuvotella ja tarkkailla salaa, koska toiselle mahdollisesti sopisi. Mutta mutta. Tuo terapeutin puhe sisältää ajatuksen siitä, että parin seksuaaliset halut eivät kohtaa ja että seksissä on lähtökohtaisesti jotain pulmallista. Miksi edes pitäisi olla sellaisessa suhteessa?

Minulla on kumppanini kanssa semmoinen sopimus, että seksiä on aina. Oli muuten edellisenkin kumppanin kanssa. Tai emme ole mitään sopineet, näin vain on. “Ei kiitos” on ihan tuntematon repliikki. Olemme suhteemme aikana tavanneet tasan kerran niin, että seksiä ei ollut. Kävimme taidenäyttelyssä.

Miksi seksiä pitäisi pantata? Jos seksiä alkaa säästelemään, seuraa ärtymistä, kiukuttelua, masennusta ja epämääräistä ahdistusta. Kinaa tulee helposti ja se taas on hyvä syy lykätä seksiä yhä kauemmas. Syntyy pahan kierre.

Jos on joku hankala keskustelu käytävänä, kannattaa kokeilla tätä:  pannaan ensin ja puhutaan sitten. Yleensä keskustelut on jätetty käymättä, koska ne eivät enää tunnu tarpeellisilta. Sovintoseksiä jo ennen riitaa  ja hupsista vaan, riitaa ei tarvita!

Onko parempaa terapiaa, onko suurempaa elämänvoimaa? Seksi vapauttaa kaikenlaiset endorfiinit, dopamiinit ja  oksitosiinit. Orgasmin tuottama mielihyvä ja tyydytys päihittää kaikki tuntemani huumeet, mukaan lukien urheilun.

Hyvän seksin jälkeen jaksaa ihan mitä tahansa ja mieliala pysyy korkealla. Vastoinkäymiset asettuvat omaan perspektiiviinsä eivätkä kasva möröiksi. 

Seksi on ilmaista ja terveellistä eikä välttämättä vaadi mitään välineitä tai rekvisiittaa. Se kuluttaa kaloreita ja nostaa kuntoa. Kaikki mitä tarvitaan on jalkojen välissä –  ja ennen muuta korvien välissä. Seksi ruokkii mielikuvitusta ja tuottaa uusia ideoita. Se tekee elämästä elämisen arvoista ja nostaa itsetuntoa.

Seksi ei lopu, ei ehdy eikä parane säästelemällä. Mitä enemmän sitä on, sen paremmaksi se muuttuu. Se auttaa vaihdevuosiongelmiin, helpottaa unettomuutta ja ruuhkavuosien kiireahdistusta. Tiedän, koska olen nämä kokenut.

Kuulen korvissani vastaväitteiden myrskyn. Juu sairaudet, lääkitys, erektio-ongelmat jne jne. Tiedän, tiedän enkä ole yhtään epäempaattinen. Puhun terveistä ihmisistä, joilla on kumppani tai vaikka useampi.

On surullista että pariskunnat piehtaroivat seksiongelmissa, riutuvat ja väsähtävät. “Olen parisuhteessa, missä seksi on kuollut jo ajat sitten, mutten halua luopua muuten toimivasta parisuhteesta. ” About joka toinen miesten  nettideittitilitys alkaa näin. Sanoisin, että seksitön parisuhde ei ole toimiva parisuhde. Naiset puolestaan julkaisevat itsestään paljastavia tyrkkykuvia, mutta samassa “myyntipuheessaan” kertovat, mikä kaikki EI käy. Tosi skitsoa.

Ja näkeehän näitä livenäkin. Miehet tuijottavat kapakoissa tuoppiaan lasittunein silmin, naiset näyttävät happamilta ja tympeiltä. Pariskunnat purkavat käyttämätöntä seksienergiaansa  muuhun nautiskeluun ja sublimaatioon, kuten lohtusyömiseen. Juovat itsensä tolkuttomaan tilaan, jotta välttäisivät pettymyksen kotona. Tai olisivat itse pois pelistä, ettei tarvitse taas selitellä. Sen  kuulkaas näkee naamasta…

Lakatkaa ihmiset ongelmoimasta siitä seksistä ja pankaa toimeksi!

Väestöliitto hoi: paljonko semmoiselle seksuaaliterapeutille maksetaankaan? Palkkaisitteko pätevän kokemusasiantuntijan?

© 2018 Luksusongelmia

Theme by Anders NorenUp ↑